Ja tässä viisi seuraavaa taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999:
Vähentämistä
ja lisäämistä
Taidemaalari-
ja graafikko Reino Hietanen
(1932–14) kuuluu siihen taiteilijapolveen, joka 1960-luvun alussa oli
murtamassa modernistisen perinteemme tiukimpia sääntöjärjestelmiä. Maalaustaide
on kuitenkin aina ottanut kantaa perinteeseensä, ja niinpä Hietasen
tuotannossakin vapaammat muodot ja konstruktiivisuus ovat käyneet omaa
ratkaisematonta kamppailuaan.
Hietanen
joutui 1960-luvulla Suomeen hyökyaallon tavoin rantautuneen informalismin
vaikutuksen alaiseksi, mutta tyylillisesti hän läheni ehkä pikemminkin
abstraktia ekspressionismia, ja häntä onkin pidetty jonkinlaisena New Yorkin
koulukunnan sukulaissieluna – suomalaisista ajan taiteilijoista ehkä eniten.
Reino Hietanen, Maisema, litografia, 1988.
1960-luvun
loppupuoli, jota Hietasen teoksissa dominoivat hurjat viivarytmit, oli
Hietaselle ennen kaikkea nykyhetkessä elämistä; klassiset maalaukselliset
ongelmat saivat ”ratkaisun ajassa”. Teoksia voi pitää maalauksellisten
tutkielmien lisäksi voimakkaina yhteiskunnallisina kannanottoina, joissa
Hietanen tulkitsee urbaania kiirettä, ahtautta ja lokeroitumista
maalauksellisin keinoin.
Rakastetuimpia
Hietasen töitä ovat myöhemmät kankaita, liinoja ja vaippoja käsittelevät
maagiset teokset. Ja aivan vastaavasti kuin viivamaalauksissaan, haki Hietanen
uusissa valoon ja materiaan keskittyvissä tutkielmissaan ratkaisun ajassa.
Vaipat muuttuivat arkisemmiksi, eletyn ja koetun elämän kuvauksiksi:
mattotelineiksi, pöytäliinoiksi ja räteiksi. Jatkuva heiluriliike vei näin
syntyneen asetelmallisuuden kautta jälleen kohti maalaustaidetta ja sen
perinteitä.
Hietasen
koko tuotantoa leimaa kaksinapainen vähentämisen ja lisäämisen liike, joka saa useita
ulottuvuuksia. Vapaa muoto ja struktuuri käyvät taisteluaan, maalaukselliset
elementit väliin vähenevät ja väliin lisääntyvät, ja toisinaan tuntuu kuin
Hietanen olisi resignoituneena tavoitellut venäläisen avantgarden tyyliin omaa
viimeistä maalaustaan.
Imprimo-kokoelmassa
on liki neljäkymmentä Hietasen litografiaa 1990-luvulta. Hän palaa usein
vanhoihin teemoihinsa, mutta esittäytyy väliin ihan havainnosta tekevänä figuratiivisena
taiteilijanakin.
***
Avaruusgrafiikkaa
Kuvanveistäjä
Kari Huhtamo (s. 1943) on
monipuolinen taiteilija: veistosten,
mitalien ja muotokuvien lisäksi hän on tehnyt lito- ja serigrafioita sekä
tekstiiliteoksia.
Uransa
alkuvuosina hän käytti puuta, kevytbetonia, löytömateriaaleja ja myöhemmin
alumiinia, muovia ja pronssia. Tekipä hän hienoja fotomontaasejakin
kuvitteellisista julkisista veistoksista. 1970-luvulta lähtien pääasialliseksi
materiaaliksi muodostui ruostumaton, haponkestävä teräs.
Huhtamo
on toteuttanut useita kymmeniä julkisia veistoksia ympäri Suomea ja myös
ulkomaille – sekä ulko- että sisätiloihin.
Kari Huhtamon litografia vuodelta 1991.
Huhtamon lähtökohtana on usein
luonnossa koettu elämys, joka saa abstraktin ilmiasun. Esimerkiksi Jyväskylän
yliopiston teostaan Sulavesi (2000)
Huhtamo itse kuvaa ”virtaavana
vetenä ja sulavana kevätjäänä”.
On jopa hieman kansallisromanttisesti sanottu, että Huhtamon
taiteessa elää pohjoinen sielunmaisema ja että hopeanhohtoinen teräs olisi
muistuma Lapin kirkkaista puroista tai lohen hohtavasta kyljestä – Huhtamo on kotoisin
pohjoisesta, vaikka onkin luonut uransa Helsingissä.
Huhtamon veistoksissa ei useinkaan ole kyse pelkästä
veistoksellisia, plastisia arvoja sisältävästä yksittäisestä kappaleesta: Huhtamolle teoksen
sijoittuminen tilaan on yhtä tärkeä ulottuvuus kuin veistoksellinen muoto.
Esimerkiksi Sulavesi tukee Agoran
aulan lasiseinän takana näkyvää järvimaisemaa, sitoo rakennuksen ikään kuin
sekä orgaanisesti että konstruktiivisesti ympäröivään luontoon ja vahvistaa luonnon
ja rakennuksen vuoropuhelua.
Huhtamon
käsissä kova ja tarkkaan työstetty materiaali luo aina illuusion keveydestä ja henkisistä
ulottuvuuksista. Hänen teräskonstruktioitaan on
luonnehdittu ”avaruusgrafiikaksi”. Arkkitehti Juhani Pallasmaan mukaan Huhtamon
veistokset ovat kuin tilaan tehtyjä piirroksia, eräänlaisia rytmitapahtumia
tilassa.
Huhtamon
modernismille on ominaista vapaa ilmaisuvoimainen muotojen
tutkiminen. Graafisten vedosten, tekstiiliteosten ja veistosten keskeisiä
elementtejä ovat geometriset ja orgaaniset muodot sekä niitä rytmittävät suorat
ja kaarevat linjat.
***
Taidegraafikko Johanna Koistinen (s. 1956) on tehnyt uraa paljon metalligrafiikan parissa, mutta osaava tekijä on hyödyntänyt työssään myös litografiaa. Imprimon paja olikin yhteen aikaan hänelle kuin toinen koti.
Koistisen
teoksissa luonto näyttelee usein merkittävintä osaa, varsinkin kasviaiheet,
mutta rakkaiksi yleisölle ovat käyneet myös Koistisen kuvaamat herkät ja
hauraat linnunpesä. Helsingissä taiteen parissa asuva Koistinen viettääkin
kesänsä Kuopion Kärängän puutarhassaan, josta hän ammentaa ideoitaan.
Maanläheinen
on Koistisen värimaailmakin: hänen varsinkin sinistä ja ruskeaa mestarillisesti
hyödyntävä jälkensä leijuu omassa hitaan mietiskelyn maailmassaan kuin maan ja
ilman välivyöhykkeenä. Varsinkin hänen sinisensä on kiehtova, koska jo pelkkä
väri kantaa mukanaan myös oudon luonnon- ja kulttuurihistorian kytkennän:
sininen on viimeisimpiä värejä, joille länsimaissa on annettu nimi. Varhemmin
viitattiin vain taivaaseen tai mereen.
Johanna Koistinen on myös akvatintan ja pehmeäpohjan mestari, Usva, 2011.
On Koistisella mukana ihminenkin, mutta hauraana, tuskin näkyvänä, usein kuin muistona läsnäolosta. Ihmistä edustaa usein käsi, joka uurteineen ja kuvioineen rinnastuu lehtiruotien jo ikään kuin määritelmällisesti graafisen ilmeeseen.
Koistisen tausta ei kuitenkaan ole pelkästään herkässä luonnonhavainnossa. Taiteilijan tytär – hän on rakastetun ja arvostetun taidemaalari ja -graafikko Unto Koistisen (1917–1994) tytär – on kokenut omat taiteelliset vallankumouksensa suomalaisissa avantgardistissa performanssiryhmissä Jack Helen Brut (1983–85) ja Helmut Pantzer (1985–87).
Muistan nuoruudestani myös Koistisen aistivoimaisuuden, esimerkiksi hänen miesten selkiä kuvaavat vahvat teokset. Koistinen teki myös tilaa hyväkseen käyttäviä installaatiomaisia, monille epäortodoksisille pohjille vedostettuja teoksia.
Sittemmin hänen tuotantonsa on keskittyneempää ja kontemplatiivisempaa. Tähän on varmaankin oma osuutensa Koistisen tekniikan kehittymisellä. Hänen hienostunut taituruutensa välineen kanssa alkaa olla virtuoosimaista. Se epäilemättä tarkentaa katsetta ja vie taiteilijan syvemmälle ja syvemmälle…
***
Rakennetun ja vapaan ristiriita
Taidemaalari- ja graafikko Kristian Krokfors (s. 1952) on omien sanojensa mukaan pohjimmiltaan graafikko, mutta grafiikka ja maalaus ovat aina täydentäneet toisiaan hänen urallaan – moni aihelma vaatii vielä kokeilun tai jatkamisen toisella välineellä.
Krokfors on aina ollut kiinnostunut rakennetusta ympäristöstä, ja hänen luonnonmaisemansa, joka alkoi Andalusian vuorenrinteiden oliivipuista, on sekin omalla tavallaan rakennettua.Vaikka Krokfors havainnoi ympäristöään ja tekee luonnoksiakin, hän pitää itseään abstraktikkona. Hänen oudon kaavamainen mutta samalla runollinen ja maisemansa vie ajatukseni usein de Chiricon metafyysiseen maisemaan – vaikka Krokfors sijoittaakin de Chricon ja myös Magritten surrealistiset vaikutteet omaan puberteettiinsa.
Krokfors on pysynyt uskollisena aiheilleen: vuorenrinteet ja kukkulat puineen, anonyymi suurkaupunkimaisema omine rytmeineen ja usein yksinäinen teltta erilaisissa ympäristöissä.
Kukkulat kiehtovat edelleenkin Kristian Krokforsia. Kaukana (punainen), 2003.
Krokfors ei ole kerronnallinen, hänen pohjavireensä on usein ironinen, mutta ei suoraan osoittelevasti vaan pikemminkin kuivakkaan ovelan brittihuumorin kaltaisesti – hän onkin, toisin kuin useimmat ikätoverinsa, opiskellut Englannissa. Aloitettuaan Taideteollisessa korkeakoulussa hän jatkoi opintojaan sekä Leicester Polytechnicissa ja Croydon College of Artissa.
Vapauden symbolina teltta vie katsojan mielen eksistentiaaliseen tematiikkaan, ja Krokfors itsekin tarkentaa: ”Olen kiinnostunut omasta suhteestani rakennettuun ympäristöön, sitä minä käyn läpi.”
Ehkä tässäkin on kyseessä Krokforsille ominainen dualismi. Vuoristot – kuviteltavissa olevine luolineen – ovat primitiivisen asumisen arkkityyppi ja teltta taasen modernin elämän arkkityyppi, liikkuva ja kevyt, kuten Frank Lloyd Wright on todennut. Onpa tämä jännite nähty seksuaalisten vastakohtien jännitteenäkin. Kriitikko ja taiteilijakollega J.O. Mallander kuvasi Krokforsin dualismia osuvasti jo vuonna 1985: ”Hän on taiteilija, joka on sekä runollinen että tarkka, moderni ja arkaainen, romanttinen ja avaruusherkkä.”
***
Sisäisen
näkemyksen kautta
Taidegraafikko
Kuutti Lavonen (s. 1960) on itse
todennut: ”Olen koulutukseltani taidegraafikko
ja ensisijaisesti koen itseni piirtäjäksi.” Tähän voisi hyvällä syyllä lisätä
vielä taidehistorioitsijankin, sillä Lavonen on paneutunut renessanssin ja
barokin taidemaailmaan sellaisella syvyydellä, ettei esimerkiksi hänen
väitöskirjatutkimuksensa kohde, barokkimaalari Bernardo Cavallino (1616–1656),
taida olla edes nimenä tuttu suurimmalle osalle taiteenharrastajia.
Lavonen on aina ollut tutkiva
taiteilija, mutta hänen taiteensa ei koskaan ole ollut kuivakkaa. Kun luen Lavosen
itsensä lauseita hänen tutkimuskohteestaan, tulee veikeästi sellainen olo, että
hän kirjoittaisi itsestään, omasta lähestymistavastaan: ”Cavallinon
hienovarainen, sisäistynyt tyyli ei ollut eikä ole tulkittavissa
naturalismiksi. Anatomian sijaan Cavallino etsii figuuriin tarkkuuden ja
näköisyyden psyykkisestä ulottuvuudesta käyttäen apuna ihmisyydestä kertovia
myyttejä ja legendoja. Hän ei siis työskennellyt ainoastaan luonnonhavainnon
vaan erityisesti sisäisen näkemyksen kautta.”
Kuutti Lavonen teki 1980-luvulla myös serigrafioita, Camelio, 1987.
Lavonen on kuvannut aina yhtä ja
samaa, alituisesti muuttuvaa ja kuitenkin pysyvää: ihmiskasvoja. On itse asiassa aika kummallista, miten tyhjentymätön
taiteen aihe ihmiskasvot on. Kuvassa on mukana aina erityinen ja yleinen – ja
Lavosen tapauksessa myös taiteilijan tarkkaan tutkittu ja rakennettu tietoisuus
siitä, miten ja minkälaisilla perusperiaatteilla ihmistä on kulloinkin kuvattu.
Lavonen onkin itse todennut, että ”inhimillinen viesti välittyy kasvojen ja
käsien kautta”. Lavosesta kirjoittaneen Ulla
Suortin sanoin: ”Katsoja voi samastua teoksiin, koska niissä kohtaa oman
kuvansa: haavoittuvat ja herkät kasvot. On sanottu, että Lavosen enkelit
tuntuvat kantavan ihmisten suruja, rakkauksia ja hylätyksi tulemisen tuskaa.”
Vaikka Lavosen esikuvat olisivatkin
tarkkaan ajoitettavissa, on hänen teostensa maailma ajaton, tekisi mieli sanoa:
ikuinen. Hän on yhdistänyt ovelalla tavalla renessanssin klassisen estetiikan
barokin mukanaan tuomaan aistillisuuteen ja jopa lihallisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti