Julkaistua 758 & Katutaidetta 130: Kaduilta museoihin

Viime viikolla ilmestyi Taide (2/16), jossa minulta oli juttu katutaiteen viimeaikaisesta salonkikelpoistumisesta. Haastattelin kolmea tekijää, EGSiä (s. 1974), Jani Tolinia (s. 1974) ja Jussi TwoSeveniä (s. 1983):

 

Kaduilta museoihin

Katutaide elää suuressa murroksessa. Siitä on tulossa salonkikelpoista museotaidetta, ja keräilijäkuntakin on herännyt. Kesyttääkö pääsy taiteen keskiöön katujen anarkian ja vapauden?

 

Katutaiteesta ja graffitista pohjautuva taide on esimerkiksi Yhdysvalloissa ollut gallerioiden kauppatavaraa jo 1980-luvulta lähtien. Keith Haringista (1958–1990) ja Jean-Michel Basquiatista (1960–1988) tuli takavuosien rocktähtien tavoin suuria nuorena kuolleita legendoja, kun taas brittiläinen Banksy tahkoaa koko ajan suurenevaa tiliä osaten hallinnoida yhtä tehokkaasti anonymiteettiään kuin markkinointiaankin.

Marginaalista voimaa

Suomessa kaikki on pienempää ja tulee viiveellä, mutta elämme parhaillaan aikaa, jolloin katutaiteeseen pohjautuva tekeminen on vakiintumassa osaksi taiteen kenttää. Osin se tuntuu olevan jo keskiössä – ollen ehkä ITE-taiteen jälkeen seuraava trendi, joka tuo marginaalista kaivattua voimaa. On syytä muistaa, että voimaa on aina haettu jostain muualta – oli kyse sitten ns. primitiivisestä taiteesta tai oman maan kansanomaisesta tekemisestä. Pariisilaisilla avantgardisteilla oli itseoppinut tullimiehensä Henri Rousseau (1844–1910), venäläisillä kollegoilla georgialainen kylttimaalari Niko Pirosmani (1862–1918). 

Jani Tolin, Peru, 2014.

Vantaan taidemuseo muutti tammikuussa 2016 nimensä Artsiksi ja ilmoitti erikoistuvansa graffitiin, katutaiteeseen ja performanssiin. Helsingin Suvilahdessa on itsekin graffititaustan omaava Umut Kiukas pitänyt katutaiteesta ponnistavaa Make Your Mark -galleriaa jo viisi vuotta. Lopullinen läpimurto tapahtui viimeistään helmikuussa 2016, kun kansainvälisesti tunnetuin graffitimaalarimme Egs piti siellä näyttelyn, jossa kävi ostoksilla peräti kolme museota: Artsin lisäksi Nykytaiteen museo Kiasma ja HAM. Egsiä ennen toinen vanhan koulun legenda Trama myi viime vuoden marraskuussa koko näyttelynsä, ostajina sekä museoita että keräilijöitä.

Egs, Washed Ashore, 2016. Artsin kokoelmat, kuva: Pekka Hannila.

Museoiden ja katutaiteen suhde on alkanut 2000-luvun alussa. Kiasma aloitti urbaaniin taiteeseen keskittyneen URB-festivaalin vuonna 2000, ja siihen on liittynyt useina vuosina graffitin maalausta. Porin taidemuseo järjesti suuren graffitinäyttelyn vuonna 2012. Vantaan taidemuseo näytti katutaidetta yhdessä kokoelmiensa muun taiteen kanssa vuonna 2014. 

Jani Tolin, Lepakko, 1996.

Graffitin historia Suomessa on melko lyhyt, hieman yli 30 vuotta. Kenttä on yksimielinen siitä, että kaikki alkoi vuonna 1984. Esimerkiksi graffitista ponnistava kuvataiteilija Jani Tolin muistelee sitä, kuinka hän näki Huopalahdessa legendaarisen Spinnerin Hip Hop Don’t Stop -piissin samalla viikolla, kun breakdance- ja graffitiaiheinen elokuva Beat Street (1984) tuli Helsingin ensi-iltaansa syksyllä 1984. 

Olemme parhaillaan tilanteessa, jossa katutaiteen historiaa ryhdytään tutkailemaan taidehistorian kautta ja varmaan myös tarkentamaankin. Epäilemättä käy samoin kuin abstraktin taiteen synnyn kanssa: kuka oli ensimmäinen? Kandinsky, Kupka, Delaunay vaiko sittenkin af Klint? Entäs nyt myöhemmin, oliko se Spinner vai Joz vai Blitz? 

Jussi TwoSeven, Bubo Bubo, Pasila, 2016.

Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että kyse oli lapsista tai nuorista, jotka eivät olleet taiteilijoita. 1970-luvun puolivälissä syntyneiden muodostamaan graffitin ”toiseen polveen” laskettava Tolin muistuttaa täyttäneensä alkuräjähdyksen aikoihin kymmenen vuotta: ”Kyllä meitä kiinnosti majojen rakenteleminen aivan yhtä paljon kuin graffitikin.” Osin kyse on tietenkin samasta asiasta: kaupunkitilan tekemisestä omaksi. 

Kun Tolin voitti Lepakossa graffitimaalauksen SM-tittelin vuonna 1990, hän oli vasta 15-vuotias koulupoika.

Graffiti ja taiteen rajat

Missä vaiheessa graffitista tulee taidetta? Kuka sen määrittelee? Tuleeko 10-vuotiaan Tolinin skissivihosta joskus kallis keräilyharvinaisuus? 

Professionaalisesti tarkastellen graffitista tai siihen pohjautuvasta tekemisestä tulee taidetta ainakin silloin, kun se alkaa elättää tekijäänsä. Näin on käynyt esimerkiksi Tolinille, joka saa niukan elantonsa julkisesta taiteesta ja graafisesta suunnittelusta. Näin on käynyt myös samaa ikäluokkaa edustavalle Egsille, joka Tolinin tavoin tekee graafista suunnittelua. Toisin on vuotta nuoremman Traman – klassikko jo hänkin – laita: hän on pitäytynyt vapaammassa menossa, vaikka onkin pitänyt gallerianäyttelyitä. Hän kantaa hartioillaan myös käräjätuomiota ja raskasta velkataakkaa, joka seurasi Helsingin ankarasta nollatoleranssista Stop töhryille -kampanjan vuosina 1998–2008. Kampanja vaikutti myös lamauttavasti koko alaan, ”skeneen” niin kuin on tapana sanoa. 

Jani Tolin, Graf Style Sign, 1993.

Nyt graffitista on tullut jälleen hyväksyttyä taidetta. Museomaailmassa yhteydet kadun ja instituutioiden välillä aloitti Kiasma, joka järjesti URB-festivaalien yhteydessä 2001–02 lailliset maalaamistapahtumat – tosin hekin joutuivat poliisin painostamaksi. Vantaan päätös muuttaa koko museon toiminta katutaiteeseen ja performanssiin keskittyväksi oli raju veto, mutta epäilemättä markkinarako oli olemassa, ja museon profiloituminen omalle alueelle oli välttämätöntä. HAMissakin on  tulossa parin vuoden kuluttua mittava katutaiteeseen pohjautuva näyttely, jonka tarkempi koostumus on vielä ratkaisematta. Museon johtaja Maija Tanninen-Mattila muistuttaa, että katutaide vastaa myös museon tehtävää aluetaidemuseona: näin se tallentaa alueen visuaalista kulttuuria. Toiminta tulee liittymään helsinkiläisen ja uusmaalaisen graffitin historiaan, ja esimerkiksi Egs on lahjoittanut arkistonsa jo museolle. Lisäksi Kampin metroaseman laseilla eristetty iso tila on annettu näyttelyä odotellessa Kiukaksen kuratoimaksi graffititilaksi. Egs ehti jo esiintyä siinä. 

Egs, Macao, 2014.

Kiukaksesta on siis muutamassa vuodessa kehittynyt melkoinen portinvartija muotoutuvalle kentälle. Tämän hän tiedostaa itsekin, mutta huomauttaa samalla, että vaikka hän onkin graffitin suhteen melkoisen newyorkilaishenkinen puritaani, on gallerian pitäminen ollut samalla voimakasta ”siedätyshoitoa” ja on opettanut ymmärtämään monenlaista tekemistä.

Katutaiteen kenttä syntyy

 

Graffititaiteen perinne nojaa vapauteen ja anarkiaan, mutta kentällä käytävä liikehdintä tiivistyy ja muotoutuu taidemaailman tullessa mukaan. Osa graffititaiteilijoista pysyttelee varmaankin tietoisena valintana taidemaailman ulkopuolella – aina tulee epäilemättä olemaan niitä, joille ainoa oikea graffiti on varastetuilla maaleilla maalattu juna tai metrovaunu. 

Jussi TwoSeven.

Ratkaisumallit ovat yksilöllisiä. Tolin maalaa nykyään laillista ja tekee isoja tilaan istuvia teoksia. Hän mieltää itsensä kuvataiteilijaksi, mikä onkin luontevaa: onhan hänen isänsä Kimmo Tolin myös kuvataiteilija. Tolinin tausta on siis sekä kadulla että taidehistoriassa. Hän muistelee huvittuneena sitä, kun kouluaikana luuli roiskemaalauksia tehtyään keksineensä uuden tyylin ja tekevänsä itsensä sillä kuuluisaksi. Kotona isä näytti VHS:ltä, mitä Jackson Pollock (1912–1956) oli aikoinaan tehnyt. 

Egs, Helsinki, 1994.

Egs elää kaksoiselämää: hän säilyttänyt anonymiteettinsä, ja kiertää ympäri maailmaa maalaamassa –  kohteenaan vaikkapa Tirana tai Ulan Bator. Hänelle maalaaminen on kokonaistaideteos ja päättymätön projekti, yhtä aikaa seikkailu ja tutkimusretki: hän mieltää itsenä kuin graffitin antropologiksi. Toisaalta hänellä on erillinen taiteilijaura, joka on johtanut tussiteosten ja viimeisimmässä näyttelyssä jopa lasiveistosten tekemiseen. 

 

Jussi TwoSeven, Roar, Espoo.

Haastattelin myös yhtä nuoremman polven maalaria, Jussi TwoSeveniä. Hänen taustana on graffitissa, mutta nykyään hän ei miellä itseään graffititaiteilijaksi vaan kuvataiteilijaksi. Raja kulkee laillisen ja laittoman välillä. Lisämääreenä hän suostuisi käyttämään ilmaisua ’urbaani kuvataide’. Näyttelyiden lisäksi tavoitteena on nimenomaan maalata isoa seinämaalausta katukuvaan. Hän on Taidemaalariliiton jäsen ja on juuri valmistelemassa toista yksityisnäyttelyään Galleria Heinoon. Silti hänen taustansa on silkassa graffitissa: ”En minä ennen 20 ikävuotta ollut käynyt yhdessäkään taidenäyttelyssä.”

Huorat, taiteilijat ja tavallinen kansa syrjemmälle?

 

Graffitin merkitys maailmalla on melko iso. Helsingin Sanomien artikkelissa (16.3.2016) koko Syyrian sodan syttyminen aloitetaan Daraasta, missä joukko katutaiteilijoita aloitti Bashar al-Assadin vastaisen kampanjan, joka eskaloitui sodan aloittaneisiin väkivaltaisuuksiin. Sodan varsinaiset syyt ovat tietysti kompleksisemmat, mutta jotain katutaiteen voimasta tapahtumat kuitenkin kertovat. Samaa arabikevään katutaiteen voimaa saimme tutkailla Back to (the) Square 1 -näyttelyssä Forum Boxissa keväällä 2014. 

Jani Tolin, East 91 Street & 1. Avenue.

Graffitissa on myös kyse kaupunkitilan luonteesta ja siitä, kenelle se kuuluu. Mainosten ylivallasta on puhuttu jo loputtomasti, mutta asiaa voi tarkastella myös muista näkökulmista. Osa niistä liittyy graffitin sulautumisesta elitistiseen taidemaailmaan ja esimerkiksi gentrifikaatioon. Tuore esimerkki on bolognalainen graffitin klassikko Blu, joka alkoi tuhota julkisia ja osin 20 vuotta rauhassa säilyneitä isoja töitään vastalauseena taidemaailman kolonialistiselle asenteelle. Syynä oli se, että Palazzo Pepolissa avattiin maaliskuussa katutaidenäyttely Street Art: Banksy & Co, johon oli ripustettu myös taiteilijoilta lupaa kysymättä kaduilta siirrettyjä maalauksia. Näyttelyn kuratoi yksi kaupungin rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista taiteenharrastajista, Fabio Roversi Monaco, sekä Bolognan kuvataideakatemian että Banca Imin hallituksen puheenjohtaja (Hyperallegic 16.3.2016). 

Kaksi vuotta sitten Blu ja saksalainen taiteilija Lutz Henke peittivät maalaamalla Berliinin Kreuzbergissä ikonisen ryhmätyönä tehdyn muraalin vastalauseena gentrifikaatiolle. Maaliskuussa uutisoitiin, että Berliiniin avataan graffitimuseo vuonna 2017. Bülowstrasselle avattavan museon paikalle on seiniin tilattu 12 muraalin kokonaisuus museota odotellessa. Juuri Bülowstrasselta alkavat Schönebergin huorakorttelit, joten gentrifikaatio – käännettäköön se ”herraskaistumiseksi” – on väistämätön: boheemit ja taiteilijat sekä vähävarainen kansa joutuvat muuttamaan pois vuokrien noustessa. 

Jani Tolin ei ehkä ollut aivan väärässä todetessaan, että graffiti on ”viimeisen sadan vuoden merkittävin taidemuoto”. ”Se on ihmisiltä ihmisille syntynyt” ja on sellaisena ollut instituutioista vapaa. Saman totesi myös epäröimättä Jussi TwoSeven: ”Mikä muu taidemuoto olisi yhtä laajalle levinnyt?” 

Mutta miten käy graffitin nyt instituutioiden puristuksessa? Kaikki haastattelemani jakoivat saman huolen siitä, että säilyykö muutosten myötä laatu ja lisääntyvätkö ymmärrys ja tieto. Mukana heidän mielestään pitäisi olla toimijoita, joilla on tietoa ja joilla sydän on mukana graffitin 30-vuotisessa historiassa. 

Jonkinlaista valtataistelua on taatusti luvassa – jo pelkästään määrittelyvallan käytössä. Tässä suhteessa katutaide ei tue muodostamaan taidemaailmassa minkäänlaista poikkeusta.

Egs, Tirana, 2014.

Julkaistua 445: Valtakunnan asialla

Onpa vanhan umpiateistin elämä nyt teologista. Olen edelleen Kerimäen kirkossa purkamassa Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä. Tänään laitoimme suurimman osan ukoista alttarille luokkakuvaan:

Ja eilen ilmestyi Kirkko ja kaupunki -lehdessä (33/2013) Kari Peitsamosta tekemäni haastattelu. En ole tainnut urani aikana montaa kansikuvajuttua tehdäkään:

Olemme molemmat vuonna 1957 syntyneitä nykyisiä Rööperin kundeja, jotka törmäävät toisiinsa kadulla tuon tuosta, joten luonteva hänen kanssaan oli keskustella elämän muutoksista:

Valtakunnan asialla 

Kommunistina 2000-luvun ajan tunnettu rocktähti Kari Peitsamo yllätti tänä syksynä yleisönsä aloittamalla opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Oliko kyseessä vain oikukas päähänpisto? 

Laulaja-lauluntekijä Kari Peitsamo (56) nousi jo 1970-luvulla suureksi kansansuosikiksi kappaleellaan Kauppaopiston naiset (1977). Nousut ja laskut suosiossa eivät ole hänen uraansa heilauttaneet: pitkän uran aikana on syntynyt ennätykselliset 53 studioalbumia, ja Peitsamo jatkaa edelleen nuoruuden innolla: ”Rakastan rokkihuttua, enkä aio lopettaa keikkailua – sitä paitsi tarvitsen opiskelurahoja.”
Opiskelurahoja Peitsamo tarvitsee yllättävän käänteen vuoksi. Hän nimittäin pääsi kesällä Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, ja tavoitteena on pappeus.
Kyseessä ei ole päähänpisto, sillä Peitsamo on suorittanut kursseja jo vuoden ajan Avoimessa yliopistossa, ja puolison kehotuksesta hän muutti öiset lukuharrastuksensa päivittäiseksi opiskeluksi.
Peitsamo on mennyt 2000-luvulla myös mukaan politiikkaan: hän on ollut Suomen Kommunistisen Puolueen ehdokkaana niin kunnallis-, eduskunta- kuin eurovaaleissakin. Päivänpolitiikkaa saa nyt kuitenkin tehdä tilaa teologialle, eikä Peitsamo aio asettua ehdolle lähitulevaisuudessa.

Kun halusin tietää, onko kommunismissa ja pappeudessa ristiriitaa, Peitsamo lupasi tarjota minulle kiertomatkan taivasten valtakuntaan. Tapasimme baaripöydässä, mistä ei tarvinnut lähteä mihinkään. Matka oli viisijakoinen: edellytykset, reittiohjeet, kuvailu näkymistä, kuninkaan tapaaminen ja jälkiajatukset: tekisikö jopa mieli muuttaa sinne?

Edellytykset olivat selkeät. Peitsamo viittasi Jeesukseen siunaamassa lapsia (Mark. 10:13) – ”Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta” – ja jatkoi: ”Taiteilijat ja luovat ihmisethän ovat tunnetusti sellaisia, joilla on kyky katsoa maailmaa lasten silmin.”
Sitten matkalle. Peitsamo käski osoittaa sormella ensin Ruotsiin, sitten Viroon. Sitten käänsimme sormemme 180 astetta itseemme päin – ei ylös – ja kuljetimme sormemme silmien väliin. Matka oli lyhyt, ja sormi hävisi nopeasti näkyvistä. Peitsamo viittasi Luukkaan evankeliumiin (Luuk. 17:20) – nimenomaan vuoden 1938 suomennoksesta: ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” ”Näin emme katso enää pelkästään kahdesta reiästä, vaan edessämme on valaistu iso aukko”, totesi Peitsamo ja viittasi vielä Matteukseen (Matt. 6:22): ”Silmä on ruumiin lamppu.”
”Olen vähän huonompi piirtäjä kuin se Andy Warholin kaveri… Basquiat”, vitsaili Peitsamo ja piirsi puhuessaan A4:lle mallin teologisesta näkemyksestään. ”Tossa on mun jalat, rotsi ja kädet… ja näkymä loppuu tässä”, hän toteaa ja näyttää kaulaansa.
”Sitten voidaan moikata kuningasta. Ja sehän ei ole ihmisten välinen asia… valtakunnan kuninkaan tapaamista ei kukaan voi tehdä puolestani.”

Peitsamon piirtämä teologinen malli ei valitettavasti mahtunut lehteen, mutta tässäpä se.

Mutta mihin sitten tarvitaan välittäjähenkilöä kuten pappia? Juuri tämän kuvion selittämiseen: ”Papin tehtävä on julistaa kristillistä uskoa ja ylösnoussutta Kristusta, ei oikeastaan mitään muuta.” Kyse on Peitsamon mukaan näkemisestä, ei tietämisestä – ja vahvistukseksi hän siteeraa Heprealaiskirjeitä (Hepr. 11:1): ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”
”Tämä asia voisi puhutella aikamme postmodernia ihmistä, joka ei usko mihinkään ja luota mihinkään. Siinähän yhdistyy tavallaan vanha juutalainen messiaaninen perinne ja zen, mutta ei siinä ole mitään ristiriitaa.”
Mutta miksi Peitsamo pyrkii pappeuteen? Haluaako kommunisti olla mukana luomassa suomalaista versiota vapautuksen teologiasta?
”Jos minä alkaisin puhua sukupuolineutraalista avioliitosta tai naispappeudesta, pilaisin koko jutun”, toteaa Peitsamo. ”Ja vierastan myös rakkaudesta huutelua… se on niin helppoa. Silloin alkaisimme myös luisua teologiasta humanismiin, eikä humanismi ole minun juttuni.”
”Mutta ei Jeesuksessa ja Marxissa ole mitään ristiriitaa. Ne vain liittyvät eri todellisuuteen eivätkä varsinaisesti kohtaa. Marx puhuu tästä maailmasta, ja Jeesus liittyy transsendenssiin.”
”Pappina minun tehtäväni on käännyttää ihmisiä, mutta tietenkin on turha saarnata mitään, jo ei tunne kapitalistisen sorron rakenteita. Myös kommunismi on edelleen minun juttuni. En voisi koskaan äänestää Kristillisdemokraatteja, koska he siunaavat kapitalismin.”
”Mutta minun tehtäväni olisi käännyttää, vaikka menisin kommunistiseen Pohjois-Koreaan. Minun olisi muistutettava Kim Jong-unia siitä, että hänen isoisänsä Kim Il-sung tuli alun perin kristillisestä perheestä”, naurahtaa Peitsamo. 

Peitsamon yöpöydältä 

Kun kysyin viittä kirjaa, jotka ohjanneet Peitsamoa ajatuksia, ei valinta kuitenkaan osunut varsinaiseen teologiaan:
– Samuel Beckett: Molloy (1951, suom. 1968) ”Tarkastelee modernin ihmisen tilaa… suorastaan teologiselta kannalta.”
– Amos Tutuola: Palmuviinijuoppo (1952, suom. 1963) ”Häkellyttävä länsimaisen kulttuurin ja afrikkalaisuuden risteytys.”
– Franz Kafka: Linna (1926, suom. 1964) ”Yksi juutalainen neropatti lisää.”
– Pentti Saarikoski: Onnen aika (1971). ”Ylistys Helsingille… sen puistoille ja raitiovaunuille.”
– Raamattu. ”Jumalallisen ilmoituksen inspiroima ihmiskunnan tärkein kirja.”

***

Ja voihan se Jeesus antaa kultalevyn pelkästä yrittämisestäkin, kuten Kari on todennut.

Luettua 86 & Katutaidetta 47: Muutaman töhryn tähden

Mikael Brunila, Kukka Ranta & Eetu Viren: Muutaman töhryn tähden. Into 2011.

Helsingin kaupunki aloitti vuonna 1998 kymmenen vuotta kestäneen nollatoleranssin graffitien suhteen. Rahaa paloi yli 20 miljoonaa euroa. Vain muutaman töhryn tähden on pamfletti, jossa tuon kampanjan vaiheet käydään läpi asiakirjamateriaalin osalta sekä haastatellen niin vartiointiliikkeen (FPS) jahtaamia katutaiteilijoita kuin kampanjan puuhahenkilöitäkin. Samalla kirja on kertomus siitä, kuinka julkinen tila on enenevässä määrin alistettu pelkän kaupallisen mainonnan käyttöön ja kuinka turva- ja vartiointipalvelut ovat lisänneet valtaansa – ja mielivaltaansa – tuon julkisen tilan kontrolloinnissa. Ja siitä, kuinka kaupunki on antanut tämän tapahtua ja kuinka tietyt virkamiehet ovat vieneet poliitikkoja kuin pässiä narussa ylittäessään monin tavoin toimeksiantonsa.

Vain muutaman töhryn tähden yhdistää taidokkaasti laajemman ja myös teoreettispohjaisen kapitalisoituvan yhteiskunnan analyysin ja arjen katutason. 

Kirjassa sivutaan myös osuvasti taidemaailman laitamia: "Graffitin taloudelliseen merkitykseen liittyy kuitenkin olennainen paradoksi: samaan aikaan kun graffitista seinässä tulee lian merkki, graffitikulttuuri suorastaan kiskotaan sisään taidegallerioihin. Itse asiassa juuri sen laittomuus ja tietynlainen 'villiyden' leima tekee siitä taidemarkkinoilla erityisen houkuttelevaa. Taidemaailmassa graffiti orientalisoidaan, mustista nuorista graffititaiteilijoista, kuten Basquiatista, tulee jonkinlaisia tarhaeläimiä, joita esitellään kesytettyinä sivistyneille taideyleisöille."

Kaikkineen aivan mainio kirja – myös hyvin tutkittu ja kunnon lähdeapparaatilla varustettu. 

Lisäksi jokainen kirjan kappale on uniikkitaideteos: kussakin on oma käsitehty "töhrynsä" kannessa.

Kirjalla on myös omat kotisivunsa.

PS. Tämän kirjoitti isä, joka on myös käynyt vierailulla poliisilaitoksella ja jonka poika – näin kauhea tapaus – on ollut FPS:n takaa-ajama. Ja siitä, mitä tuo mielivalta käytännössä oli (ja on), muistin myös viitisen vuotta siten kirjoittamani Kultakuumeen kolumnin, jonka laitan tähän vielä muistutukseksi. Tarina on tosi (lopussa mainittua Petriä myöten – hän oli etäinen puolituttuni):

Kunnes toisin todistetaan 

Poikani 19-vuotias ystävä Joonas vietti elokuussa osan Taiteiden yöstä ja syntymäpäiväjuhlistaan poliisilaitoksella. Tuloksena oli 36 euron sakot.  

Joonas oli poistumassa illalla Kiasmasta, ja poliisit pysäyttivät hänet liikennevaloissa. He tarkastivat hänen reppunsa sisällön, ja kun sieltä löytyi kaksi kangastussia, hänet vietiin laitokselle, kuvattiin ja kuulusteltiin. Ja sitten lätkäistiin sakot. 

Sakkojen perusteena oli järjestyslain 13. pykälä, jonka mukaan ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”. 

Poliisi ilmoitti myöhemmin Joonaksen isälle, että ”heillä oli määräykset pysäyttää kaikki tiettyyn ikäryhmään kuuluvat tietyllä tavalla pukeutuneet nuoret ja tarkastaa heidät”. 

Tunnustan avoimesti, että juridinen tietämykseni muodostuu tv-sarjoista ja elokuvista opitusta kliseistä ja omista ja epäilemättä syntyhistorialtaan satunnaisista moraalikäsityksistäni. Olen oppinut esimerkiksi tv:stä ilmaisun ”syytön, kunnes toisin todistetaan” ja pidän sitä jostain syystä oikeamielisenä ajatuksena.  

Tässä suhteessahan Joonas oli tietysti syyllinen, koska hänellä on kangastusseja T-paitojen värjäämistä varten, eikä hän varmaankaan ollut illalla menossa askartelemaan, mikä olisi järjestyslain mukaan ollut kaiketikin ”hyväksyttävä syy” tussien hallussapitoon. 

Eri asia on tietenkin se, onko kangastussi ”toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvaa ainetta” ja mikä kaikki muu spray-maalien lisäksi sellaista mahdollisesti olisi. Lainsäädännöllä, sen tulkinnoilla ja terveellä järjellä ei aina löydy yhteisiä kosketuspintoja. Terveellä järjellä ajatellen ainoa rangaistava hallussapito olisi ehkä repullinen spray-maaleja ilman hyvää syytä – ja jos ihan rehellinen olen, en rankaisisi siitäkään. En rankaisisi ketään pelkästään sellaisen aineen hallussapidosta, jota saa laillisesti ostaa kaupasta. 

Tähän liittyen toinen ilmaisu, jonka tv:stä olen oppinut, on ”todistustaakka”. Joonaksen tapauksessa kyse on ”käännetystä todistustaakasta”, mikä riitelee ainakin minun oikeustajuni kanssa. Joonaksen olisi pitänyt siis jotenkin todistaa, että hänellä on hyvä syy pitää hallussaan kahta kangastussia. 

Mikä oikeus yhteiskunnan valvontakoneistolla on kysellä toisten hyviä syitä? Länsimaisessa yhteiskunnassa on totuttu puhumaan ihmisestä yksilönä, hänen vapaudestaan, ja myös näiden yksilöiden välisestä tasa-arvosta, demokratiasta. Minä teen paljon asioita ilman hyvää syytä enkä useinkaan mieti erityisesti niitä syitä, jotka ajavat minut tekemään näitä asioita. Jos minulta kysytään syytä, saatan sellaisen keksiä tai sitten en. Olen tottunut elämään länsimaisessa demokratiassa, jossa hyväksyttävä vastaus voi olla vaikka muotoa ”huvikseni” tai ”muuten vain”.   

Jos mennään yleisemmälle tasolle, voi tietenkin kyseenalaistaa koko töhryjen vastaisen kampanjoinnin. Pelkästään Helsingissä on Stop töhryille -kampanjaan käytetty rakennusviraston projektibudjetin kautta 1,5 miljoonaa euroa vuodessa. Helsingin veronmaksajat ovat vuodesta 1998 alkaen maksaneet toistakymmentä miljoonaa euroa siitä, että puhdistus- ja vartiointiliikkeet ovat saaneet työllistettyä näitä puhtauspoliisejaan. Kaupunginvaltuutettu Paavo Arhinmäki on kysynyt varsin perustellusti: ”Voiko demokratia kestää sitä, että vain rahalla on mahdollisuus ostaa tilaa omille näkemyksille?”

Entäs sitten vastenmielinen profilointi? ”Tietyn ikäinen ja tietyllä tavalla pukeutunut”? Käsi sydämellä: Voitteko ikinä kuvitella tilannetta, jossa talousrikostutkija pysäyttää satunnaisen profiloinnin perusteella liikennevaloissa Bossin pukuun pukeutuneen, salkkua kantavan ja communicatoria näppäilevän sekä geelitukassaan etäisesti David Beckhamia muistuttavan 30-vuotiaan Petri-nimisen IT-bisnesmiehen, tutkii hänen salkkunsa ja lätkäisee sakot salkusta löytyvien, sisäpiirikauppoja mahdollisesti edistävien asiakirjojen takia, koska mies oli matkalla lounaalle salarakkaansa kanssa, eikä hänellä ollut hyvää syytä pitää kyseisiä asiakirjoja salkussaan. Paitsi se, että ressukka ei voi kohta enää lähettää niitä sähköpostilla. 

***

Kolumnin innoittamana tein vielä tuolloin taideteoksen kaltaisen projektin My Tag, a Work in Progress, joka julkaistiin Voimassa (06/9). Tässä linkki. Ja kuvatkin löytyvät tästä linkistä Kromin sivuilta. Pitääköhän tässä taas ryhtyä taiteilemaan? 

Julkaistua 79 & Katutaidetta 29: Puhuvatko myyttisen Pietarin seinät totta?

Nyt vain pysytään Pietarissa. Pietarissa ollessani ilmestyi uusi Tanssin numero (4/10). Jos minua ilahduttikin Teatterin numero, jossa ilmestyi keväisen Pietarin-matkani hedelmiä julkaistujen kuvien muodossa, niin Tanssin tuorein numero oli vieläkin ilahduttavampi. Siinä oli kahdeksan julkaistun kuvani lisäksi juttuni katutaiteesta – tai pikemminkin niistä aatoksista, joita Pietarissa kuvaamanai katutaide herätti.  

Puhuvatko myyttisen Pietarin seinät totta?

Filosofi-kirjailija Aleksandr Herzen on todennut, että ”Pietari eroaa kaikista Euroopan kaupungeista olemalla niiden kaikkien kaltainen”. Saman asian totesi myös Fjodor Dostojevski: ”Ei ole Pietarin kaltaista kaupunkia: arkkitehtonisesti se heijastaa kaikkia maailman arkkitehtuureja, kaikkia aikakausia ja muoteja; kaikki on lainattu vähitellen ja kaikki on omalla tavallaan vääristeltyä.” Kaupunkina Pietari onkin kuin jättimäinen ulkoilmamuseo, eräänlainen eurooppalaisen kulttuurin Seurasaari.

Pietari on myyttinen kaupunki, jota on opittu lähestymään ennen kaikkea kirjallisuuden kautta: se on Dostojevskin, Nikolai Gogolin ja Aleksandr Puškinin kaupunki. Pietariin lähtevä kulttuurimatkailija ottaa yleensä jonkun näistä kirjailijoista oppaakseen – ja riittää niitä oppaita myöhemmiltäkin ajoilta: esimerkiksi Anna Ahmatova ja Joseph Brodsky virittävät matkaajan niin, että jo pelkät metron liukuportaat saavat mielen romanttiseksi. Itse kirjoitin jo yhdeksän vuotta sitten kuvittelemastani pietarilaisesta taiteilijasta, jota yritin kaupungista etsiä ja jonka luulin löytäneeni: ”On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus.”

Ja samalta se tuntui taas, kun olin keväällä 2010 etsimässä pietarilaista taiteilijaa. Ei sitä nytkään tuntunut löytyvän kuin historiasta, joka oli jälleen ainakin vähän kerrostunut. Tapasin minä ihan oikean taiteilijankin, Timur Novikovin yhdeksän vuotta sitten. Nyt hän oli kuollut, ja tuottanut ympärilleen muistelijoiden ja myytin rakentajien koulukunnan, joka tuntui estävän elävän taiteen kehityksen. Galleriat ja taide-elämä tuntuivat ontoilta ja joko paikalleen pysähtyneiltä tai sitten sokeasti Lontoon ja New Yorkin trendejä seuraavilta. Katselin, kuinka nuoret naiset joivat samppanjaa ja söivät hattaroita trendigallerian kattoterassilla. Oli pakko karata kaduille ja yksinäisiin porttikäytäviin.

Venäläisen kirjallisuuden tutkijan Timo Huttusen mukaan Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen Pietari on siis helteinen, pölyinen, täynnä loukkoja, portaita, porraskäytäviä, kynnyksiä, ovia ja läpikuultavia seiniä. Pietarilaisessa todellisuudessa kaikki on kaksijakoisesti salaista, mutta samalla julkista – ihminen ja hänen ratkaisunsa ovat kaiken aikaa koetteilla.”

Olen jo aiemmilla Pietarin matkoillani oppinut menemään sisäpihoille, kokemaan kaupunkia tuon salaisen ja julkisen ristivedossa. Sisäpihat tuntuvat puhuvan enemmän totta kuin julkisivut.

Julkisivut ovat vääristelijöitä par excellence, sisäpihat ovat kuin alitajunta. Dostojevskin ajoista kuluneet vuodet ovat lisänneet tuota ”omalla tavallaan vääristeltyä” – väliin mahtuu kokonaisen sosialistisen utopian synty ja kuolema, jolloin klassista vääristeltiin taas monin uusin tavoin. Ja myös reaalista ja puhuttiin realismista vaikka tehtiin jotain aivan muuta.

Niinpä matkustin keskustan sisäpihojen lisäksi myös neuvostoaikaiseen lähiöön valokuvaamaan seiniä. Avantgarde on aina hakenut voimansa kansanomaisesta ilmaisusta ja alakulttuureista. Pietarin ja Moskovan avantgardistit löysivät 1910-luvulla georgialaisen kylttimaalari Niko Pirosmanin innoittajakseen – aivan samalla tavalla kuin pariisilaiset tekivät tullimies Henri Rousseaulle. Niinpä minäkin uskoin löytäväni pietarilaisen Jean-Michel Basquiat’n tai Banksyn, uuden avantgarde- tai graffititaiteilijan. Löysin ainakin kysymyksen ”Who the fuck is Banksy?”

Onko myyttien aika siis jo ohi? Valehdella ei ainakaan enää tarvitse – ei ainakaan enää ihan samalla tavalla kuin neuvostoaikana. Andrei Bitov on todennut: ”Puhumme nyt totta taaksepäin katsoen. Sen tuloksena seisomme paikoillamme.”

Dostojevski ei koskaan saanut minua opettelemaan venäjää. Hänen lukemisekseen olisin tarvinnut vuosien kursseilla käymisen. Mutta seinällä oleva Juri Gagarinia voin vain näyttää jollekin venäjäntaitoiselle ja ymmärtää heti kommentin siitä, miten kosmonautti kävi taivaassa eikä nähnyt jumalaa. Mutta sille en mahda mitään, että kaikki venäjäksi sanottu ja kirjoitettu tuntuu edelleenkin jotenkin oudon filosofiselta. Myytti jatkaa elämäänsä. 

Kävin avaruudessa, mutta en löytänyt sieltä jumalaa. JUNTTI?

Julkaistua 46 & Katutaidetta 23 & Virossa 27: Taidetta kaduilta

Toinen isompi juttuni tuoreeseen Taide-lehteen (4/10) käsitteli katutaidetta. Oli hauska saada käyttää isoa kuvakokoelmaani vihdoinkin johonkin "hyötykäyttöön". Jutun kanssa oli kuitenkin vähän epävarma olo – olisin ehkä halunnut kerätä vielä lisää tietoa. Mutta voi kai sitä tällaisen väliraportinkin antaa. Sitä paitsi tässähän on kyse enemmän harrastuksesta kuin asiantuntijana esiintymisestä. Timo Setälä (s. 1958) käsitteli kuvat hienosti ja taittoi jutun juuri niin hyvin kuin sen saattoi taittaa.

Taidetta kaduilta

Katutaide on nykyään paljon muutakin kuin amerikkalaisesta hiphop-kulttuurista ammentavia jäljitteleviä graffiteja alikulkutunneleissa ja junien kyljissä tai suttuisia tageja kerrostalojen kivijalassa.

Amerikkalaistyyppinen graffiti teki maihinnousunsa Suomeen joskus 1980-luvulla, mutta poliittisia iskulauseita on seinillämme nähty toki aiemminkin. Muistan omasta nuoruudestani esimerkiksi Mannerheimin patsaan jalustasta lauseen ”Rahaa asuntoihin, ei aseisiin”. Samoin Biafran hädästä oltiin huolissaan jo 1960-luvulla: Temppeliaukion kirkon kyljessä luki aikoinaan isolla ”Biafra”.

Akateeminen maailmakin kiinnostui jossain vaiheessa graffiteista niin, että gradujakin aiheesta ilmaantui, ja aina silloin tällöin joku taidehistorioitsija kirjoittaa filosofisesti kuorrutetun graffitiartikkelin, jossa haetaan psykososiaalisia selityksiä graffitin syntyyn. Suomalaisesta graffitista on ilmestynyt kaksi isompaa kirjaakin: Anne Isomursun ja Tuomas Jääskeläisen Helsinki Graffiti ilmestyi jo vuonna 1998 ja Joanna Bogdanoffin Graffiti – No name, no fame puolestaan viime vuonna.

Nykytaiteen museo Kiasma on ottanut kantaa katutaidemaailmaan tarjoamalla graffiteille suojapaikkaa URB-festivaalin yhteydessä jo kymmenen vuoden ajan. City-lehdessä haastateltu, ”graffitipoliisina” tunnettu komisario Reijo Muuri totesi hauskasti vuonna 2001: ”Joskus Kiasmassa järjestetään jotain taidetapahtumia, missä nämä täti-ihmiset tulevat höynäytetyksi, kun Saksassa etsintäkuulutetut roistot esiintyvät siellä hienoina taiteilijoina.”

Helsingin kaupunki esitti oman kannanottonsa vuonna 1998 alkaneella Stop töhryille -kampanjalla, joka on maksanut tolkuttomasti ja jonka toimista on keskusteltu runsaasti. Tuomioistuimetkin ovat tottuneet kohtelemaan graffitintekijöitä aika suuren luokan rikollisina ja ehdottomia vankeustuomioitakin on ehditty jo jakaa.

Taiteellisia juuria

Katutaide ei kuitenkaan juonnu pelkästään New Yorkin katukulttuurista ja hiphopista. Osa maailmalla ilmestyneistä katutaidekirjoista johtaa seinämaalausten historian aina kivikautiseen luolamaalaukseen asti – ja varmaan perustellusti. Ja on muinaisen Kreikan ja Rooman graffiteistakin tehty runsaasti akateemista tutkimuksia ja dokumenttikokoelmia, aina Suomea myöten. 

Varsinainen kuvataidemaailmakin on esiintynyt enemmän tai vähemmän laittomasti julkisissa seinissä ja muissa tiloissa. Berliinin muuriin esimerkiksi jätti aikoinaan jälkensä monikin kuuluisa kuvataiteilija – kuten vaikkapa Jonathan Borofsky. Fluxus-taiteilijat ovat maalanneet erästä wiesbadenilaista taloa kuin rockartistit aikoinaan Tavastia Clubin seinää. Myös Jean Tinguely on harrastanut ei-tilatun muraalin tekemistä. Taidemaailman ulkopuolelle jättäytyvien katutaiteilijoiden esikuvat saattavat usein tulla taidemaailmasta, kuten vaikkapa Zürichissä vaikuttaneen Harald Naegelin, pitkään anonyyminä pysyneen ”Zürichin spreijaajan” laita oli: hän on useaan otteeseen ilmoittanut esikuvikseen Paul Kleen ja Joseph Beuysin. 

Vastaavasti taidemaailmakin saattaa olla varsin kiinnostunutta kadulta saatavista vaikutteista. Hyvässä muistissa on tietysti Jean-Michel Basquiat (1960–1988) ja Keith Haring (1958–1990), jotka onnistuivat varsin menestyksekkäästi heiluroimaan eri maailmojen välillä. Tätä samaa tekee nykyään toistaiseksi anonymiteettinsä säilyttänyt brittiläinen Banksy, jonka teoksista maksetaan huutokaupoissa hieman paradoksaalisesti nykyään aivan huimaavia summia. Ennätys taitaa olla Yhdysvalloissa vuonna 2008 huudettu 1,9 miljoonaa dollaria.

Nuorella taideopiskelijalla saattaa siis olla useampikin syy tehdä katutaidetta. Useimmat taitavat kuitenkin olla poliittisia, sillä ei kai esimerkiksi Galerie Anhavan ole onnistunut tehdä ”Suomen Basquiatista”, Jani Hännisestä lähellekään miljonääriä. Harrastuksen laajuudesta voisi tehdä jotain johtopäätöksiä siitä, kun olin alkuvuodesta eräässä taideoppilaitoksessa pitämässä luentoa ja kysyin noin 30 hengen ryhmältä, kuinka moni oli tehnyt jotain katutaiteen kaltaista. Noin puolet käsistä nousi ylös. Tarkkasilmäinen saattaa siis Helsingin ränneissä ja kivijaloissa saada nähdäkseen tulevien taiteilijoiden ensiaskelia, joita ei vielä taidemaailman sääntöjärjestelmä ole kuolemansuudelmallaan koskettanut. Tämäkin lienee yksi syy anonyymin katutaiteen houkuttelevuuteen. Voisi ajatella, että katutaide on ilmaisultaan aitoa siitäkin syystä, että sen ei tarvitse miellyttää ketään.

Tarroja ja sapluunoita

Katutaide on siis paljon muutakin kuin reviirin merkkaamista tai jännittävää kissa ja hiiri -leikkiä vartiointiliikkeiden miesten kanssa. Mielenkiintoisimmat viestit löytyvätkin nykyään usein näkemällä vähän vaivaa – ne eivät nimittäin ole välttämättä kooltaan kovin suuria. Sapluunalla tehdyt teokset ovat useimmiten maksimissaan A4-kokoa, ja tarrat saattavat olla pienimmillään peukalonpään kokoisia.

Viestit ovat toisinaan hyvinkin kryptisiä, toisinaan pelkästään hauskoja. Elokuviin, sarjakuviin ja muuhun populaarikulttuuriin on tietysti paljon viittauksia. Tiettyä angstia on myös ilmassa. Oma lajinsa on politiikkaa, joka näkyy katujen taiteessa erityisesti huolena ympäristön tilasta. Vanha huumemaailmakin on nostanut päätään, ja esimerkiksi LSD tuntuu olevan pop: aineen keksijä, Albert Hofmann on helppo nykyään bongata Helsingin kaduilta.

Ja jos ikää on kertynyt vähän enemmän, tarjoaa katutaidemaailma uteliaalle ihmiselle paljon opiskeltavaa. Joskus vaivannäkö on aika turhauttavaakin, sillä on nimittäin paljon sellaista, jota ei ole ihan yksinkertaista tunnistaa. Minullakin meni varmaan viikko selvittääkseni, että Viron maaseudulla, pienessä ja puolikuolleessa Kehran selluloosatehdaskaupungissa kuvaamani iso sapluunatyö, jossa luki ”I am a consumer whore! And how!” viittasi animaatiotaiteilija Don Hertzfeldin vuoden 2000 palkittuun filmiin Rejected. Ja kuinka ironista tai suorastaan absurdia oli, että se oli maalattu käytettyjä vaatteita myyvän liikkeen ovensuuhun! 

Tätäkin asiaa olen mietiskellyt itse asiassa aika paljon, joten ainakin jotkut hyvän taiteen kriteerit ovat tämän teoksen osalta täyttyneet. Epäilen toki sitäkin, että teos on kopioitu jostain muualta, kuten on käynyt monien Banksyn töiden, mutta ei sekään ensikokemuksen tehoa vähennä. Tämä on myös yksi katutaiteen ulottuvuus: anonyyminä ja esimerkiksi sapluunan tai tarran avulla helposti monistettavana se leviää eri puolille ilman juridisia seuraamuksia tai edes moraalisia syytteitä plagioinnista, vaikka katutaidemaailmassakin on sielläkin toki omat sääntöjärjestelmänsä ja esimerkiksi omaperäisyyttä on tapana korostaa voimakkaasti.

On sekin siis syytä todeta, että tietyt sosiaaliset lainalaisuudet tuntuvat toimivan mekanismeiltaan hyvin samanlaisina eliittitaidemaailmassa ja kadulla, vaikka tiettyä vapautta kuinka korostaisi. Kyllä katutaidemaailma on esimerkiksi aika vanhakantaisen miehinen, ja pahimmillaan esimerkiksi isot sillanaluspiissit ovat ihan yhtä formaalisesti jämähtäneitä kuin modernistinen kuvanveisto. Turha sitäkään maailmaa on liikaa romantisoida.