Julkaistua 676: Kävellen ajelehtimisesta

Basam Books on julkaissut kiinnostavan ja maailmalla hitiksi nousseen kävelykirjan: Frédéric Gros’n Kävelyn filosofiaa. Hieman yllättäen sieltä tuli yhteydenotto: minulta pyydettiin kävelyaiheinen kolumni Basamin Viisas elämä -sivustolle. Syyn toki arvasin: nuorempana minulla oli oma kustantamo, jack-in-the-box, ja julkaisin vuonna 1997 kolme kävelyaiheista kirjaa, jotka aloittivat sarjan Pieni kävelykirjasto. Sarja myös loppui lyhyeen, koska enhän minä osannut hoitaa kustantamoa niin, että siinä olisi ollut taloudellisesti jotain järkeä. Oli kuitenkin hauska palata kävelemiseen:

Kävellen ajelehtimisesta

Lähden vain harvoin vaimoni kanssa iltakävelylle. Niin harvoin, että toisinaan hävettää. Joutilas ja kohteeton käveleminen on parhaimmillaan yksinäistä puuhaa, itsensä kanssa olemista. ”Jos kävelijä tuntee olonsa yksinäiseksi, hän kärsii sisäisestä tyhjyydestä tai havaintokyvyttömyydestä tai molemmista”, on kävelemistä paljon pohtinut kirjallisuudentutkija ja aforistikko Markku Envall todennut.

Käveleminen liitetään myös usein vapauteen ja jopa tiettyyn villeyteen: esimerkiksi Henry David Thoreau ei maantietä juurikaan arvostanut, hän käveli yli metsien ja kukkuloiden. Vapaaehtoinen käveleminen saatetaan nykyään mieltää jopa vastarinnaksi: ”Käveleminen on vastarinnan akti, joka mittaa ihmisen todellista vapautta ja rohkeutta”, totesi Thoreausta kirjoittanut kirjailija Tero Tähtinen. 

Minulla on nivelrikko molemmissa polvissani, joten samoilijaksi minusta ei ole. En ole kävellessäni villi ja vapaa, en erityisen herooinen. En juurikaan kävele luonnossa. Kävelen lähinnä kaupungissa, joka kuitenkin toimii todellisuudessa aivan samoin kuin Envallin luonto: ”Jokainen reitti on myös aikamatka, jonka sisällön määräävät nähtyjen paikkojen herättämien muistikuvien kerrostumat.”
Ihminen on tunnetusti tapojensa orja: kun teen yhden tärkeimmistä peruslenkeistäni, kävelen Sinebrychoffin puiston yli Perämiehenkadulle kohti kantabaariani, vaihdan Perämiehenkadulla puolta aina samassa kohtaa. Olen oppinut kiinnittämään huomiota tähän ja rikkomaan silloin tällöin tietoisesti rutiinejani – muistaen Leo Tolstoita: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.” Ainakin tämän verran herooinen – villi ja vapaa – olen siis kävellessäni. 

On toinenkin kävelemisen ulottuvuus, jolla vapauttani mittaan. Olen oppinut psykomaantieteestä käsitteen dérive (’ajelehtiminen’), jonka myötä kuljeksimiseen saa enemmän syvyyttä ja autenttista kokemusta. Sattumaa voi käyttää myös metodisesti ja siis tavallaan sitä itseään kieltäen hyväkseen. Rakastan Helsingin Punavuorta ja olen yrittänyt keksiä erilaisia automatisaatiota purkavia tapoja kokea sitä kävellen. Eräänä joutopäivänäni – vapaa kriitikko kun olen – päätin käydä katsomassa jokaisen punavuorelaisen kadun taloa numero 20. Niitä oli kaikkineen seitsemän. 

Pursimiehenkadulla.

Ranskalaisen kirjailijan ja filosofin Guy Debordin mukaan psykomaantiede tutkii muun muassa ”niitä lainalaisuuksia ja erityisiä vaikutuksia, joita tietyillä alueilla, olivat ne organisoituja tai ei, on ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen”. Metodeja on monia: kävellä Lontoossa Pariisin karttaa lukien, tehdä erilaisia sattumanvaraisia reittejä: ensin käännyn kolmannesta kulmasta oikealle, sitten kävelen kaksi korttelia ja käännyn vasemmalle jne.

Pohjois-Tallinnassa.

  

Käyn usein Tallinnassa ja kerran kiinnitin jostain syystä huomiota Helsingin kanssa samannimisiin katuihin. Pian minulla oli jo tietokoneellani luettelo, ja ensimmäinen kävelyretkikin toteutui. Kävelin Punavuoressa Kankurinkadun päästä päähän molempiin suuntiin ja valokuvasin kaikki talot. Seuraavana päivänä matkustin Tallinnaan ja toistin operaation minulle rakkaaksi käyneen Pohjois-Tallinnan Kangru-kadulla. Illalla googletin jokaisen yksittäisen talon erikseen, jolloin kaikkien pienten tiedonmurusten myötä ”paikkojen herättämien muistikuvien kerrostumat” saivat jälleen uuden tason. Minua odottaa siis uusi retki Kangrulle – varsinkin koska sen yleinen sauna oli kiinni siellä ensimmäistä kertaa käydessäni. Ajelehtiminen on kuin arjen ja tilan fenomenologiaa, ja saunan voi parhaiten ymmärtää vain eletyn ja koetun kautta.

Jos kävelen metsässä, yritän aina löytää polun. En kuulu tässäkään vapauden tavoittelijoihin, kuten Aaro Hellaakoski: ”Tietä käyden tien on vanki, / vapaa on vain umpihanki.” Kaupungistakin olen etsinyt polkuja. Psykomaantieteellinen harrastukseni sai minut aloittamaan kantakaupungin viheralueille syntyneiden spontaanien polkujen kartoittamisen. Eiran olen kartoittanut jo kokonaan – olen kävellyt jokaisen polun ja myös valokuvannut ne kaikki. Ryhdyin jopa luokittelemaan polkuja. Yksi luokista oli ’kusipolku’, ja yhden sellaisenkin ehdin jo kokea fenomenologisella asenteella.

    

Ursinin kalliolla Eirassa.

Nyt olen tullut tietoiseksi uudesta tavasta kävellä ja kokea ympäristöä: mytomaantiede. En ole vielä saanut selvitetyksi psykomaantieteen ja mytomaantieteen teoreettisia ja metodologisia eroja, mutta ainakin yksi metodinen retki minua odottaa. Ostan Albertinkadulta Eeva Kanervan antikvariaatista satunnaisen kirjan, avaan sen sivulta 20 ja poimin kolmannelta riviltä viidennen sanan. Sitten kävelen ympäri Punavuorta, kunnes löydän tuon sanan jostain näyteikkunasta tai kyltistä. Siihen saattaa kulua paljonkin aikaa.
Aina kun harrastus iskee päälle, olen kyltymätön. Palattuani voipuneena sanan etsimisestä luen illalla Frédéric Gros’n sanoja Kävelyn filosofiasta (Basam Books 2015) ja mietin sitä, miten oikeassa Gros onkaan, kun hän toteaa ”kävelemisen olevan läsnäolon mysteerin tutkimista”, sitä miten ”käveleminen vapauttaa ajasta, paikasta ja nopeudesta”.

***

PS. Tässä psykomaantieteestä. Tässä mytomaantieteestä. Oli minulla hetken aikaa blogikin, Punavuoren psykomaantieteellinen seura, mutta en jaksanut pitää sitä yllä.