Julkaistua 787: Backgammonin tärkeydestä

Tulin Saarenmaalta kirjoittamaan ja lukemaan Yle Radio 1 Kultakuumeen eilisen kolumnini, ja lähden kohta ihanaan pöpelikkööni takaisin. Olen kirjoittamassa kirjaa Aino Kallaksen Virosta. Jotenkin osuvasti osuin Hyperallergicin sivuilla Marina Abramovicin (s. 1946) herättämään kohuun. Tässä linkki Abramovicin omalle Fb-seinälle – kommentteja on jo 150. Osuvuus siitä, että olen kirjoittanut nuorena räyhäkkäänä antropologinalkuna Wallinista Wideriin -kirjaan (Suomen rauhantutkimusyhdistys 1984 [hitto, 32 vuotta sitten!]) artikkelin, jossa suomin Kallaksen rasistisia asenteita tämän kirjassa Marokon lumoissa (Otava 1931). Ei siis mitään uutta auringon alla.

Ja samalla tätä kirjoittaessani muistin, että olen kirjoittanut Abramovicin Kiasman näyttelyluetteloon Talon siivous – matkakaappi (1999) tekstin, jossa sivusin Sudanin matkaani. Se käsitteli jotenkin vieraan kulttuurin ymmärtämistä. En muista tekstistä mitään, mutta muistan humoristisen otsikkoni: 'Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni'. Äitini (s. 1935) ei varmaan olen lukenut sitä.

Siitäkin siis jo 17 vuotta. Alan tuntea itseni tosi vanhaksi. 

Marina Abramovic.

Backgammonin tärkeydestä

Opiskelin 1980-luvulla Helsingin yliopistossa kulttuuriantropologiaa. Oulun yliopistossa sen ala määritellään nykyään näin: ”Kulttuuriantropologia on oppi ihmisistä, yhteisöistä ja käyttäytymisen sosiaalisesta rakentumisesta eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Haluamme oppia tuntemaan ja ymmärtämään erilaisia kulttuureita ja tutkimme, kuinka kulttuuri vaikuttaa ihmisten elämään.”

 Olen keräilijäluonne ja aloin tuolloin keräillä erilaisia määritelmiä sanalle ’kulttuuri’. Niitä oli satoja. Sen olen vuosien mittaan oppinut, että käsitteenä ’kulttuuri’ on semanttisesti miltei tyhjentynyt: sitä voi käyttää mihin tahansa ja miten tahansa. 

Opiskeluaikoinani minua vaivasi se, että määriteltiin ’kulttuuri’ tai ’kulttuuriantropologia’ miten tahansa teorioissa, käytännössä kyse oli aina vieraan kulttuurin tutkimisesta. Kohteena olivat aina ne toiset jossain siellä muualla. Opiskelijan haaveena oli päästä sankaritutkijaksi johonkin eksoottiseen paikkaan – mieluummin sellaiseen, joka oli vielä vähän neitseellinen ja josta muut eivät olleet juurikaan kirjoittaneet. Tällaisessa akateemisessa ajattelussa oli jonkinlainen valuvika, jota en koskaan pystynyt ratkaisemaan. 

Yhden ratkaisuyrityksen tein. Ainoalla pidemmällä matkallani sinne jonnekin joidenkin muiden luokse päätin vaihtaa näkökulmaa. Vietin erään ystäväni kanssa kaksi kuukautta Egyptissä ja Sudanissa päämäärättömästi harhaillen. Päätin tehdä ns. osallistuvaa havainnointia tutkien salaa ystävääni ja hänessä tapahtuvia muutoksia pitkin matkaa. Tästä piti tulla graduni. Mutta eihän se tietenkään koskaan valmistunut. 

Yksi syy epäonnistumiseen oli varmaankin minussa itsessäni tapahtunut muutos. Motivaationi ”tutkia” jotain vierasta tai edes siihen vieraaseen suhtautumista katosi täydellisesti. Halusin pikemminkin vain elää sitä – ehkäpä jopa vähän edistyksellisesti tehdä sen ei-vieraaksi vain elämällä virran mukana. Tämä johtui varmaan myös matkamme tietystä eksistentiaalisesta laadusta ja metodistamme: menimme minne kulloinkin sattumalta huvitti, liftasimme esimerkiksi paikkaan jolla oli hauska nimi, polttelimme Niilin rantakuppiloissa vesipiippua ja pelasimme vanhojen äijien kanssa backgammonia. 

Tämä kaikki tulvahti mieleeni, kun toissapäivänä kansainvälisessä taidemaailmassa puhkesi kohu. Performanssin maailmantähti, serbialaissyntyinen ja nykyään New Yorkissa vaikuttava Marina Abramovic on joutunut myrskyn silmään, kun hänen myöhemmin syksyllä ilmestyvistä muistelmistaan on vuotanut julkisuuteen varhainen koevedos, joka tullaan sensuroimaan. Siitä poistetaan hänen vuoden 1979 päiväkirjoihinsa perustuva kohta, jossa hän kertoo ensimmäisestä kohtaamisestaan Australian aboriginaalien parissa. Hän kuvailee kokemustaan vertaamalla aboriginaaleja muun muassa dinosauruksiin ja kertoo heidän näyttävän kauheilta (terrible). 

Abramovic on joutunut vihan kohteeksi, ja esimerkiksi hänen Facebook-seinälleen kertyy koko ajan kommentteja, jossa häntä nimitetään muun muassa vastenmieliseksi – ja tietenkin rasistiksi. Itse Abramovic on nyt todennut, että hän arvostaa aboriginaaleja ja on heille velkaa likipitäen kaiken olennaisen taiteellisesta urastaan. Tätä eivät vihapuheihmiset halua tietenkään uskoa, ja monet heistä pitävät anteeksipyyntöä riittämättömänä. Monelle heistä ihminen on muuttumaton: kun on kerran sanonut jotain tyhmää, saa siitä kantaa leimaa koko loppuelämänsä. Tämä on aika ankea ihmiskuva. 

Lukekaa itse tästä. Klikkaamalla suuremmaksi.
  

En usko, että maailmaa voidaan muuttaa paremmaksi poliittisen korrektiuden, sensuurin ja itsesensuurin avulla. Paljon oleellisempaa on olla rehellinen ja kertoa asenteissa tapahtuvista muutoksista – ylipäänsä myöntää muutoksen mahdollisuus ja kertoa sen syistä. Jos ei nykyään epäkorrekteiksi koettuja asioita uskalleta tuoda rehellisesti esiin, emme voi ymmärtää muutosta, sen mekanismeja ja sen mahdollisuutta. 

Tajusin tänä aamuna, että tekemättä jääneen graduni aihe saattoikin siis olla varsin tärkeä. En ollut tuolloin kypsä muotoilemaan havaintojani tieteen valekaapuun, eikä minulla ollut mitään metodia. Jälkikäteen ajatellen olen vakuuttunut, että herännyt epäilyni vieraan tutkimisen hedelmällisyydestä oli oikeutettu. Vierauden käsite on murrettavissa. Minulle ja ystävälleni sen opetti backgammon. Turkkilaiset opiskelukaverini opettivat meille pelin yliopiston kuppilassa. Niilin rantakuppiloissa pääsin sen kautta kiinni vanhojen egyptiläisten äijien elämään. Oleellista oli yhteinen pelikenttä ja yhteiset säännöt, joista tuli hyvä tekosyy olla yhdessä. Jos olisin yrittänyt jutella äijien kanssa ilman mitään tekosyytä, olisi se ollut vaikeaa. Osa olisi torjunut minut, osa pitänyt hulluna. Eikä minun asenteeni heitä kohtaan olisi muuttunut. He olisivat olleet minulle kuin ylihistoriallisia hiekan peittämiä muumioita. 

En koskaan pitänyt päiväkirjaa ja kirjoittanut edellistä lausetta siihen. Haluan kuitenkin nyt sanoa, että niin ajattelin.

Äideistä parhain

Huomasin, että Fb-maailmassa puhuttiin eilen paljon äideistä. Pannaan nyt sitten jotain blogosfääriinkin. Ja tokihan myös eilen soitin landella asuvalle 80-vuotiaalle taiteilijaäidilleni. Tällainen äiti minulla on:

Jäkäläsarjasta, guassi, 2010.

Julkaistua 599 & Näyttelykuvia 943: Ester, Evert, Edward ja Wendla – ja Rauha

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (3/15) alkoi osaltani tämä vuosi. Aiheena oli Marjo Levlinin (s. 1966) näyttely Länteen ja takaisin Muu Galleriassa (9.1.–15.2.), joka edellisen julkaisemani jutun tavoin vei taas itsenikin esivanhempien maille:

Ester, Evert, Edward ja Wendla – ja Rauha

Olemme kaikki juuriltamme monikulttuurisia – vaikka emme aina tajuaisikaan sitä. Kärjistäen olemme kaikki jollain tasolla jopa maahanmuuttajia. Marjo Levlinin (s. 1966) tuore näyttely on tästä oiva esimerkki. Hän vieraili Yhdysvalloissa residenssitaiteilijana, ja matka oli samalla retki omille juurille ja sukumuistoihin. Yleisellä tasolla se on tarina 1800-luvun muuttoliikkeestä, yksityisellä tasolla se on yksi niistä monista tarinoista, joilla varsinkin nykytaide on koettanut kartoittaa identiteetin muodostuksen monihaaraisia rakennuspuita. Ei ole siis mikään erityinen sattuma, että Helsingissä on samaan aikaan toinenkin näyttely, jossa taiteilija tutkii isovanhempaan: ruotsalaisen Stefan Otton Traumwunsch Sinnessä (1.2. saakka). 

Levlinin nuoruuden kotikylä on ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, Maalahdessa. Pelkästään Maalahdestakin lähti rapakon taakse onneaan tavoittelemaan jopa 1 600 ihmistä, osa Levlinin sukulaisia. Levlin aloitti tarinan kartoittamisen isänsä isoäidin rapistuvasta mökistä Maalahdessa. Sieltä dokumentit ja kirjeet johdattivat Yhdysvaltoihin. Hänen isoäitinsä Ester syntyi Gualalassa Tyynenmeren rannalla ja isoisänsä Evert Cripple Creekin kaivosalueella Coloradossa. 

Still-kuva videosta Oblivion (2015).

Levlin osoittaa katsojalle sen, miten muistoja tai ainakin jälkiä asioista vielä löytyy, mutta myös sen, miten nopeasti ja toisinaan miltei jälkiä jättämättä ihminen voi historiaan kadota. Hän myös havainnollistaa sen, mitä oikeasti voimme historiasta oppia – ihan tavallisen ihmisen opeilla. Näyttelyn keskeisin teos, puolituntinen video Oblivion (2015) nimittäin päättyy niin vavahduttavaan kirjesitaattiin Levlinin isoisän äidin veljeltä Edwardilta, että katsojalle tulee tippa silmään. Osattiin sitä ennenkin miettiä isänmaan problematiikkaa ja jopa sen mahdollisuutta, että voisiko koko maapallo olla meidän kaikkien isänmaamme. Video on henkilökohtainen matkakertomus, mutta se sisältää myös voimakkaan latauksen runoutta nivoutuen jopa realistiseen yhteiskuntakritiikkiin. 

Still-kuva videosta Oblivion (2015).

Levlin ei ole siirtolaisuus- tai sukututkija. Hän on taiteilija ja taiteilijana kykenee ulottamaan ilmaisunsa alueille, joihin voi ottaa keinovalikoimaksi vaikkapa tietyn melankolian mutta myös huumorin. Taiteen voima lienee juuri tässä: se ei ole väitelauseita eikä pelkkää asian kuvitusta, vaan kykenee vaikuttamaan vastaanottajaan sekä emotionaalisesti että älyllisesti monin säännöistä piittaamattomin tavoin. Taide voi olla realististakin monin tavoin: Levlin on koonnut isänsä äidinäidin Wendlan mökistä Maalahdesta roinaa ja tehnyt niistä kattokruunun. Perintökruunu-teoksen (2014–15) tekniikaksi – niin kuin taidenäyttelyissä on tapana – Levlin ilmoittaa: ”Koottu rihkamasta, joka on kestänyt aikaa paremmin kuin ihmiset. Parin pöytälaatikon koko sisältö neljän sukupolven ajalta Wendlan mökistä.” Realismia, jos mikä. 

Perintökruunu (2014–15).

Hyvä taide elää usein tuottamiensa assosiaatioiden kautta. Mitä minäkään muistan äitini Yhdysvaltoihin taloudenhoitajaksi muuttaneesta Rauha-tädistä? Lähinnä muovisen Hessu Hopo -suihkushampoopullon, jonka sain häneltä lapsena lahjaksi.

***

Ja sitten yksityinen hupiosuus. Levlinin näyttely sai minut ihan oikeasti pohtimaan muun muassa Rauha-tätiä. Tein vielä google-testin, mutta ei Rauha-täti elä lainkaan verkossa. Sitten innostuin Hessu Hoposta (Goofy), ja huomasin, että olin huolimattomuuttani kirjoittanut "suihkushampoopullo", vaikka olisi tietenkin pitänyt puhua "vaahtokylpypullosta". Sellaisen riemukseni löysinkin. Tässä siis kuvaamani pullo 1960-luvulta – nykyään niitä voi hankkia vintagena huutokaupoista:

Mutta sitten vasta aloinkin piehtaroida nostalgiassa, kun törmäsin samalla googlettamalla Topi-kattiin (Top Cat). Sellaisenkin pullon Rauha oli tuonut minulle. Olin jostain syystä unohtanut sen kokonaan, vaikka nähdessäni kuvan muistin heti, että se oli vielä Hessuakin rakkaampi:

Kummallista tämä taide. En ehkä kuitenkaan yritä hankkia pulloja netin kautta. Täytyy muistaa kysyä äidiltä, olisivatko ne vielä tallella jossain vintin kätköissä.

Näyttelykuvia 701 & 702 & 703 & 704 & 705 & 706 & 707 & 708 & 709 & 710 & Julkista taidetta 60: 1443 kilometriä taidetta

Perjantaina lähdin laina-autolla Suomen kiertueelle. Mutta ensin kävin Itä-Helsingissä vähän oudommassa paikassa katsomassa taidetta. Palvelukoti Sofian aulassa oli Ninetta Sombartin (s. 1925) näyttely (17.5.–31.7.). Kyse oli vain painokuvista, mutta oli kiinnostavaa kuitenkin nähdä tällaista vähän esoteerisempaa maalausta, joka ei koskaan ole oikein kuulunut minun taidemaailmaani:

Ja oli siinä vähän historian siipien havinaakin, sillä Sombartin isä oli saksalainen taloustieteilijä ja sosiologi Werner Sombart, jonka kirjoja olen aikoinani 1970-luvun lopulla tenttinytkin.

*** 

Mutta sitten suoraan Poriin (237 km). Porin taidemuseossa oli Jarmo Mäkilän (s. 1952) 60-vuotinäyttelyiden Poikien leikit (15.6.–2.9.) avajaiset. Mäkilä on jatkanut edellisen isomman näyttelynsä poika-teemoja ja on myös ollut häkellyttävän ahkera. Mukana oli maalausten lisäksi installaatioita ja iso joukko keraamisia poikia:

On hienoa nähdä, miten niin moni kuusikymppinen taiteilija on hyvässä vireessä. Näin Mäkiläkin. Mutta on hänen töissään myös jotain tosi pervoa, joka tosin viehättää kammottavuudellaan:

Jytky, 2012.

***

Sitten Porista samana iltana Alavudelle (189 km), missä vanhempani Kaarina Kantokorpi (s. 1935) ja Voitto Kantokorpi (s. 1935) asustelevat. 

Heidät oli kutsuttu Taidekeskus Harriin pitämään yhteisnäyttely (26.5.–21.6.). He olivat vähän hauskasti laittaneet esiin jonkin verran uudempia töitä ja sitten paljon 1960-lukua, jolloin he nuorina taiteilijoina muuttivat Helsingistä Alavudelle.

Isäni, hänen veistoksiaan ja seinillä äitini 1960-lukua.

Ja olinhan siellä minäkin isäni ikuistamana pikkupoikana vuodelta 1962:

*** 

Taidekeskusksessa on myös esillä Matti Annalan (1898–1958) näyttely. Töysäläissyntyinen mutta Alavudella pitkään asunut Annala oli kelpo aikansa maalari, joka on vähän syyttä suotta niin unohtunut:

 

Kävin myös isäni työhuoneella ja varastollla, joka oli varsinainen Augeiaan talli:

Ja kun näin vanhan oppikouluni, jota nyt aletaan purkaa, tunsin itseni hetken aikaa ihan lapsuuden traumojen täyttämäksi Jarmo Mäkiläksi:

Ja sittenhän oli kuunneltava nuoruudenkaverini Pauli Hanhiniemen Tästä asti aikaa (1990), jossa kerrotaan samaisesta alavutelaisesta nuoruudesta.

***

Ja sitten kohti Mänttää (111 km). Mäntän kuvataideviikoilla (10.6.–31.8.) on vähän nuorempi ja kiinnostava taiteilija kuraattorina. Ilona Valkosen (s. 1980) kokoama näyttely oli varsin raikas – vaikka vähän turhankin rosoinen joiltain osin. Taiteilijalistakin oli tosi kiinnostava, ja mukana oli minulle useampiakin uusia tuttavuuksia. Toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinenkin vaikutti tyytyväiseltä:

Palaan asiaan tarkemmin, kun Ilkan tilaama juttuni ilmestyy. Mutta jos nyt pari suosikkiani kuitenkin mainitsisin. Hanna Saarikosken (s. 1978) performanssivideo See Paris and Die (2012) oli aivan mainio. Saarikoski kuljeskeli Pariisissa neljä päivää silmät kiinni. Silmäluomiinsa hän oli maalannut toiset silmät:

Mainio oli myös Jussi Juurisen (s. 1976) installaatio Kaivertamisen himo (2012): 

Graafikon himo oli kaiverruttanut Pekilon rakenteitakin:

***

Sitten Tampereelle (88 km), missä Kaija Papu (s. 1980) odotti minua Polaroidiensa kanssa. 

Näyttelyyn on siis tulossa hieno duuni.

***

Tampereelta suoraan Mikkeliin (252 km), missä oli tarkoitus yöpyä. Mutta eihän kaupungissa ollut uupuneelle matkailijalle sijaa, joten kelvottoman kebabin jälkeen suoraan Savonlinnaan (105 km), jonka Seurahuoneelta löytyi huone.

Seuraavana aamuna Retrettiin (35 km), missä oli tarjolla neljä näyttelyä (9.6.–28.8.). Ehdin jo kirjoittaa niistä Ilkkaan jutun, joten palaan asiaan tarkemmin, kunhan se on ilmestynyt. 

Tyko Sallisen (1879–1955) ja 1910-luvun ekspressionistikollegoiden näyttely oli hyvin rakennettu. Kiinnostavia rinnastuksia, paljon miehistä uhoa ja angstia. Ja varmaankin vähän vääristynyttä naiskuvaa. 

Marketta Hailan kuratoima nykytaidenäyttely Luolavertauksia luolastossa oli kuin suomalaisen nykytaiteen Kuka kukin on. Taattua laatua, tarkkaa työtä mutta samalla paljon elämyksellisyyttä. Mutta ehkä vähän liiankin varman päälle.  En yllättynyt mistään.

Tea Mäkipää (s. 1973) ja taustalla pikkuruinen Tommi Toija (s. 1974).

Rudolf Koivu (1890–1946) ei oikein ole minun taiteilijani, mutta ymmärrän toki Retretin valintoja. Lisäksi Alexander Reichstein (s. 1957) oli luonut hyvän elämyksellisen lapsiympäristön:

Grafiikanpaja Himmelblaun osasto oli poikkeuksellisen rohkea ja hyvä, varsin nykytaiteellinen eikä niinkään sitä helpointa ja siisteintä sievää myyntigrafiikkaa. 

Jani Leinonen (s. 1978) Himmelblaussa.

Kaikkineen tämän kesän Retretti on ehdottomasti käynnin väärti – niin kuin Mänttäkin.

***

Ja sitten vähän savolaista maaseutua pienemmillä teillä. Punkaharjusta ensin Sulkavalle (73 km), missä pienen tauon aikana kirosin taas suomalaista julkista taidetta. Ei minkäänlaista plastiikkaa, ei menoa eikä meininkiä, ei sommittelua. Mitä soutua tämä oikein on:

Tekijä on Heikki Räsänen (s. ?) ja vuosi 2007. Karmea amatöörimäinen tekele.

Ja sitten Puumalaan (41 km), missä söimme muikkuja vesisateessa.

***

Ja sitten Mäntyharjulle (111 km), Taidekeskus Salmelaan, jonka kesänäyttely (9.6.–12.8.) oli taidematkan päätösetappi. 

Salmelastakin ehdin jo kirjoittaa jutun Ilkkaan, joten palaan siihenkin kohta tarkemmin. 

Tarjolla oli varsin tuttua Salmelaa: taattuja konkaritaiteilijoita ja ei-niin-hirveän-kiinnostavia nuorempia maalareita, joita Salmelassa yleensä yhdistää esittävyys ja tietty helppo omaksuttavuus. Salmela ei koskaan räväytä tai juurikaan yllätä. Suurin yllätys taisi olla se raju ryöppy, jonka myötä paremmin graafikkona tunnettu Tapani Mikkonen (s. 1952) oli antanut siveltimen lentää kankaalla:

Tapani Mikkosen maalauksia ja Aaron Heinon (s. 1977) veistoksia.

Salmela on sillä tavalla ongelmallinen tapaus, että sen poroporvarillinen ja siisti imago antaa hyvällekin taiteelle voimakkaasti tiettyä omansalaista kontekstia, josta on vaikea irrottautua. Kai sitä pitäisi katsojanakin olla vähän itsekriittisempi ja kyetä myös analysoimaan ennakkoasenteitaan. Sitä paitsi se, että Tuomas Hoikkala on kova bisnesmies, on kuitenkin taiteilijoille pelkkä etu. Kyllähän he myyntiä tarvitsevat tehdäkseen töitään. Tosin on pakko todeta, että lievää tekopyhyyttä haistelen, kun luen Hoikkalan kommentteja vanhasta Suomen Kuvalehdestä: ”Ei tähän voi yhdistää bisnestä. Älä sano jutussasi yhtään kertaa sanaa bisnes, tai minä suutun. Se on niin hirveä sana.”

***

Ja sitten takaisin Helsinkiin (201 km). Kaikkineen 1443 kilometriä. Paljon taidetta, vähän liikaakin, ja paljon suomalaista metsää – ja Savossa vähän järviäkin. Ja hauskaa oli.

Näyttelykuvia 429 & 430 & 431 & 432: Taas ahkerana

Toissapäivänä sain Pasilan radiostudiossa käyntini jälkeen omituisen ahkeruudenpuuskan ja päätin katsoa samalla reissulla useammankin näyttelyn.

Suomen valokuvataiteen museossa oli Ulla Jokisalon (s. 1955) näyttelyn Aikomuksia – leikin varjolla(17.8.–25.9) pressitilaisuus, jossa Jokisalo esitteli – ylen sympaattisesti ja avoimesti – koko näyttelyn:

Jokisalon eri tavoin valokuvaa käyttävät esinekoosteet, kollaasit, leikkaukset ja kirjonnat ovat aina olleet häkellyttävän kiehtovia. Tarinankertojana itseään pitävä Jokisalo osaa yhdistää henkilökohtaiset tarinat meidän kaikkien tuntemiin suuriin tarinoihin – traumoineen ja onnenhetkineen – varsin oivaltavasti ja usein hyvin koskettavasti. Lisäksi Jokisalo on varsin taitava käsityöläinen – oli kädessä neula tai kamera –, millä hän onnistuu luomaan herkän intimiteetin isompiinkin teoskokonaisuuksiin. 
Äidiltään perimänsä käsityöläisyyden lisäksi Jokisalo on myös varsin kirjallinen taiteilija, joka saa usein virikkeitä varsinkin vanhemmasta kirjallisuudesta – tässäkin näyttelyssä on esillä teos, joka pohjaa Jean-Jacques Rousseaun Tunnustuksiin (1770, suom. 1938). Oman osansa hänen tuotannossaan saa usein naishistoria – nyt esimerkiksi kuvanveistäjä Camille Claudel (1864–1943), jonka traaginen tarina kiteytyy Jokisalon teoksessa CC:n katse (2009).
Näyttelyyn kannattaa varata kunnolla aikaa, sillä pienemmätkin teokset ovat niin täynnä assosiaatiopintaa, että – varsinkin jos ikää ja elämänkokemusta riittää – katsoja ajautuu helposti hitaisiin mietteisiin oman visuaalisen historiansa kanssa.    

Piiritanssi, 2009.

Ennen näyttelyä kannattaa myös varustautua henkisesti lukemalla Anna-Kaisa Rastenbergerin oivaltava teksti pdf:nä museon sivuilta.

***

Valokuvataiteen museon projektitilassa on esillä nuoren Kristiina Männikön (s. ?) Katse (5.8.–4.9.), joka kertoo hänen lähestymishaluisesta tutkimusmatkastaan kohti äitiä ja omaa identiteettiään. Projekti on epäilemättä ollut kiinnostava ja henkilökohtaisena elämyksenä voimakas, mutta tällaisia jähmeitä kuvakertomuksia on tullut nähtyä viime aikoina vähän liikaakin:

Olisikohan nuorten nykyvalokuvataitelijoiden mietittävä installointejaan ja kuvakerrontaansa joskus vähän moniulotteisemmin? Viittaan vaikkapa Jokisalon poeettiseen lähestymistapaan, missä myös usein äitisuhde näyttelee tärkeää osaa. Mutta ehkä se on sitten se ikä ja kokemus?

***

Kaapelin Galleriassa oli esillä Eija Keskisen (s. 1968) Kuka kehtoa keinuttaa (4.–21.8.), jossa onnen ja ilon tunteita oli höystetty myös vähän oudoimmilla fiiliksillä. Keskinen yhdistelee usein valokuvaa ja piirtämistä, niin nytkin:

 
Tunnelma oli hauskasti viritetty, mutta puuvärikynäpiirustus, joka muodosti suurimman osan näyttelystä, tuntuu mielestäni jäävän aina vähän liian latteaksi. Ongelma on samanlainen kuin musiikissakin: joidenkin soittimien äänestä sitä vain jostain syystä pitää vähemmän. Minulle puuvärikynät tuntuvat olevan aivan liian hento ja siten ilmaisuvoimaltaan heikko väline – näin oli jo kansakoulussa 1960-luvulla. Täytyy siis vain taas tunnustaa rajoittuneisuutensa.

***

Kaapelitehtaan Puristamossa oli vielä tarjolla Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton vuosinäyttely (9.–28.8.). Niille, jotka eivät taidekenttämme rakennetta tarkemmin tunne, kerrotakoon, että SKJL on vuonna 1938 perustettu järjestö, joka toimii paikallisesti järjestäytyneiden taiteilijaseurojen yhdyselimenä, ja sen historiallisena päätehtävänä on ollut lähinnä toimia maakunnan äänenä Helsinki-keskeisessä taide-elämässämme. Tämä ikään kuin "demokraattinen" yhteisö on perinteisesti järjestänyt vähän tasapaksuja ja tylsänpuoleisia yhteisnäyttelyitä (olen nähnyt niitä lapsuudestani asti, koska äitini Kaarina Kantokorpi (s. 1935) on toiminut SKJL-aktiivina, joten tiedän mistä puhun), eikä meno mihinkään tunnu muutuvan:

Taaskin oli saatu aikaan sisäsiisti "ihan kiva näyttely", josta juuri mitään ei jäänyt mieleen. Parhaiten mieleeni jäi se, kun satuin kuulemaan yhden näyttelyvieraan – amerikkalaisen turistin – kysymyksen, että "edustaako tämä näyttely Suomen taiteen nykytilaa", ja näyttelyä valvomassa olleen Aulis Harmaalan (s. 1966) vastauksen, jonka mukaan "ei, kyse on pikemminkin demokraattisesta näyttelystä". Paskan marjat, sanon minä. Alueellinen demokratia ei pitkään aikaan ole ollut mikään ongelma Suomen taide-elämässä. Katsokaa vaikka tuoreinta Taiteen keskutoimikunnan apurahalistaa, jossa esimerkiksi 14:stä 5-vuotisesta apurahasta 10 meni muille kuin helsinkiläistaiteilijoille. Mutta mikäpä pahan tappaisi? Saamme taatusti elää SKJL:n kanssa hamaan taide-elämämme loppuun saakka, vaikka tosiasia tulee yhtä vääjäämättä olemaan se, että tämän järjestön tärkein ulottuvuus on se, että sen kautta vähän keskinkertaisemmatkin taiteilijat ja puoliammattilaiset saavat itselleen foorumeita ja pidennystä ansioluetteloonsa.

Jaa, perun minä sen verran puheitani, että oli ilahduttavaa nähdä SKJL:n aloittaneen stipendien jaon. Ensimmäinen Aspa-stipendin (Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870–1946) mukaan) sai sitä paitsi ihan kiinnostava taiteilija: juuri Taidekoulu Maasta valmistunut Reija Meriläinen (s. 1987):

Lihava syli, 2011.

Ehkä minun pitää taas tunnustaa rajoittuneisuuteni. En kuitenkaan halua tuomita taiteen harrastamista. Ehkä minua ottaa eniten pannuun se, että SKJL:n kautta harrastelijat ja puoliammattilaiset pääsevät suotta mukaan tärkeilemään taidepoliittisessa päätöksenteossa, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran kautta.

Mutta nyt lopetan. Kaksi tiistain näyttelyä jää vielä raportoimatta, mutta kyykkä-kisa odottaa, joten sulkeudun suosioonne ja palaan asiaan huomenna.

PS. Myöhemmin illalla hävityn kyykkämatsin jälkeen: Ettei vain jäisi mitään vääriä mielikuvia. Olen henkeen ja vereen paikallisen toiminnan puolesta. Kannatan kaikkia paikallisia taiteilijayhdistyksiä, kannatan myös kaikkia maakunnallisia yhdistyksiä. Katson mieluusti myös tällaisten tahojen järjestämiä näyttelyitä. SKJL:ssä juuri tuo paikallisuuden henki kuitenkin häviää kaiken byrokratian ja latistavan demokratian toimesta – se kun yrittää olla valtakunnallinen. SKJL voisi olla vaikka hyvä neuvotteluelin, jossa voisi jakaa kokemuksia muun muassa kunnallisesta kulttuuripolitiikasta, mutta näyttelyorganisaatioksi siitä ei ole koskaan ollut.

Julkista taidetta 33: Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Viime sunnuntaina matkustin kauas Etelä-Pohjanmaalle, Alavudelle, tapaamaan äitiäni kaiketikin elämäni ensimmäisen kerran – olen jo 54-vuotias! – äitienpäivän kunniaksi. Oli minulla vähän työasiaakin, sillä kävin hakemassa vanhempieni vanhan Opel Astran (vm. 1995) itselleni kesäautoksi, jotta voisin seilata Mäntässä väliaikaisen kesäpaikkani ja Mäntän kuvateideviikkojen näyttelypaikan Pekilon väliä ripustaessani näyttelyä. Eikä se tietenkään mennyt pikaisesta katsastusyrityksestä läpi, ennen kuin isäni luottomekaanikko Ristolainen oli vaihtanut siihen uuden katalysaattorin:

Yöni nukuin lapsuudenkodissani, (vanhan ja aikoja sitten kuolleen) Alavuden Säästöpankin komeassa talossa vuodelta 1930. Sen on suunnitellut Hanna-Liisa Kalliala, josta en nopeasti löytänyt juuri mitään tietoja:

Äitienpäivän kunniaksi nukuin tietenkin äitini Kaarina (Janne) Kantokorven (s. 1935) maalausten alla:

Kävin toki myös kurkistamassa isäni Voitto Kantokorven (s. 1935) pikkutyöhuonetta – veistoksia hän tekee vanhassa navetassa, josta on talviaikojen työskentelyllään hankkinut kuvanveistäjälle niin ominaisen nivelrikon. Oven päällä muuten hänen Suomen Taideakatemian koulun (nyk. Kuvataideakatemia) aikainen omakuvansa:

Iltaoluesta haaveileminen on näissä taantuvissa pikkukaupungeissa sunnuntai-iltana turhaa: toinen pubi on avoinna vain pe–la ja toinen ti–la. Niinpä jouduin tyytymään kävelyyn ja tarjolla olevaan julkiseen taiteeseen.

Johannes Haapasalo (1880–1965) on veistänyt Alavuden keskustan ainoaan varsinaiseen risteykseen säveltäjä Toivo Kuulan jähmeähkön muistomerkin – Kuula on nimittäin syntynyt Alavudella: 

Osin alavutelaisia oli myös Stenbäckien merkittävä pappissuku, jota juhlistaa kummisetäni Raimo Heinon (1932–1995) abstrakti monumentti:

Veistos on tökerösti montteerattu, eikä sen vesielementtikään ole enää toiminut pitkään aikaan. Mutta näinhän tapahtuu Helsingissäkin. Sitä paitsi on todettava, että Heino oli pikemminkin mitalien ja pienoisveistosten tekijä. Julkinen veistotaide on erittäin vaikea laji.

Ja suurmiehiä löytyi vielä lisääkin. Huhtamäki Oyj:n kantaisä Heikki Huhtamäki oli alavutelainen leipurinpoika, jonka Heikki Nieminen (s. 1926) on ikuistanut rantapuistoon maailmallelähtötamineissaan:

Ettei olisi suorastaan vähän sympaattinen veistos!

Ja Alavudella on tietenkin sankarihautausmaakin, jonka kappelissa on Bruno Tuukkasen (1891–1979) lasimaalaus, tässä plexin läpi kuvattuna: 

Ja löytyi kyliltä vielä ITE-taidettakin – oikein Kiasmassa vieraillutta. En nyt kuollaksenikaan muista tämän alavutelaisen ITE-taiteilijan nimeä, mutta kaikki hänen veistoksensa ovat valkoiseksi maalattuja:

Ja sitten uudella autolla Mäntän kautta kotiin Helsinkiin. Mäntässä katselin kuinka Pasi Karjula (s. 1964), Antti Keitilä (s. 1966) ja Juha van Ingen (s. 1963) installoivat Forest Campin arvoituksellista teosta Mänttää varten:

Kyllä taas taidetta yhdelle lyhyelle reissulle piisasi.

PS. Päivän mittaan tuli tuohon alas pari kommentia, joista unohtamani ITE-mieskin selvisi. Kyseessä on Juha Vanhanen (s. 1957). Lukekaa lisää tästä kristillisestä ITE-taiteilijasta tästä Nykykansantaidesivustosta. Kiitos Ripsalle ja beettiskalle.

Julkaistua 132 & 133: Keskiluokkaisen elitismin pelimerkkejä & Suomalaista fantasiaa

Tänään ilmestyi Ilkassa kritiikkini EMMA:n Joan Miró-näyttelystä. Mukana oli myös pieni kainalojuttu näyttelyn yhteyteen tehdystä kokoelmasta suomalaista Miró-henkistä taidetta. Aika rankka juttu siitä tuli. Vanha taiteilijaäitinikin sanoi siitä aamulla soitettuaan, että "pitääkö sinun aina olla niin ilkeä". Minä vastasin, että "pitää". Korostettakoon kuitenkin, etten minä tällaisten juttujen kirjoittamisesta erityisesti nauti, mutta katson kuitenkin kritiikin velvollisuudeksi olla tarvittaessa instituutioiden suhteen erityisen valppaana. Museot kun tekevät ikään kuin by definition aina hyvää työtä, eivätkä ihmiset aina oikein tajua, että sielläkin on taustalla virheitä tekeviä, inhimillisillä heikkouksilla varustettuja ihmisiä eikä mitään taidehistoriarobotteja. 
On ehkä myös todettava, että omasta mielestäni tämä on tärkein kirjoittamani kritiikki pitkään aikaan – ainakin tämän vuoden osalta. 

Keskiluokkaisen elitismin pelimerkkejä

Surrealismin suuren mestarin näyttely ei tule nousemaan kovinkaan merkittäväksi osaksi suomalaisen taide-elämän historiaa.

Katalonialaisen surrealismin mestarin Joan Mirón (1893–1983) näyttelyn Suomeen tuomisen tulisi olla ns. kulttuuriteko. Vaan eipä ole tästä näyttelystä sellaiseksi. Monipuolisena taiteilijana – maalarina, graafikkona, veistäjänä ja keraamikkona – tunnettu Miró oli joka suuntaan kurkottavan luovuutensa lisäksi ryöppyävän tuottelias, jota taidettiin vanhoilla päivillä viedä vähän kuin pässiä narusta. Hänen loppupään tuotannossaan on auttamaton tehtailun maku, mitä ei lainkaan vähennä se tosiseikka, että hän on muun muassa Salvador Dalín (1904–1989) ohella yksi maailman väärennetyimmistä taiteilijoista. Väärennösten lisäksi mukana on graafisten vedosten sarjojen koolla ja erilaisilla signeeraustavoilla pelaamisen tuottama harmaa alue, minkä takia paremmat huutokauppakamarit ovatkin nykyään erityisen varovaisia sen suhteen, mitä ne näiltä taiteilijoilta ylipäänsä ottavat kaupattavaksi.

En toki yritä langettaa Espoon näyttelyn ylle mitään epäilyksen varjoa, ja toivottavaa jättääkin nyt näyttelyn taiteellinen laatu, vaikka ei kai Espoolla olisi resursseja kunnon Miró-näyttelyyn ollutkaan. Varsinaisen tutkitun tai joitain uusia näkökulmia tuovan tai edes joiltain osin kattavan näyttelyn sijaan tämä näyttely on hutiloidusti koottu. Fundació Pilar i Joan Miró a Mallorcalta on saatu mukaan joukko hienoja maalauksia, ja sitten on haalittu ne Mirót, joita lähietäisyydeltä on löytynyt. Lopun eli näyttelyn jättiosan – yli 70 teosta – muodostaa pariisilaiselle Galerie Lelongille kuuluva myyntikokoelma Miróta. Sitä tuntuu piisaavan aivan loputtomasti, vaikka Mirón kuolemasta onkin jo kulunut jo kohta kolmekymmentä vuotta.

On näyttely siis siinä mielessä kattava, että se kertoo ennen kaikkea siitä, mitä tuotteliaalle mestarille voi pitkän uran myötä käydä. Se kertoo lähinnä siitä, miltä Miró näyttää nykyaikaisten taiteen kaupparatsujen silmin. Miró oli tunnettu maksiimistaan, jonka mukaan ”taide on ihmisistä ja ihmisille”, ja siksi onkin traagista tai vähintäänkin tragikoomista, että juuri hänen taiteensa muuntui hengeltään keskiluokkaisen elitismin pelimerkeiksi. Sellaisia tämä näyttely on täynnä. 

 Querelle d'amoureaux I, litografia, 1981. Tällaisia 1980-luvun alun Mirón litografioita on Suomessakin vähän väliä taulukauppojen ikkunoissa.

Surullista on myös se, että meneehän tällainenkin näyttely tavallaan ihan täydestä. Ihmiset tulevat kansoittamaan sen, ja Miróta tullaan rakastamaan Suomessa vielä entistä enemmän. Ja onhan näyttelyssä toki useita hienojakin teoksia. Tuli vain sellainen haikea olo, että ihmiset olisivat oikeasti ansainneet vielä paljon enemmän. Vaikkapa juuri sen yhden näyttelyn, jonka voi muistaa koko loppuelämänsä. Tämä näyttely ei ole lähelläkään sellaista.

Suomalaista fantasiaa

Espoon Miró-näyttelyn yhteydessä on sangen oivaltava pieni kokoelma suomalaisten Mirón henkisten oppipoikien tai hengenheimolaisten teoksia, jotka valottavat hyvin Mirón ja myös surrealismin monipuolista vaikutusta Suomen taiteeseen. Mukana on seitsemän taiteilijaa: Ole Kandelin (1920–1947), Ernst Mether-Borgström (1917–1966), Rolf Sandqvist (1919–1994), Max Salmi (1931–1995), Kauko Lehtinen (s. 1925), Antti Vuori (s. 1935) ja Kari Huhtamo (s. 1943) – kukin muutamalla teoksella. Olisi oikeastaan ollut hauska nähdä tästä alueesta vähän tutkitumpikin kokonaisuus. Ei näyttelyluettelossa ole esimerkiksi mitään muuta kuin lyhykäinen esseentynkä Mirón vaikutuksesta Kandelinin tuotantoon. Nythän olisi ollut tilaisuus vaikka haastatella Lehtistä, Vuorta ja Huhtamoa.

Kaikessa pienuudessaankin tällainen sivunäyttely on mainio idea, koska silloin katsoja voi ihan konkreettisesti nähdä sen, millä tavalla vaikutteet ympäri maailmaa liikkuvat. Tällainen näyttely on myös oiva tilaisuus tuoda esiin jo vähän unohdettujakin hahmoja – kuten vaikkapa Rolf Sandqvist, joiden työt näyttelyssä olivat suorastaan riemukkaita.