Julkaistua 322: Tulevaisuuden tähtiä Mäntässä

Kirjoitan tätä Itä-Virumaan pääkaupungissa Jõhvissa, jossa makaan majatalon sängyssä. Alakerrassa lojuu isäntä tv:n ääressä. Muita ihmisiä ei näy. Tällaista on lauantai-illan huuma itäisessä Virossa. Nettiyhteys kuitenkin toimii.

Tämän aamun Ilkassa ilmestyi kolmas ja viimeinen kesäjuttuni:

Tulevaisuuden tähtiä Mäntässä

Mäntän kuvataideviikkoja on jo pitkään pidetty taidekesämme vakavana nykytaiteellisena toimijana, eikä tyyli ole muuttunut nytkään.

Mäntän kuvataideviikoilla luotetaan joka vuosi vaihtuviin kuraattoreihin, minkä myötä joka kesä on myös syytä odottaa jotain uutta. Näin on nytkin, kun näyttelyn on koonnut nuori taiteilija Ilona Valkonen (s. 1980), joka ei ole tyytynyt varman päälle pelaamiseen. Pekilon suuri teollisuushalli on täynnä pääsääntöisesti vähän nuorempaa kuvataidetta, ja moni näyttelyn nimistä saattaa olla vakavammallekin taiteenharrastajalle aivan uusi tuttavuus. Teoksia ei kuitenkaan ole ahdettu tiloihin liikaa, mutta noin sadan teoksen kanssa saa kyllä kulumaan aikaa – varsinkin jos malttaa tutustua videoteoksiin kunnolla.

Jos tämän kesän Retretissä järjestetty nykytaidenäyttely kertoo omaa tarinaansa suomalaisen nykytaiteen menestyksestä ja kovista nimistä, voi vastaavasti Mäntässä pohtia tulevaisuuden tähtiä. Valkonen on kutsunut mukaan monta nuorta tekijää, joita ei vielä ole pyöritetty kansainvälisissä biennaaleissa ja triennaaleissa pyörryksiin. Ilmaisu onkin toisinaan aika paljon raakilemaisempaa kuin kansainvälisen nykytaiteen nykyään usein niin sliipattu ja teknisesti loppuun hiottu jälki. 

Mäntän ripustusta, vasemmalla Heikki Marilan runsaat Lutherit.

Monet Mäntän installaatioista näyttävätkin ensialkuun vähän satunnaisesti kasatuilta, eikä ripustus kokonaisuudessakaan ole kovinkaan pikkuporvarillisen sievä ja hillitty. Mutta kunhan jaksaa antaa itselleen aikaa ja pysähtyy miettimään teosten tarjoamia, moneen suuntaan risteileviä assosiaatioita, voi joukosta löytää itselleen hyvinkin läheisiä teoksia tai ajautua parhaimmillaan miettimään syntyjä syviä.

Itse lumouduin lopulta monestakin teoksesta. Oli esimerkiksi huikea kokemus katsoa Hanna Saarikosken (s. 1978) performatiivista videota See Paris and Die (2012). Saarikoski oli elämänsä kertaa Pariisissa ja kuljeskeli neljä päivää kaupungilla pitäen silmiään kiinni – silmäluomiin oli maalattu kuitenkin silmät. En ole Saarikosken tavoitteista selvillä, mutta ainakin minä ajauduin pohtimaan myyttisten paikkojen kokemista ja sitä määrääviä sääntöjärjestelmiä.
 

Jussi Juurisen installaatio.

Aivan toisenlaisiin mietteisiin ajauduin nuoren graafikon Jussi Juurisen (s. 1976) installaation Kaivertamisen himo (2012) myötä. Oli suorastaan riemukasta nähdä kaiverrettuja laattoja röykkiöinä ja pinoina – ja olipa Juurinen kaivertanut jälkensä rakennuksen kaiteeseenkin. Tällaisia taiteilijat nimittäin oikeasti ovat: tavattoman ahkeria työmyyriä eivätkä suinkaan mitään boheemeja taivaanrannan maalareita.

Ja oli mukana joitain konkareitakin, joiden teoksiin oli hyvä peilata nuoremman väen tuotantoa. Heikki Marila (s. 1966) esimerkiksi näytti mallia maalauksen sarjallisista ulottuvuuksista huikealla sarjallaan Martti Lutherin varioituja kuvia. Mitä ja miten taiteilija kuvaa pohtiessaan jotain näennäisen tuttua kohdetta?

Näyttely ei kuitenkaan ole katsojalle kovinkaan helppo, ja on syytä virittäytyä monisyiseen kokemukseen. On myös syytä muistaa, että kyse ei ole suorittamisesta. Ei kaikkea tarvitse omaksua, ei kaikesta pitää. Sen kuitenkin uskallan luvata, että näyttelyn teema toimii, jos sille antautuu: jonkun mieleenpainuvan kultahippusen sieltä jokainen voi löytää.

– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot, Pekilo, Mänttä, 10.6.–31.8.