Julkaistua 322: Tulevaisuuden tähtiä Mäntässä

Kirjoitan tätä Itä-Virumaan pääkaupungissa Jõhvissa, jossa makaan majatalon sängyssä. Alakerrassa lojuu isäntä tv:n ääressä. Muita ihmisiä ei näy. Tällaista on lauantai-illan huuma itäisessä Virossa. Nettiyhteys kuitenkin toimii.

Tämän aamun Ilkassa ilmestyi kolmas ja viimeinen kesäjuttuni:

Tulevaisuuden tähtiä Mäntässä

Mäntän kuvataideviikkoja on jo pitkään pidetty taidekesämme vakavana nykytaiteellisena toimijana, eikä tyyli ole muuttunut nytkään.

Mäntän kuvataideviikoilla luotetaan joka vuosi vaihtuviin kuraattoreihin, minkä myötä joka kesä on myös syytä odottaa jotain uutta. Näin on nytkin, kun näyttelyn on koonnut nuori taiteilija Ilona Valkonen (s. 1980), joka ei ole tyytynyt varman päälle pelaamiseen. Pekilon suuri teollisuushalli on täynnä pääsääntöisesti vähän nuorempaa kuvataidetta, ja moni näyttelyn nimistä saattaa olla vakavammallekin taiteenharrastajalle aivan uusi tuttavuus. Teoksia ei kuitenkaan ole ahdettu tiloihin liikaa, mutta noin sadan teoksen kanssa saa kyllä kulumaan aikaa – varsinkin jos malttaa tutustua videoteoksiin kunnolla.

Jos tämän kesän Retretissä järjestetty nykytaidenäyttely kertoo omaa tarinaansa suomalaisen nykytaiteen menestyksestä ja kovista nimistä, voi vastaavasti Mäntässä pohtia tulevaisuuden tähtiä. Valkonen on kutsunut mukaan monta nuorta tekijää, joita ei vielä ole pyöritetty kansainvälisissä biennaaleissa ja triennaaleissa pyörryksiin. Ilmaisu onkin toisinaan aika paljon raakilemaisempaa kuin kansainvälisen nykytaiteen nykyään usein niin sliipattu ja teknisesti loppuun hiottu jälki. 

Mäntän ripustusta, vasemmalla Heikki Marilan runsaat Lutherit.

Monet Mäntän installaatioista näyttävätkin ensialkuun vähän satunnaisesti kasatuilta, eikä ripustus kokonaisuudessakaan ole kovinkaan pikkuporvarillisen sievä ja hillitty. Mutta kunhan jaksaa antaa itselleen aikaa ja pysähtyy miettimään teosten tarjoamia, moneen suuntaan risteileviä assosiaatioita, voi joukosta löytää itselleen hyvinkin läheisiä teoksia tai ajautua parhaimmillaan miettimään syntyjä syviä.

Itse lumouduin lopulta monestakin teoksesta. Oli esimerkiksi huikea kokemus katsoa Hanna Saarikosken (s. 1978) performatiivista videota See Paris and Die (2012). Saarikoski oli elämänsä kertaa Pariisissa ja kuljeskeli neljä päivää kaupungilla pitäen silmiään kiinni – silmäluomiin oli maalattu kuitenkin silmät. En ole Saarikosken tavoitteista selvillä, mutta ainakin minä ajauduin pohtimaan myyttisten paikkojen kokemista ja sitä määrääviä sääntöjärjestelmiä.
 

Jussi Juurisen installaatio.

Aivan toisenlaisiin mietteisiin ajauduin nuoren graafikon Jussi Juurisen (s. 1976) installaation Kaivertamisen himo (2012) myötä. Oli suorastaan riemukasta nähdä kaiverrettuja laattoja röykkiöinä ja pinoina – ja olipa Juurinen kaivertanut jälkensä rakennuksen kaiteeseenkin. Tällaisia taiteilijat nimittäin oikeasti ovat: tavattoman ahkeria työmyyriä eivätkä suinkaan mitään boheemeja taivaanrannan maalareita.

Ja oli mukana joitain konkareitakin, joiden teoksiin oli hyvä peilata nuoremman väen tuotantoa. Heikki Marila (s. 1966) esimerkiksi näytti mallia maalauksen sarjallisista ulottuvuuksista huikealla sarjallaan Martti Lutherin varioituja kuvia. Mitä ja miten taiteilija kuvaa pohtiessaan jotain näennäisen tuttua kohdetta?

Näyttely ei kuitenkaan ole katsojalle kovinkaan helppo, ja on syytä virittäytyä monisyiseen kokemukseen. On myös syytä muistaa, että kyse ei ole suorittamisesta. Ei kaikkea tarvitse omaksua, ei kaikesta pitää. Sen kuitenkin uskallan luvata, että näyttelyn teema toimii, jos sille antautuu: jonkun mieleenpainuvan kultahippusen sieltä jokainen voi löytää.

– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot, Pekilo, Mänttä, 10.6.–31.8.

Näyttelykuvia 701 & 702 & 703 & 704 & 705 & 706 & 707 & 708 & 709 & 710 & Julkista taidetta 60: 1443 kilometriä taidetta

Perjantaina lähdin laina-autolla Suomen kiertueelle. Mutta ensin kävin Itä-Helsingissä vähän oudommassa paikassa katsomassa taidetta. Palvelukoti Sofian aulassa oli Ninetta Sombartin (s. 1925) näyttely (17.5.–31.7.). Kyse oli vain painokuvista, mutta oli kiinnostavaa kuitenkin nähdä tällaista vähän esoteerisempaa maalausta, joka ei koskaan ole oikein kuulunut minun taidemaailmaani:

Ja oli siinä vähän historian siipien havinaakin, sillä Sombartin isä oli saksalainen taloustieteilijä ja sosiologi Werner Sombart, jonka kirjoja olen aikoinani 1970-luvun lopulla tenttinytkin.

*** 

Mutta sitten suoraan Poriin (237 km). Porin taidemuseossa oli Jarmo Mäkilän (s. 1952) 60-vuotinäyttelyiden Poikien leikit (15.6.–2.9.) avajaiset. Mäkilä on jatkanut edellisen isomman näyttelynsä poika-teemoja ja on myös ollut häkellyttävän ahkera. Mukana oli maalausten lisäksi installaatioita ja iso joukko keraamisia poikia:

On hienoa nähdä, miten niin moni kuusikymppinen taiteilija on hyvässä vireessä. Näin Mäkiläkin. Mutta on hänen töissään myös jotain tosi pervoa, joka tosin viehättää kammottavuudellaan:

Jytky, 2012.

***

Sitten Porista samana iltana Alavudelle (189 km), missä vanhempani Kaarina Kantokorpi (s. 1935) ja Voitto Kantokorpi (s. 1935) asustelevat. 

Heidät oli kutsuttu Taidekeskus Harriin pitämään yhteisnäyttely (26.5.–21.6.). He olivat vähän hauskasti laittaneet esiin jonkin verran uudempia töitä ja sitten paljon 1960-lukua, jolloin he nuorina taiteilijoina muuttivat Helsingistä Alavudelle.

Isäni, hänen veistoksiaan ja seinillä äitini 1960-lukua.

Ja olinhan siellä minäkin isäni ikuistamana pikkupoikana vuodelta 1962:

*** 

Taidekeskusksessa on myös esillä Matti Annalan (1898–1958) näyttely. Töysäläissyntyinen mutta Alavudella pitkään asunut Annala oli kelpo aikansa maalari, joka on vähän syyttä suotta niin unohtunut:

 

Kävin myös isäni työhuoneella ja varastollla, joka oli varsinainen Augeiaan talli:

Ja kun näin vanhan oppikouluni, jota nyt aletaan purkaa, tunsin itseni hetken aikaa ihan lapsuuden traumojen täyttämäksi Jarmo Mäkiläksi:

Ja sittenhän oli kuunneltava nuoruudenkaverini Pauli Hanhiniemen Tästä asti aikaa (1990), jossa kerrotaan samaisesta alavutelaisesta nuoruudesta.

***

Ja sitten kohti Mänttää (111 km). Mäntän kuvataideviikoilla (10.6.–31.8.) on vähän nuorempi ja kiinnostava taiteilija kuraattorina. Ilona Valkosen (s. 1980) kokoama näyttely oli varsin raikas – vaikka vähän turhankin rosoinen joiltain osin. Taiteilijalistakin oli tosi kiinnostava, ja mukana oli minulle useampiakin uusia tuttavuuksia. Toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinenkin vaikutti tyytyväiseltä:

Palaan asiaan tarkemmin, kun Ilkan tilaama juttuni ilmestyy. Mutta jos nyt pari suosikkiani kuitenkin mainitsisin. Hanna Saarikosken (s. 1978) performanssivideo See Paris and Die (2012) oli aivan mainio. Saarikoski kuljeskeli Pariisissa neljä päivää silmät kiinni. Silmäluomiinsa hän oli maalannut toiset silmät:

Mainio oli myös Jussi Juurisen (s. 1976) installaatio Kaivertamisen himo (2012): 

Graafikon himo oli kaiverruttanut Pekilon rakenteitakin:

***

Sitten Tampereelle (88 km), missä Kaija Papu (s. 1980) odotti minua Polaroidiensa kanssa. 

Näyttelyyn on siis tulossa hieno duuni.

***

Tampereelta suoraan Mikkeliin (252 km), missä oli tarkoitus yöpyä. Mutta eihän kaupungissa ollut uupuneelle matkailijalle sijaa, joten kelvottoman kebabin jälkeen suoraan Savonlinnaan (105 km), jonka Seurahuoneelta löytyi huone.

Seuraavana aamuna Retrettiin (35 km), missä oli tarjolla neljä näyttelyä (9.6.–28.8.). Ehdin jo kirjoittaa niistä Ilkkaan jutun, joten palaan asiaan tarkemmin, kunhan se on ilmestynyt. 

Tyko Sallisen (1879–1955) ja 1910-luvun ekspressionistikollegoiden näyttely oli hyvin rakennettu. Kiinnostavia rinnastuksia, paljon miehistä uhoa ja angstia. Ja varmaankin vähän vääristynyttä naiskuvaa. 

Marketta Hailan kuratoima nykytaidenäyttely Luolavertauksia luolastossa oli kuin suomalaisen nykytaiteen Kuka kukin on. Taattua laatua, tarkkaa työtä mutta samalla paljon elämyksellisyyttä. Mutta ehkä vähän liiankin varman päälle.  En yllättynyt mistään.

Tea Mäkipää (s. 1973) ja taustalla pikkuruinen Tommi Toija (s. 1974).

Rudolf Koivu (1890–1946) ei oikein ole minun taiteilijani, mutta ymmärrän toki Retretin valintoja. Lisäksi Alexander Reichstein (s. 1957) oli luonut hyvän elämyksellisen lapsiympäristön:

Grafiikanpaja Himmelblaun osasto oli poikkeuksellisen rohkea ja hyvä, varsin nykytaiteellinen eikä niinkään sitä helpointa ja siisteintä sievää myyntigrafiikkaa. 

Jani Leinonen (s. 1978) Himmelblaussa.

Kaikkineen tämän kesän Retretti on ehdottomasti käynnin väärti – niin kuin Mänttäkin.

***

Ja sitten vähän savolaista maaseutua pienemmillä teillä. Punkaharjusta ensin Sulkavalle (73 km), missä pienen tauon aikana kirosin taas suomalaista julkista taidetta. Ei minkäänlaista plastiikkaa, ei menoa eikä meininkiä, ei sommittelua. Mitä soutua tämä oikein on:

Tekijä on Heikki Räsänen (s. ?) ja vuosi 2007. Karmea amatöörimäinen tekele.

Ja sitten Puumalaan (41 km), missä söimme muikkuja vesisateessa.

***

Ja sitten Mäntyharjulle (111 km), Taidekeskus Salmelaan, jonka kesänäyttely (9.6.–12.8.) oli taidematkan päätösetappi. 

Salmelastakin ehdin jo kirjoittaa jutun Ilkkaan, joten palaan siihenkin kohta tarkemmin. 

Tarjolla oli varsin tuttua Salmelaa: taattuja konkaritaiteilijoita ja ei-niin-hirveän-kiinnostavia nuorempia maalareita, joita Salmelassa yleensä yhdistää esittävyys ja tietty helppo omaksuttavuus. Salmela ei koskaan räväytä tai juurikaan yllätä. Suurin yllätys taisi olla se raju ryöppy, jonka myötä paremmin graafikkona tunnettu Tapani Mikkonen (s. 1952) oli antanut siveltimen lentää kankaalla:

Tapani Mikkosen maalauksia ja Aaron Heinon (s. 1977) veistoksia.

Salmela on sillä tavalla ongelmallinen tapaus, että sen poroporvarillinen ja siisti imago antaa hyvällekin taiteelle voimakkaasti tiettyä omansalaista kontekstia, josta on vaikea irrottautua. Kai sitä pitäisi katsojanakin olla vähän itsekriittisempi ja kyetä myös analysoimaan ennakkoasenteitaan. Sitä paitsi se, että Tuomas Hoikkala on kova bisnesmies, on kuitenkin taiteilijoille pelkkä etu. Kyllähän he myyntiä tarvitsevat tehdäkseen töitään. Tosin on pakko todeta, että lievää tekopyhyyttä haistelen, kun luen Hoikkalan kommentteja vanhasta Suomen Kuvalehdestä: ”Ei tähän voi yhdistää bisnestä. Älä sano jutussasi yhtään kertaa sanaa bisnes, tai minä suutun. Se on niin hirveä sana.”

***

Ja sitten takaisin Helsinkiin (201 km). Kaikkineen 1443 kilometriä. Paljon taidetta, vähän liikaakin, ja paljon suomalaista metsää – ja Savossa vähän järviäkin. Ja hauskaa oli.

Näyttelykuvia 80: Luurangot jammaa

Viiskulman Galleria Huudossa oli esillä (12.5.–30.5.) Hanna Saarikosken (s. 1979) näyttely, jossa oli sekä öljyä, akryylia että vesiväriä. Pakko tunnustaa, että tämä Kuvataideakatemiasta pari vuotta sitten valmistunut maalari oli minulle aivan uusi tuttavuus. Mutta selvästi jo armoitettu akvarellisti:

Veikko Halmetoja kirjoittaa, että "maalausten tunnelmasta on vaikea saada otetta". En minä nyt oikein tiedä. Ja mitä se "otteen saaminen" tarkoittaa? Sen kuin heittäytyy. Jotain alakulon, häviävyyden ja määrittelemätömän vaiheilla horjuvaa sitä tuntee. Eikö sitä ole pakko edes pystyä määritelemäänkään, kunhan vain tuntee. Mukana on myös aimo annos hilpeyttä, kun luurangot jammaa:

Tämän taiteilijan tekemisiä aion joka tapauksessa ryhtyä seuraamaan.