Läsnäolo on rankkaa työtä

Olin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni ns. portfoliotapaamisessa. Kyse oli siitä, että Suomen valokuvataiteen museo järjesti jo toisen kerran tapahtuman, jossa joukko erilaisia taiteenkentän toimijoita – museoihmisiä, kuraattoreita, galleristeja ja kriitikoita – tapaa henkilökohtaisten 20 minuutin tapaamisten sarjana portfolioitaan esittelevän joukon valokuvataiteilijoita. Kuvaajista iso osa oli opiskelijoita ja uraansa aloittelevia tekijöitä, mutta mukana oli myös vanhempia konkareita, kuten vaikkapa Adolfo Vera (s. 1955):

Kriitikko joutuu toisinaan myös yllättävään vastuuseen sanoistaan. Katsoin Veran kanssa samoja kuvia, joista olin hänen Rantakasarmin näyttelynsä yhteydessä osapuilleen vuosi sitten todennut: "Nyt teokset näyttävät vain nykytaiteen näköisiltä isoilta värikuvilta, joissa on mykkää angstia." Syy tähän happamaan kommentiini oli se, että näyttelyssä hänen iäkkäiden isänsä ja äitinsä kuvien kontekstia ei avattu juuri mitenkään, ja tunsin oloni niiden edessä tietyllä tavalla neuvottomaksi. 

No, nyt niitä tuli avattua, ja kun kommentoin vielä vähän kriittisesti, että aika julmaa valtaa hän käyttää vanhempiinsa nähden, hän totesi, että juuri sekin seikka muodostaa yhden kuvasarjan sisällöllisistä ulottuvuuksista. Näin monimutkaiusilla metatasoilla äkkipäätä yksinkertaiselta näyttävä taide voi siis operoida. Ja voin vakuuttaa, etää tämän miettiminen ja siitä taiteilijan kanssa puhuminen käy työstä. 

Työtä tehtiin koko päivä yhdeksästä viiteen, ja tapasin kaikkineen 15 taiteilijaa. Illalla olinkin sitten täysin puhki.    

Vaan oli se kiinnostavaakin. Tajusin monen taiteilijan puheiden pohjalta paljon sellaista uutta, jota en ollut tullut edes miettineeksi ja korvan taakse tuli laitettua myös paljon uusia nimiä, joita on syytä ryhtyä seuraamaan. Kuten esimerkiksi Hanna Timonen (s. 1975), jonka helsinkiläisissä lähiöissä tekemä sarjallinen työskentely oli varsin kiinnostavaa – vaikkapa yliskyläläisen pyörätien dokumentoiniti:

 Pyörätie, 2008.

Kyllä kriitikon on syytä tavata taiteilijoita kasvokkain niin paljon kuin mahdollista.

Näyttelykuvia 13: Kun klangi puuttuu

Hieman epätoivoiselta tuntuu kuroa koko ajan kasvavaa viivettä kiinni, mutta yritetään nyt vielä. Palaan siis toissaviikonlopun näyttelykierrokseen. Onneksi kävin sunnuntaina 11.4. vain yhdessä näyttelyssä. Kyseessä oli Aura Hakurin (s. 1977), Kimmo Peltolan (s. ?) ja Adolfo Veran (s. 1955) Galleria Rantakasarmin  yhteisnäyttely Kaiken piti olla kunnossa, muistio eiliselle (18.3.11.4.). Näinhän se menee: joihinkin näyttelyyn ehtii juuri ja juuri viimeisenä päivänä – Suomenlinnaan ei usein lainkaan, mutta nyt onneksi ehdin.

Vasemmalla Hakuri, keskellä Peltola ja oikealla Vera. Peltolan taaemmassa häkkyrässä (Minä suojelen sinua...) on puusta veistettynä puisessa turvaistuimessa keinuva lapsi.  

Näyttely yhdisti jollain henkilökohtaisella eksistentiaalisella otteella ja toisaalta selvän yhteiskuntakriittisellä asenteella melko angstista kuvaa maailmasta. Siihen nähden teosten selkeä ikään kuin muotokielellinen yhteensopimatomuus oli tietenkin tavallaan riitasointuisen sopivaa, mutta kun toisinaan puhutaan siitä, miten "ripustus syö" teoksia tai teokset toisiaan, niin tässä on oiva esimerkki siitä. Itse asiassa olisin nimenomaan halunnut tutustua kuhunkin yksityisnäyttelyssä, koska mitään lisäarvoa tällä yhtymisellä ei tuotettu. Selkeää nykytaiteesta tuttua isoa värivalokuvaa (Vera), lapsenomaisella tyylillä flirttailevaa ryöpsähtelevää vesiväriä (Hakuri) ja isoeleistä ahdistunutta miehistä veistoa (Peltola) on vaikea sovittaa yhteen. Lopputuloksessa ei ole klangia, teokset eivät soi keskenään. Hakurin lapsenomainen "huonomaalauksellinen" kuvakieli on minulle vierasta, joten en uskalla siitä oikein mitään sanoa. Sen kuitenkin avoimesti tunnustan, että vika on minun, ei Hakurin. Veran valokuvien henkilöt jättävät minut kysymään tyhjiä kysymyksiä: onko kuvissa hänen isänsä ja äitinsä, miksi he ovat surullisia ja masentuneita, kuka heitä pahoinpitelee, onko kyseessä lavastus, vai ovatko he sittenkin joitain aivan muita henkilöitä mutta keitä? Jotain kontekstia olisi pitänyt olla tarjolla. Nyt teokset näyttävät vain nykytaiteen näköisiltä isoilta värikuvilta, joissa on mykkää angstia. Minulle ne eivät ainakaan puhu. Peltola on kuitekin kiinnostava uusi tuttavuus. Vähän ehkä yksioikoinen angstissaan. Hänessä tuntuu joka tapauksessa olevan sellaista asennetta, jota kannattaa seurata tulevaisuudessakin. Nyt joku lukija ajattelee, että niinpä niin: kyllä pateettinen mies kaltaisensa löytää. Ehkä hän sitten on oikeassa.