Julkaistua 653 & 654 & 655 & 656 & 657 & Virossa 150: Hitaasti kehkeytyvästä muodosta & Proosallisen maailman runoilija & Puhtaan näkemisen etsijä & Kauneutta koko kirjossaan & Merkityksellä ladattua hirttä

Tässä viisi ensimmäistä taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999. Jatkoa seuraa.

Hitaasti kehkeytyvästä muodosta

Taidemaalari ja -graafikko Lauri Ahlgrén (s. 1929) on toiminut Suomen taidemaailmassa monessa. Taiteilijan roolin lisäksi hän on toiminut lukuisissa luottamustehtävissä. Onpa hän toiminut Suomen johtavan taidelehden Taiteen päätoimittajanakin 1960­–70-luvuilla. 

Sen lisäksi, että Ahlgrén on luonut täysipainoisen uran sekä taidegraafikkona että -maalarina, hän on tehnyt runsaasti julkisia lasimaalauksia: peräti 12 kirkossa voi hiljentyä hänen teoksensa äärelle. 

Lauri Ahlgrénin (s. 1929) öljymaalaus 1980-luvulta, Dark Sun II, 1988.

Nuorena Ahlgrén hankki taustaa ilmaisulleen markkinoinnin ja mainonnan palveluksessa: hän on tehnyt työkseen näyttely- ja messurakenteita ja elokuvamainoksia. Hänen myöhemmät poptaidevaikutteiset piirteensä kumpuavatkin varmaan enemmän tästä taustasta kuin kansainvälisten taidevirtausten seuraamisesta.

Ahlgrén tuli alkuun tunnetuksi yhtenä merkittävistä informalisteistamme 1950–60-lukujen vaihteessa. Hänen alkuvuosiensa informalismi ei kuitenkaan ollut sitä tavallisinta: sen sijaan, että hän olisi hylännyt muodon ja antautunut spontaaneille siveltimenvedoille, hänen teoksiaan on leimannut myös järjestyksen ja muodon maailma – tosin sekin täynnä outoutta ja odottamattomuutta. Ahlgrén on esimerkiksi aina ollut kiinnostunut matematiikasta. Oman lisänsä on tuonut kineettinen taide, josta epäilemättä kumpuaa raitojen käyttö. Kyse ei kuitenkaan ole silkasta illuusion luomisesta vaan ratkaisusta, joka tuo jännitettä orgaanisten muotojen kanssa – omaa omituista väreilyään. 

Ahlgrénin taiteilijanlaatu ei ole hänen energisyydestään huolimatta kovinkaan vimmainen. Hän on hitaasti kehkeytyvän muodon etsijä, joka saattaa jatkaa vanhaa maalaustaan vielä vuosien jälkeenkin.

Perustematiikka on pysynyt samanlaisena kirkkaine poptaiteesta tuttuine väreineen, mutta nyanssien hakeminen on loputonta; muodot, rytmit ja valöörit hakeutuvat toisiaan kohti tai väliin erkaantuvat toisistaan vapaasti leijuvassa avaruudessa. Teoksen elementit ovat kuin hitaassa liikkeessä, mutta juuri niin tarpeeksi hitaassa, että niiden meditatiivinen ulottuvuus ei koskaan sammu. 

***

Proosallisen maailman runoilija

  

Virolainen taidemaalari ja -graafikko Siim-Tanel Annus (s. 1960) on taiteilijana miltei itseoppinut, mutta Tartossa historiaa opiskellut Annus oli legendaarisen Tõnis Vintin yksityisoppilas ja kiinnittyy sitä kautta virolaisen avantgarden perinteeseen. Sittemmin hän on edustanut uudelleen itsenäistynyttä Viroa sen ensiesiintymisessä Venetsian biennaalissa. 

Annus nousi maineeseensa Viron merkittävimpänä performanssitaiteilijana 1980-luvun alussa. Hän järjesti kotipihallaan rituaalisia tapahtumia, jotka kiinnittivät myös viranomaisten huomiota ja käyntejä KGB:n kuulusteluissa. Emotionaalisesti voimakkaissa esityksissä keskeinen elementti oli tuli.

Siim-Tanel Annus teki 1980-luvulla myös rankkoja performansseja.

Taidegraafikkona Annus on ollut vähäeleinen ja kallellaan abstraktiin – ja myös luonnon abstrakteihin ulottuvuuksiin. Hän on tehnyt pitkiä sarjoja, ja jo hänen ensimmäinen 1970-luvun sarjansa Tornit taivaaseen herätti runsaasti kiinnostusta – puhuttiin muun muassa suljetun neuvostoyhteiskunnan tuottamasta vapauden metaforasta. Arkkitehtonisten töiden jälkeen Annus siirtyi vähäeleisempään, enemmän sisäänpäin kääntyneeseen mielen maisemaan.
Hiljainen ja vetäytyvä Annus on jatkanut eloaan puutarhassaan 1980-luvun performanssien jälkeen. Hän on taitelijan roolinsa lisäksi myös aina ollut osaava puutarhuri, ja neuvostoaikana hän itse asiassa ansaitsi ison osan elannostaan kasvihuoneellaan. Nyt puutarha on paikka tutkia orgaanista kasvua ja muutosta, mikä on näkynyt reliefimäisistä maalauksissa, joissa Annus on käyttänyt väripigmentin lisäksi liimaa, hiekkaa ja kiviä.
Grafiikkaankin Annus löysi aivan uuden ulottuvuuden. Annus ryhtyi suurentamaan vanhentuneiden seteleiden graafista maailmaa. Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut hänelle materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin estetiikkaankin.

Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan keskittämään katsettaan Annus on aina tehnyt näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

***

Puhtaan näkemisen etsijä

Taidemaalari Carolus Enckell (s. 1945) tunnetaan älyllisenä mutta samalla runollisena värin ja symbolien tutkijana, omien sanojensa mukaan ”kokeilijana ja tulkitsijana”. Yksi hänen keskeisistä ongelmistaan on ”puhdas näkeminen” – näkeminen ilman kontekstia, sanoja ja symboleita. Siksi onkin paradoksaalista, että hän on myös yksi merkittävimmistä kirjoittavista taiteilijoistamme. Hän on myös aina ollut intohimoinen lukija ja kirjallisia viittauksia viljelevä taiteilija.
Enckellin teosten katsominen on meditatiivista. Hän ei maalaa kuvaa siitä, minkälainen yksittäinen maalaus voisi olla, vaan pikemminkin kuvaa siitä, mitä maalaustaide ylipäänsä voisi olla: ”Maalaus on ajattomuuden ilmitulema, sen sielu oleva tila ennen sanaa: mykkyyden ja hiljaisuuden kieltä, joka muuttuu runoudeksi katseessa, illuusion ja aineen väliin jäävässä tilassa.”

Carolus Enckell on tehnyt myös serigrafioita, tässä Punaisen, valkoisen ja harmaan sommitelma vuodelta 1991. 

Puhtainkin abstraktikko on kuitenkin tekemisissä havainnon ja kulloisenkin ympäröivän kulttuurin kanssa – näin Enckellkin: ”Marokon matkani vaikutti minuun voimakkaasti maiseman vahvojen paikallisvärien sekä beduiinien teltoissaan käyttämien raidallisten paimentolaismattojen kautta. Mattojen muotokieli koostui useimmiten saman levyisistä spektraalivärisistä pinnoista, jotka muodostivat raitakuvion. Näin raidat eräänlaisena divisionismin muotona, jossa pinta jaetaan, jotta saadaan aikaan vaikutelma valosta värien summana. Tapa hahmottaa valo optisena summana on tuttu uusimpressionistisena metodina.” Enckell on usein korostanut ajatuksia siitä, että maalaus on puhtaimmillaan, kun siitä on riisuttu symboliset ja allegoriset merkitykset. Paradoksaalisesti hänen omat teoksensa ovat täynnä niitä. Hän hakee innoitusta yhtälailla viime vuosisadan avantgardesta kuin filosofioista ja uskonnoista, mikä samalla luo vähäeleisten teosten ympärille tiettyä spiritualismia. Musta neliö kohtaa buddhalaisuuden ja sekä hindulaisuuden. Mukana on myös eri uskonnoille yhteisiä symboleita sekä piirteitä myös kristinuskon symboleista ja väreistä.
Ehkä hän yrittää hienostuneen värien käyttönsä kautta puhdistaa symbolien kieltä? 

***

 

Kauneutta koko kirjossaan

 

Kuvataiteilija Juhani Harri (1939–2003) liitetään usein 1960-luvun uusrealismiin, joka alkoi käyttää teoksissaan arkipäiväsiä esineitä sellaisinaan.

Harri aloitti taidemaalarina, mutta varhain 1960-luvulla hän alkoi tehdä kollaaseja ja esinekoosteita, jotka saivat sittemmin usein lasiseinäisen laatikon muodon. Näistä boxeistaan hän tuli tunnetuksi. 

Harria on usein nimitetty romanttiseksi ja nostalgiseksi, varsinkin koska hänen kuvamaailmansa oli kaunis ja hienostunut, mutta mukana oli enemmän: lempeää sarkasmia, yhteiskuntakritiikkiä ja pyrkimystä pois porvarillisesta maailmanenosta. Hän oli ikuinen henkinen matkamies, rakastamiensa mustalaisten hengenheimolainen.

Juhani Harrin litografia Cagliostro Pariisissa, 1998.

Harrin laatikoissa vanha arkiesineistö – käyttötavarat, nuket, laivojen pienoismallit, kirjat, avaimet, työkalun osat ja täytetyt linnut – sai uuden elämän, joka ei liittynyt niiden varhaisempiin vaiheisiin, sillä Harri synnytti niiden avulla outoja assosiaatioiden polkuja.

Harrin luomassa maailmassa on aistittavissa paljon yöpuolen asioita, alitajunnan ajatuskulkuja. Niissä on usein voimakas surrealistinen sivuvire, jota hän ei kuitenkaan halunnut alleviivata.

Harrin kauneuskäsitys oli laaja. Teokset ovat kauniita kuin mennyt maailma, materiaalien värimaailma on murrettu, hillitty, haalistunut ja ajan krakeloima, mutta kauniin surumielisyyden lisäksi teoksiin kätkeytyy enemmän. Mukana on tuska, pelko ja julmuus. Harri tavoitteli kauneutta, ja sana vilahtikin usein hänen puheessaan, mutta hänelle kauneus ei ollut vain sievää pintaa: ”Se on samaa mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...” 

Harrin työt ovat tarinallisia ja usein kirjallisista lähtökohdista syntyneitä, mutta ei hän tarinoitaan koskaan selitellyt. ”Teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään”, totesi Harri minulle viitisentoista vuotta sitten.

Grafiikkaa Harri ei tehnyt paljon, mutta Imprimo-kokoelmissa on neljä hänen litografiaansa 1990-luvulta, joissa hän soveltaa tematiikkaansa vähän velmuillenkin kaksiulotteiselle kuvapinnalle.

*** 

 

Merkityksellä ladattua hirttä

Kuvanveistäjä Mauno Hartman (s. 1930) tuli tunnetuksi 1960-luvulla suurista hirsirakennelmistaan, jotka on nähty kuin suomalaisen talonpoikaismiljöön muistikuvien arkkitehtuurina. Hän käytti purettujen rakennusten hirsiä, joita hän työsti moottorisahalla ja kirveellä. Prosessin myötä ensin tapahtunut veistäminen muuttui uudelleen rakentamiseksi, kun taiteilija alkoi koota kulttuurisia merkityksiä sisältävää, vuosisatojen elämää ja arkea nähnyttä äärimmäisen merkityksillä ladattua materiaalia oman tulkintansa kautta uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Hän on kertonut voimakkaasti havahtumisen hetkestä vuonna 1960, jolloin hän näki purkurakennuksen jäljelle jääneen luurangon: hirsirakenteet ja kattotuolit, joiden abstrakti olemus jätti lähtemättömän vaikutuksen. 

Mauno Hartmanin vedos vuodelta 1983.

Hartman on usein nähty käyttämänsä materiaalin takia – onhan puu ollut suomalaisille aina tärkeä niin taloudellisessa kuin symbolisessakin mielessä – ehkä liiankin kansallisromanttisena. Itse hän kuitenkin näkee työnsä lähinnä abstraktina taiteena. Hänelle itselleen – sekä Taideteollisessa oppilaitoksessa että Italiassa opiskelleena – kyse on pikemminkin ollut taidehistorian perinteen uudistamisesta. Hän on ollut kiinnostunut pikemminkin rakenteista – rytmistä, jännitteistä ja kokonaisuuksista – mutta myös pintastruktuurista ja patinoinnista, jossa hän onkin virtuoosi. Tämä ei tietenkään poista sitä, etteikö materiaalin kantama historia eläisi lopputuloksessa monenlaisina juonteina.
Suurten hirsikonstruktioidensa lisäksi Hartman on tehnyt myöhemmin myös paljon pienimuotoista. Puu on säilynyt materiaalina, mutta lähtökohta on usein ollut rakennetun ympäristön sijaan luonto ja sen tarjoama materiaali, joka rinnastuu kulttuurihistorialliseen sisältöön. Oksarakenteet saattavat tuoda mieleen kalastajien vanhat pyydykset, merrat ja reet. Onpa hän tehnyt ruokoveistoksiakin, joiden materiaali ja aiheet ovat löytyneet Nauvosta, Turun saaristosta. Saarellaan Nauvossa Hartman tekee myös paljon maalauksia ja piirustuksia. Ja onpa hän tehnyt aimo annoksen grafiikkaakin.

Ja vielä pieni lisäys edelliseen

Edellä mainitsemani taiteilijaluettelo jatkuu. Mukana ovat siis myös Ernst Mether-Borgström, Jorma Hautala, Jan Kenneth Weckman, Pekka Ryynänen, Sakari Marila, Marika Mäkelä, Melec Mazici, Lauri Ahlgrén, Antti Ukkonen ja Kuutti Lavonen.

Näyttelykuvia 225 & 226: Noin vain Keniaan ja Albaniaan

Kävin eilen Helsingin taidemuseon lisäksi sen vieressä sijaitsevassa Kulttuurien museossa, jossa tulee käytyä aivan liian harvoin. Se on nimittäin hieno ja rakkaudella hoidettu museo, jossa on jatkuvasti kiinnostavia vaihtuvia näyttelyä myös varsin kiinnostavan perusnäyttelyn lisäksi. Niin nytkin.

Mobiili Afrikka (20.10.2010–27.3.2011) perustuu antropologi Sirpa Tenhusen tutkimusprojektiin. Näyttelyn valokuvat on ottanut Juha Laitalainen (s. ?):

Jane pitää puhelimitse yhteyttä 26 sisarukseensa − hänen isällään oli viisi vaimoa. Kuva: Juha Laitalainen, 2009.

Kyse on siis nairobilaisen Kiberan slummin ja mobiiliteknologian suhteista. Järkyttävän suuri Kibera on Afrikan toiseksi suurin slummi, ja nyt on pakko tunnustaa: en minä ollut siitä aiemmin edes kuullutkaan. Senkin tämä näyttely siis aiheutti, että piti googlata Kiberaa oikein kunnolla. 
Selvästikin tärkeä ja mietityttävä näyttely, joka laittoi pohtimaan mobiiliteknologian hyviä ja huonoja puolia – joita molempia Tenhunen tuo esiin – vähän globaalimmasta näkökulmasta. 

Eikä ollut Kulttuurien museon toinenkaan vaihtuva näyttely yhtään sen tylsempi. Marubi-studio – valokuvia Albaniasta 1859–1952 (5.5.2010–9.1.2011) sisälsi nimensä mukaisesti valikoiman albanialaisen Marubin perheen valokuvastudion kuvia useammassa sukupolvessa. Studion perusti Italiasta Albaniaan muuttanut taidemaalari ja valokuvaaja Pietro Marubi (1834–1904):

Shkodran katedraalin rakentaminen kesti yli 40 vuotta (1856−1898), ja siitä tuli Balkanin suurin roomalaiskatolinen kirkko. Vuoden 1967 uskontokiellon jälkeen siitä tehtiin lento- ja koripallohalli. Italialaiset asiantuntijat restauroivat katedraalin vuonna 1991, jolloin Äiti Teresa pyhitti sen uudelleen käydessään Albaniassa. Pietro Marubin kuva vuodelta 1898.

Kaikkineen Marubi-studiolta on jäänyt jälkeen 150 000 kuvaa, joista monia ei ole julkaistu koskaan. Tässä näyttelyssä niistä oli mukana 71.

Tuli oikeasti halu lähteä Albaniaan. Eiköhän tämäkin kerro jotain näyttelyn kiinnostavuudesta. Luulen siis ihan oikeasti käynnistäväni Albania-projektin.

***

Hyvän taidepäivän iltakin huipentui oikein kunnolla. Taidemaalari Lauri Ahlgrén (s. 1929) piti Lallukan taiteilijakodissa pienet iltapippalot henkilöille, jotka olivat osallistuneet hänen kirjansa tekemiseen. Minä kirjoitin siihen keväällä johdantoesseen. Erittäin hauska ilta, ja oli mukava istua Ahlgrénin sympaattisessa ateljeessa ja tissutella hyviä viinejä:

Eikä ole 81-vuotias mestari juurikaan laiskistunut. Staflialla oli 1960-luvun maalaus, jota hän oli ryhtynyt parantelemaan miltei 50 vuoden jälkeen. Yksi ratkaiseva punainen elementti nimittäin tuntui puuttuvan. Muistutuksena tästä oli maalaukseen kiinnitetty sukka:

Kyllä tämä taidekin on väliin aika hauskaa.

Julkaistua 55: Mitä abstraktin taustalla muhii?

Ja taas meinasi iskeä unohdus. Huhtikuun lopulla haastattelin taidemaalari Lauri Ahlgrénia (s. 1929) hänen tuotantoaan käsittelevää kirjaa varten. Kirja Lauri Ahlgrén (Parvs Publishing 2010) ilmestyi jo jonkin aikaa sitten. Tässä siis juttuni, jonka kirjoittaminen oli minulla suuri ilo:

 Lauri Ahlgrén Lallukan taiteiljakodissa viitisen kuukautta sitten.

Mitä abstraktin taustalla muhii?

Kun tapaan taidemaalari, professori Lauri Ahlgrénin (s. 1929) Lallukan taiteilijakodissa haastatellakseni häntä hänen pitkästä urastaan, hän innostuu vähän väliä puhumaan pikemminkin muista ihmisistä kuin itsestään. Ensimmäinen nimi, joka saa Ahlgrénin innostumaan, on pietarilainen matemaatikko Grigori Perelman, joka vuonna 2002 ratkaisi ns. Poincarén otaksuman. Tämä matemaattinen ongelma liittyy monistoihin – monisto on euklidiselta avaruudelta lokaalisti näyttävä topologinen avaruus. Ei kuitenkaan syytä huoleen, jos asia tuntuu vieraalta, sillä ei se taida kuulua taiteenharrastajan yleissivistykseen, vaikka se Ahlgrénia kiehtoisikin. Mutta hän kyllä näyttää meille tuon kiehtovuuden.

Ahlgrénia matematiikka on kiehtonut aina. Ja siltikin hänet luokitellaan usein suomalaisen 1960-luvun informalismin edustajaksi. Informalismissahan kyse oli ankaran muodon hylänneestä abstraktiin ilmaisuun liittyvästä taidesuuntauksesta, joka voitti alaa 1950-luvun lopulla ja varsinkin 1960-luvun alussa, silloin kun Ahlgrénkin alkoi vakiinnuttaa paikkaansa Suomen taide-elämän keskiössä. Kyse oli siis varsin epämatemaattisesta tavasta maalata. Mutta eivät Ahlgrénin siveltimenvedot koskaan olleet sellaisia spontaaneita gestuureita, joita hän olisi levittänyt pelkkää tunne-elämää heijastelevina automaattikirjoituksen kaltaisina abstrakteina merkkeinä kankaalle.

Vaikka Picasso puhuukin mieluummin itsevarmasti löytämisestä kuin etsimisestä, on taiteilijan tie todellisuudessa useimmiten tuskaistakin etsimistä, joka varsinkin eräässä piirteessään muistuttaa paljonkin matematiikkaa. Perelmanin nimittäin vasta oletetaan ratkaisseen Poincarén otaksuman. Hänen työnsä on ikään kuin lupaava ratkaisuyritys, ja nyt eletään vaihetta, jossa matemaatikot sitä testaavat ja jalostavat ja yrittävät myös murtaa. Tämä vaihe saattaa kestää pitkäänkin, jolloin elämme odotuksen ja oletuksen tilassa. Aivan samalla tavalla toimii taiteilijakin. Aina kun hän on keksinyt ratkaisun kussakin keskeneräisessä työssä mieltä vaivanneeseen ongelmaan, kaihertaa taustalla kuitenkin epäilys tai mahdollisten maailmojen tuottamien loputtomien vaihtoehtojen avaruus. Jo siksikin teemaan ja yksittäisiin motiiveihin on syytä vähän väliä palata.

”Nyt tuo pompejinpunainen väripinta näyttää tuovan teokseen jännitteen, joka saa sen tilan lisäksi elämään myös ajassa. Mutta entä jos muuttaisin sen suhdetta tuohon keltaiseen lisäämällä hieman valöörikontrastia…” Näin Ahlgrén saattaa ajatella, ja samalla teos voi saada aivan uuden suunnan. Eikä katsojan tarvitse edes tietää, että pompejinpunainen on syvä rusehtavanpunainen maaväri, jota esiintyi pompejilaisissa rakennuksissa. Katsojan täytyy vain katsoa ja nähdä ja miettiä näkemäänsä. Toki katsojan mielikuvitusta saattaa kiihottaa se urbaani legenda, jonka mukaan aitoa pompejinpunaista ei voi enää saada, koska sitä tuottaneet marjat kuolivat sukupuuttoon Vesuviuksen purkauksessa…

Urbaanien legendojen tavoin ei taidekaan ei vastaa sitä todellisuutta, jota se eri tavoin kuvaa. Tämä saattaa tuottaa toisille ihmisille ongelmia – silloin kun esimerkiksi puhutaan näköisyydestä, yhdestä taiteen ikiaikaisista ongelmista. Mutta eivät tätä tee muutkaan asiat, ei historia, ei matematiikka eikä kansantaloustiede. ”Karttaa ja maastoa ei pidä samastaa eikä sekoittaa toisiinsa”, totesi aikoinaan psykologi ja semantikko S.I. Hayakawa, toinen nimi joka saa Ahlgrénin innostumaan. Ahlgréninkin tarpoo toisinaan kuin upottavassa ja sameassa suossa, mutta tarpomisen tuloksena syntyvä kuva saattaa vaikuttaa hyvinkin kirkkaalta ja täsmälliseltä. Ja sitä se ajatuksellisesti aina onkin.  

Hayakawa huomautti myös siitä että jos näet jossain tilanteessa vain sen, mitä muutkin näkevät, olet niin voimakkaasti kulttuurisi edustaja, että olet sen vanki.

Juuri taiteilija on se henkilö, joka murtaa puolestamme kulttuurisen vankilan muureja. Jos hän näkisi ja kuvaisi vain sen, minkä me muutkin näemme, ei hän olisi taiteilija.

***

Lauri Ahlgrén syntyi Karkussa metsätyönjohtajan perheeseen. Lapsuudenkoti ei ollut mikään erityinen taidemiljöö. Isä ja setä kuitenkin piirsivät hevosia – metsätyöjohtaja kävi otsamassa metsiä, luki, kaadatti ja ajatti – ja laivojakin, mutta eivät  nähneet tällaisessa hommassa mitään erityisiä arvoja.

Piirtäjä tuli Ahlgrénistakin. Ja harrastus vei hänet myöskin teini-ikäisenä ABC-piirustuskoulun oppilaaksi. Tämä aikoinaan hyvinkin merkittävä kirjekoulu vilahtaa itse asiassa monenkin suomalaisien mestarin varhaiskehityksen taustalla. Koulun itselleen asettama tarkoitus oli tehdä piirtämisestä ”hauska ja tervehenkinen harrastus, joka opettaisi näkemään luontoa uudella tavalla”. Mutta kyllä koulu ammattiinkin kehotti. Ahlgrénkin kertoo, että koulun ohjeiden mukaan hän lähti pyrkimään Suomen Taideakatemian kouluun, jonne sitten pääsikin ensi yrittämällä vuonna 1950. Välillä hän oli ehtinyt käydä Puolustusvoimain asepajan (eli Tykkitehtaan) ammattikoulun sekä myöhemmin suorittaa Myynti- ja Mainoskoulun (nyk. Markkinointi-instituutti), jonka tuottama muun muassa näyttelynrakentajan ammatti pitikin sitten taiteilijaa leivässä liki kaksikymmentä vuotta. Maalasipa hän muutamia jättikokoisia elokuvajulisteitakin. Kuvallisia muistoja näistä ajoista ei valitettavasti ole säilynyt.

Taideakatemian koulussa tärkeimmät opettajat olivat Sam Vanni (1908–1992) ja Aukusti Tuhka (1895–1973), jonka legendaarisessa taidegrafiikan koulussa Ahlgrén jatkoi vielä Suomen Taideakatemian koulun jälkeenkin. Vanni puolestaan vei Ahlgrénin Vapaaseen Taidekouluun. Taustalla vaikutti myös Unto Pusa (1913–1973) – ja on itse asiassa nykypolville syytä huomauttaa, että sattumalta Pusa toimi myös ABC-piirustuskoulun johtajaopettajana vuosina 1946–66.   

Ahlgrénin ura alkoi heti hyvissä merkeissä. Kun hän oli varsinaiset koulunsa käynyt vuonna 1954, hän osallistui Nuorten näyttelyyn ja voitti heti Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon. Maalauksen nimi oli Putkiasetelma, ja tähänkin juttuun perustuvan haastattelun tein sitä vähän väliä katsellen – se nimittäin riippuu edelleenkin Ahlgrénin seinällä Lallukan taiteilijakodissa.

Ahlgrénin 1950-luvun jälkimmäinen puolisko kului ilmeisen voimakkaassa sisäisessä taistossa abstraktin ja esittävän välimaastossa. Ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään, Lasse Marttisen kanssa Galleria Finnessä vuonna 1953 hän näytti sekä esittäviä että abstrakteja töitä, ja muistaa vieläkin varsin hyvin Suomen Sosialidemokraatin (8.10.53) Sirkka Anttilan kritiikin: ”Nyt hän on koonnut ennenaikojaan näytteille nonfiguratiivisia maalauksia. Muoto on luonteetonta eikä värikään ole ehtinyt kehittyä parhaaseen mahdolliseen ilmaisuvoimaansa.” Eikä Helsingin Sanomien (11.10.53) Sakari Saarikivi ollut sen innostavampi: ”Tämän kokoelman maalaukset eivät kuitenkaan vaikuta erityisen vakuuttavilta.” Tällaista oli kritiikki ennen vanhaan. Lopun uraansa Ahlgrén sai kuitenkin tottua toisen ääripään sanaston adjektiiveihin ja arvostukseen. Aika pian hänestä tuli nimittäin yksi lajinsa mestareista.

Mutta vasta Galleria Fenestrassa vuonna 1960 pidetty yksityisnäyttely, jota voi pitää ehkä myös hänen lopullisena läpimurtonäyttelynään, ratkaisi suunnan abstraktin hyväksi. Tuolloin Ahlgrén liittyi myös informalismiin – tai ehkä hänet pikemminkin liitettiin informalismiin. Itse hän on todennut: ”Olen vain elänyt informalismin aikaan.” Vuonna 1959 Ahlgrén oli myös muuttanut Oulunkylän ateljeetaloon, jossa vaikutti kaksi muutakin samanhenkistä taiteilijaa: Jaakko Sievänen (s. 1932) ja Jaakko Somersalo (1916–1966).

Vuonna 1963 Ahlgrén voitti Kuopion kaupunginteatterin seinämaalauskilpailun ja vietti peräti yhdeksän kuukautta Kuopiossa maalaustelineillä. Ei sekään hänen ensimmäinen julkinen teoksensa ollut, mutta tämä yli 12 metriä leveä Yhtäaikaisia tapahtumia sinisessä tasossa on Suomen suurin abstrakti seinämaalaus – yksi suurimmista muutenkin.

Jo Vanni oli kiinnittänyt huomiota Ahlgrénin poikkeuksilleen monumentaaliseen tajuun, vaikka ei Ahlgrén itse vieläkään tunnu tietävän, mistä se varsinaisesti kumpuaa. Pelkästä suuresta koosta ei kuitenkaan ole kyse. Huonoimmillaanhan sellainen on tuottanut vain pullistumista, pullistunutta koomista muotoa. Kun yritän Ahlgrénin kanssa hahmottaa monumentaalisuuden historiallisia vaiheita ja perusperiaatteita, hän palaa muinaiseen egyptiläiseen kulttuuriin. Ja ottaa jälleen esiin kuvaan ja muotoon liittyvän aikaulottuvuuden puhuessaan ”hidastetusta muodosta”. Yksi ratkaiseva tapahtuma Ahlgrénin maalarinuralla oli nimittäin se, miten hän tajusi ajankin olevan kuvattavissa värien avulla.

Ja kun puhumme Ahlgrénin informalistisemmankin kauden taustalla vaikuttavasta abstraktin klassisismista pääsemme Pusan ja Wassily Kandinskyn (1866–1944) kautta jälleen takaisin egyptiläiseen kulttuuriin, kun Ahlgrén muistuttaa siitä, miten Kandinskynkin moderniksi koettu teoreettinen ajattelu ponnisti todellisuudessa vanhasta egyptiläisestä maatalousgeometriasta. Tässä kohden lienee huomautettava, että Ahlgrén herätti huvittuneisuutta jo Suomen Taideakatemian koulun oppilastoveriensa keskuudessa käyttäessään sommittelun apuvälineenä luotinuoraa – kunnes toveritikin huomasivat sen käyttökelpoisuuden.

Ahlgrénin luontainen monumentaalisuus on ollut myös ahkerassa käytössä neljänkymmenen vuoden ajan: vuonna 1959 hän teki alttarimaalauksen Karkun rukoushuoneeseen, ja vielä vuonna 1997 valmistui lasimaalaus Tikkakosken kirkkoon. Lasimaalaus onkin sitten ollut Ahlgrénin varsinaista erikoisalaa vuodesta 1977, jolloin hän valmisti ensimmäisen lasimaalauksensa Oulun tuomiokirkkoon. Nyt kirkkoja on kertynyt jo kaksitoista – enemmän kuin kellään muulla suomalaisella taiteilijalla.

Ahlgrénissa taitaa olla vähän renessanssin yleisneron, uomo universalen vikaa. Tieteen- ja taiteenalojen hallinnan lisäksi tämä aikoinaan sorvariksi opiskellut maalaispoika on paneutunut teorioiden lisäksi myös elämän käytännölliseen puoleen. Ahlgrénin panos suomalaisessa taide- ja kulttuuripolitiikassa on häkellyttävä. Siinä on samalla kuitenkin jotain varsin maanläheistä, mikä perustuu siihen, miten Ahlgrénin luonteelle on ongelmien ilmetessä ollut ominaista ”ottaa asioista selvää”. Ja sitähän voi sitten kertoa muillekin, miten asiat oikein ovat. Tämä on vienyt Ahlgrénin taidepolitiikkaan – hän on toiminut muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana – ja myös valtakunnalliseen kulttuuripolitiikkaan: hän on toiminut sekä taiteen keskustoimikunnan jäsenenä että puheenjohtajana ja  jäsenenä lukuisissa opetusministeriön asettamissa toimikunnissa. Ahlgrénin luottamustehtävien luettelo on käsittämättömän pitkä.

Lisäksi Ahlgrén on aina ollut kirjoittava ihminen. Hänen kirjallisen tuotantonsa lista on sekin vakuuttava, alkaen Aamulehden (8.7.56) Rembrandt-aiheisesta artikkelista vuodelta 1956 päätyen vaikka siihen lasimaalausaiheiseen artikkeliin, joka minulla itselläni oli ilo julkaista 1990-luvun lopulla Taide-lehdessä, jonka päätoimittajana hän – kuinkas muutenkaan – oli toiminut jopa kahteenkin kertaan: vuosina 1966–71 ja 1976–77. Lisäksi hän oli perustamassa Arsis-lehteä, ja toimi senkin päätoimittajana vuodet 1984–89.     

***

Hitaasti kehkeytyvän muodon taustalla muhii siis varsin kiihkeä ja monimuotoinen elämä. Ahlgrénin 1960–70-luvut toivat omia vaikutteitaan pop-taiteesta ja kinetiikasta, muun muassa raitakuvion, jonka hänen teoksistaan voi tunnistaa vieläkin. Eiköhän kuvion taustalla voi aistia erilaisia elämän virtauksia ja värinöitä?

Toisinaan Ahlgrénin teoksista voi tunnistaa myös luonnonhavainnoinnin tuottamia juonteita. Eikä hän niitä yritä peitelläkään. Kyse ei kuitenkaan koskaan ole jotain tiettyä kohdetta esittävästä kuvasta. Ahlgrénin tuotannon takaa voi aina tavoitella suuntaa kohti yleisempiä ja abstraktimpia totuuksia. Hänen kohteenaan on tietyssä mielessä esineen sijaan siis käsite. Ehkä jopa jo Platonilta tuttu ja se kaikista korkein: ideain maailma. Sitähän Platonin mukaan maailman tuottamat harha- ja peilikuvat vain hämärtävät. Ja kyllähän Ahlgrén kuitenkin tietää, ettei sitä lopullista totuutta koskaan löydy. Mutta mikä olisi sen hienompaa kuin loputon etsiminen? Sitä paitsi aika lupaavia ratkaisuyrityksiä Ahlgrén on pohdittavaksemme antanut.

Näyttelykuvia 56: Tulevaisuuteen

Heräsin jo kuudelta ja ryhdyin heti kirjoittamaan Lauri Ahlgrénin (s. 1929) kirjan johdantoesseetä. Oli nimittäin taas luvassa inhottavan kiireinen päivä. Kymmenen jälkeen lähdinkin jo juoksemaan. Kauppalehti halusi jutun Kuvataideakatemian lopputyönäyttelystä Kuvan kevät 2010 (12.5.–6.6.) jo huomiseen lehteen. Tämä tiesi taas pinnallista läpijuoksua neljässä paikassa ja toivoa siitä, että tapaisin edes jonkun taiteilijoista viimeistelemässä ripustusta. Suoraan sanoen vitutti aika rankasti.

Mutta kun pääsin koulun päärakennukseen, helpotti jo heti. En minä nuoria tavannut, mutta työt olivat kiinnostavia. Esimerkiksi Lauri Isolan (s. 1975) iso puinen tietokonehämähäkki, joka mölisikin vielä hienosti:

 

Tai sitten ihan toisenlaista, puleeratumpaa ilmaisukieltä, kuten Thomas Westphalin (s. 1972) aika hurja koripallokenttä, jolla on pelattu hajoavilla palloilla :

Itse asiassa kaikki näytti tavalla tai toisella kiinnostavalta. Sitten lähdin rynnistämään Sturenkadun ja Kirstinkadun nurkalla sijaitsevaan lasiboksiin, jonne Heidi Saramäki (s. 1979) oli virittämässä kaikille avoinna olevaa animaatiopajaansa: 

Kiinnostava projekti ja sympaattinen taiteilija.

Sieltä sitten vauhdilla Kasarmikadulle Kuvataideakatemian galleriaan, jossa Aada Sigurlina Niilola (s. 1974) viritteli kolmen screenin projektiota videostaan jossa hän käsitteli dokumentaarisesti mutta kokeellisesti kehostairtaantumiskokemusta:

Silläkin uhalla, että toistelen: kiinnnostava projekti ja sympaattinen taiteilija.

Ja eiku eteenpäin: Fafa Galleriaan Lönnrotinkadulle, jossa Asta Pajunen (s. 1982) – taas sympaattinen taiteilija – pani minut miettimään muun muassa kauneutta käyttäessään ilmaisua "kuvan syli":

Paljon jäi kertomatta ja valitettavasti vielä enemmän näkemättä. Sitten piti rynnätä kirjoittamaan ja tuntemaan itsensä pinnalliseksi. Tämän näyttelyn kierrän ensi viikolla uudestaan kaikessa rauhassa.

Luettua 16 & 17 & 18 & 19 & 20 & 21 & 22: Peel / Lauri Ahlgrén / Dominik Wlodarek / Simo Kuntsi / Kuntsin ikonit 1 & 2 / Tuhlaajapojan paluu

Pitkässä junamatkassa vieraaseen kaupunkiin ja hotellihuoneessa vietetyssä yössä on puolensa, vaikka ei reissaamisesta enää niin piittaisikaan. Saa nimittäin kerrankin lukea rauhassa. Vaasan reissulla sain luettua peräti seitsemän kirjaa, mutta parissa ei tekstiä niin kauheasti ollutkaan.

Dave & Holly Combs: Peel. The Art of the Sticker. Mark Batty Publisher 2008.

Combsien pariskunta pyörittää Peel-nimistä tarrataide- tai nykyään laajemminkin katutaide-aiheista lehteä. Tämä kirja on antologia kahdeksasta ensimmäisestä numerosta. Mukana on haastatteluja ja kuvareportaaseja. Peel on vähän sellaista tyypillistä fanzine-materiaalia, joten mitään aivan ihmeellistä ei jutuilta kannata odottaa. Mutta on mukana esimerkiksi graafisena suunnittelijana tunnetun katutaiteilija Shepard Faireyn (s. 1970) varsin informatiivinen haastattelu.

Siis tämä kuuluisa kaveri:

Tarrataiteesta kiinnostuneelle tämä on aivan hauska ja kohtuullisen laaja kuvakokoelma, mutta ei nyt ihan peruskirja kuitenkaan. En vain jaksa ymmärtää sitä, että näihin kirjoihin saatetaan heittää loppuun aitoja tarroja. Tässäkin on kahdeksan arkillista niitä. Kuka sitä nyt toisten tarroja viitsisi levitellä? Tai kuka viitsisi tärvellä omaa kirjaansa? Vai olenkohan minä nyt vain vanhanaikainen bibliofiili?

Anneli Ilmonen (toim.): Lauri Ahlgrén. Tampereen taidemuseo 1985. [Tekstit: Anneli Ilmonen, Päivi Loimaala, Marja-Liisa Vilppo, Anne Valkonen, Sirkka-Liisa Muittari]

Näitä vähän vanhempia ja vähän pienikokoisempia näyttelyjulkaisuja tulee todennäköisesti aivan liian helposti ylenkatsottua – varsinkin kun niissä on mukana vielä mustavalkoisia kuviakin. Tämäkin 71-sivuinen kirjanen on todellisuudessa aivan fantastinen tietopaketti Lauri Ahlgrénin (s. 1929) urasta. Ahlgénia on haastateltu, hänen uransa on kartoitettu seikkaperäisesti ja mukana on myös tämän Taide-lehden päätoimittajankin – sekä vielä aktiivisena taidepoliitikkona ja järjestöjyränä – toimineen taiteilijan kirjallisen tuotannon luettelo. Jos on vähääkään kiinnostunut taiteemme lähihistoriasta, on syytä olla kiinnostunut Ahlgrénista. Tästä on hyvä aloittaa.   

Ja kuinka moni tietää, että Ahlgrén on maamme ahkerimpia lasimaalausten tekijöitä – se kun ei ole niin järin seksikäs laji. Tässä Keravan kirkko vuodelta 1981:

Dominik Wlodarek: Final Work Documentation. [Dominik Wlodarek 2010.]

Toisinaan koen olevani aika etuoikeutettu. Olen muutaman kerran ollut antamassa Kuvataidekatemialle ja Taideteolliselle korkeakoululle lausuntoja oppilaiden lopputöistä. Nyt käsilläni on taas sellainen. Kuvataideakatemiasta valmistuva puolalaissyntyinen Dominik Wlodarek (s. 1976), jonka vuosikurssilla olin pari vuotta sitten viettämässä paria kritiikkipäivää Antti Tantun (s. 1963) johdolla, halusi minut toiseksi tarkastajakseen. Ei tarvinnut suostumusta miettiä. Tämä on hommaa, jota on erityisen hauska tehdä. On hieno nähdä se, kuinka taiteilija syntyy, ja on hienoa nähdä se, kuinka ahkeria ja vakavissaan nämä nuoret ovat. Ja kuinka hyviä taiteilijoitakin osa heistä jo on. Niin kuin tämä Wlodarek. Joku saattaa muistaa Galleria G:stä nämä hienot Hakaniemen heijastuskuvat (carborundum/kuivaneula):

On myös hienoa lukea, kun nuoret tekijät pohtivat tekemistään eivätkä pelkästään vain tee. On näillä tutkinnoilla ja niiden vaatimuksilla siis jotain hyviä puoliakin.

Riina Tiitola: Simo Kuntsi. Modernin keräilijän muotokuva. Kuntsin modernin taiteen museo 2006.

Miltei kaikki museot perustuvat tavalla tai toisella yksityiskokoelmille. Näin on myös laita Kuntsin modernin taiteen museon. Pohjan kokoelmille loi konsuli Simo Kuntsin (1913–1984) intohimoinen taiteenkeräilyharrastus.

Museo on julkaissut satasivuisen kirjan Kuntsista taiteenkeräilijänä ja taidevaikuttajana. Se perustuu kirjoittajan graduun, ja on siksi ehkä joiltain osin vähän kömpelö [siis yrittäessään olla tieteellinen], mutta kaikkineen kyse on varsin sympaattisesta paketista, jossa annetaan taiteenkeräilijästä sangen tasapainoinen kuva – jopa ehkä vähän rohkeakin, sillä kirjassa käsitellään myös keräilyilmiön psykologisia puolia, mikä tekee näistä arvokkaista äijistä väliin vähän koomisiakin. Niin kuin ehkä syytäkin on. Mutta kaikkineen Kuntsi tuntuu lukukomemuksen myötä hyvältä ihmiseltä, jonka harrastus on ollut asiantuntevaa ja jonka anteliaisuus on mahdollistanut hienon taiteen näyttämisen pohjalaiselle suurelle yleisölle.

Sympaattinen pieni kirja.  

Anne-Maj Salin (toim.): Kuntsin ikonit 1. Kuntsin modernin taiteen museo 2007. [Tekstit: Anne-Maj Salin, Göran Christenson, Marjatta Hietaniemi, Soili Sinisalo, Pia Timberg, Riina Tiitola]

Kuntsin modernin taiteen museon avajaisnäytelyn kuraattoriksi oli kutsuttu Malmön taidemuseon johtaja Göran Christenson. Hieno veto ottaa heti joku ulkopuolinen ikään kuin testaamaan, että kantavatko kokelman siivet. Ja kyllä ne vain selvästikin kantoivat. Näyttelyä en nähnyt, mutta luettelon perusteella voin todeta, että harmittaa. En ole koskaan aiemmin kunnolla tajunnut sitä, kuinka merkittävä Kuntsin kokoelma on. Se on varsinkin 1960–70-lukujen Suomen taiteen osalta ilmeinen aarreaitta. Ja on siinä joitain hyviä ulkomaalaisia lisiäkin. Tuhti luettelokin on ihan informatiivinen ja hauska, vaikka vähän liian usein saakin lukea niin ylen kliseisesti ja väsyttävästi, että joku on 'keskeinen' tai 'kansainvälisesti tunnetuimpia'. Mutta pieniä syntejähän nämä ovat. Niin kuin sekin, että Aleksandr Rodtšenkon nimi kirjoitetaan englantilaisittain – ja siis suomalaisitain väärin – Alexandr Rodchenko. Maisteri Timbergiä voisi kyllä vähän lisäkouluttaa. Purskahdin itse asiassa junassa nauruun, kun hän ryhtyi avaamaan Pentti Kaskipuron (s. 1930) tuotantoa Anu Tuomisen (s. 1961) avulla. Saahan sitä raikkaita tulokulmia kehitellä, mutta jotain rajaa...

Anne-Maj Salin (toim.): Kuntsin ikonit 2. Kuntsin modernin taiteen museo 2007.  [Tekstit: Anne-Maj Salin, Marjatta Hietaniemi, Riina Peltonen, Soili Sinisalo]

Kuntsin modernin taiteen museon toinen kokoelmakattaus keskittyi kotimaisiin nykyklassikoihin 1960–70-luvuilta. Luettelo jatkaa ensimmäisestä tuttua linjaa. Lyhyet johdannot ja tiiviit teosesittelyt. Vähän sellainen tunne kuitenkin jää, että luetteloon olisi pitänyt tehdä vielä pieni johdanto aikakauden taide-elämästä vähän laajeminkin. Nyt nämä jutut ovat liiaksi vailla kontekstia. Mietin tässä siis yleisökasvatusta. 

No, hauska kokoelma kuitenkin ja mukana myös vähän jo unohdettujakin mielenkiintoisia tekijöitä, kuten nuorena kuollut Mikael Stierncreutz (1936–1976). 

Anne-Maj Salin & Riina Peltonen (toim.): Tuhlaajapojan paluu. Suomalaista ja pohjoismaista nykytaidetta Swanljungin kokoelmasta. Kuntsin modernin taiteen museo 2008. [Tekstit: Göran Christenson, Martti Anhava, Anne-Maj Salin, Marjatta Hietaniemi, Riina Peltonen]

Jos oli Simo Kuntsi aikoinaan merkittävä keräilijä, on sitä nykyään hammaslääkäri Lars Swanljung (s. 1944), Vaasan poikia hänkin. Ja sinnehän Swanljungin nykytaidekokoelmat onkin sitten deponoitu. Mukana on sekä suomalaista nykytaidetta että myös pohjoismaista – muun muassa hienoja islantilaisia käsitetaiteilijoita – ja balttilaista nykytaidetta. 

Olen tuntenut Swanljungin jo vuosia, ja välillä aina soitamme toisillemme vähän velmuillen suutakin, mutta nyt ei mahda sille mitään, että kyllä tämän kokoelman laatu on tunnustettava. Merkittävän ja hienon kokoelman vaasalaiset ovat saaneet. 

Mutta hitto soikoon, tarkkuutta ja vähän kirjoittamisen intohimoa teosesittelyihin. Ja parempaa toimitustyötä. Pia Timbergkin aloittaa kaksi aivan peräkkäistä artikkelia kertomalla sen, että taiteilija NN "kuuluu Suomen keskeisimpiin..." Se vain nyt on niin brežneviläistä, ettei sen tarvitsisi enää kuulua nykytaiteen kieleen, ainakaan tällä frekvenssillä...

Stressiä

Herään 04.21. Herätyskellona toimii Markus Copperin (s. 1968) veistos Kursk (2004), joka vääjäämättä alkaa heti soida päässäni. Hukkuvat sukellusvenemiehet ovat kuin omatuntoni tai vereslihainen psyykeni, jota turhaan yritetään pelastaa:

Yritän jatkaa untani, mutta en onnistu. Nousen ja alan miettiä Copperin lisäksi Anu Tuomista (s. 1961). Aamulla minun on kirjoitettava molemmista lyhyt taiteilijaesittely tulossa olevaan Ars Fennican juhlakirjaan. Deadline oli ja meni jo perjantaina. Sitten pitää kiirehtiä Lauri Ahlgrénin (s. 1929) luo jatkamaan haastatteluani hänen kirjaansa varten. Ja välillä tulen epäilemättä miettimään kauhulla kaikkea sitä, mitä olen unohtanut tai mitä en yksinkertaisesti ole halunnut muistaa.

Lohtu on se, että kaikista näistä taiteilijoista olen kiinnostunut ja pidän heidän tuotannostaan. Tunnen siis kuitenkin tekeväni mielekästä työtä, vaikka olisinkin ehkä levon tarpeessa.

Siis töihin!

Kriitikon pyhäkin on arkea, joka on kuitenkin useimmiten kuin yhtä juhlaa

Aamupäivän vietin Lallukassa haastatellen taidemaalari Lauri Ahlgrénia (s. 1929). Kolmen tunnin session aikana opin taas vaikka kuinka paljon taiteemme lähihistoriasta. Olen jossain aiemminkin todennut, että taitelijoiden työhuoneilla vietetty aika on tehnyt minusta taidekirjoittajana paljon kypsemmän. Kyllä se taas varmistui. Näiden vanhempien kettujen kanssa istumisessa on vielä se hyvä puoli, että vanhat kliseet tulevat aina välillä kunnolla pöllytetyiksi. Nytkin Ahlgrén kertoi minulle sen, miten hänen opettajansa Sam Vanni (1908–1992), joka tavallaan vei Ahlgrénin mukanaan Suomen Taideakatemian koulusta Vapaaseen Taidekouluun, ei Vapaassa suinkaan opettanut mitään abstraktin taiteen tekemistä – nyt eletään siis vuotta 1954 – vaan silkkaa maalarin perusammattiopetusta. Kyllä minä olin aina luullut asian olleen ihan toisin.

Oli myös hauska nähdä, miten vanhan mestarin staflia on edelleen kovassa käytössä:

Ahlgréniin siis palaan vielä kevään mittaan.

***

Lallukasta matkasin Kirjasto 10:een palauttamaan yhtä levyä ja lainaamaan jotain uutta. Matkalla pysähdyin Kiasmassa vain käydäkseni vessassa, mutta eiköpähän museon edessä ollut kiinnostavaa toimintaa. Työtön ja nälkäinen joulupukki kerjäsi Kiasman edessä:

Paikallahan oli tietysti videokameransa kanssa taiteemme moniottelija ja ikiliikkuja Erkki Pirtola (s. 1950):

 

Joulupukki osoittautui sitten toivokkalaiseksi monitaiteilija Marko Kaiposeksi (s. 1967), ITE-mieheksi josta Pirtola kirjoitti taannoin Voimaan artikkelinkin. Siinä hän muun muassa kertoi, kuinka "Kaiponen tekee 'häirintäperformansseja' suoraan kaduilla. Tai vaikkapa asuntomessuilla, joilla hän veti joulupukkina perässään raskasta Asuntovelkataakkakivirekeä." Tässä siis oli häirintä käynnissä. Kiasman vartiomieskin kävi hätyyttämässä Kaiposta pois, koska kyse oli "Kiasman alueesta". Jäin sitten odottamaan poliiseja, jotta saisin kamerani kanssa ehkä tehtyä nopeasti jonkun lehtijutun. Kun ei poliiseja alkanut kuulua, aloin riidellä Pirtolan kanssa – toki hyvässä sovussa, koska olemme kuitenkin kavereita. Ilmoitin paheksuvani sitä, että hän kirjoittaa oman galleriansa (pari vuotta Töölössä toiminut Mutageeni, joka on juuri lakannut toimimasta) taiteilijoista lehtijuttuja juuri, kun heillä on näyttely päällä. Sanoin, että se on journalismin etiikan vastaista. Pirtola totesi, ettei ole journalisti. Kai minun olisi pitänyt kääntyä Voiman päätoimittajan Kimmo Jylhämön puoleen ja kirjoittaa lehden keskustelupalstalle asiasta. En kuitenkaan ollut jaksanut. Sanoinkin Pirtolalle, että halusin vain tuoda tämän joka tapauksessa esiin, varsinkin kun hän oli tehnyt Johannes Setälän (s. 1941) kanssa aiemmin saman tempun. Ja kysyin, että miltä se tuntuisi kun Kaj Forsblom kirjoittaisi oman galleriansa näyttelyihin liittyen Helsingin Sanomiin juttuja. Kyllähän Pirtola ymmärsi. Ja toki minäkin toisaalta ymmärrän, ettei Pirtola ole Forsblom. Mutta kun rajat on vain vedettävä. Ei ole mahdollista, että hyvät jätkät saavat rikkoa sääntöjä vain sen takia, että ovat hyviä jätkiä. Kyllä se harmaa alue tulee vastaan aika nopeasti. Jääviyssääntöjä ei nimittäin tehdä sen takia, että ihmisiä epäiltäisiin, vaan sen takia, ettei ihmisiä tarvitsisi epäillä.  

***

Kävin kahvilla poliisia odotellessa, ja eiköhän performanssitaiteilija Irma Optimisti (s. 1952) kopauttanut olkapäätäni ja antanut minulle miehensä Pekka Luhdan (s. 1954) – performanssitaiteilija hänkin – aivan uunituoreen kirjan:

Kirja näytti sangen kiinnostavalta, ja koska olen muutenkin aina pitänyt Luhdan teksteistä, vaikka – tai ehkä suuri siksi – niitä leimaakin omituinen paatos ja kryptisyys, niin enköhän palaa siihen kohta. Luhdan teksteissä on aina ollut aitoa asennetta.

***

Poliisi ei sitten koskaan tullut. Mutta ulos mentyäni tuli heidän sijaansa performanssitaiteemme grand old man Roi Vaara (s. 1953), jonka kanssa piti vaihtaa kuulumisia. Hän myös selasi läpi mukanani olleen Artnewsin tuoreimman numeron:

Kiasma ilmoitti kymmenen vuotta sitten haluavansa kaupunkilaisten olohuoneeksi. Mehän huomasimme yhtäkkiä, että olohuone olikin muodostumassa Kiasman edustalle – aurinkokin kun paistoi. Ryhdyimme suunnittelemaan jo performanssia, jossa toisimme paikalle sohvakalustoja, ja alkaisimme elää siinä taide-elämää – kun ei poliisejakaan ollut näköjään luvassa häiritsemään. Ja trafiikki vain jatkui. Sisällä oli käynnissä virallinen Là-bas-biennaali (22.–25.4.), mutta ulkona alkoi elää taiteilijavirta. Seuraavana paikalle saapuivat kuvataiteilija Minna L. Henriksson (s. 1976) miehensä Sezgin Boynikin – Istanbulista valmistunut situationisteja tutkinut sosiologi, vähän taiteilija hänkin – ja tuoreen Rosa-vauvansa kanssa. Henriksson ja Boynik ovat yhdessä toimittaneet sangen kiinnostavan kirjan Contemporary Art and Nationalism (2008), josta vaihdoimme muutaman sanan. Salaa kadehdin vähän Boynikin hattuakin:

Perhe oli tulossa Helsingin Taidehallista katsomasta kuvanveistäjiä ja menossa Ateneumin taidemuseoon katsomaan Caj Bremerin (s. 1929) hienoja valokuvia. Henriksson oli pitänyt – kuten minäkin – Hanna Jaanisoon (s. 1974) Pyhäjärvi-teoksesta, jonka aiemmasta versiosta olen joskus kirjoittanutkin.

Keskustelu kävi ristiin rastiin vilkkaana:

Tällainen päivä voi tuntua miltei täydelliseltä. Henkisiä virikkeitä tulee suorastaan liikaa, mutta on se vain hienoa, että voi tavata saman päivänä kasikymppisiä taiteilijoita ja kolmikymppisiä taitelijoita ja ymmärtää heidän tekemisiään myös samassa jatkumossa ja ihan samassa maailmassa. Nyt oli jo pakko päästä lepoon. Mutta sitä ennen päätin vielä Hanna Jaanisoon ja Minna L. Henrikssonin innoittamana kirjoittaa runon. Tässä se:

Suomen kaikki Pyhäjärvet aakkosjärjestyksessä

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Hetken aikaa suunnittelin vielä runoa "Suomen kaikki Pyhäjärvet pohjoisesta etelään". Tai entä sitten "Suomen kaikki Pyhäjärvet suuruusjärjestyksessä"? Päätin kuitenkin jo mennä sänkyyn lukemaan Artnewsiä.