Olin toista kuukautta sitten kaksi päivää Lahden taideinstituutissa tapaamassa valmistuvia oppilaita ja vähän tutoroimassakin. Kirjoitin vierailun pohjalta tekstin heidän lopputyönäyttelynsä julkaisuun. Näkyi tänään olevan jo verkossa jakelussa, joten laitan sen tähänkin. Näyttely nimeltä ÄRT – Lahden taideinstituutin opinnäytetyönäyttely on Kaapelitehtaalla 13.6.–2.7. Käykääpäs katsastamassa. Siellä on ainakin kaksi tosi kiinnostavaa maalaria, mutta nimiä en kuitenkaan mainitse, koska se ei olisi tässä tilanteessa korrektia. Kaikki olivat kuitenkin hyviä ja hauskoja ihmisiä. Ottaa aika paljon pannuun, että juuri tämä koulu lopetettiin. Onhan se varsin perinteikäs koulu.
Ja näkyyhän harmitukseni tekstissäkin:
Kuninkaana
halun ja arvon raunioilla
Raunioromantiikalla
on taiteessa pitkät perinteet aina 1600-luvulta saakka. Brittiläisen historioitsijan
Frances Stonor Saundersin mukaan
rauniossa yhdistyy kahden voiman tuottama paradoksi, ne ilmentävät sekä hajoamista että pysyvyyttä.
Rauniot
ovat ranskalaisen filosofi Dennis
Diderot’n mukaan ”ihmiskunnan memento
mori”. Muistanhan minä kuolevaisuuteni – varsinkin kun tulen viettämään
aikaani nuorten kanssa. Näen heidän elinvoimansa ja intonsa, jota voin itse kohta
vain muistella.
Raunioita
sekä pelätään että niiden luo halutaan. Jo 1700-luvulla käyttöön tullut sana rauniohalu (saks. Ruinenlust) kuvaa psykopatologista
uteliaisuutta tulla vedetyksi mukaan sellaiseen, mitä eniten pelkäämme. Saundersin
mukaan ”emme vain kompastele raunioissa, vaan myös etsimme niitä, norkoilemme
niiden hoippuvissa, maatuvissa muodoissa – romahtamaisillaan olevien holvien,
katkaistujen pylväiden, hajoavien jalustojen seassa – ja nautimme väristen
epäonnistumisesta ja sortumisesta, horjuvasta kokonaisuudesta.” [Käännös
kollegani Heikki Kastemaan]
Tiedän,
että osa nuorista saattaa vähän pelätä minua. He eivät ehkä aavista, että
minäkin pelkään. Saanko heihin otetta, ymmärränkö heidän kuvamaailmaansa?
Pelkään myös kuolevan koulun tunnelmaa. Onko siellä vallalla luovuttamisen
henki?
Olen
lisäksi väsynyt, mutta se ei oikeasti haittaa minua, sillä tiedän, mitä on
luvassa. Tiedän saavani nuorilta voimaa ja uutta intoa ja tiedän myös, että memento morin lisäksi on toinenkin
antiikin maksiimi: ars longa, vita brevis
– ”taide pitkä, elämä lyhyt”. Koulut voivat loppua, mutta taidetta tullaan
opettamaan ja tekemään ikuisesti. Nämäkin nuoret tekevät sitä vielä pitkään.
Sekä oppilaat että minä olemme osa samaa kiertokulkua.
Tätä
kaikkea mietin, kun saavun jälleen Lahden taideinstituuttiin. Olen käynyt
siellä aikoinani usein opettamassa, mutta taukoa on nyt tullut, joten tunne on
väistämättä nostalginen. Nostalgiaa lisää se, että tiedän tämän olevan
viimeisiä kertoja, kun nukun Sammonkadun vierashuoneessa liian kapean sängyn
liian kimmoisalla patjalla. Kahden viimeisen vuosikurssin jälkeen
taideinstituutti lopetetaan. Olen siis koulun raunioiden partaalla.
Natsi-Saksan
luottoarkkitehti Albert Speer kehitti
teorian raunioarvosta (saks. Ruinenwert). Mahtirakennukset tuli
suunnitella siten, että niistä jäisi jäljelle mahdollisimman näyttävä ja ilman
huoltoa säilyvä raunio. Näin pystyttäisiin varmistamaan jälkipolville
kansallissosialistisen Saksan loistokkuuden muisto.
Taideinstituutissa
tällaista arvoa ei ole tietenkään kehitetty, mutta jälkipolville koulun arvo on
kuitenkin jo kuin kiveen hakattu. Koulun historian loistokkuudesta ei ole
epäilystäkään. Sen 40-vuotinen historia on tuottanut taidekentällemme lukuisia
menestyneitä tekijöitä – ja paljon tarinoita, muisteltavaa.
***
Dramatisointiahan
tämä kaikki oli. Ehkä vähäinen yritys huumoriinkin. Mutta halua ja arvoa löysin
mielin määrin. Ennen kaikkea löysin taas sitä, mistä taideinstituutti on ollut
kuuluisa. Sen opettajakunta on aina ollut nimekästä joukkoa, mutta kukaan ei
ole ”jättänyt jälkeään” oppilaiden töihin sellaisella tavalla, joka näkyisi
tunnistettavana tyylilajina, koulukuntana tai jäljittelynä. Oman äänen on
annettu kehittyä ja sitä on selvästi aina tuettu ja rohkaistu.
Tapasin
kahden päivän aikana 13 tänä vuonna valmistuvaa taiteilijanalkua. Kaikki
erilaisia, mutta kaikki myös samanlaisia: luovia, ajattelevia, työtään
reflektoivia, väliin innostuneita, väliin epävarmoja, turhautuneitakin. Suurin
osa kuitenkin vailla turhia illuusioita: he tietävät jo ennakkoon, että
taiteilijan osa ei tule olemaan helppo. Osa aikoo opiskella lisää. Osa aikoo
hankkia tukiammatin, osa ei. Osa vain heittäytyy ja katsoo, mitä tuleman pitää.
Kirsikka Ruohonen saa osan voimastaan
japanilaisesta kulttuurista. Minua vähän naurattaa, kun pieni nainen maalaa
isoja pyllyjä – ja niin häntä itseäänkin. Risto
Ojajärvi sulattaa vanhoja ismejä nykyhetkeen, vaikka junassa koettuun:
tuossa häivähdys kubismia, tuossa taas neoekspressionismia. Magdaleena Jakkila maalaa ja piirtää
figuratiivista, mutta videolla kerronnan lineaarisuus hajoaa, fokusoidut pienet
hetket ja nyanssit voittavat tarinan. Ville
Välikangas maalaa aiheista ikuisinta: ihmistä, ihmisenä olemista –
herkkyyttä, epävarmuutta, tuskaa, väliin voimaa. Pirjo Parkkosen sadun maailmaa heijastavissa maalauksissa usvan ja
valohämyn takaa vilkkuu toisinaan figuuri, toisinaan ei. Anita Naukkarisen suuret kankaat henkivät vapautta, irtonaisuutta
ja maalauksen fyysisyyttä, joka parhaimmillaan on kuin tanssia. Aki Liede nauraa, kun astun vahingossa
lattialla olevan keskeneräisen kankaan päälle. Näin on tarkoituskin: maalaus
voi olla myös indeksisiä merkkejä.
***
Yöllä
en saa unta. En kuitenkaan jaksa lähteä ulos tupakalle. Yksinäinen lonkerotölkkikin
jää juomatta. Vesku 36:ssä olin kuitenkin juonut yhden oluen. Lopulta nukahdan
ja tietenkin näen unta maalauksista. Uin sisään ja yritän samastua niiden
maailmaan – väliin turhaan, välin vähän absurdisti sulautuen: kuin
heavykuvaston pseudosamurai twerkkausta tirkistellen. Näinkin voi siis
ajatella.
***
Onneksi
oppilaat ovat keittäneet kahvia. Takapihalla he polttavat itse käärimiään
sätkiä, minä merkkituotetta. Meillä on hierarkia. Eräällä heistä ei ollut varaa
maksaa Nuorten näyttelyn 40 euron jurytysmaksua. Lohduttaudun itsekseni turhaan
sillä, että en minäkään ole koskaan ostanut 40 euron punkkupulloa. Jatkamme.
Katri Piri – harmikseni ainoa veistäjä, olenhan veistäjän poika – sitoo tilaa ja aikaa. Installaatiossa ollaan taas kuin raunioilla, henkisen, fyysisen ja sosiaalisen ympäristön hajoamisessa. Julia Lyytikäinen maalaa kuin epäpaikkoja, kulttuurisen arvon sijaan satunnaisia muotoja vailla erityistä identiteettiä. Nina Hauhian kanssa nauramme, koska huijaamme: hän kaivaa muualla olevat työnsä esiin älypuhelimen näytölle – vaan näenhän minä kiinnostavia piirtämisen ja grafiikan risteytymiä. Lila Vainikan naisfiguurit tasapainoilevat vahvasti esittävän ja utuun haihtuvan, identiteetistään epävarman välillä. Ja vihdoin vielä armoitettu piirtäjä: Reetta Riikosen kellarissa työhuoneen seinät ovat täynnä isoja paperiarkkeja, joihin kiertyvä lineaarinen viiva muuntuu paikoin maalaukselliseksi pinnaksi. Ehdotan hänelle hiilen kokeilemista. Vilma Panula palaa maalauksissaan antiikin mytologiaan – siellähän ne kaikki ihmiselämän keskeiset kysymykset on jo tuotu taiteen maailmaan. Saan häneltä hänen viimevuotisen runokirjansa ja luen junassa:
Intuitio pitää suhteen
tunnesisareensa salassa, tapaa
häntä vain kuninkaan
nukkuessa, tornin köynnösten varjossa.
Ehdin
vielä nukahtaakin lyhyen junamatkan aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti