Julkaistua 677: Charmia ja anarkiaa

Tulin perjantaina takaisin Suomeen. Tältä näytti Travemünden ja Helsingin välisellä merimatkalla jossain vaiheessa:

Kotona oli uusi Voima (heinä–elo 2015), jossa oli poimintojani mahdollisista kesänäyttelykohteista. Ja rehellisyyden nimissä todettakoon, että minulta taitaa tältä kesältä jäädä väliin jokainen kesänäyttely, koska lähden kohta heinäkuuksi Viroon tekemään ei-mitään, ja sitten on rahat syöty, ja elokuun alussa pitää Suomen kiertelemisen sijaan ruveta äkkiä kirjoittamaan rahaa. Tässä ne näyttelyt, joita en tule todennäköisesti näkemään:

Charmia ja anarkiaa

Kesämme kokivat pysyvän muutoksen vuonna 1967. Tuolloin Orivedellä avattiin ensimmäinen kesänäyttelymme, kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen Purnu. Purnua seurasi moni, toiset instituutioiksi muuttuen, toiset elääkseen muutaman vuoden. Tuskin kukaan tietää nykyisten määrää – kymmenissä kuitenkin mennään.

Harva suunnittelee lomareittejään taidetta miettien, mutta joihinkin paikkoihin matkaamisesta on tullut jo perinne. Kesänäyttelyt olivat aikoinaan huolettomia tapahtumia, mutta nyt osa alkaa segmentoitua asiakaskunnan mukaan, osa on saanut itsensä brändätyksi. 

Kirjo on laaja: nykytaiteellista kärkeä etsivät suuntaavat kulkunsa Mänttään, porvariston hillitty charmi löytyy Salmelasta, mutta jos haluaa anarkistista henkeä, kannattaa suunnata Haihatukseen.

Tässä joitain:

Purnu 

(14.6.–9.8., Mustasaari 63, Orivesi, avoinna päivittäin 11–18, 11/9 €) 

Nestori Purnu eli väliin hiljaiseloa, mutta on viime vuosina virkistynyt. Tämän kesän näyttelyn Kuvan täydeltä on kuratoinut Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio, jonka teemana on ollut oma ammattimainen katse: hän on pyytänyt mukaan sellaisia taiteilijoita, joiden teosten ääreen on täytynyt pysähtyä pidemmäksi aikaa, muun muassa Emma Helle, Marjatta Hanhijoki, Antti Arkoma ja Carita Savolainen.

Mäntän kuvataideviikot 

(14.6.–31.8. Pekilo, Tehtaankatu 21, avoinna päivittäin 10–18, 12/9 €) 

Mäntän kuvataideviikot on pitkään ollut kesän tärkein nykytaidenäyttely, jonne koko taidemaailma suuntaa matkansa. Kesän kepeyttä näyttelyissä ei yleensä ole, eikä tänäkään vuonna, kun taiteilijakaksikko – Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger – on valinnut teemakseen Suomessa vaikuttavat ulkomaalaistaustaiset taiteilijat. Liki 50 taiteilijan tai taiteilijaryhmän transkulttuurinen näyttely jo kuin tuomittu olemaan taidehistoriallisesti merkittävä pelinavaus. Ei syytä missata.

 Ahsan Masood, Lori (Lullaby), still from video, 2013. Mänttä.

Taidekeskus Salmela

(6.6.–9.8. Mäntyharju, Mäntyharjuntie 25, avoinna päivittäin 11–18, 12/9 €) 

Salmela on kuin Mäntän antiteesi. Jos kulttuurilehdet kirjoittavat Mäntästä, on Salmela naistenlehtien aluetta – ja aitoa taidebisnestä. Vanhempi kaarti koostuu aina hyvistä ja varmoista tekijöistä, kuten tänä vuonna vaikkapa Hannele Kylänpää, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki ja Marjatta Tapiola. Salmela on muun muassa residenssi- ja kilpailutoiminnassaan satsannut aina nuoriin taiteilijoihin, ja juuri heissä piilee Salmelan omituinen kahtiajakoisuus: valitut nuoret ovat useimmiten jopa vähän venäläistyyppisen jähmeästi esittävää kuvaa tekeviä ja melko epäkiinnostavia taiteilijanalkuja.

Asta Caplan, Silkkiaskelia tuulessa I, 2014. Salmela.

Pyhäniemen kartano

(27.6.–7.8. Pyhäniemen kartano, Rantatie 708, Hollola, avoinna ti–su 11–17, 15 €)

Välillä levossa ollut Pyhäniemen kartano on kuin Salmela pienemmässä mittakaavassa – paitsi hulppea päärakennus, joka on myös ollut monen suomalaisen elokuvan tapahtumapaikka. Pyhänimessä on tänä kesänä satsattu taattuihin tekijöihin: klassikkotaiteilija on kansan rakastama Outi Heiskanen, ja häntä peesaavat muun muassa Cris af Enehielm, Pekka Jylhä, Ritva Kovalainen ja Anne Tompuri. Laatua hienossa kartanomiljöössä.

Haihatus 

(7.6.–16.8. Jousitie 68–70, Joutsa, avoinna päivittäin 11–18, 10/8 €) 

Haihatuskin on jo vakiinnuttanut paikkansa, marginaaleja hamuavana rosoisena ja usein taiteessa niin vaikeaa huumoria sisältävänä paikkana. Jos nykytaiteen ns. biennalisoituminen – siis kaikki se kiiltävä nykytaiteelta näyttävä nykytaide – alkaa ärsyttää, on Haihatus varmin valinta kesän toisenlaiseksi taideretkeksi. Noin 25 taiteilijaa pitää sisällään myös vakiintuneita nimiä kuten Kaisu Koivisto, Jari Haanperä, Mi Duncker ja Sampsa Virkajärvi.

Hildegard Skowasch: Manual Operation (part of the installation). Haihatus.

Ars Auttoinen 

(19.6.–9.8., Keinuhongantie 17, Auttoinen, avoinna ti–su 11–17, 10/9 €) 

Ars Auttoinen on aina tarjonnut laatutaidetta, mutta suureksi yleisönsuosikiksi se ei vielä ole noussut. Parinkymmenen taiteilijan joukossa ovat muun muassa Teemu Mäki, Taneli Rautiainen, Annika Dahlsten, Pilvi Ojala ja Johanna Lecklin. Mänttää varmaan yritetään haastaa. Ei tätäkään ole syytä sivuuttaa, jos tietää missä päin Padasjoki on.

Juuret 1965–2015 

(9.6.–6.9., Taidekehä ja Kankaanpään galleria, Jämintie 2D, Kankaanpää, avoinna ke 12–18, to–pe 12–16 ja la 11–14, ilmainen) 

Taide-elämänsä 50-vuotisjuhlia viettävän Kankaanpään kulttuuritarjonta on mittavaa. Juuret 1965–2015 ei ole varsinainen kesänäyttely, mutta kesäksi on koottu Kankaanpään taidekoulusta eri vuosikymmeninä valmistuneita taiteilijoita. On vakavaa veistoa kuten Reijo Paavilainen, käsitteellistä maisemaa kuten Petri Ala-Maunus, ja on joukossa on yksi umpihullu boheemikin, pudasjärveläinen kuvanveistäjä, omatekoisten instrumenttien taitaja sekä performanssi- ja videotaiteilija Kari Tykkyläinen, YouTubesta kovin tuttu.

Näitä siis riittää. Seitsemän listatun lisäksi olisi ollut helppo listata toiset seitsemän… ja vielä kolmannetkin. Mediakin on armoton keskittyessään niihin, joihin on tapana keskittyä. Jalkoihin jää esimerkiksi aina Luopioisten Mikkkolan Navetta, jossa on pitkään järjestetty kiinnostavia kesänäyttelyitä.

Kirjoittaja on vapaa taidekriitikko, ja siksi hänellä ei yleensä ole varaa matkustaa kesänäyttelyihin.

Julkaistua 552: Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Tänään kuulemma ilmestyi Forum Boxin 15-vuotisjuhlakirja, johon minulta oli tilattu haastattelujuttu – heinäkuussa istuin muutaman taiteilijan kanssa kapakassa. Tässäpä juttu:

Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Usein kuulee sanottavan, että ”taide on yksinäistä työtä”. Kirjailija kirjoittaa kirjojaan kammiossaan aluksi tyhjää sivua kammoten, kuvataiteilija haahuilee edestakaisin ateljeessaan seuranaan vain materiaalit ja pelottava valkoinen kangas – tai savinen kuutio vailla muotoa. 

Taidetta ei kuitenkaan olisi ilman kanssaihmisiä ja muiden kanssa tehtävää yhteistyötä, jolla on oma työnjakonsa. Yhdysvaltalainen taiteen sosiologi Howard S. Becker on todennut (Art Worlds, 1982): ”Kaiken inhimillisen toiminnan tavoin taiteelliseen työhön sisältyy ihmisjoukon, ja usein suuren joukon, yhteistoimintaa. Heidän yhteistyönsä kautta kuulemamme tai näkemämme taideteos syntyy ja jatkaa olemassaoloaan. Teoksessa näkyvät myös aina tuon yhteistyön merkit.” 

Howard S. Becker (s. 1928), eräs nurkkajumalistani.

Becker operoi taidemaailman käsitteellä ja on tutkinut tuon monimutkaisen yhteistyön ja työnjaon verkostoja ja rakenteita. Perusrakenteet ovat melko selkeitä: kaikki tiedämme, että suomalaisessa taidemaailmassa toimii taiteilijoiden lisäksi taidehistorioitsijoita, museoihmisiä, kuraattoreita, galleristeja ja kriitikoita. Tarkemmin asiaa ajatellen mukana olevia ihmisiä on kuitenkin paljon enemmän – Becker esimerkiksi siteeraa englantilaista kirjailijaa Anthony Trollopeta, joka muistelmissaan korostaa palvelijansa roolia kirjojen synnyssä. Palvelija keitti joka aamu Trollopelle kahvit, kun tämä aloitti päivittäisen työskentelynsä 05.30. Trollope totesi olevansa ”tälle miehelle enemmän velkaa onnistumisestaan kuin kenellekään muulle”. 

Napoleon Saronyn (1821–1896) muotokuva Anthony Trollopesta (1815–1882).

Vaikka taidemaailman rakenne onkin kohtuullisen selkeä, voi sen käytänteissä ja toiminnoissa tapahtua muutoksia. Kyse ei ole pelkästään kosmetiikasta, esimerkiksi siitä että komissaarit vaihtuvat titteliltään kuraattoreiksi, vaan toisinaan rajuistakin rakenteellisista muutoksista. Esimerkiksi musiikissa ja elokuvassa varsinaisen taiteellisen sisällön luojan rooli on nykyään usein siirtynyt alisteiseksi tuottajan roolille. Tuottajistakin on tullut tähtiä. Näin on käynyt kuvataidemaailmassakin: toisinaan taiteilijat tuskailevat sitä, että taidemaailman valta on hiljalleen siirtynyt kuraattoreiden käsiin, ja taiteilija saattaa olla pelkkä pelinappula, kun kuraattori yhteisnäyttelyä rakentaessaan luo ”omaa teostaan”. Kentän sisällä tapahtuu kuitenkin liikehdintää ja siirtymiä. Taiteilijakin voi toimia kuraattorina tai kriitikkona. Taiteilijat voivat myös ottaa osan keskeistoimintoja haltuunsa ja ryhtyä pyörittämään vaikkapa omaa näyttelytilaa tai galleriaa. Tällaiseen toimintaan keskittyviä osuuskuntia on syntynyt Suomeen viime vuosina jo useita. Edelläkävijänä tässä prosessissa on ollut Forum Box, joka juhlii jo 15-vuotista taivaltaan. Koko tuon ajan aktiivisena taidekriitikkona toimineena uskallan väittää, että juuri taiteilijavetoinen toiminta on tuottanut yleensä sitä kiinnostavinta sisältöä, osoittanut riskinottokykyä ja näyttänyt taidemaailmallemme uusia asioita ja tapoja tehdä niitä. Tämä koskee myös suomalaisen taidemaailman kansainvälistymistä, jota aikoinaan leimasi komissaarivetoinen virallinen kansallinen edustuksellisuus ja myöhemmin virallisten tahojen yritys muuttaa kuvataide silkaksi vientituotteeksi. Nyttemmin kiinnostavin kansainvälinen kulttuurivaihto tapahtuu taiteilijavetoisten residenssien ja ruohonjuuritason näyttelyprojektien avulla. Ilman tarpeetonta liturgiaa. Tässäkin Forum Box on pitänyt tuntosarvensa koko ajan herkkinä.
Taide voi olla ihanaa, sielua parantavaa tai jopa ylevää, mutta taidemaailma on aina myös täynnä vaikeita jännitteitä. Kuraattorien ja taiteilijoiden suhteissa voi olla kitkaa, galleristit saattavat pitää taiteilijoita liian kovissa pihdeissä, erilaiset päättävässä asemassa olevat henkilöt tai jopa klikit saattavat käyttää liikaa valtaa jakaessaan taiteilijoilla tarjolla olevia vähiä resursseja – esimerkiksi apurahojen tai arvonimien muodossa yhteiskunnan taholta tulevia myönteisiä sanktioita.

Taiteilijat joutuvat kamppailemaan vähistä resursseista, ja heidät onkin ajettu melkoiseen kilpailuasemaan. Toki on olemassa taiteilijoita, jotka listaavat kateellisina toisten taiteilijoiden saamia apurahoja ja kunnianosoituksia, toisinaan jopa julkisessa sanassa, mutta todellisuudessa puheet taiteilijoiden keskinäisestä kateellisuudesta ovat liioiteltuja. Taiteilijat tarvitsevat toisiaan. He tarvitsevat ateljeekritiikkiä, he tarvitsevat kokeneempien kollegoiden neuvoja monissa käytännön asioissa sekä myös taiteellisissa kysymyksissä. Eikä sovi unohtaa sitä, että nykyään myös nuoremmat saattavat opettaa vanhempia. Taiteilijat tarvitsevat eri-ikäisiä kollegoita sijoittuakseen taiteen tekemisen jatkumoon – toiset perinteisiin mukautuen, toiset vallankumouksia suunnitellen. He tarvitsevat myös toisiaan ottaessaan asioita enemmän omiin käsiinsä – kuten Forum Boxissa on tehty. He tarvitsevat myös kollegoitaan oman työnsä mielekkyyden vahvistamiseksi. Kansainvälisissä tutkimuksissa on kiistatta käynyt ilmi, että taiteilijan menestyksen mittarina kollegoiden parissa hankittu arvostus on lopulta se kaikkein tärkein – mitalien kiilto tai taloudellinen menestys on varsin pieni lohtu, kun olet yksin tai väärinymmärretty oman neroutesi kanssa. Hyvä taiteilija on todella hyvä taiteilija vasta kun muut taiteilijat häntä sellaisena pitävät.

***

Tapasin heinäkuussa 2014 eräässä Forum Boxin lähikapakassa neljä forumboxlaista taiteilijaa testatakseni edellä esittämieni väitteiden totuutta. Mukana oli kaksi kokeneempaa konkaria, Matti Peltokangas (s. 1952) ja Pekka Kauhanen (s. 1954), sekä kaksi vähän nuorempaa tekijää, Stiina Saaristo (s. 1976) ja Tommi Toija (s. 1974). 

Pekka Kauhanen, Taidepoliisi, 2006, Espoo.

Pekka Kauhanen (PK): Taustaksi voisi muistuttaa, että silloin kun Forum Boxia alettiin ideoimaan vuonna 1996, oli menossa aika voimakas gallerialiikehdintä: Galerie Artekia oltiin lopettelemassa ja David Hasan sekä Ilona Anhava suunnittelivat yhteisprojektina jotain jättinäyttelytilaa. Tuolloinhan gallerioita ei ollut niin paljoa kuin nykyään. Kain Tapperilta paloi tilanteessa päreet, ja mukana oli myös Pekka Pitkänen. Boxin alku olikin aika veistäjäpainotteista. Artek oli ollut kerroksissa, ja nyt kuvanveistäjät halusivat isot työt sisään – vaikka kuorma-autolla. Sitten ruvettiin neuvottelemaan kaupungin kanssa. Kari Poutasuon kautta taisi löytyä tämä vanha juustola. Siinä se oli! Mahdottoman hieno rähjä, karsea ja kylmä. Byrokratia oli aika hankalaa, varsinkin kun me taisimme olla ensimmäinen tämänmuotoinen taiteilijavetoinen osuuskunta. Tapperilla oli kuitenkin kattavat kontaktit. Opetusministeriö antoi poikkeuksellisen hyvän apurahan, missä Matti Hokkasen apu oli merkittävää. Me haalimme kasaan loput. Osapuilleen miljoona markkaa siihen meni, mutta kun avasimme vuonna 1999, velkaa oli nolla. Sitä ei kukaan usko, kuinka paljon teimme työtä. Talkoita oli koko ajan. Tapper oli moottori ja myös Pitkänen oli mukana koko ajan. Muutkin tulivat nopeasti mukaan: muun muassa Tapio Junno eri apulaisineen oli talkoissa. 

Matti Peltokangas (MP): Me tulimme vähän myöhemmin mukaan, mutta jouduttiin Tommin kanssa lakkaamaan heti lattiat. 

Matti Peltokangas on veistänyt myös kirveenvarsia.

Stiina Saaristo (SS): Minä tulin vuonna 2003. 

PK: Ja jos vielä mennään alun sisältöihin, saimme heti hyvän lähtölaukauksen yhteistyössä Kiasman kanssa, kun esittelimme Richard Serraa ja Anthony Caroa. 

Otso Kantokorpi (OK): Nythän teitä on jo osapuilleen 80 jäsentä. Onko rajat jo saavutettu? 

PK: On varmaankin, mutta meillähän on kaikkea isompaakin yhteistoimintaa: erilaisia tapahtumia, Tallinnan taideretkiä ja pikkujouluja. 

SS: Eikä niitä aktiivisemmin mukana olevia ole liikaa. 

TT: Meitä on varmaan parikymmentä. 

OK: Mutta mennään siihen yhteistoimintaan. Mikä ero tässä on normaaliin galleriaelämään? 

SS: Minulle ero on siinä, että eri-ikäiset kollegat tuovat toimintaan erilaista historian tuntua. Normaali galleriaelämä on jotenkin liikaa mukana taidemaailmaa nykyään leimaavassa kertakäyttökulttuurissa. Tässä saa olla aktiivisesti tekemisissä pitkän uran tehneiden taiteilijoiden kanssa, ja on hyvä nähdä, miten he luottavat tähän ammattiin, miten se kantaa. Tässä on hyvällä tavalla historiaa ja jatkuvuutta.

TT: Perinteet pysyvät yllä. Siinä asettuu historian jatkumoon, kun kuuntelee näiden vanhempien horinoita. On käytännön elämässäkin eroja. Toisinaan on raskasta olla aina päivystysvalmiudessa. Jos oven lukko menee rikki, jonkun meistä on hoidettava se. Mutta todellisuudessa talkoohenki ja yhdessä tekeminen on mukavaa.

OK: Taiteen kentän sosiologisissa tutkimuksissa puhutaan kentällä käytävästä valtataistelusta sukupolvien välillä. Teitä nuorempia kuunnellessa ihmetyttää se, että ettekö te halua vanhojen pierujen väistyvän. 

TT (hymyilee): No väistyyhän ne ihan luonnollisesti jossain vaiheessa. 

Kävin aikoinani Tommi Toijan työhuoneella haastattelemassa häntä.

MP & PK (yhdessä suin, hymyillen): No mehän ollaan jo väistytty. Ollaan siirrytty ystävä-osastoon. [Sekä Kauhanen että Peltokangas kuuluvat Forum Boxin ystävät -yhdistyksen Pro Boxin hallitukseen.] 

SS: Minulle tämä sukupolvien taistelu on vieras ajatus. Nuorilla nykymeno on keskenään paljon raaempaa. Näissä vanhemmissa on parasta se, että ei ole niin sairasta vertailua ja kilpailua. On hienoa nähdä, miten he ovat kasvaneet taiteeseen. On upeaa nähdä taiteilijoita, jotka on sinut itsensä ja tekemisensä kanssa eivätkä koe nuorempia uhkana. 

OK: Moni vanhempi kuvanveistäjähän on ollut mukana keskiajoilta alkaneessa ammattikuntamaisessa mestari–kisälli-perinteessä. Elääkö tällainen vielä? 

SS: Kyllä minäkin koen olevani tavallaan samassa perinteessä. Forum Box on ollut minulle tässä suhteessa merkittävä. Monet Boxin jäsenet ovat olleet opettajiani – esimerkiksi Susanne Gottberg. Siinä syntyy aika kiinteä suhde, vähän kuin mestarilla ja kisällillä. Koen sen samana. Ehkä minullakin on nuorempia kollegoita tuettavana sitten kun tästä vanhenen. 

Stiina Saariston duuneissa on ärtsyä voimaa. Left Over, 2011, värikynä.

MP: Meille kuvanveistäjille on ollut luonnikasta käyttää apulaisia. Omat kädet eivät aina riitä. 

PK: Me tarvitsemme yhteistyötä. 

MP (hymyilee): Vaikka verissä päin kilpaillaan, tehdään hyvillä mielin yhteistyötä. 

OK: Kenellä te itse olette toimineet apulaisina? 

PK: Aimo Tukiaisella, Kain Tapperilla. 

TT: Tapperilla ja Radoslaw Grytalla. 

MP: Heikki Häiväojalla ja vähän aikaa Tapperilla. 

OK: Entä omat apulaisenne? 

PK: Kerran kävi yksi, mutta ei siitä tullut mitään. Minun tekemiseni ei ole samanlaista kuin monen muun. 

MP: Minähän autan nyt Pekkaa. [Peltokangas avustaa Kauhasta Talvisota-muistomerkin toteuttamisessa.] 

PK: Isoa duunia on tehtävä yhdessä. Ei siinä omat kädet riitä. 

TT: Minulla on kavereita ja myös oma poika. Ja faijaakin käytän joskus metallihommissa. 

PK: Tuohan on enemmän kuin sata jänistä! 

OK: Kollegoiden tukea voi tarvita muissakin kuin käytännön asioissa. Entä sellainen asia kuin ateljeekritiikki?

 SS: Minä en jaksaisi olla tällä alalla, jos ei olisi muutamia kollegoita, joiden kanssa voin jakaa asioita. En siis oikeasti olisi enää tässä ammatissa. Sara Orava ja Kasper Muttonen ovat tässä suhteessa korvaamattomia. Ei se varsinaista ateljeekritiikkiä ole, mutta on taiteilijana olemisen stressit ja ongelmat on hyvä jakaa. Joskus puhutaan ihan duuneistakin, mutta lähinnä kyse on henkisestä tuesta. Toisinaan sitä haluaa myös keksittyään ja päätettyään jotain jakaa intoa ja saada aikaan kollektiivista innostusta. 

PK: Minulla on kotona oma kriitikko. [Viittaa Outi Pienimäkeen.] 

MP: Paras pitää ovet kiinni. 

PK: Aika vähän minä muilta kyselen. Mutta kun tekee jotain uutta, niin siinä vähän puntti tutisee. Pitää testata. Viimeksi Matin kanssa yhteisnäyttelyssä sanoin: ”Et sitten naura.” Ja Matti sanoi omasta työstään ihan samaa. 

TT: Minulle kelpaa myös maallikkomielipide. Kaverit saattavat työhuoneella heitellä kommentteja ja kysellä jotain. Silloin joudun miettimään duunejani. 

PK: Puhelinsoitot kollegoille ovat enemmän sellaisia, että mistä saa mitäkin tavaraa. 

MP: Nuoret saattavat joskus jopa soittaa, että miten tehdään kipsimuotti. Mutta vakavasti ottaen, minulle ohikulkijat ovat tärkeitä, asun ja työskentelen sellaisessa kylämäisessä yhteisössä. Kyllä minä kuuntelen sivullisia, seuraan reaktioita. 

SS: Minulle paperi on vaikeimpia juttuja. Siksi olen tuttu konservaattoreiden kanssa. 

PK: Valureita ei myöskään pidä unohtaa. He seuraavat alan teknistä kehitystä. Nyt olen ollut jopa VTT:n kanssa paljon yhteyksissä. On tutkittu haponkestävää ruostumatonta terästä. 

MP: Eikä saa unohtaa metallifirmoja, niillä on ammattitaitoa teollisuudesta. 

OK: Entä ripustaminen? Sehän toisinaan jopa ylikorostuu yksittäisten teosten sijaan, kun pohditaan näyttelyn onnistumista. 

MP: Joskus sitä tulee sokeaksi omille töilleen. Kollega saattaa ehdottaa, että tuota vähän siirretään ja tuon voisi ehkä poistaa kokonaisuudesta. Veistäjien kesken me teemme sitä aika paljon. 

PK: Junno pyrki siihen, että kaikki sisään ja että kaikki veistokset ovat yhtä hyviä. 

SS: Haluan luotettavan alan ystävän aina mukaan rakentamaan yksityisnäyttelyä. 

PK: Joillain on ollut jopa sekä kollega että museoalan ihminen. Minäkin haluan omaani vieraan silmäparin, vaikka se vain kävelisi läpi ja kertoisi tuntemuksistaan. 

TT: Minä teen mieluiten ripustuksen yksin, mutta minulla onkin enemmän sellaisia installaatiomaisia rakennelmia, jotka ovat kulloiseenkin tilaan suunniteltuja. 

MP: Minulla on myös suunnitelmat yleensä valmiina, mutta joissain pikkujutuissa kollegoiden kommentit saattavat puhdistaa ja selkeyttää. 

SS: Nyt kun aloin tarkemmin miettiä, apu on tosi tärkeää. Teokset ovat kuitenkin vähän kuin omia lapsia. Ei niitä näe enää samalla tavalla kuin muut ihmiset. 

PK: Kannattaa kuunnella kaikkia. Kuunnella ja kysellä. 

MP: Sitten on sellainen asia kuin valaistus. Valot ovat erittäin tärkeitä. Meillä Galleria Sculptorissa soitetaan usein Matti Nurminen laittamaan valoja.

Tässä sitä tarvittavaa yhteistyötä. Matti Peltokangas ja Matti Nurminen (s. 1947) ripustamassa.

  

OK: Taiteilijoiden suhdeverkostot ovat siis aika isoja ja puhelimen muistit täynnä tärkeitä numeroita. Mutta miten se tiivistyy tällaisessa Boxin kaltaisessa yhteisössä? Mitä Box on merkinnyt teille, nyt kun aikaakin on jo kulunut? 

SS: Minulle se on merkinnyt todella paljon. Voi jopa olla, että ilman Boxia olisin lopettanut koko taiteilijanurani heti koulun jälkeen. Ei se taidemaailmaan astuminen ollut helppoa. Olen vähän skeptinen luonne ja varsinkin taidemaailmaa kohtaan. Boxin arvot ovat sellaisia, jotka allekirjoitan. Se on yhteisö, johon kuuluminen on iso asia – varsinkin nuorempana, kun etsi omia rajojaan. Ja olihan se nuorena meriittikin. Se on arvostettu instituutio. 

MP: Meille jokaiselle on hyvä kuulua johonkin, varsinkin tällaiseen joukkoon. 

PK: Lähdin yhtään miettimättä heti mukaan kun Kain soitti. Mehän olimme jo Sculptorin alkuaikoina treenattu yhteisöllisyyttä, yhteisten asioiden ajamista. Tämä oli kuin jatkumoa, mutta vähän toisenlaista. Tästä tuli oma juttu. Ja nuorten kanssa on hauska olla, sitä ajattelee ensin että eihän ne osaa mitään, mutta kyllä ne sitten kuitenkin osaa. 

TT (hymyilee): Ei vielä ihan yhtä hyvin. Mutta kyllä se kuuluminen yhteisöön on tärkeintä. Ja ne arvot. Täällä raha ei ole kaikessa se peruslähtökohta. On tärkeää, että on hyvä tila, joka mahdollistaa asioita. Ja että se annetaan monenlaiselle taiteelle, ei haeta vain yhtä tiettyä myyvää linjaa. 

SS: Minusta tuntuu, että täällä suhtaudutaan taiteeseen tosissaan ja rehellisesti. Tässä joukossa koen taiteen tärkeäksi. Se otetaan vakavasti, vaikka ollaankin tietoisia nykyajan hörpötyksistä. Ollaan tietoisia, ollaan tosissaan. Täällä on asennetta. 

MP: On hyvä toimia yhteisön hyväksi. Ja miettikää nyt niitä hajuveden tuoksuisia gallerioita. Tässä on karhea luola, johon voi mennä, jossa työt on parhaimmillaan. Tämä on aito. 

SS: Nimenomaan aito. 

MP: Ja on se hauska katsoa, miten me saamme tämän toimimaan. Miten saamme tehtyä tilinpäätökseen valtavan määrän henkistä voittoa. 

PK: Minä haluaisin vielä painottaa sitä, että tämä lähti aika miesvaltaisena liikkeelle. Nyt mukaan on tullut viisaita naisia. He ovat tuoneet mukaan aivan toisenlaista näkemystä kuin meillä vanhoilla jäärillä on. Varsinkin tämä naisjoukkue on ollut hirveän tärkeä. 

OK (jää kuvanveistäjäennakkoluuloineen täysin sanattomaksi): – – –

Julkaistua 361 & 362: Arkkityyppistä unta, runoa, pronssia... & Tapio Junno kronologisesti

Viime maanantaina ilmestyi toimittamani kirja kuvanveistäjä Tapio Junnosta (1940–2006). Tiimi oli fantastinen – Tapsan leski, kuvanveistäjä Pirkko Nukari (s. 1943, esipuhe ja kaikkea muutakin), Jussi Tiainen (kustantaja), Susan Heiskanen (käännökset englanniksi) ja Timo Setälä (s. 1958, ulkoasu ja taitto), jonka kanssa olen tehnyt vähän useammankin kirjan, joten oli hauska saada tämä esine käsiinsä:
 

Kirjoitin kirjaan johdantotekstin, joka seuraa tässä:

Arkkityyppistä unta, runoa, pronssia…

Kerroin hänelle Junnosta. Veljeni kyseli: Siis häikäisy? Ehkä leimahdus? Aika pysähtyi? Ahdistiko? Vapauttiko? Väreitä, pistoja, kihelmöintiä? Laskitko housuihin? Kauanko katsoit? Tuntuiko aaltoja?

Mutta mitä se on? Aivovaurio?

Arkkityyppi.

(Heimo Susi: Sopimukseton tila, Otava 2007)

Kuvanveistäjä Tapio Junno (1940–2006) on siitä harvinainen veistäjä, että hänen veistoksensa – Tapiolan Heikintorilla sijaitseva Häikäistynyt (1992) – on päätynyt yhdeksi romaanin avainhenkilöistä. Heimo Suden romaanihenkilö Heikki on tehnyt sopimuksen ensin Jumalan ja sitten humanismin kanssa – kunnes törmää Häikäistyneeseen ja alkaa miettiä elämäänsä, sen tarkoitusta, sen perusarvoja ja syviä eksistentiaalisia ongelmia.

Taiteen monista tehtävistä yhdeksi on kaupattu sen kykyä saada ihminen pysähtymään. Tuo pysähtyminen lienee sitä, että ihminen alkaa miettiä omaa elämäänsä suhteessa teoksen teemoihin. Julkinen taide tekee tätä todellisuudessa aika harvoin. Yksi julkisen taiteen ominaisuus on nimittäin melko paradoksaalinen: se muuttuu melko nopeasti näkymättömäksi. Taideteos ikään kuin sulautuu ympäristöönsä, eikä arkinen katse siihen juurikaan enää pysähdy – saati että teos todella pysäyttäisi katsojansa. Toisin on romaanin Heikin laita. Hän palaa lyhyeen kokemukseen tuon tuostakin käydessään läpi elämäntarinaansa. 

Häikäistynyt. Kuva: Ari Karttunen. (Koneellani ei valitettavasti ole kirjan kuvia, joten laitan vain tämän tekstiä johdattelevan kuvan. Mutta ostakaa kirja hyvinvarustetuista kirjakaupoista – siellä niitä kuvia on pitkälti toista sataa.) 

Häikäistyneessä on siis oltava jotain poikkeuksellista. Vaikka se onkin alun perin pystytetty asuntopoliittisen vaikuttajan, ”Tapiolan isän” Heikki S. von Hertzenin (1913–1985) kunniaksi, on Junno ollut taipumatta perinteisten muistomerkkien kliseiseen kieleen. Silti koko hänen tuotantoaan voi tarkastella eräänlaisina muistomerkkeinä – kuten taiteilijakollega Ahti Susiluoto kirjoittaa pohtiessaan Junnon taiteilijanlaatua ja hänen teoksiaan: ”Ne ovat armottomia realiteetteja, oman aikamme muistomerkkejä, joissa on historiallinen ulottuvuus ja uljuus.”

Jotkut Junnon teoksista pohjautuvatkin aikansa tapahtumiin, kuten vaikkapa keskeinen 1960-luvun lopun teos Palava ihminen (1969), jonka taustalla on tšekkoslovakialaisen opiskelijan Jan Palachin (1948–69) neuvostomiehitystä protestoinut polttoitsemurha, mutta tapahtumat voivat yhtä hyvin olla anonyymejä, kuten Puukotettu (1975), jonka hahmo perustui poliisin rikospaikalle jättämiin liidulla tehtyihin ääriviivapiirustuksiin. Tämäkin teos herätti kriitikko Maila-Katriina Tuomisen mielessä ajatuksen muistomerkistä: ”Ihmisen kuvaajana Junno on aina silminnäkijä. Tavallaan se että hän kuvaa ihmistä tilanteissa on kannanotto ja valinta: hän on taitelijana todistaja ja myös moraalisesti vastuussa siitä mitä hän näkee. Hän katsoo ihmistä. Puukotettu vuodelta 1975 on kansallisen kaunan ja miehisen uhon monumentti.” (Tuominen 1987)

Kyse ei siis ole makrotason poliittisesta historiasta sotineen ja hallitsijoineen, vaan mikrotasosta: arkisen ihmisen usein traagisesta historiasta. Junnolla poliittinen alistuu arjelle: kyseessä voi olla vaikka Matti Ahde, jonka sattumalta lehtikuvassa nähty, Smolnaa kohti juokseva kiireinen hahmo muuntuu pronssiveistokseksi, Junnon tuotannosta tutuksi pukumieheksi, jokamieheksi… yhdeksi meistä kaikista. Kiireinen päivä (1983) on saanut ehkä innoituksensa Ahteen poliittisista kiireistä, mutta samalla se on aikamme kuva. Se on pukumiesten, salkkumiesten, teknokraattien maailmaa, mutta vain pienellä siirtymällä voimme tarkastella miestä Rööperistä (1970), kuluneiden pukujen, pikkurikollisten ja luusereiden maailmaa. Samaa jokamiestä on kaikissa miehissä.

Tämä tarkastelutason valinta koskee myös mytologiaa, jota Junno ei koskaan lähde kuvittamaan suurena kansallisena projektina. Hänen Kullervonsa (1983) on sekin pukumies ja jokamies, jokaisen miehen samastumiskohde. Näiltä osin Junnon mytologisia, toisinaan myös varsin kirjallisia aiheita, voikin tarkastella tietyllä tavalla demytologisointina, myytin purkamisena ja kääntämisenä ei-myyttiselle kielelle. Junno avaa teemojen todellista merkitystä tuomalla ne nykyarkeen ilman historiallisen rekvisiitan tai postmodernille ominaisen taidehistoriallisen viittauksen painolastia. Kullervokin voi olla omaa aikaamme, kuten Junnon runossa:

Ja Kullervo sanoi

Muutan Lappiin

Minäpoika istuin ja

ihmettelin

Puoli tuntia tupakoitiin

Silmät luppasi ja

korvilla ei kuultu

Pilvenreunalla perkele

tupakoitiin.

Joki siinä virtasi ja

uitiin

Junnolla runo syntyy usein ennen veistosta: ”On tiettyjä hetkiä, vaikka yö tai varhainen aamu. Sattuu olemaan semmosessa vireessä, että kirjoittaa jonkun jutun, aforismin ja runon. Siinä saattaa olla avain hirveen moneen työhön. Ja se yksi työ jatkaa taas toista työtä.” (Taivalsaari 1990)

Kaiken taustalla on usein uni – kuten Häikäisyssä, joka on useamminkin hänen veistoksensa nimi. Eräs unista on Junnon tuotannon kannalta merkittävin: ”Näin joka yö lapsena unen, joka oli aika tavalla surrealistisabstraktinen painajainen. Se oli enne. Kirjoitin siitä joskus: ’Mies, joka oli pukeutunut ruskeaan, uuteen pukuun. Hän kävelee suoraa tietä erämaan halki. Aurinko syttyy ylhäällä ja heittää säteen suoraan otsaan. Vieressä on ihmisen muotoisia olioita läjässä.’ Aina kun se auringonsäde tuli, mä rupesin huutamaan. Äiti herätti mut siitä ja rupes lohduttamaan.” (Taivalsaari 1990)

Ja uni sekä muistiinpano muuntuvat runoksi:

Kirkkaat teräksiset voimajohdot halkovat maisemaa.

Aurinko on keskellä taivasta

pienenä, kirkkaan ja pyöreänä.

Ihminen astelee keltahiekkaisella tiellä

puettuna ruskeaan uuteen pukuun,

egyptiläisen askelilla.

Pyramideja ei ole,

mutta voisi kuvitella olevan kolmioita ja kuutioita

ja matemaattiset välineet, harppi ja viivoitin

ja viivakonstruktio.

Junnon teemat eivät kuitenkaan kumpua pelkästä alitajunnasta vaan saavat unien tavoin materiaalinsa myös arkikokemuksesta, vaikka hankikelillä Oulujokirannassa: ”Huikaisevan kirkas valo osui kuin hermoon, leikkasi kipuna, laajeni koko perusolevaan. Kokemus oli niin voimakas, että se yhä edelleen heijastuu kaikkeen mitä teen.” (Naski 1990). Salamannopeanakin kokemus muuttuu tunnetilaksi, jonka ympäristölleen herkistynyt taiteilija kykenee vangitsemaan teokseensa, se on merkki ”sekunnin murto-osassa tapahtuvasta hätkähtymästä, viiltävistä, voimakkaista tunnetiloista”. (Rossi 1990) 

Veistäjänä Junno näkee asiat voimakkaasti tilassa, unissaan ja runoissaankin:

Erääseen suureen maisemaan

olivat jotkut rakentaneet kolmekymmentä metriä korkeita

noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan

putkista punaisiksi maalattuja kummallisia konstruktioita

jotka muodostivat tilan joka oli totta

Ja aurinko paistoi taivaalta

Ja rannalla oli ihmisiä

eivätkä he välittäneet mitään

vaan pitivät siinä tavanomaisia kesäisiä ilojaan

Junno ei pelkästään kuvita vaan muuntaa taiteensa kautta arkikokemuksen uusiin ulottuvuuksiin. Taiteilijakollega Kuutti Lavonen kirjoittaa ”visiosta, jossa arkitodellisuuden ohittaa eksistentialistinen, osin surrealistinen kirkastumisen hetki”. Lavonen tiivistää osuvasti: ”Todellisuus lyö kasvoille kuin meteoriitti, joka osuu maapallon pintaan. Albert Camus’n Putoaminen voi olla Junnon figuurien kaatumista, revähtämistä yli arkitodellisuuden, jossa selkäpii värähtää ja Helios puhuu.”

***

Junnon taiteilijanlaadun määrittely on selvästikin ollut vaikeaa. Ihmismielen kuvaajana hänet on subjektiivisten kokemustensa kautta nähty ekspressionistina, valon ja varjon tematiikan mestarina hänen töissään on nähty jopa impressionistia piirteitä. Unien merkitys – ja sitä kautta unen logiikka – ovat vieneet monen ajatukset surrealismiin. Ovatpa jotkut hänen teoksensa ulkoisten motiivien kautta – Puhelin aurinkoisella pöydällä (1968) ja Kirjoituskone aurinkoisella pöydällä (1968) – saaneet hänen työnsä vastaanottajien mielessä liitetyksi jopa pop-taiteeseen. Varsin perustellusti Junno on nähty taiteellisen metodin tasolla – ei siis niinkään tyylillisesti – kuitenkin ennen kaikkea realistina. Taiteilijakollega Perttu Näsäsen sanoin: ”Realistisesta metodista varmasti on kyse, mutta ei mistään yksioikoisesta todellisuuden jäljentämisestä, vaan menetelmästä jossa taiteilija todella tunkeutuu realismin esteettiseen ytimeen.” Näsänen näkee Junnon teoksille ominaisen kaksinapaisuuden – mitä voi tarkastella myös pinnan tasolla Junnolle ominaisen kiillon ja patinoidun roson välisenä jännitteenä – läpikäyvänä dialektiikkana: ”Junnolla realismia on taito kehitellä kokonaisuuksia joissa rumuus ja kauneus yhtyvät dialektisella tavalla. Juuri tähän perustuu myös Junnon hienosti viritetty tyyli, jossa groteski, ruhjova ja taiteen esteettinen kudelma limittyvät ja kohtaavat jännitteisesti.” (Näsänen 1987)

Susiluoto näkee realismin Junnon eksistentiaalisuuden kautta: ”Eksistentialistisessa mielessä Junnon taide kattaa ihmisen sivullisuuden ongelman. Puukotetussa ei ole kyse kenenkään yksityisen henkilön syyllisyydestä, vaan laajasta prosessista, jolloin syyllisyystapahtuma laventuu koskemaan jokaista. Ellei tätä puolta olisi teoksessa, se olisi vain plastinen kuvaelma, ohivirtaavan maailman pikku yksityiskohta. Minusta vaikuttaakin, että realismin vaateet ja arvovaraukset on tungettu liian pieneen tilaan, kutistettu sanattomaksi lauseeksi.”

Kriitikko, runoilija ja kuvataiteilija Leo Lindsten (1943–1988) kiinnitti huomiota varhain esiintyneen luonnonmuodon pysymiseen Junnon tematiikassa. Hän näkee Junnon uusrealistisessa urbaanissa ihmisfiguurissa ja luonnonmystiikassa hedelmällisen jännitteen: ”Uusrealistisesti tavattu ihmisfiguuri toisaalta ja mystiseen pelkkyyteen kiinteytetty luonnonaihe toisaalta ovat luoneet Junnon veistotaiteeseen joka tapauksessa halkinaista linjaa, joka on dualismissaan nähtävissä myös selkeänä.”

Realismissa ei siis välttämättä ole kyse esittävyydestä tai figuurin käytöstä. Jos realismissa on pelkkien ulkoisten tyyliseikkojen sijaan kyse asioiden esittämisestä sellaisina kuin ne elämässä oikeasti ovat, on Junno epäilemättä realisti. Hänen teoksensa ovat usein raa’alla ja viiltävällä tavalla totta. Realistista hänen humanisminsa – humanismia hän itsekin monissa haastatteluissa korosti – on monessa suhteessa. Se on sitä näkijän roolin kautta, se on sitä kokevan yksilön kautta ja se on sitä myös yhteisön kautta. Itseilmaisijanakin Junno on kuin yhteisön tulkki, joka näkee aikansa ihmisen osan pelkistetyissä arkkityyppisissä perusteemoissa. Onpa Junnoa usein nimitettykin shamaaniksi – ja kyse ei siis välttämättä ole pelkästään parrakkaasta, menninkäismäisestä hahmosta. Susiluodon mielestä Junno päätyy keskeisten teemojensa – esimerkiksi Pakenijat (1972), Häikäisy (1978), Puolustautuva (1980) ja Vastavalo (1982) – kautta tietynlaiseen arkkityyppiseen ajatteluun: ”Arkkityyppi merkitsee kuvaa, muotoa ja mallia, joka esiintyy inhimillisessä käyttäytymisessä ja psyykessä eräänlaisena rakenteena. Arkkityyppi ei ole symboli vaan ’eksakti’ kuvaus.” Olemme siis jälleen realismin yhdessä ulottuvuudessa – ehkä sen varsinaisessa ytimessä.

Junnon tapauksessa realismi ja humanismi kietoutuivat saumattomasti yhteen. Väliin humoristisestikin – muistan jostain haastattelusta: ”Pirkko pitää huolta eläimistä, minä ihmisistä.” Pirkko on tietenkin Junnon elinikäinen puoliso ja työkumppani, eläin- ja varsinkin lintuaiheisista pronssiveistoksistaan tunnettu Pirkko Nukari.

Vaikka Junno olikin ihmisen traagisten tuntojen kuvaaja, on hänen tuotannossaan toisinaan humoristisiakin piirteitä – parodisten elementtien ja satiirin lisäksi lempeämpääkin huumoria. Tämä näkyy jopa julkisissa teoksissa. Kriitikko Markku Valkonen kiinnitti huomiota Helsingin Myllypuron lasten kahluualtaan veistokseen Rakkaus ja valppaus (1976): ”Rakkaus ja valppaus hymyilee kuin aurinko siinä missä keskiverto julkinen veistos luo ympäristöönsä ainoastaan pikkuisen harmaata hohdetta.”

Junnon aihepiirit ja teokset eivät jätä jälkeensä epätoivoa, ne eivät kerro mitään tylyä tarinaa maailmaan pettyneestä, angstisesta ja traagisesta taiteilijahahmosta. Tässä on jotain paradoksaalistakin, sillä niin rankkaa hänen kuvakielensä yleensä on. Täytyy olla niin, että taitava veistäjä kykenee muovaamaan veistokseen plastisten omaisuuksien lisäksi sisään myös lempeyden ja rakkauden. Sen joka Junnosta henki myös ihmisenä. Tällaista immateriaalista substanssia veistoksessa on toki vaikea osoittaa, mutta ehkä juuri se on varsinainen avain kaiken suuren taiteen mysteeriin.

Toimittaja Tuulikki Islander, joka myös teki Junnosta hienon TV-dokumentin Mielen kuvia (1984), muotoili asian näin: ”Olisi tietenkin voinut käydä, että sellainen mies kuin Tapio Junno, joka koskettelee suurin käsin ihmisen elämänongelmia, ristiriitoja ja ahdistusta – ei vain tämän päivän ongelmana vaan ikuisena ihmisenäolonongelmana – olisi päätynyt epätoivoon kuin eksistentialistit tai moderniin välinpitämättömyyteen ja kyynisyyteen. Mutta niin ei ole käynyt, vaan kriiseistä kasvaa suuri nauru, huumori ja ihmisrakkaus.” (Islander 1984)

Taiteilijakollega Jorma Hautala on selvästikin miettinyt samaa ongelmaa: ”Tapio Junnon pronsseissa ihmistä ympäröivä maailma on alati uhkaava. Viiltävästä traagisuudestaan huolimatta teosten taiteellinen kvaliteetti kääntää näkökulman positiiviseksi.” (Hautala 1983)

Taiteellisella kvaliteetilla Hautala tarkoittaa epäilemättä sitä vaivattomuutta, jolla Junno siirtyi klassisesta plastiikasta – jossa hän oli virtuoosi ja joka oli hänellä kuin lihasmuistissa – omien teemojensa pariin: ”Muistan kuinka muutamilla 1960-luvun alun näpeistään taitavilla ja näkemystä omaavilla kuvanveiston opiskelijoilla, kuten esimerkiksi Tapio Junnolla ei ollut suuriakaan vaikeuksia muovailla kopio jostain renessanssimestarin muotokuvan kipsijäljennöksestä. Junno teki tarkan kopion Verrocchion nuoren miehen rintakuvasta ja kehitti samaan aikaan omaperäistä taiteilijanlaatuaan.” (Hautala 2001)  

***

Mutta ei Junno ollut pelkästään humanisti ja realisti tai näkijä ja shamaani. Hän oli kuvanveistäjä – sellaisena myös varsinainen ammattimies ja työläinen. Hän ankkuroitui vankasti kuvanveiston perinteiseen käsityöläiseen jatkumoon ollen mestari–kisälli-perinteen ylläpitäjä itsekin. Hän toimi aikoinaan apulaisena Oskari Jauhiaisella (1913–1990) ja Aimo Tukiaisella (1917–1996), ja hänen apulaisiaan on puolestaan ollut monta: muun muassa Martti Aiha, Riitta Helevä, Ari Koch, Eeva Tiisala, Kirsi Kaulanen ja Anne Meskanen.

Kuvanveistäjänä Junno oli kova työmies, joka teki työnsä alusta loppuun saakka itse. Hän rakasti valamista. Isommissa töissä apuna toimivat luottovalurit, joiden kanssa hän myös vuosien mittaan ystävystyi. 1960-luvulla hän käytti Kellokoskella Väinö Kärkkäisen valimoa, Suomenlinnassa oli jo käytössä kuvanveistäjä Jouko Toiviaisen kanssa oma. Östersundomissa valettiin kuvanveistäjä Veikko Myllerin kanssa vanhassa sikalassa. 1970-luvulla muutettiin Malmille Strömsin tilalle, jossa valimo myös lopulta paloi onnettomuudessa. 1980-luvulla valettiin Tikkurilassa vanhassa teollisuusrakennuksessa, ja mukana oli myös kuvanveistäjä Pekka Pitkänen. Siten muutettiin Tapanilaan vanhaan teollisuustilaan, minkä jälkeen valettiin omassa ateljeessa Herttoniemessä. Ja mukana työssä oli toki koko ajan puoliso ja kollega Pirkko Nukari. Herttoniemessä käytettiin isommissa töissä ensin Suomen Kuvanveistäjäliiton valimoa, jonka ottivat huomaansa Herttoniemen taidevalimo Oy:n nimellä sittemmin valajat Teuvo Koljonen ja Raimo Pitkänen – Junnon pitkäaikaiset luottovalurit ja ystävät. Koljonen muistelee Junnoa: ”Tapsalle oli hyvä tehdä hommia. Tapsa oli aina reilu ja rehellinen – ja ihan omanlaisensa persoona, täynnä hienoja piirteitä. Ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Se näki aina hyvän. Ja mitä työntekoon tulee, kirvesmiehen poikana ja itsekin valajana Tapsalla oli erehtymätön käsitys tekniikasta. Ja siihen vielä kristallinkirkas taiteellinen näkemys…”

***

Junnon ura lähti alusta alkaen liikkeelle hyvissä merkeissä, mutta julkisia veistoksia toteuttaneena veistäjänä hän joutui kohtaamaan myös ns. suuren yleisön mielipiteen. Kriitikot huomasivat hänen omaperäisyytensä nopeasti, ja hän myös menestyi hyvin kilpailuissa – 1960-luvulta (Seinäjoen Ruukinpatsas-kilpailu 1965) aina 1990-luvulle saakka, jolloin hän voitti Helene Schjerfbeck -muistomerkkikilpailun (1996).
 

Ovi, 1998.

Ja kun julkisista veistoksista on kyse, sai hänkin osakseen niihin niin yleisesti liittyviä intohimoja. Seinäjoen osin abstraktia ruukinpatsasta pidettiin 1960-luvulla joissain piireissä liian modernina, ja kaupunginvaltuustossa käytiin kuumia keskusteluita useine äänestyksineen. Pihlajamäen kirkon alttariveistosta vaadittiin 1970-luvulla poistettavaksi, koska sen tuottamat assosiaatioita saattaisivat johtaa ”vääriin tulkintoihin”. Riita eteni kirkkoneuvostosta aina tuomiokapituliin saakka – tosin tuloksetta. Vielä 1980-lukukin herätti yhden keskustelun. Suolahden lastaajapatsas (Lastaajat, 1983) oli figuratiivisenakin joillekin vaikea pala: ”Ei se tuollaista ollut” oli yleinen kommentti ja myös jonkin aikaa veistoksen irvaileva kutsumanimi. Paikallinen pakinoitsija Tokko oivalsi maallikkonakin Junnon realismin laadun varsin osuvasti: ”Niin voi tehdä taide. Se voi avata todellisuuden eteemme todellisempana kuin arki.” Tokon mukaan veistos ”ei ole kuva lastauksesta vaan lastauksen maailmankuva”.

Tätä ajatusta on helppo soveltaa koko Junnon tuotantoon.

Lähteet:

– Hautala, Jorma: Kuvataide tänään – uutta avoimuutta etsimässä. – Taide ja taiteilijat. Suomen taiteen vuosikirja. Suomen Taiteilijaseura 1983. S. 8–46.

– Hautala, Jorma:  Kuvanveistoa ajan ja muutosten virrassa. – Näyttelyluettelossa Hokkarikukkia. Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Rovaniemen taidemuseosta. Rovaniemen taidemuseo 2001. S. 64–71.

– Islander, Tuulikki: Tulen maailmaa vastaan kaikkine käsineni. _ Taide 6/1984, s. 16–23.

– Lavonen, Kuutti: Ihmispuu. – Näyttelyluettelossa Neljä taiteilijaa Keravalla. Keravan taidemuseo 2003.

– Lindsten, Leo: Tapio Junno. – Teoksessa Realismin kasvot. 18 taiteilijamuotokuvaa. WSOY 1976. S. 122–128.

– Naski, Kaarina: Taiteen kokeminen on itseilmaisua. – Länsi-Suomi 8.1.1990.

– Näsänen, Perttu: Realismin ytimessä. – Tiedonantaja 21.8.1987.

– Rossi, Leena-Maija: Pronssiin valettu kuvanveistäjä. – Helsingin Sanomat 12.1.1990.

– Susiluoto, Ahti: Pronssiin valettu huuto. – Näyttelyluettelossa Tapio Junno. Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilija. Helsinki 1987.

– Taivalsaari, Eero: Syvällä salattu uni. – Pirkka 8/87.

– Tokko: Kuinka katsoa patsasta? – Sisä-Suomen Lehti 5.3.1983.

– Tuominen, Maila-Katriina: Katso, ihminen palaa. – Aamulehti 23.8.1987.

– Valkonen, Markku: Kerrankin julkinen veistos joka hymyilee. – Helsingin Sanomat 2.6.1976.

***

Tapio Junno kronologisesti
 
Kirjassa on myös laatimani Junnon kronologia, mutta koska sillä on pituutta peräti 18 liuskaa, en laita sitä tähän, koska ei sitä kukaan jaksaisi tältä visuaalisesti kököltä sivultani ilman kuvia lukea. 

Kirjassa painettuna kronologiaa on 11 sivua, varustettuna hauskoilla vanhoilla kuvilla. Hankkikaa siis kirja!

Julkaistua 166: Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolku

Yritän taas kuroa kesän aikana syntyneitä rästejä umpeen. Toukokuun viimeinen päivä julkaistiin Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolun opaskirjanen, jonka tekstit olen kirjoitanut. Projekti alkoi jo viime marraskuussa, jolloin vietin yönkin kylpylässä kartoittaessani kahden päivän ajan seinillä riippuvia lukuisia maalauksia, joita paljastui aina lisää vähän joka toisen nurkan takaa. 

Tällainen on nyt sitten lopputulos:

Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolku

Johdanto
Miina Sillanpään Säätiön omistaman Siuntion Hyvinvointikeskuksen laaja taidekokoelma on poikkeuksellisen hieno kokonaisuus suomalaista aikalaistaidetta lähinnä 1970–80-luvuilta, jolloin kokoelman pääosa on hankittu. Mukana on myös jonkin verran hieman vanhempaa taidetta sekä joitain uudempia hankintoja.

Kokoelmaa leimaa hienostunut, modernismiin, abstraktioon ja erityisesti konstruktivismiin päin suuntautunut ilme. Konstruktiivisessa taiteessa korostuvat teoksen rakenneosat ja niiden tuottamat esimerkiksi rytmiin, tasapainoon, symmetriaan liittyvät elementit.

Hyvinvointikeskuksen kokoelmassa kannattaa myös kiinnittää huomiota naistaiteilijoiden suhteellisen runsaaseen osuuteen, mikä toki sopiikin Miina Sillanpään (1866–1952) henkeen. Toinen merkillepantava seikka on muutamien hienojen mutta suotta sivuun jääneiden taiteilijoiden tuotanto. Siuntion kokoelmassa ei näin ollen ole pelkästään taattua ja turvallista taidetta vaan myös monelle taiteenystävälle jopa ihan uusia löytöjä tai aiheellisia muistutuksia taiteemme lähimenneisyydestä ja taidehistorian muistin aukoista.

Teokset: Pääaula

Pääaulaa dominoi sisäänkäynnin puolelta professori ja kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen (1917–1996) Miina Sillanpään pronssireliefi, joka on kuin mitalin etusivusta eli averssista suurennettu suurikokoinen Miina Sillanpään pronssireliefi. Tukiainen on tunnettu monista julkisista veistoksistaan, kuuluisimpana tietysti Mannerheimin ratsastajapatsas (1960) Helsingissä. Hän myös muovannut abstraktin ja hieman ristiriitaisiakin ajatuksia herättäneen Miina Sillanpään muistomerkin Soihtu (1968) Helsingin Tokoinrantaan. Lukuisten monumenttiensa lisäksi Tukiainen tunnetaan yhtenä suomalaisen mitalitaiteen keskeisimmistä nimistä.

 Mauri Favén, Karelia-triptyykki (1965–68).

  

Taaempana aulassa, alas laskeutuvien portaiden vieressä, sijaitsee yksi hyvinvointikeskuksen merkittävimmistä taideteoksista. Suurikokoinen ja väreiltään erittäin vahva triptyykki eli kolmiosainen teos, öljymaalaus Karelia (1965–68) on yksi professori ja taidemaalari Mauri Favénin (1920–2006) 1960-luvun päätöistä. Se asettuu tyylillisesti aikaan, jolloin informalismi oli suomalaisen nuoren taiteen keskeisimpiä suuntauksia. Informalismissa oli kyse vapaasta ilmaisusta, jossa hylättiin ankarat geometriset tai konstruktiiviset muodot. Favén oli tämän liikehdinnän eturintamassa ja kuului myös ns. maaliskuulaisiin, vapaamuotoiseen 1960-luvun ryhmittymään jossa vaikutti iso joukko samoin ajattelevia kollegoita – muiden muassa Kauko Lehtinen, Jaakko Sievänen, Laila Pullinen ja Kain Tapper. Favén itse on todennut informalismiin siirtymisestään Taide-lehdessä (1963): ”Kaikki realistiset, impressionistiset ja niihin verrattavat ilmaisut tuntuivat riittämättömiltä; ne eivät antaneet tarpeeksi. Ja siirtyminen konstruktiosta vapaampaan tuli eräänlaisena tarpeena. Kun olin aikani harrastanut tuota tiukkaa konstruoimista ja varsin pitkälle ajateltua tai laskelmoitua työtä, rupesi tuntumaan, että kuva-ainekset tunkevat liiaksi esiin, ovat liian ehdottomia.”

Aulassa on Tukiaisen reliefin lisäksi myös kaksi veistosta. Ulko-oven lähellä sijaitsee kuvanveistäjä Erkki Kannoston (s. 1954) Palkintokukkia (2000). Pronssiveistos kuuluu sarjaan, jossa Kannosto on käyttänyt mallina vanhoja valokuvia. Hän kiinnitti huomiotaan siihen, miten monessa kuvassa päähenkilö on ottanut kuvaan mukaan rakkaudella ja ylpeydellä kasvattamiaan kukkia. Kannosto on muutenkin tunnettu arkisten ja pienten asioiden juhlistajana. Toisaalta hän on tehnyt myös useita julkisia veistoksia, joista yksi suurimmista on Lahden Punavankien muistomerkki (1978). Hyvinvointikeskuksen aulan takaosassa sijaitsee tämän vaikuttavan monumentin yhden naishahmon terrakottasta valmistettu pää, tutkielma vakavuutta ja luottamusta henkivästä työläisnaisesta. 

 Erkki Kannosto, naisfiguuri Lahden punavankimuistomerkistä (1978).

Kannoston palkintokukkien kanssa omaa vuoropuheluaan käy aulan toinen öljymaalaus, Anitra Lucanderin (1918–2000) Morsian, joka myös pitelee sylissään kukkakimppua – tosin melko viitteellistä. Hienostuneena modernistina ja herkkänä värimaalarina tunnettu Lucander oli yksi abstraktin taiteen esitaistelijoista Suomessa. Lucanderin yhteydessä on puhuttu esimerkiksi ”henkistyneestä väreilystä” (kriitikko Hannu Castrén), mikä välittyy hyvin tästä myöhäisemmän kauden teoksestakin.

Naulakon läheisyydessä voimme aloittaa tutustumisen hyvinvointikeskuksen runsaisiin grafiikankokoelmiin. Taidegraafikko Erkki Hervon (1924–1994) kolmen teoksen puupiirrossarja (8-74, 10-74, 18-74) – Hervolla oli usein tapana nimetä teoksensa vain numeroimalla ne vuosittain – vuodelta 1974. Pitkän opettajanuran Taideteollisessa korkeakoulussa suorittanut Hervo oli yksi suomalaisen puupiirroksen mestareista ja myös kehittäjistä – hän muun muassa paneutui syvällisesti japanilaiseen puupiirrosperinteeseen, jota hän yhdisti omaan abstraktin muotokieleensä. Hervo itse nimitti itseään ”puupiirrosmaalariksi”. Hän kirjoitti eräässä näyttelyluettelossa vuonna 1981: ”Työskennellessäni on puupiirroksen ajattomuus minulle eräänlaisen haasteena. Siinä yhtyvät ikivanha käsityötaito ja nykyaikainen ilmaisu. Puupiirroksessa on parhaiten säilynyt vuosisatoja vanhan käsityön luonne – veitsi ja sivellin.”

Naulakon lähellä on myös vaikuttava kahden graafisen vedoksen ryhmä (1983, 1992) professori ja taidegraafikko Ulla Rantaselta (1938). Rantanen kuului aikoinaan Favénin tavoin maaliskuulaisiin. Hänen teoksissaan on usein elementtejä, jotka kytkevät ne luonnon havainnointiin ja maisemaan. Itse hän on kirjoittanut osuvasti 1980-luvulla: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi. Käyttäessäni luontohavaintoja kuvataiteellisen työskentelyni lähtökohtana ei ensisijaisena pyrkimyksenä voi olla objektiivisen havainnon välittäminen katsojalle, vaan niiden subjektiivisten tunteiden esilletuominen, joita en edes tiedosta.”

Rantasta vastapäisellä seinällä on hieno esimerkki siitä, miten erilaiset lajityypit luontuvat usein erityisesti kuvanveistäjiltä, jotka ovat esimerkiksi usein myös virtuoosimaisia piirtäjiä. Useita julkisia teoksia toteuttanut kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943) osoittaa Meri-sarjansa (1976) kolmella graafisella vedoksella, miten raskaan muodon taitaja osaa myös käsitellä kevyempiä elementtejä ja väriä.

Matkalla kohti hoitoaulaa on vielä yksi graafinen vedos, akateemikko ja taidemaalari Sam Vannin (1908–1992) serigrafia vuodelta 1978. Tämä kohtuullisen myöhäinen teos kertoo siitä, miten abstraktin taiteen ehkä merkittävin esitaistelija Suomessa löysi abstraktien teemojensa maailmasta vielä pitkän urankin jälkeen tuoreen tuntuisia haasteita ja kuinka analyyttisissäkin töissä oli aina mukana herkkyyttä ja runollista ilmaisuvoimaa.

Teokset: Hoitoaula

Hoitoaulassa katse kiinnittyy ensimmäisenä taidemaalari Paul Osipowin (s. 1939) isokokoiseen öljymaalaukseen Lentävät laatikot (1970), joka on epäilemättä yksi kokoelman helmistä. Osipow löi itsensä läpi 1960-luvulla pop-taiteilijana. Lentävät laatikot henkii vielä pop-kautta mutta sisältää myös konstruktiivisia elementtejä. Osipow onkin pitkällä urallaan tullut tunnetuksi siitä, miten tyylillisesti erilaisiin maailmoihin hän uskaltaa tunkeutua. Usein myös sellaisella huumorilla, josta käy ilmi maalarin vapaus maalata ihan mitä huvittaa. Osipow on maalauksiinsa liittyen kerran siteerannut Gustav Frödingin runoa ’Taideteoria’ (1897):

Näin mä maalaan, Donna Bianca,

Näin se on musta hauskaa!

Jos joku kysyy, Donna Bianca,

Sano: ”Niin se tykkää tehdä!”

Ei taiteenkaan siis aina niin kuolemanvakavaa tarvitse olla.

Ja kuvataiteilija voi todellakin valita aiheensa mistä tahansa. Tämän on osoittanut yksi taidegrafiikkaamme kaikkien aikojen suurimmista nimistä, professori Pentti Kaskipuro (1930–2010). Hänen kuusi hoitoaulassa sijaitsevaa graafista vedostaan (Muna, Kukat, Porkkanat, Limppu, Sipulit ja Silakat) vuosilta 1978–79 kuvaavat arkisia ruokatavaroita, jotka oudossa metafyysisessä olomuodossaan nousevatkin suorastaan elämää suuremmiksi mietinnän kohteiksi. Taidehistorioitsija Hanna Johansson on osuvasti todennut, että näissä tavallaan hartaissa tutkielmissa ”Kaskipuro saa maailman vähäpätöisyydet hohtamaan”.

Käytävässä matkalla kohti Day Spata on esillä Mauri Favénin öljymaalaus Rusiha (1987). Myöhemmässä vaiheessa monia tyylisuuntia estottomasti kokeillut Favén maalasi väliin miltei yksiväristä pintaa, jonka tekniikka muistutti jota hieman erästä impressionismin suuntausta, pointillismia. Tällaista ”täplillä maalaamista” ei juurikaan ole tehty suomalaisessa abstraktissa taiteessa.

Teokset: Day Spa

Day Spassa katsojan ottaa vastaan taidemaalari Marjatta Sarasalon (s. 1930) aiheeseen sopiva öljymaalaus Kylpijät (1980). Sarasalolle ominaisesti teoksessa ihmisfiguuri yhdistyy miltei abstrakteihin värikenttiin raikkaasti mutta varsin hienostuneesti.

Samaa hienistuneen ja raikkaan välistä linjaa jatkaa kaksi Mauri Favénin öljymaalausta, Ultra (1987) ja Roher (1987), jotka vahvistavat jo Day Spahan johtaneesta käytävästä tuttua linjaa.

Day Span hillitty ja myös temaattisesti osuva ilme saa jatkoa myös kahden Pekka Wallianderin (s. 1948) öljymaalauksen muodossa. Alkutila Vesi i & II (1990) ovat hieman ristiriitaisesti kuin abstrakteja näköismaalauksia vedestä ja sen läpinäkyvyydestä. Walliander onkin niitä harvoja suomalaisia maalareita, jotka ovat pitäneet yllä valokuvantarkan realismin, ns. fotorealismin perinteistä Suomessa. Samalla hänen teoksissaan on kuitenkin voimakas, vähän runollinenkin aineettomuuden tuntu. Peruselementtien lisäksi Wallianderia kiinnosta hänen omien sanojensa mukaan ”laaja ajallinen perspektiivi”.

 Pekka Wallianderin vedenalaista maailmaa.

Varsinkin tekstiilitaiteilijana ja esimerkiksi ryijytaiteen uudistajana tunnettu Maija Lavonen (s 1931) ei ole koskaan vierastanut uusien taiteenlajien haasteita. Hänen neljä laminoitua silkkipainotyötään – Merenranta, Rantaviiva, Maa-meri-taivas ja Harmaa horisontti – vuodelta 1977 istuvat hienosti sekä teemoiltaan että värimaailmaltaan Day Span rauhallisiin ja keskittyneen hiljaisiin tunnelmiin.

Varsin vähäeleinen ja hienostunut on Day Span käytävän viimeinenkin teos, taidemaalari Aarno Salosmaan (1941–2008) sekatekniikalla toteutettu Sommitelma (1979). Salosmaalla oli tapana kokeilla erilaisia materiaaleja ja pintaratkaisuja herkissä ja sangen esteettisissä teoksissaan. Kertovaa sisältöä niissä ei juurikaan ole mutta rauhallisuudessaan voimakasta tunnetta sitäkin enemmän. Myöhemmässä vaiheessa uraansa Salosmaa teki yllättävän ratkaisun ja siirtyi miltei kokonaan videotaiteilijaksi.

Teokset: Allasosasto

Day Spasta palataan hoitoaulaan ja kuljetaan rappusia alas kohti saunaosastoa. Käytävällä on taidemaalari Pertti Summan (s. 1946) viiden pienen akryylimaalauksen sarja Päivän nousu (1980). Teoskokonaisuus on hyvä esimerkki siitä, kuinka taidemaalari voi lähestyä aiheitaan sarjallisesti, tutkien erilaisia vaihtoehtoja sekä värien vuorovaikutuksen että sommittelun suhteen ja kasvattaen teemaa ikään kuin orgaanisesti.

Eino Ruutsalon kineettinen valolaatikko.

Pienellä syrjähypyllä mennään käytävälle, jossa sijaitsee, yksi Hyvinvointikeskuksen ehdottomista helmistä, monipuolisen kuvataiteilija Eino Ruutsalon (1921–2001) sähkömoottorilla varustettu kineettinen valolaatikko. Valolaatikon yhdeksässä osassa väri ja valot leikittelevät kiehtovassa ja miltei hypnoottisessa vuorovaikutuksessa. Käytävällä on myös esillä teosta varten tehtyjä konstruktiopiirustuksia, jos haluaa tutustua teoksen toimintaperiaatteeseen. Ruutsalo tunnettiin sekä taidemaalarina että varsinkin myöhemmin kokeellisten elokuvien tekijänä. Hänen huikeasta monipuolisuudestaan kertoo sekin, että toisessa maailmansodassa hän toimi hävittäjälentäjänä, mistä kertoo hänen muistelmateoksensa Tiiksjärven ilmataistelijat (Tammi 1995). Ruutsalo on itse kirjoittanut työnsä tavoitteista 1980-luvun lopulla: ”Halusin paloitella, jakaa, rakentaa tai sommitella, mutta nyt aivan toisista, vapautuneemmista lähtökohdista, joissa pyrin antamaan henkisille liikkuvuudelle (henkiselle liikkeelle) keskeisen sijan.”

Uusia teknikoita on myöhemmin omana aikanaan soveltanut rohkeasti Maija Lavonen, jonka moniosainen valokuituteos Valokäytävä (2008) luon käytävälle oman miltei maagisen tunnelmansa. Lavonen on urallaan ollut aina kiinnostunut teostensa suhteesta arkkitehtuuriin, niiden sijoittamisesta erilaisiin tiloihin ja valaistusolosuhteisiin ja on kyennyt luomaan näin varsin voimakkaita tunnelmia.

Teokset: Alatalo

Alatalon portaikossa odottaa kaksi hienoa naistaiteilijaa, jotka eivät kuitenkaan ole olleet kovinkaan paljoa parrasvaloissa. Virolaissyntyisen taidemaalari Milla Siim-Kaasisen (s. 1938, tunnetaan myös varhaisemmalla nimellään Ludmila Siim) öljymaalaus Parveke (1982) on hieno tutkielma urbaanista maisemasta, jossa eri historialliset kerrokset käyvät leikkiään modernien rakenteiden kanssa. Siim-Kaasinen loi ennen Suomeen muuttoaan jo vakiintuneen uran Virossa, mistä kertoo sekin, että hän esiintyi isolla näyttelyllä Viron taidemuseossa Kumussa vuonna 2011.

 Milla Siim-Kaasisen urbaania maisemaa.

Taidemaalari Sisko Riihiaho (s. 1925) on puolestaan harvinainen konstruktivistinen naispuolinen maalari, jonka töissä on sekä ankaraa analyyttisyyttä ja tarkkuutta että myös oma runollinen ulottuvuutensa, kuten akryylimaalaus Korttitalo (1981) osoittaa. Riihiaho on 1970-luvulla perustetun ja edelleenkin aktiivisesti toimivan, taidetta ja tekniikkaa yhdistävän klassisen Dimensio-ryhmän jäsen. Hän on todennut omasta työskentelystään eräässä 1980-luvun haastattelussa: ”Aiheet kasvavat piirtäessä. Käyttämällä viivaa olen saanut tiettyjä osia ulos, näin teoksissa on syvyyttä ja reliefintuntua. Tämä on tällaista ajatustyötä.”

Portaikon seuraavalla tasanteella voimme – kuten Maija Lavosenkin kohdalla – miettiä taideteollisuuden ja ”puhtaamman” taiteen välistä harmaata aluetta. Professori ja keramiikkataiteilija Heljä Liukko-Sundström (s. 1938) tunnetaan Arabian suunnittelijana jo vuodesta 1962. Iso seinälaatta Satamaan on kuitenkin hieno näyte hänen uniikkitöistään, joita suomalaiset ovat jo kauan tottuneet ihailemaan rakastamaan – kuten hänen useita lastenkirjojaankin jo 1970-luvulta lähtien.

Portaikossa on monipuolisena kuvataiteilijana tunnetun akateemikko Ernst Mether-Bogströmin (1917–1996) serigrafia. Mether-Borgström oli tunnettu konstruktivisti, mutta hän ei ollut mikään ankara dogmaatikko, vaan hänen töissään saattoi olla myös figuratiivisia elementtejä ja usein myös tiettyä kepeyttä ja leikkisyyttä, joka loi hänen töilleen optimistisen ja toisinaan hilpeänkin tunnelatauksen.

Alatasanteella esiintyy vielä yksi suomalaisen konstruktivismin tukijalka, taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941). Hänen serigrafiansa Näky – Pieni ele I (1988) on hyvä esimerkki siitä tarkkuudesta ja täsmällisyydestä, jolla taiteilija voi saada värikontrastit ja valöörierot leikkimään omaa leikkiään lopulta aika runollisella ja vaikeasti selitettävällä tavalla. Tällainen taide ei kuitenkaan vaadi mitään erityistä tulkintaa tai ymmärtämistä – avoin mieli riittää kokemuksen ehdoksi.

Talvipuutarhaan johtava käytävä muodostaa monipuolisen käytävägallerian.

Käytävän aloittaa taidemaalari Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) kolmen mustaliitupiirustuksen sarja vuodelta 1978. Inre fångenskap, Hoppas någon är hemma ja Är hjärtat på rätt ställe ovat Weckmanille ominaisesti kirjallisia ja filosofissävyisiä töitä, joissa maalaus ja piirustus sekoittuvat keskenään kuten kuva ja sanakin. Ja vaikka Weckman olisikin teoreetikko – onhan hän yksi ensimmäisistä Kuvataideakatemiasta väitelleistä tohtoreista (2005) – on hänessä samalla jotain kujeilevaa ja anarkistista.

Nykyään Etelä-Espanjassa asuva taidemaalari ja -graafikko Pekka Ryynänen (s. 1949) on konstruktivisteistamme epäilemättä se, joka on eniten tutkinut vieraiden kulttuureiden ornamentiikkaa ja visuaalisen maailman muotokieliä, mikä on pitkään näkynyt hänen työskentelyssään. Hänen teoksissaan saattaa näkyä myös monimutkaisiakin analyyttisiä tapoja lähestyä arkkitehtuuria ja musiikkia. Litografiat Nimetön I (1988) ja Joutsenlampi (1991) ovat hyviä esimerkkejä hänen yhtä aikaa systemaattisesta ja kauneutta etsivästä lähestymistavastaan. Taidekriitikko Gertrud Sandqvist on osuvasti todennut, että ”Ryynänen on yhtä kiinnostunut välimuodoista kuin järjestelmän linjoista”.

Taidemaalari Sakari Marilan (s. 1945) väri-ilottelu muistuttaa osin vanhaa tuttua impressionismia ja välimerellistä värimaailmaa, mutta ilmaisun takana on useimmiten tavoitteena vielä suurempi värien ja valojen symbolimaailma. Kun haastattelin Marilaa jokin vuosi sitten, hän itse totesi, että hänen ”intohimonsa elämässä ja työssä on löytää se valo, joka ihmisessä on”.

Taidemaalari Marika Mäkelä (s. 1947) tunnetaan huumaavan voimakkaan ekspressiivisenä värimaalarina, joka on uskaltanut sekoittaa teoksiinsa myös erilaisia materiaalikokeiluja – muun muassa lehtikultaa ja vaikkapa reliefimäisen puupohjan käyttöä. Aivan vastaavasti hänen graafiset lehtensä – kuten tämä vuodelta 1983 oleva litografia – osoittavat kokeilunhalua, jolla hän asettaa luottopainajansa aina uusien haasteiden eteen. Oli tekniikka mikä hyvänsä, on töiden tunnelma aina vahva.

Turkkilaissyntyisen mutta Suomessa jo pitkään vaikuttaneen taidegraafikko Melek Mazicin (s. 1956) teosten lähtökohtana on usein orgaaninen luontoaihe, joka kuitenkin kasvaa hänen käsissään aivan uusiin runollisiin ulottuvuuksiin, joiden kohteena onkin luonnon kuvaamisen sijaan jonkinlaisen meditatiivisen hetken saavuttaminen. Juuri tällainen on hänen viisiosainen carborundum/kuivaneula- sarjansa Memories and Forms (1992). Hänen omien sanojensa mukaan: ”En kutsu teoksiani maisemiksi tai kukiksi. Ne ovat mielentiloja, joissa katsoja rakentaa oman maailmansa. Yritän oikeastaan luoda sellaisen tyhjän tilan, arvoituksen, jonka katsoja pystyy täyttämään omilla ajatuksillaan. Jos olen saanut ihmisen pysähtymään ja löytämään oman ajatusten ja tunteiden tilan, olen onnistunut.”

Galleriakäytävän viimeinen taiteilija on Lallukan taiteilijakodissa asuva ja edelleenkin aktiivisesti työskentelevä grand old man, professori taidemaalari Lauri Ahlgrén (s. 1929). Hänen kaksi serigrafiaansa (1979) ovat hienoja esimerkkejä siitä tavasta, jolla hän yhdistää vapaata muotoa ja matemaattista ankaruutta. Ahlgrén kytketään usein suomalaiseen 1960-luvun vapaaseen muotoon ja informalismiin, mutta kyllä Ahlgrénilla on aina ollut lukkarinrakkaus myös ”kovempaa” matematiikkaa tai systematiikkaa kohtaan. Näiden avulla hän osaa virittää teoksiinsa aina voimakkaan tilavaikutelma sekä tietyn soinnin ja rytmin. Siksi hän on myös taidokas monumentaalisen koon tekijä, mikä näkyy myös useiden kirkkojen lasimaalauksissa – laji jonka melko harvinainen suomalainen taitaja Ahlgrén myös on.

Talvipuutarhassa on yksi sangen kiinnostava maalaus. Lahdessa vaikuttaneen taidemaalari ja -graafikko Antti Ukkosen (1948–1994) komea öljymaalaus (1977), joka monen muun Hyvinvointikeskuksen kokoelmin kuuluvan taiteilijan tavoin oli pitkään Dimensio-ryhmän jäsen ja myös voimakkaasti vaikuttanut opettaja sekä Lahden taideinstituutissa että Taideteollisessa korkeakoulussa. Ukkosen työssä näkyy hyvin se, miten teos voi kyseenalaistaa tilahavaintoja ja luoda ihan omanlaisiaan uusia rytmejä.

Kun talvipuutarhasta palataan pääaulaan suorinta tietä, on alakerroksen käytävällä Maija Lavosen valoteoksen jälkeen vielä yksi suurikokoinen litografia. Taidegraafikko Kuutti Lavosen (s. 1960) – Maija Lavosen pojan – koskettava ihmisfiguuri Marittima (2008) on Lavoselle tyypillinen herkkä ihmisfiguuri, jossa näkyy monivuotinen tutkimustyö renessanssin ja barokin taiteen kanssa. Lavosen usein melankolisissa hahmoissa puhuu kuitenkin ennen kaikkea ajaton ja yleisinhimillinen ihmisyys. Vuonna 2009 Lavonen oli paljon julkisuudessa, kun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon mittavat maalaukset valmistuivat. Lavosen kanssa yhteistyötä tehnyt toinen kirkkomaalari oli taidemaalari Osmo Rauhala.

Kuvataiteen kohteena on ihminen ollut perinteisesti se suurin koetinkivi, kun taiteilijan laatua on arvioitu – ihminen erityisenä ja ihminen yleisenä. Onkin varsin osuvaa, että Hyvinvointikeskuksen taidepolku päättyy ihmiseen, joka vastaavasti joutuu hakemaan ideaaliaan yksityisen ja yleisen välimaastossa.