Julkaistua 644: Mitä teen, kun kirjoitan ja puhun taiteesta?

Viime viikolla verkkoon ilmestyi kuin itsekseen omituinen julkaisu. Taike tilasi minulta ja kuvataiteilija Antti Majavalta (s. 1977) Taiteen puheeksiottamisen oppaan – kohderyhmänä kansanedustajaehdokkaat. Me teimme työtä käskettyä ja ylitimme miltei stahanovilaisesti normitkin: meiltä tilattiin n. 30-liuskainen teksti, mutta me vähän innostuimmekin aiheesta, ja lopputuloksena on 50-liuskainen teksti. Kuvituksen siihen laati pilapiirtäjä ja sarjakuvantekijä Jyrki Vainio (s. ?).

Tästä linkistä pääsee sivuille. 

Vaalit tuli ja meni, mutta opas – valmiina 20.2. – ilmestyi vasta viime viikolla. Olisko tuo nyt sitten niille valituille kansanedustajille?
[PS. tuntia myöhemmin: Olin kiukussani hivenen hätäinen – sain juuri tietää, että kyllä se julkistetaankin kohta jollain tavoin.]

Jyrki Vainion kuvitusta oppaaseen.

Teksti on molempien nimissä, enkä enää edes tunnista kaikkia omia kohtiani, mutta esimerkiksi talousosuus on Antin käsialaa, ja se on mielestäni vallan mainio. Opin Antilta aika paljon – ja toivottavasti joku muukin oppii.

Antilta lähti myös se idea, että kerromme lopussa sen, keitä olemme ja mitä oikeasti teemme työksemme ja miltä pohjalta – sen lisäksi, että minulta vain pulpahtaa tekstejä ja Antilta taideteoksia –, jotta maallikkolukijakin ymmärtäisi motiivejamme ja koko jutun kontekstia paremmin. Kirjoitin esittelyille yhteisen ingressin: 

Miksi me kirjoitimme näin?

Vaikka tekstimme sisältää useita selkeitä väitelauseita, joiden mukana on kiistattomasti oikeaksi osoitettavia totuuksiakin, emme kuvittele tietävämme elämästä ja sen arvoista läheskään kaikkea. Mielipiteemme rakentuvat suurelta osin siitä taiteen kanssa – tai pikemminkin taiteen ja muiden elämänalueiden yhteen kietoutumisen kanssa – vietetystä elämästä, jota olemme saaneet kokea. Siksi on oikeudenmukaista ja kohtuullista ihan konkreettisesti kertoa, mitä me teemme työksemme ja mihin olemme työllämme pyrkineet. 

Silkasta narsismista ei siis ollut kyse. Tässä minun esittelyni: 

Mitä teen, kun kirjoitan ja puhun taiteesta?

Ennen taidekriitikon ja kuraattorin uraani olen opettanut taiteen sosiologiaa useissa oppilaitoksissa, muun muassa Taideteollisessa korkeakoulussa, Teatterikorkeakoulussa, Humanistisessa korkeakoulussa, Lahden taideinstituutissa ja Vantaan muotoiluinstituutissa. Viimeiset kymmenen vuotta olen tehnyt freelancerina monenlaisia taiteeseen liittyviä töitä: kirjoittanut useisiin lehtiin, kuratoinut taidenäyttelyitä, toiminut radiokolumnistina, kirjoittanut ja toimittanut lukuisia kirjoja kuvataiteilijoista sekä esiintynyt erilaisissa taiteeseen liittyvissä esitelmä- ja keskustelutilaisuuksissa. Yleensä en koskaan sano ”ei”, kun minua pyydetään johonkin taiteeseen liittyvään työtehtävään – tylsimmätkin niistä ovat opettaneet minulle aina jotain, usein ihan uutta, ja huonoiten palkatut, toisinaan palkattomatkin, ovat tuottaneet elämääni korvaamattoman arvokasta sisältöä ja ymmärrystä siitä, miten merkittävää esimerkiksi yhteisöllisyys on taiteessa. 

Olen kahden kuvataiteilijan lapsi, joten hieman hymyillen voin nyt 58-vuotiaana jälkirationalisoida tekemääni työtäni sillä, että olen koko elämäni ajan yrittänyt ymmärtää sitä, miksi minun lapsuuteni oli sellainen kuin oli – miksi minulle ei esimerkiksi koskaan ollut varaa ostaa mopoa, vaikka maalla asuimmekin. Mitä tapahtuu ihmiselle, joka voi jo neljävuotiaana keskustella isänsä kanssa maalauksen kompositiosta tai rytmistä? 

Nuorena halusin arkkitehdiksi, sitten runoilijaksi ja pyrin jopa Suomen Taideakatemian kouluunkin tullakseni taidemaalariksi – sekä sittemmin Taideteolliseen korkeakouluun graafisen suunnittelun linjalle. Ajauduin kuitenkin yliopistoon, josta en koskaan varsinaisesti valmistunut, mutta en kadu mitään niistä ”turhista” arvosanasuorituksista – kulttuuriantropologia, arabia, estetiikka, teoreettinen filosofia, sosiologia ja poliittinen historia – ja kaikista niidenkin ulkopuolisista ”ylimääräisistä” luennoista, joiden muisteleminen tuo haikean olon: sain olla osa sivistysyliopistoa, jota ei enää taida olla. Kaikista opinnoistani on ollut minulle tavatonta hyötyä. Niiden avulla olen oppinut keskustelemaan kanssaihmisten kanssa taiteesta niin, ettei ole tarvinnut pysytellä vain millään taiteelle varatulla alueella. 

Yleensä nimitän itseäni kriitikoksi. Kriitikon työ koostuu pelkistetysti siitä, että käyn taidenäyttelyssä ja sitten kirjoitan kokemuksestani lehteen. Arkiajattelussa tämä mielletään usein sellaiseksi, että kriitikko käy näyttelyssä ja sitten joko kehuu tai haukkuu sen – kliseisemmässä ajattelussa yleensä haukkuu. Kritiikissä on usein ajateltu olevan kolme osiota: kuvailu, tulkinta ja arvottaminen. Informaation välityksen suhteen kuvailu on tärkeää, koska moni lukija ei ole nähnyt näyttelyä, josta kirjoitan. Tulkinnasta en ole niin varma, koska moni taideteos on varsin monitulkintainen. Oman tulkintani toki teen, mutta koen tärkeimmäksi tehtäväkseni sijoitaa teoksen ja tulkintani siitä osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia, osaksi muuta mielekkääksi kokemaani keskustelua. Kriitikko on eräänlainen välittäjähenkilö, jolla on paikkansa taiteellisessa kommunikaatiossa. Kriitikko on palvelee taidetta asettamalla sitä osaksi mielekästä keskustelua ja yleisöä houkuttelemalla sitä mukaan tuohon keskusteluun, jota taide virittelee. Journalistina yritän kuitenkin aina muistaa journalistisen etiikan, muun muassa sen, että ensisijaisesti olen aina vastuussa lukijoille. En saa ottaa käskyjä yksittäisiltä taiteilijoilta, en markkinoilta enkä poliittisilta ideologioilta. Tästä syystä olenkin jopa vähän ylpeä siitä, että toimin yhtäaikaisesti sekä Kirkko ja kaupunki -lehden että Kansan Uutisten vakioavustajana ja että olen ollut mukana yleisradiotoiminnassa Yle Radio 1:n Kultakuumeen vakiokolumnistina. Koen olevani kaikkien yleisöiden palveluksessa oleva kriitikko. 

Olen kirjoittanut ja toimittanut kolmisenkymmentä kirjaa kuvataiteilijoista. Lisäksi olen kirjoittanut aiheesta satoja artikkeleita. Olen haastatellut satoja suomalaisia nykytaiteilijoita ja istunut sanelukoneen kanssa lukemattomia tunteja heidän työhuoneillaan. Olen nähnyt paljon itse prosessia – keskeneräisiä teoksia, epäonnistuneita teoksia ja toki mestariteoksiakin aina välillä. Eräs kollegani sanoi kerran, että hän ei halua tuntea henkilökohtaisesti yhtäkään taiteilijaa – epäilemättä säilyttääkseen ammatillisen integriteettinsä ja puolueettomuutensa. Minä vastasin, että minä puolestani haluan tuntea kaikki mahdolliset taiteilijat. Syyni tähän oli osittain yhteneväinen kollegani kanssa. Uskon olevani puolueettomampi tuntiessani kentän niin laajasti kuin mahdollista. Kriitikko ei saa kuitenkaan asettua yksittäisen taiteilijan puolelle, mutta itse taiteen puolelle hän voi hyvällä omallatunnolla asettua. Se lienee hänen velvollisuutensa. 

Kuraattoriksi olen luisunut vahingossa, aina silloin kun on pyydetty. Kuraattorin tehtävät ovat moninaisia: hän valitsee taiteilijoita näyttelyihin, toisinaan yksittäisiä teoksia – ja tekee kaikkea mahdollista muutakin, keittelee vaikka kahvia. 

Kuraattori muodostaa kokoamallaan näyttelyllä usein temaattisen kokonaisuuden. Mäntän kuvataideviikoille vuonna 2011 valitsin teemaksi raamatullisen käskyn: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Kokoamalla näyttelyn taiteilijoiden isä- ja/tai äitisuhteita käsittelevistä teoksista halusin rakentaa kokonaisuuden, josta kukaan katsoja ei yksinkertaisesti voi olla ulkopuolinen. Toisinaan teemat ovat suppeampia: esimerkiksi Mikkelin taidemuseoon kokosin vuonna 2009 pyynnöstä nykytaidenäyttelyn, jonka teema oli nykytaiteilijoiden suhde Suomen sotaan (1808–09). Ensin minua vain nauratti, koska en uskonut tuollaisen suhteen mielekkyyteen, mutta sitten näin onneksi taiteen voiman: taiteilijat ottivat haasteen innolla vastaan ja toivat teemaan aivan uusia ja yllättäviäkin näkökulmia. He tekivät omalta osaltaan historiaa eläväksi ja ymmärrettäväksi. 

Olen saanut työskennellä ammatissa, johon en ole koskaan kyllästynyt – toisinaan kylläkin väsynyt. Kriitikkona ja kuraattorina toimiminen on mahdollistanut minulle sellaisen määrän yhteisöllisyyttä, mitä en koskaan olisi edes osannut unelmoida. Taitelijoiden ja yleisön välissä toimiminen tuotaa myös jatkuvia yllätyksiä ja myös omien ennakkoluulojen ravistamista. Parhaimmat taidekeskustelut saattavat tapahtua mitä omituisimmissa paikoissa ja yhteyksissä. Muistoja on loputtomasti: kerrankin pidettyäni erään alustuksen nykytaiteen probleemoista ajauduin yleisön joukossa olleen lestadiolaisen kanssa pitkään ja hedelmälliseen keskusteluun, mitä en omien ennakkoluulojeni takia olisi koskaan uskonut tapahtuvaksi. Muistan myös sen kerran, kun kävin pitkän keskustelun erään Suomessa pitkään asuneen muslimin kanssa Havis Amandan alastomuudesta ja sen mahdollisesta loukkaavuudesta. Yleisellä tasolla ja ideologiselta pohjalta olisimme ehkä ajautuneet vain poteroihimme, mutta yksittäinen konkreettinen taideteos tarjosi meille yhteisen pelikentän. Taide tuntuu oleva usein se väline, jonka kautta ihmiset pääsevät kommunikoimaan itselleen tärkeistä ja usein myös aroista asioista. Taide on verraton ihmisyyden käyttöliittymä.