Julkaistua 653 & 654 & 655 & 656 & 657 & Virossa 150: Hitaasti kehkeytyvästä muodosta & Proosallisen maailman runoilija & Puhtaan näkemisen etsijä & Kauneutta koko kirjossaan & Merkityksellä ladattua hirttä

Tässä viisi ensimmäistä taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999. Jatkoa seuraa.

Hitaasti kehkeytyvästä muodosta

Taidemaalari ja -graafikko Lauri Ahlgrén (s. 1929) on toiminut Suomen taidemaailmassa monessa. Taiteilijan roolin lisäksi hän on toiminut lukuisissa luottamustehtävissä. Onpa hän toiminut Suomen johtavan taidelehden Taiteen päätoimittajanakin 1960­–70-luvuilla. 

Sen lisäksi, että Ahlgrén on luonut täysipainoisen uran sekä taidegraafikkona että -maalarina, hän on tehnyt runsaasti julkisia lasimaalauksia: peräti 12 kirkossa voi hiljentyä hänen teoksensa äärelle. 

Lauri Ahlgrénin (s. 1929) öljymaalaus 1980-luvulta, Dark Sun II, 1988.

Nuorena Ahlgrén hankki taustaa ilmaisulleen markkinoinnin ja mainonnan palveluksessa: hän on tehnyt työkseen näyttely- ja messurakenteita ja elokuvamainoksia. Hänen myöhemmät poptaidevaikutteiset piirteensä kumpuavatkin varmaan enemmän tästä taustasta kuin kansainvälisten taidevirtausten seuraamisesta.

Ahlgrén tuli alkuun tunnetuksi yhtenä merkittävistä informalisteistamme 1950–60-lukujen vaihteessa. Hänen alkuvuosiensa informalismi ei kuitenkaan ollut sitä tavallisinta: sen sijaan, että hän olisi hylännyt muodon ja antautunut spontaaneille siveltimenvedoille, hänen teoksiaan on leimannut myös järjestyksen ja muodon maailma – tosin sekin täynnä outoutta ja odottamattomuutta. Ahlgrén on esimerkiksi aina ollut kiinnostunut matematiikasta. Oman lisänsä on tuonut kineettinen taide, josta epäilemättä kumpuaa raitojen käyttö. Kyse ei kuitenkaan ole silkasta illuusion luomisesta vaan ratkaisusta, joka tuo jännitettä orgaanisten muotojen kanssa – omaa omituista väreilyään. 

Ahlgrénin taiteilijanlaatu ei ole hänen energisyydestään huolimatta kovinkaan vimmainen. Hän on hitaasti kehkeytyvän muodon etsijä, joka saattaa jatkaa vanhaa maalaustaan vielä vuosien jälkeenkin.

Perustematiikka on pysynyt samanlaisena kirkkaine poptaiteesta tuttuine väreineen, mutta nyanssien hakeminen on loputonta; muodot, rytmit ja valöörit hakeutuvat toisiaan kohti tai väliin erkaantuvat toisistaan vapaasti leijuvassa avaruudessa. Teoksen elementit ovat kuin hitaassa liikkeessä, mutta juuri niin tarpeeksi hitaassa, että niiden meditatiivinen ulottuvuus ei koskaan sammu. 

***

Proosallisen maailman runoilija

  

Virolainen taidemaalari ja -graafikko Siim-Tanel Annus (s. 1960) on taiteilijana miltei itseoppinut, mutta Tartossa historiaa opiskellut Annus oli legendaarisen Tõnis Vintin yksityisoppilas ja kiinnittyy sitä kautta virolaisen avantgarden perinteeseen. Sittemmin hän on edustanut uudelleen itsenäistynyttä Viroa sen ensiesiintymisessä Venetsian biennaalissa. 

Annus nousi maineeseensa Viron merkittävimpänä performanssitaiteilijana 1980-luvun alussa. Hän järjesti kotipihallaan rituaalisia tapahtumia, jotka kiinnittivät myös viranomaisten huomiota ja käyntejä KGB:n kuulusteluissa. Emotionaalisesti voimakkaissa esityksissä keskeinen elementti oli tuli.

Siim-Tanel Annus teki 1980-luvulla myös rankkoja performansseja.

Taidegraafikkona Annus on ollut vähäeleinen ja kallellaan abstraktiin – ja myös luonnon abstrakteihin ulottuvuuksiin. Hän on tehnyt pitkiä sarjoja, ja jo hänen ensimmäinen 1970-luvun sarjansa Tornit taivaaseen herätti runsaasti kiinnostusta – puhuttiin muun muassa suljetun neuvostoyhteiskunnan tuottamasta vapauden metaforasta. Arkkitehtonisten töiden jälkeen Annus siirtyi vähäeleisempään, enemmän sisäänpäin kääntyneeseen mielen maisemaan.
Hiljainen ja vetäytyvä Annus on jatkanut eloaan puutarhassaan 1980-luvun performanssien jälkeen. Hän on taitelijan roolinsa lisäksi myös aina ollut osaava puutarhuri, ja neuvostoaikana hän itse asiassa ansaitsi ison osan elannostaan kasvihuoneellaan. Nyt puutarha on paikka tutkia orgaanista kasvua ja muutosta, mikä on näkynyt reliefimäisistä maalauksissa, joissa Annus on käyttänyt väripigmentin lisäksi liimaa, hiekkaa ja kiviä.
Grafiikkaankin Annus löysi aivan uuden ulottuvuuden. Annus ryhtyi suurentamaan vanhentuneiden seteleiden graafista maailmaa. Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut hänelle materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin estetiikkaankin.

Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan keskittämään katsettaan Annus on aina tehnyt näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

***

Puhtaan näkemisen etsijä

Taidemaalari Carolus Enckell (s. 1945) tunnetaan älyllisenä mutta samalla runollisena värin ja symbolien tutkijana, omien sanojensa mukaan ”kokeilijana ja tulkitsijana”. Yksi hänen keskeisistä ongelmistaan on ”puhdas näkeminen” – näkeminen ilman kontekstia, sanoja ja symboleita. Siksi onkin paradoksaalista, että hän on myös yksi merkittävimmistä kirjoittavista taiteilijoistamme. Hän on myös aina ollut intohimoinen lukija ja kirjallisia viittauksia viljelevä taiteilija.
Enckellin teosten katsominen on meditatiivista. Hän ei maalaa kuvaa siitä, minkälainen yksittäinen maalaus voisi olla, vaan pikemminkin kuvaa siitä, mitä maalaustaide ylipäänsä voisi olla: ”Maalaus on ajattomuuden ilmitulema, sen sielu oleva tila ennen sanaa: mykkyyden ja hiljaisuuden kieltä, joka muuttuu runoudeksi katseessa, illuusion ja aineen väliin jäävässä tilassa.”

Carolus Enckell on tehnyt myös serigrafioita, tässä Punaisen, valkoisen ja harmaan sommitelma vuodelta 1991. 

Puhtainkin abstraktikko on kuitenkin tekemisissä havainnon ja kulloisenkin ympäröivän kulttuurin kanssa – näin Enckellkin: ”Marokon matkani vaikutti minuun voimakkaasti maiseman vahvojen paikallisvärien sekä beduiinien teltoissaan käyttämien raidallisten paimentolaismattojen kautta. Mattojen muotokieli koostui useimmiten saman levyisistä spektraalivärisistä pinnoista, jotka muodostivat raitakuvion. Näin raidat eräänlaisena divisionismin muotona, jossa pinta jaetaan, jotta saadaan aikaan vaikutelma valosta värien summana. Tapa hahmottaa valo optisena summana on tuttu uusimpressionistisena metodina.” Enckell on usein korostanut ajatuksia siitä, että maalaus on puhtaimmillaan, kun siitä on riisuttu symboliset ja allegoriset merkitykset. Paradoksaalisesti hänen omat teoksensa ovat täynnä niitä. Hän hakee innoitusta yhtälailla viime vuosisadan avantgardesta kuin filosofioista ja uskonnoista, mikä samalla luo vähäeleisten teosten ympärille tiettyä spiritualismia. Musta neliö kohtaa buddhalaisuuden ja sekä hindulaisuuden. Mukana on myös eri uskonnoille yhteisiä symboleita sekä piirteitä myös kristinuskon symboleista ja väreistä.
Ehkä hän yrittää hienostuneen värien käyttönsä kautta puhdistaa symbolien kieltä? 

***

 

Kauneutta koko kirjossaan

 

Kuvataiteilija Juhani Harri (1939–2003) liitetään usein 1960-luvun uusrealismiin, joka alkoi käyttää teoksissaan arkipäiväsiä esineitä sellaisinaan.

Harri aloitti taidemaalarina, mutta varhain 1960-luvulla hän alkoi tehdä kollaaseja ja esinekoosteita, jotka saivat sittemmin usein lasiseinäisen laatikon muodon. Näistä boxeistaan hän tuli tunnetuksi. 

Harria on usein nimitetty romanttiseksi ja nostalgiseksi, varsinkin koska hänen kuvamaailmansa oli kaunis ja hienostunut, mutta mukana oli enemmän: lempeää sarkasmia, yhteiskuntakritiikkiä ja pyrkimystä pois porvarillisesta maailmanenosta. Hän oli ikuinen henkinen matkamies, rakastamiensa mustalaisten hengenheimolainen.

Juhani Harrin litografia Cagliostro Pariisissa, 1998.

Harrin laatikoissa vanha arkiesineistö – käyttötavarat, nuket, laivojen pienoismallit, kirjat, avaimet, työkalun osat ja täytetyt linnut – sai uuden elämän, joka ei liittynyt niiden varhaisempiin vaiheisiin, sillä Harri synnytti niiden avulla outoja assosiaatioiden polkuja.

Harrin luomassa maailmassa on aistittavissa paljon yöpuolen asioita, alitajunnan ajatuskulkuja. Niissä on usein voimakas surrealistinen sivuvire, jota hän ei kuitenkaan halunnut alleviivata.

Harrin kauneuskäsitys oli laaja. Teokset ovat kauniita kuin mennyt maailma, materiaalien värimaailma on murrettu, hillitty, haalistunut ja ajan krakeloima, mutta kauniin surumielisyyden lisäksi teoksiin kätkeytyy enemmän. Mukana on tuska, pelko ja julmuus. Harri tavoitteli kauneutta, ja sana vilahtikin usein hänen puheessaan, mutta hänelle kauneus ei ollut vain sievää pintaa: ”Se on samaa mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...” 

Harrin työt ovat tarinallisia ja usein kirjallisista lähtökohdista syntyneitä, mutta ei hän tarinoitaan koskaan selitellyt. ”Teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään”, totesi Harri minulle viitisentoista vuotta sitten.

Grafiikkaa Harri ei tehnyt paljon, mutta Imprimo-kokoelmissa on neljä hänen litografiaansa 1990-luvulta, joissa hän soveltaa tematiikkaansa vähän velmuillenkin kaksiulotteiselle kuvapinnalle.

*** 

 

Merkityksellä ladattua hirttä

Kuvanveistäjä Mauno Hartman (s. 1930) tuli tunnetuksi 1960-luvulla suurista hirsirakennelmistaan, jotka on nähty kuin suomalaisen talonpoikaismiljöön muistikuvien arkkitehtuurina. Hän käytti purettujen rakennusten hirsiä, joita hän työsti moottorisahalla ja kirveellä. Prosessin myötä ensin tapahtunut veistäminen muuttui uudelleen rakentamiseksi, kun taiteilija alkoi koota kulttuurisia merkityksiä sisältävää, vuosisatojen elämää ja arkea nähnyttä äärimmäisen merkityksillä ladattua materiaalia oman tulkintansa kautta uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Hän on kertonut voimakkaasti havahtumisen hetkestä vuonna 1960, jolloin hän näki purkurakennuksen jäljelle jääneen luurangon: hirsirakenteet ja kattotuolit, joiden abstrakti olemus jätti lähtemättömän vaikutuksen. 

Mauno Hartmanin vedos vuodelta 1983.

Hartman on usein nähty käyttämänsä materiaalin takia – onhan puu ollut suomalaisille aina tärkeä niin taloudellisessa kuin symbolisessakin mielessä – ehkä liiankin kansallisromanttisena. Itse hän kuitenkin näkee työnsä lähinnä abstraktina taiteena. Hänelle itselleen – sekä Taideteollisessa oppilaitoksessa että Italiassa opiskelleena – kyse on pikemminkin ollut taidehistorian perinteen uudistamisesta. Hän on ollut kiinnostunut pikemminkin rakenteista – rytmistä, jännitteistä ja kokonaisuuksista – mutta myös pintastruktuurista ja patinoinnista, jossa hän onkin virtuoosi. Tämä ei tietenkään poista sitä, etteikö materiaalin kantama historia eläisi lopputuloksessa monenlaisina juonteina.
Suurten hirsikonstruktioidensa lisäksi Hartman on tehnyt myöhemmin myös paljon pienimuotoista. Puu on säilynyt materiaalina, mutta lähtökohta on usein ollut rakennetun ympäristön sijaan luonto ja sen tarjoama materiaali, joka rinnastuu kulttuurihistorialliseen sisältöön. Oksarakenteet saattavat tuoda mieleen kalastajien vanhat pyydykset, merrat ja reet. Onpa hän tehnyt ruokoveistoksiakin, joiden materiaali ja aiheet ovat löytyneet Nauvosta, Turun saaristosta. Saarellaan Nauvossa Hartman tekee myös paljon maalauksia ja piirustuksia. Ja onpa hän tehnyt aimo annoksen grafiikkaakin.