Näyttelykuvia 528 & 529: Nuoruustangoa

Perjantaina kävin Nuoret 2011 -näyttelyn pressissä (3.12.2011–8.1.2012) Helsingin Taidehallissa. Nuorten näyttely on ollut aina hyvä paikka katsastaa taiteen keskeisiä teemoja ja käsittelytapoja ja tutustua usein myös aiemmin tuntemattomiin nuoriin lupauksiin.

Juryn puheenjohtajana toiminut taidegraafikko Antti Tanttu (s. 1963). Taustalla Maecenas-killan palkinnon voittanut Kati Lehtosen (s. 1979) hieno lyijykynällä alumiinille piirretty Kantama (2010), jota olen ehtinyt jo aiemmin ihailla Kuvataideakatemian näyttelyssä.

Ensivaikutelma näyttelystä oli lievä pettymys, koska se oli niin ylettömän siisti ja esteettinen. Olisin kaivannut enemmän rosoa ja särmää ja jotain innovatiivisempaa. Lopulta kuitenkin huomasin pitäväni useimmista töistä, ja oli niitä särmiäkin piilossa kaiken hienostuneisuuden ja teknisen osaamisen keskellä. Kuten vaikkapa Erika Erren (s. 1979) ketunkynsistä tehdyssä teoksessa Kiusa (2011), jota hän tässä vielä viimeistelee pressitilaisuuden kuluessa:

Ja kun taiteessa saa nykyään luvan takaa assosioida paljon vapaammin kuin ennen, muistelin minäkin Erren teoksen ääressä jo kauan sitten edesmennyttä Taisto-kissaani, joka teki osamaksulla ostamastani nahkaselkäisestä Otavan isosta musiikkitietosanakirjasta mokkaselkäisen, ja myöskin edesmennyttä Repo-kissaani, joka rei'itti mahani ja kylkeni miltei päivittäin maatessaan päälläni, kun katselimme yhdessä televisiota. Kynsi on vahva elementti monessakin suhteessa. Myös toki metaforana.

Näyttelyyn valitut maalaukset olivat ehkä turhan vähäverisiä, mutta esimerkiksi veistoksissa oli voimaa, kuten vaikkapa Kalle Mustosen (s. 1979) Trojanissa (2011): 

Ja pakko on tunnustaa, että Mikko Kuoringin (s. 1977) Unioni (2010), 27 EU:n jäsenmaan lipusta kudottu räsymatto, oli suorastaan nerokas:

Videot oli koottu yhteen tunnin screeningiin, joten ne piti valitettavasti jättää myöhemmäksi toisen käynnin yhteyteen. Palaan siis aiheeseen, ja palaan siihen muutenkin, koska kirjoitin Kauppalehteen jo pikkuruisen jutun näyttelystä.

***

Taidehallin studiossa oli Sini Pelkin (s. 1978) näyttely Embarkation (3.12.2011–8.1.2012). Minulla on aiemminkin ollut vähän vaikeuksia suhtautua Pelkin työskentelyyn, jota pidän hieman yliteoretisoivana. Näin oli nytkin. En oikein tavoittanut sitä ideaa, että Embarkation olisi ollut "valokuvan tavoin rajattu liikkuva kuva", kuten Pelkki itse toteaa.

 

Jotain oudon viehättävää teoksessa kuitenkin oli, mutta liian jäsentymättömäksi se minun mielessäni jäi – ja vaille sitä poeettista voimaa, joka olisi epäilemättä tehnyt sen tehokkaammaksi.

Näyttelykuvia 422: Mikä on muuta?

Puolet näyttelystä yhdessä kuvassa.

Lauantaina kävin MUU Galleriassa katsomassa kuratoidun näyttelyn No Tricks (5.–28.8.). En oikein ymmärrä, mikä idea tällaisessa näyttelyssä on. Keväällä MUU lähetti 600 jäsenelleen kutsun näyttelyyn, ja neljän hengen jury valitsi sitten kahdeksan duunia. Haussa oli lehdistötiedotteen mukaan "muu-asenne", ja nämä kahdeksan sitä kuulemma vahvasti omaavat.

Tuli jotenkin mieleen vuonna 1972 perustettu aikansa kokeellinen taiteilijarymä Dimensio, joka on toiminut pystyynkuolleena jostain 1980-luvun alusta näihin päiviin. En suinkaan tarkoita, että MUU olisi vielä pystyynkuollut, mutta tällaisen muu-asenteen etsiminen lienee turhaa tilanteessa, jossa MUU Galleria on todellisuudessa enää galleria gallerioiden joukossa ja jossa sitä 1980-luvun muuta (MUU perustettiin vuonna 1987) on kaikkialla muuallakin pilvin pimein. Muulainen taide on ollut taide-elämämme keskiössä jo pitkään, ja jos jotain muuta haluaa etsiä, täytyy mennä jonnekin muualle.

Näyttely oli siis jotenkin motivoimattoman tuntuinen, eivätkä yksittäiset satunnaiset teokset muodostaneet mitään erityistä muulaista ilmettä, joka olisi tuottanut katsojalle mitään sen kummallisempia ahaa-elämyksiä. Ihan hauskoja duuneja oli toki tarjolla – kuten vaikkapa Sebastian Lindbergin (s. 1978) tragikoominen Koomikko, stand up -kilpailun harjoittelu videokameran ja tiskiharjan kanssa, tai Inkeri Harrin (s. 1979) Tapaaminen ilman syytä – performatiivinen teos, jossa taiteilija ilmoittaa lehdessä tapaavansa ihmisiä tietyssä paikassa ilman syytä. Olisi tosin ollut paljon hauskempaa nähdä jotain aitoa performatiivista dokumentaatiota sen sijaan, että tarjolla oli vain lehti-ilmoitus ja valokuva odottavasta taiteilijasta. Vai liekö sitten mitään tapahtunutkaan? On toki mainittava, että tällaisia "teoksen määritelmää kyseenalaistavia teoksia" (tiedotteesta) on tehty jo maailman sivu. Sama koskee Eeva-Mari Haikalan (s. 1974) eri välineillä "maalauksellisuutta" hakevia teoksia. Esimerkiksi valokuvauksen maalauksellisuus alkaa olla jo niin kliseinen teema, että en jaksaisi nähdä enään yhtään Caspar David Friedrich (1774–1840) -parafraasia. Haikalan näyttelyssä ollut teos 54 Attempts for Sulky Face sisältää nimensä mukaisesti 54:n valokuvan sarjan Haikalasta poseeraamassa Gwen Johnin (1876–1939) maalauksena. On ihan pakko rehellisesti todeta, että Haikalan teosta suurempi elämys minulle oli lukea edes Wikipedia-artikkeli Johnista, joka oli minulle aiemmin vain nimi taidehistoriasta. Että kiitos ainakin tästä virikkeestä.

Muutkin osallistujat – Mikko Kuorinki (s. 1977), Laura Lilja (s. 1975), Marika Orenius (s. 1971), Heidi Romo (s. 1969) ja Hypnobatia (Jokke Saharinen (s. 1969) & Jukka Suhonen (1963)) – olivat esillä ihan kelvoilla töillä, mutta kokonaisuus oli erityisen muu-asenteen henkimisen sijaan sisäsiisti ja vailla mitään joukkovoiman ilmentymää. Turhan tuntuinen näyttely, koska vähien näyttelyaikojen tuhlaaminen tällaiseen on täysin motivoimattoman tuntuista. Antaisivat vain tilaa kunnon yksityisnäyttelyille, jolloin taiteilijat saisivat lisää kaipaamiaan tilaisuuksia näyttää tekemistään vähän laajemmin. 600 jäsenestä luulisi sisältöjä ja näyttelyhaluja löytyvän.         

Näytelykuvia 384: Valon kuva

Viime viikon keskiviikkona kävin Suomen valokuvataiteen museolla neuvottelemassa tulevasta näyttelystä – olen nimittäin kokoamassa Martti Jämsän (s. 1959) kanssa sinne suurta polaroidnäyttelyä vuodeksi 2013.

Projektitilaan oli tullut uusi näyttely, jonka kävin katsastamassa.

Mikko Kuoringin (s. 1977) näyttely Turn the Light (4.5.–5.6.) koostuu kahdesta suuresta, vastakkaisesta videoprojektiosta, jossa kaksi valonheitintä käännetään vuoroin metsää, vuoroin katsojaa kohti. Tiedotteessa sanotaan: "Teos on konkreettinen tulkinta zenbuddhalaisesta lauseesta 'Turn the light around and shine it back', millä tarkoitetaan sisäänpäin kääntymistä ja tietoisuutta, joka valaisee havaitun maailman. Mikko Kuoringin teoksessa valojen kääntyminen on hidasta ja loputonta, jatkuvuudessaan unenomaista ja meditatiivista. Taiteilijan sanoin teos on kuva valosta, valon kuva."

Näinhän se sitten oli, mutta ilman ohjeistusta en olisi tätä buddhalaiskytkentää välttämättä hiffannut, joten teos sai minut myös mietteliääksi. Näin se nykyään tuppaa olemaan: kuva itsessään ei usein tunnu riittävän ikään kuin riittävän tai tyydytävän katsomiskokemuksen syntymiseksi. Taide ei ole ihan helppo asia – mutta ei kai sen sitten pidäkään olla.

Ihan hieno näyttely, mutta ei kuitenkaan aivan vavahduttava. En siis varsinaisesti valaistunut.

Näyttelykuvia 20 & 21: Kaikki ne on tiedostettuja

Torstaina 15.4. retki jatkui Valokuvagalleria Hippolyteen, josssa esiintyi (9.4.–2.5.) Kalle Kataila (s. 1978) maisemavalokuvineen. Kataila oli valinnut näyttelynsä nimeksi Tiedostettu maisema, ja se sai minut jo valmiiksi takajaloilleni. Nykyäänhän tämä maiseman ikään kuin käsitteellinen tiedostaminen alkaa olla jo ylen loppuunkaluttu trendi – jopa Suomessa. Niin kuin tämä loputon narsismikin: "Maisemassa kuvattu henkilö, joka on usein valokuvaaja itse, antaa tilalle mittasuhteet."

Lisäksi Katailalla ja lehdistötiedotteen kirjoittaneella kollegallani Kari Alatalolla olivat menneet mielestäni puurot ja vellit pahemman kerran sekaisin, kun he eivät olleet osanneet tehdä eroa ympäristön ja maiseman välille. Ja oli miten oli, niin jokusesta hienosta kuvasta huolimatta näyttely oli auttamattoman tylsä, eikä se saanut ainakaan minua miettimään maisemaa, ympäristlöä ja tilaa mistään uudesta vinkkelistä.

Huonosti valokuvattu näkymä kuvista, joissa on maisema.

Hippolyten takahuoneen nurkassa, jota myös suurellisesti "studioksi" nimitetään, esiintyi (9.4.–2.5.) puolestaan Mikko Kuorinki (s. 1977), joka onnistui viidellä pikkuteoksella saamaan aikamoisen tilkkutäkin. Hahmoa siihen ei ainakaan saanut. Mutta performanssidokumentaatio Walk with a Disssolving Sign (2010) oli jotensakin hauska. Paukut alkoivat kuitenkin olla lopussa, enkä selvästikään jaksanut keskittyä edes näin pieneen kokonaisuuteen.

No, aloinhan minä tietenkin muistella omaa 1980-lukuani ja sitä, kun alettiin puhua postmodernista ja Karl Marxiakin (1818–1883) siteerattiin taas vähän aikaa : "Alles Ständische und Stehende verdampft, alles Heilige wird entweiht..."

Taisin minä sitten lopulta mielessäni sympatiseerata Kuorinkia. Hän on minua 20 vuotta nuorempi, eikä näiden tärkeiden asioiden ajankohtaisuus siitä heikkene, että joku ne aina uudestaan löytää. Siitä se dialektiikkakin todennäköisesti saa käyttövoimansa.