Julkaistua 709: Kuvataidevuosi 2014–2015

Pari viikkoa sitten ilmestyi tuorein Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja. Tämä oli jo 14. kerta, kun kirjoitin siihen kuvataidekatsauksen. On jotenkin surkuhupaisaa, että teksti, joka vuosittaisista teksteistäni saa varmaankin eniten lukijoita, on täysin aliarvostettu – se kun suuntautuu ns. kansalle. Vähän niin kuin Valittuihin Paloihin kirjoittaisi. Vuosien mittaan en ole koskaan saanut varsinaisesta taidemaailmasta katsauksistani mitään palautetta – paitsi yhden ainoan kerran, ja kerrottakoon se nyt sitten kaskuna. Joskus noin 7–8 vuotta sitten menin kerran illalla ravintola Salveen, ja siellä istui pienessä tuiskeessa ystäväni Leena Luostarinen (1949–2013). "Sinä olet idiootti! Olet kirjoittanut täyttä paskaa!" Näin hän totesi ennen kuin olin edes istahtanut ja kaivoi laukustaan tuoreen MMM:n. Sitten hän haukkui kommenttini pataluhaksi varmaan kymmenen minuutin ajan. En valitettavasti enää muista, mikä jutussa oli niin kauhean epäonnistunutta. 

Tässä kuitenkin tuorein:    

Kuvataidevuosi 2014–2015

Perussuomalaisten vaalivoiton ja vallankahvaan siirtymisen myötä taidekeskustelumme on saanut uusia suuntia – on esimerkiksi vaadittu tuen suuntaamista ainoastaan kansallisia arvoja vahvistavalle taiteelle. Toisaalta monikulttuurisuus on yksi nykytaiteen keskeisimmistä teemoista.

Taidemaailmamme on aina ollut varsin monikulttuurinen ja monikulttuurisia arvoja puolustava – aina kultakauden mestareita myöten. Maahanmuuttajataustaiset taiteilijatkin ovat yleensä vaivatta sulautuneet esimerkiksi järjestöelämäämme. Ongelmia tietenkin on, mutta instituutiomme eivät niiden esittelyä kaihda. Kesän 2015 epäilemättä merkittävin nykytaidenäyttely, Mäntän kuvataideviikot toi taiteilijapari Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin kuratoimalla teemalla Uusi nykyisyys (14.6.–31.8.2015) komeasti esille ulkomaalaistaustaisen nykytaiteemme kirjon: mukana oli yli 40 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää. 

Dzamil Kamanger (s. 1948) tutkailee Suohpanterrorin julistetta. Kuva: Tiina Nyrhinen.

Monikulttuurisuuden teemat eivät ole yksioikoisia, ja suomalaiset ovat monin tavin suomalaisia, minkä osoitti esimerkiksi valokuvataiteilija Raakel Kuukan mittava näyttely Taidemuseo Poikilossa Kouvolassa 25.9.2014–18.1.2015: aiheina olivat sekä Kuukan itsensä siirtokarjalaistausta että hänen tyttärensä afrikkalainen tausta. 

Myös kauden merkittävistä kansainvälisistä näyttelyistä moni pureutui identiteettien ja kulttuurisen problematiikan teemoihin. Jaettu todellisuus (Tampereen taidemuseo 6.9.2014–4.1.2015) esitteli viiden Lähi-idästä olevan taiteilijan voimin hieman toisenlaista totuutta kuin mitä valtamedia alueelta yleensä esittää – näyttelyssä vaihtoehtoisia näkökulmia alueen ihmisten arkeen ja elämään. Näyttely oli osa suurta kansainvälistä Backlight-valokuvataidetapahtumaa, joka esittäytyi monessa paikassa Tampereella ja lähiseuduilla syys–lokakuussa 2014. Tematiikka oli pääosin hyvin yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa. Poliittista oli valokuvataide Helsingissäkin: ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 30.1.–12.4.2015) käsitteli muun muassa naisten, lasten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa eri kulttuureissa. Osin varsin poliittisia teemoja sivusi myös valokuvataiteilija Hannele Rantalan retrospektiivi (Suomen valokuvataiteen museo 24.4.–2.8.2015), joka oli samalla syvän henkilökohtainen kommentti maailmassa olemiseen. Yhteiskunnallinen vaiheensa oli myös valokuvataiteilija Leena Sarasteella, jonka retrospektiivi nähtiin Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä 11.2.–12.4.2015. Hän kuvasi jo varhain muun muassa palestiinalaisalueilla, Syyriassa ja Libanonissa ja kokosi elämänmakuisista ja humanistisista kuvistaan kuvakirjan Rakkaani Palestiina (1983). Lehtikuvaajana hän kuvasi toki kaikkea muutakin, julkkiksia ja muotiakin. 

Hannele Rantala (s. 1952), sarjasta Passikuvia, 2002.

Maalauksen juhlaa 

Vaikka maalaustaide julistetaankin säännöllisesti kuolleeksi, oli kulunut kausi taas yhtä maalauksen juhlaa. Leena Luostarisen ja Marjatta Tapiolan parin vuoden takaisten näyttelyiden jälkeen oli vuodossa kolmas 1980-luvulla läpimurtonsa tehnyt ekspressionisti, kun Marika Mäkelä esiintyi mittavalla retrospektiivillä Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 20.9.2014–25.1.2015 – tarjolla oli häkellyttävä kattaus värikylläistä symboliikkaa. Luostarisellekin järjestettiin koskettava muistonäyttely Salon taidemuseo Veturitallissa 30.5.–4.10.2015. Jokaisen sukupolven on syytä tutustua ikiklassikoihin, minkä vahvisti Ellen Thesleffin näyttely (Turun taidemuseo 23.1.–17.5.2015). Nuoremmista maalariklassikoista oli Anita Snellmanin vuoro ottaa paikkansa retrospektiivisellä näyttelyllä (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 10.10.2014–7.1.2015). 

Anita Snellman (1924–2006), Omakuva, 1961.

Ulkomaisiakin maalariklassikoita oli tarjolla aina 1700-luvun ruotsalaisesta tulenkajon kuvauksen mestarista Pehr Hilleströmistä (Sinebrychoffin taidemuseo, Helsinki 4.9.2014–11.1.2015) tanskalaiseen hiljaisen ja rauhallisen valon kuvaajaan Vilhelm Hammershøihin asti (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.2.–18.5.2015). Monelle taiteenharrastajalle kohokohta oli varmaankin norjalaisen ekspressionistin Edvard Munchin näyttely Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä 6.9.2014–1.2.2015. Tuoreempaa postmodernia ilmaisua edusti islantilainen kuvista kuvia tekevä Erró (Turun taidemuseo 10.10.2014–4.1.2015). Miesmaalareiden vuosi oli siis varsin pohjoismainen.

Tätä täydensi kolme nuorempaa suomalaista ja varsin väkevää taidemaalaria: aina kiistoja herättävä Teemu Mäki (Lapuan taidemuseo 30.9.2014–24.1.2015), klassista venäläistä maalarikoulutusta Suomessa edustava Jan Neva (Joensuun taidemuseo 2.10.2014–11.1.2015) sekä rajun ekspressiivinen ja suurieleinen Heikki Marila (Oulun taidemuseo 28.3.–24.5.2015), joka on antanut kukkamaalauksellekin aivan uutta sisältöä. Maalauksen ja veistoksen välimaastossa tasapainoilee puolestaan Pauno Pohjolainen (Didrichsenin taidemuseo, Helsinki 28.2.–9.8.2015), joka tekee komeaa ja paatoksellista, tosin väliin varsin henkistä jälkeä.

High tech / low tech 

Taide pyrkii usein liikkeeseen, joko illusorisin keinoin kuten unkarilais-ranskalainen Victor Vasarely (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 8.10.2014–11.1.2015), joka loi mestarillisia kineettisiä ja optisten harhojen maailmoita, tai sitten liikuttamalla teoksia oikeasti. Liikkuvia veistoksia nähtiin Hyvinkään taidemuseon (21.11.2014–25.1.2015) monipuolisessa On/Off – liikkuvia veistoksia -näyttelyssä, jossa oli käytetty sekä tekniikan viimeisiä saavutuksia että hellyttävää low tech- ja kierrätysmateriaalia, joiden suomalainen mestari on Jaakko Tornberg. 

Jaakko Tornberg (s. 1961), Moottorilasi, 2014.

Valo ja sen taiteelliset sovellutukset ovat yksi nykytaiteen keskeinen alue. Taiteilijapariskunta Helena Hietanen ja Jaakko Niemelä (Helsingin Taidehalli 24.1.–8.3.2015) ovat toimineet pitkään ja johdonmukaisesti valon ja varjon kanssa ja ovat tehneet myös paljon julkista taidetta.

Taiteen lähihistoriaa 

Pyörä keksitään aika usein uudestaan, ja siksi onkin tarpeen muistuttaa niistä keksijöistä, jotka ovat ikään kuin liian lähellä. Kaksi taiteemme lähihistorian mestaria tuotiin esiin hienoilla koosteilla – molemmat jopa kahdella näyttelyllä Jyhtä aikaa. J.O. Mallander oli aikoinaan tuomassa Suomeen kansainvälistä käsitetaidetta ja monenlaista avantgardea. Hän esitteli sekä omia Fluxus-ryhmän kokoelmiaan (Galleria Katariina, Helsinki 7.1–25.1.2015) että omaa, usein zen-henkistä tuotantoaan (Galerie Anhava, Helsinki 8.1.–1.2.2015). Ismo Kajander on tullut sekä valokuvataiteilijana (Suomen valokuvataiteen museo17.4.–2.8.2015) että varsin anarkististen esinekoosteiden ja installaatioiden tekijänä (Nykytaiteen museo Kiasma 17.4.–9.8.2015). 

Ismo Kajander (s. 1939), näkymä Kiasman näyttelystä. Kuva: Petri Virtanen.

Pop-taide tekee aina silloin tällöin paluuta taiteen ilmaisukieliin, ja senkin lähihistoriaan on syytä tutustua. Pop-taiteen keskeisiin ilmiöihin kuuluu myös designin ja kuvataiteen välinen yhteys. Taiteilijoiden ja muotoilijoiden pyrkimyksenä oli teollisten tuotantoprosessien hyödyntäminen, mikä näkyi havainnollisesti näyttelyssä Pop Art Design (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.2.–10.5.2015). Sama koskee usein myös tietyissä piireissä kirosanaksi nousutta postmodernia, jota luodattiin yhtä aikaa leikkisässä ja vakavassa näyttelyssä Postmodernismi 1980–1995 (Designmuseo, Helsinki 30.1.–17.5.2015).

Heikkenevät näkymät 

Vaikka taidekausi olikin vireä ja monipuolinen, ei se poista sitä tosiseikkaa, että museoilla ei mene kovin hyvin. Määrärahat joko pysyvät samoina tai pienenevät. Kokoelmanäyttelyiden määrä lisääntyy, jopa niin että kokoelmia kierrätetään muissakin paikoissa. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä törmäytti (6.2.–3.5.) mänttäläisen Gösta Serlachiuksen kokoelmat helsinkiläisen Paul Sinebrychoffin kokoelmien kanssa. Taidemaailmaa taisi vähän huvittaakin, kun remontissa ollut Kiasma vuokrasi tilaa Helsingin Taidehallilta (Kiasma Goes Taidehalli, Helsingin Taidehalli 10.10.–16.11.2014). Jatkuvien teemojen ja aasisiltojen keksiminen kokoelmanäyttelyille on varmaankin rasittavaa, mikä näkyi Hämeenlinnan taidemuseon kokoelmanäyttelyn mielikuvituksettomassa nimessä Näkökulmia eri vuosikymmenille (11.4.2014–27.9.2015).

Tunnelin päässä ei juurikaan näy valoa. Museoiden valtionosuudet ovat laskeneet vuodesta 2011 alkaen, ja valtionvarainministeriön elokuussa 2015 julkaisema budjettiluonnos lupasi museoille lisäleikkauksia liki kahdeksan prosentin verran.

Muita merkittäviä näyttelyitä 
Kaarina Kaikkonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 5.9.–16.11.2014 

Antti Tanttu, Gallen-Kallelan museo, Espoo 6.9.2014–1.2.2015 

Kalle Hamm, Keravan taidemuseo 13.9.–2.11.2014 

Meidän katu, Vantaan taidemuseo 26.9.2014–7.2.2015

Synti, Serlachius-museo Gösta, Mänttä 11.10.2014–24.5.2015 

Sibelius ja taiteen maailma, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 17.10.2014–22.3.2015 

Markus Henttonen ja Kim Simonsson, Lahden taidemuseo 17.10.2014–18.1.2015 

Tuomas A. Laitinen, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 22.10.2014–11.1.2015 

Viimeinen Taiteilijat-näyttely, Helsingin Taidehalli 29.11.2014–4.1.2015 

Janne Laine, Tampereen taidemuseo 17.1.–26.4.2015 

Anneli Sipiläinen, Hyvinkään taidemuseo 6.2.–29.3.2015 

Robert Mapplethorpe, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 13.3.–13.9.2015 

Kirsi Neuvonen, Vantaan taidemuseo 27.3.–6.6.2015 

Kiinan muuttuvat maisemat, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 27.2.–11.5.2015 

Otos – turkulaista nykymaalausta, Wäinö Aaltosen museo, Turku 20.3.–24.5. 

Mia Hamari, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 7.3–10.5.2015 

Erwin Wurm, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 30.4.–20.9.2015 

Julian Opie, Helsingin Taidehalli 23.5.–2.8.2015 

Veikko Hirvimäki, Jyväskylän taidemuseo 5.6.–13.9. 

Ville Andersson, Tampereen taidemuseo 16.5.–23.8.2015 

Eila Minkkinen, Rauman taidemuseo 13.6.–13.9. 

Lars-Gunnar Nordström, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 17.6.–13.9.2015 

Tino Sehgal, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 15.8.–27.9.2015

 

Palkintoja 2014–15  

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2014 Marjatta Hanhijoki 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2014 Alma Heikkilä 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2014 Pauliina Turakka Purhonen 

Ars Fennica 2015 Mika Taanila 

AVEK-palkinto 2014 Annette Arlander 

Vuoden nuori taiteilija 2015 Ville Andersson 

Suomi-palkinto 2014 Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger, Taide- ja kulttuurikeskus Kaarisilta 

Taiteen valtionpalkinto 2014 Kulttuuriyhdistys Mustekala 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2014 Annu Vertanen 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2014 Tero Puha 

Mediataiteen valtionpalkinto 2014 Maija Blåfield 

Vuoden ympäristötaideteos 2014 Sirpa Hynninen ja Vesa-Ville Saarinen 

Pro Finlandia -mitali 2014 Kari Cavén 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2015 Maria Rehbinder, Erkki Kannosto 

Kettuki ry:n vuoden taiteilija 2015 Harri Blomberg 

Kaakkois-Suomen taidepalkinto 2014 Taidekeskus Antares ja Olavi Heino 

Hyvinkään taidepalkinto 2015 Maija Helasvuo

Julkaistua 575: Minä on sekä paikalla että poissa

Tuli Kouvolasta postia. Kouvolan taidemuseo Poikilossa on Raakel Kuukan (s. 1955) retrospektiivinen näyttely Mistä tulen, minne menen? (25.9.2014–18.1.2015). Minulta tilattiin sen julkaisuun johdantoessee, ja tässäpä se:

Minä on sekä paikalla että poissa

Ketään ihmistä – tai hänen ominaislaatuaan edes jossain tietyssä roolissa – ei todellisuudessa voi mielekkäästi tiivistää ymmärrettäväksi yhden tai edes muutaman määreen avulla. Tämän tekstin kirjoittaja ei ole pelkästään ’helsinkiläinen taidekriitikko’ sen paremmin kuin sen kohde Raakel Kuukkakaan ’helsinkiläinen valokuvataiteilija’. Heidän minänsä koostuvat sadoista muistakin asioista, joiden merkitys, painoarvo ja sävy vaihtelevat ajasta, paikasta, läsnäolijoista ja niiden määrästä – tai myös sukupuolesta – riippuen.

Esimerkiksi eräänä alkukesän päivänä vuonna 2014 taiteilija ja kriitikko vertailivat luovutetusta Karjalasta periytyviä juuriaan ja paikkojen etäisyyttä toisistaan ja käyttivät sanoja, joita harva edes heidän ystävistään on kuullut – Lottola (hän) ja Pitkäpaasi (minä) – tilanteessa, jossa heidän piti keskustella Raakel Kuukan taiteesta. 

Näinkö taiteesta puhutaan? Näinkin. Näin ainakin pitäisi voida puhua, jos oletamme taiteen olevan myös osa ihan tavallista arkista elämää ja olevan taiteilijan, teoksen ja katsojan välistä kommunikaatiota ja jos oletamme, että taideteos tulee varsinaisesti valmiiksi ja todeksi ja saa merkityksensä vasta vastaanotettuna – kaikkine assosiaatioineen. Näin esimerkiksi ajattelen, kun katson Kuukan lottolalaista valokuvaa Siirtokivilohkare hänen kirjassaan Äidin kirja. 

Siirtokivilohkare on nimetty valokuva. Se on taideteos, ja sillä on tietyt formaalit ja esteettiset ominaisuudet: dramaattinen sommittelu ja tuota dramatiikkaa korostava jyrkkä graafinen ilme, mutta niiden sijaan minä ajattelen ensimmäisenä paikkaa ja sen henkeä ja sen tuottamia merkityskerrostumia. Ajattelen itse asiassa vähän kateellisenakin sitä, että en ole koskaan käynyt Pitkäpaadessa – toisin kuin Kuukka Lottolassa useinkin – enkä nähnyt edes niitä tavanomaisia tuhoutuneiden talojen kivijalkoja, joille on kehittynyt jo yleisesti jaetun symbolin ominaisuus. En ole nähnyt henkilöhistoriani – siis äitini suvun – keskeisiä näkymiä tai niitä toisinaan nimettyjäkin luonnonobjekteja, jotka muuntavat tilan paikaksi ja muodostavat varsinkin erityisen paikan hengen (genius loci). Dosentti Heikki Kukkosen mielestä ”paikan tunnelma tai sen tuottamat mielikuvat heijastuvat henkilön aiemmista kokemuksista ja muistoista, joihin hän kulloisenkin ympäristökokemuksensa suhteuttaa. Paikka voi olla myös kollektiivinen kokemus.” Kuukalle vuodesta 1989 alkaneet kotiseuturetket, ns. kivijalkamatkat, joita hän on tehnyt jo viidesti luovutettuun Karjalaan ovat olleet henkilökohtaisen lisäksi myös kollektiivisia ja sitä kautta – muistojen, kertomusten ja jaettujen kokemusten avulla – paikat saavat uusia merkityskerrostumia kerta kerran jälkeen. 

Ei rajantakainen Jääski ole kuitenkaan Kuukan kotiseutua. Se on paikka, joka oli ensin olemassa kuviteltuna – äidin muistelusten ja kertomusten tuottamina mielikuvina – ja joka ei vuonna 1989 Kuukan mukaan näyttänyt lainkaan noilta kertomuksilta: ”Omilla mielikuvillani ei aluksi tuntunut olevan mitään yhteyttä Karjalassa näkemieni kanssa. Tuttuus on syntynyt vasta monen käynnin jälkeen. Vahvimpana minussa kuitenkin vaikuttaa se Karjala, johon lapsena kasvoin, se maa jota ei ole.” Äidin kertomukset eivät tietenkään kuole, näin Kuukka itse: ”Kertomukset Karjalasta kutoivat mieleeni kuva, joka ei häipynyt edes silloin, kun tein matkan sinne vuonna 1989.” 

Äiti ja Reetta, 1984.

Jääsken Lottola on kuitenkin paikka, johon Kuukalla alkaa useiden käyntikertojen jälkeen olla jo oma suhde omine tarinoineen ja muisteluineen, omine ihmissuhteineen. Se on yhtä aikaa maa, joka on ja joka ei ole. Kuukka itsekin on yhtä aikaa siellä eikä ole. Kulttuuriteoreetikko Stuart Hallin sanoin: ”Alusta alkaen, ensin suhteessa perheeseeni ja sitten suhteessa kaikkiin muihin symbolisiin ’toisiin’, olen ollut hyvin selvillä siitä, että minuus rakentuu vain tällaisessa poissa- ja läsnäolevassa kiistasuhteessa johonkin muuhun, johonkin toiseen, ’todelliseen minään’, joka on sekä paikalla että poissa." 

*** 

Taiteilijoita on kuitenkin aina ollut tapana luokitella aika vähillä määreillä. Kaikki vähänkin taidetta harrastavat tietävät, että Salvador Dalí oli ’surrealisti’ ja että Pablo Picasso oli yhdessä vaiheessa ’kubisti’. Nykyään taiteen kieli on muuttunut, eikä modernille tyypillisiä ismejä ole nykytaiteessa enää olemassakaan. Silti keskeiseksi koettuja sanoja käytetään edelleenkin säästeliäästi, vaikka yksittäiset sanat upotettaisiinkin lauseisiin, joilla niille yritetään rakentaa edes vähän laajempaa kontekstia. Olen esimerkiksi itse muutama vuosi sitten kirjoittanut Kuukan taiteesta: ”Kuukan kuvien kanssa on helppo myötäelää sitä, miten ihminen voi paikkaansa maailmassa hahmottaa.” Taitaa olla jopa olla niin, että yritin tuolloin tietoisesti välttää sitä sanaa, jota nykytaiteessa on ollut tapana toistaa jo vuosikausia: ’identiteetti’. Olen lukenut miltei kaiken, mitä Kuukasta on kirjoitettu, ja ilman empiirisiä tutkimustuloksia löisin aika paljon vetoa, että jokaisessa tekstissä esiintyy ainakin kaksi sanaa: ’identiteetti’ ja ’nainen’. Aiemmin puhuttiin myös ’subjektiivisesta valokuvauksesta’. Onko Kuukka siis määriteltävä ’identiteettiä tutkivaksi subjektiiviseksi naisvalokuvataiteilijaksi’? Näin varmaankin, mutta se on vain pieni osa totuudesta enkä haluaisi tehdä sitä.

Kuukka on uransa ajan kuvannut lähinnä äitiään, sukulaisiaan, lähipiiriään, itseään ja lapsiaan. Siis toki silkkaa identiteettitutkielmaa, jos asia halutaan näin muotoilla, mutta minäkin miehenä – enkä erityisen sukulaisrakkaana – kykenen vaivatta samastumaan hänen tematiikkaansa ja koen sen itselleni läheisenä. Tiedän siis, että hän on paljon enemmän kuin hakuteosmääritelmä.

Kuukka kuuluu siihen sukupolveen, joka murtautui aiemmin niin miehisen – usein jopa sovinistisen – suomalaisen valokuvataiteen kentälle ja osallistui muun muassa legendaariseen 26:n naisvalokuvaajan yhteisnäyttelyyn 26 valokuvaajaa Valokuvagalleria Hippolytessä vuonna 1984. On hän varmaankin feministi, vaikka ei sitä haastattelussa halunnutkaan erityisesti korostaa. Itse asiassa hän sanoi vähän itseironisesti olevansa ”kiltti feministi”. Mutta onhan hän jo pelkästään sillä perusteella feministi, että hän on urallaan näyttänyt varsin havainnollisesti sen, miten ”henkilökohtainen on poliittista”, kuten tunnettu feministinen maksiimi kuuluu – kyseenalaistanut teemoillaan siis klassisen erottelun ”sisäisen” ja ”ulkoisen” sekä ”yksityisen” ja ”julkisen” välillä, ollut murtamassa miehistä hegemoniaa ja sen hierarkioita. 

Suomalainen valokuvataiteen kenttä oli 1980-luvulla vielä varsin ”patriarkaalinen”, kuten Kuukka totesi, mutta tuo patriarkaalisuus taisi murtua silkalla joukkovoimalla, koska juuri Kuukan aikaan naispuolisia valokuvataiteen opiskelijoita ja kentälle teoksillaan murtautuvia naisia oli yksinkertaisesti niin paljon – Kuukka itse ei ainakaan koe, että hän olisi ollut osa mitään varsinaista tiettyä liikettä. Sitä paitsi miehetkin ovat oppivaisia: Kuukka muistelee esimerkiksi Timo Kelarantaa, joka on tullut tunnetuksi herkän poeettisista kuvistaan, joissa varsinaiset valokuvalliset tunnistuskohdatkin saattoivat jäädä taka-alalle, vähän ”feministinäkin”, ja Suomessa tuolloin vierailevana professorina toiminut, itseään veistoksellisena mallina käyttänyt Arno Rafael Minkkinen oli tärkeä tuki rohkaistessaan Kuukkaa tekemään ”juuri sitä omaa juttuaan, jota oli tekemässä” – sen sijaan, että olisi esittänyt joitain formalistisia vaateita, joita valokuvalle vielä tuolloin asetettiin, jotta se olisi oikea valokuva.

Kuukka ei ryhtynyt tekemään ”oikeita dokumentteja”, kuten valokuvan avulla oli opittu tekemään: joko sosiaalisten ongelmien – ja huomatkaa: kyse valokuvauksen dokumentaarisuudessa oli yleensä vain yhteiskunnallisista epäkohdista – läpivalaisua tai sitten rock-henkistä urbaania katukuvausta. Tätä taustaa vasten en voi olla tulkitsematta poliittiseksi teoksi ja myös taidepoliittiseksi teoksi sitä, että Kuukka kuvasi äitinsä kuoleman jälkeen sisaruksiaan ja isäänsä lapsuutensa kotitalonsa, Anjalankosken Muhniemen pihapiirissä käyttäen sosiaaliselle valokuvaukselle tyypillistä jyrkkää vedostusta tuomaan kuville omaa dramatiikkaansa ja ennen kaikkea että hän nimesi tuon vuosien 1985–86 sarjan nimellä Dokumentteja. Subjektiiviseksi koettua valokuvausta, jossa esiintyi ongelmien sijaan lähipiirin rakkautta, läheisyyttä ja arkea, ei yleisesti mielletty dokumentaariseksi. Kuukka uskalsi sen tehdä. 

Mutta valokuvauksen kenttä oli muuttumassa. Voimakasta tukea Kuukan mukaan antoi 1990-luvun alussa myös Marjatta Tikkanen, joka toimi vuodesta 1991 sekä Valokuvataiteen Seuran että vastaperustetun Valokuvataitelijoiden Liiton toiminnanjohtajana ja myös valokuvagalleria Hippolyten galleristina. Kuukka korostaa sitä, että Suomen Taidegraafikoista tulleen Tikkasen kokemus taiteen kentän käytänteistä – myynnistä, näyttelyistä, tiedottamisesta jne. – oli keskeinen siinä prosessissa, jossa valokuvataiteesta tuli ikään kuin täysivaltainen osa suomalaista kuvataidetta. Uudesta työstään innostunut Tikkanen osasi myös innostaa ja rohkaista taiteilijoita taiteellisen työn ja taidemaailman hetteiköissä apurahojen anomiseen ja näyttelyiden pitämiseen. 

Näin Kuukan uran alku asettuu juuri siihen pisteeseen, jolloin suomalaisen valokuvauksen kenttä alkoi määrittyä ja rakentua sellaiseksi, jonkalaisena se on hiljalleen noussut jopa nykytaiteen keskiöön. Kuukka oli yksi niistä valokuvataiteilijoista, jotka olivat määrittämässä ja luomassa sitä omalla työllään.

***

Kuukka on siirtokarjalaisten jälkeläinen, ja tätä seikkaa hän on käsitellyt useissa teoksissaan ja teossarjoissaan. On kuitenkin muistettava, että kukaan ei synny ”siirtokarjalaisen jälkeläisen” identiteetillä varustettuna. Ryhmien ”identiteetit muodostuvat ja muuttavat muotoaan osana representaatiota ja suhteessa siihen”, kuten identiteettiä tutkinut Stuart Hall on todennut. Siirtokarjalaisuus on merkityksiä tuottavan kansanryhmän imaginaarinen tuotos; se on siis kulttuurinen representaatiojärjestelmä. Kulttuuria voidaan käsitellä diskurssina – Hallin sanoin ”tapana rakentaa merkityksiä, jotka suuntaavat ja järjestävät sekä toimintaamme että käsityksiämme itsestämme”. Kuukan tapauksessa kiinnostavaksi kuvion tekee se, että hän ei ole pelkästään tuon prosessin kohde, vaan edustaa itse ammattinsa kautta voimia, jotka nimenomaan tuottavat merkityksiä työkseen – synnyttävät niitä, vahvistavat niitä, tutkivat niitä, purkavat niitä, kritisoivat niitä, kyseenalaistavat niitä, esittävät uusia kysymyksiä ja liittävät asioita uusiin yhteyksiin. Näin Kuukan kuviin syntyy tietoinen kerroksellisuus, metataso joka ei myöskään ole vailla huumoria, ironiaa ja itseironiaa. Siis teoreettisuudessaankin oikeaa elämää, jossa juuri huumori Kuukan mukaan ”antaa mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita, auttaa minua ylittämään omat rajanikin”. 

Nopeat, laajat ja jatkuvat muutokset pakottavat meitä myös noihin uusiin yhteyksiin. Globaali maailma vetää meidät kaikki yhteydenpitoon toistensa kanssa, ja tällöin identifikaatiolle on tarjolla vastaavasti loputon määrä vaihtoehtoja – kuten Hall toteaa: ”Kun merkitysten ja kulttuuristen representaatioiden järjestelmät lisääntyvät, kohtaamme mahdollisten identiteettien hämmentävän ja nopeasti vaihtuvan moneuden, jossa tunnemme voivamme ainakin tilapäisesti identifioitua mihin tahansa näistä identiteeteistä."

Rebekka ja kansallispuku, 2003.

Tätä ajattelen välittömästi, kun katson Kuukan valokuvia ghanalais-suomalaisesta  Rebekka-tyttärestään. Kymenlaakson kansallispuvussa iloisesti tanssahteleva pikkuinen Rebekka on siirtokarjalaisten jälkeläinen. Hän on kasvanut Suomessa, hän on Suomen kansalainen. Hän on etniseltä taustaltaan kuitenkin sekä ghanalainen että suomalainen. Hänellä on sukujuuret myös Ghanassa, mutta hän ei puhu isänsä äidinkieltä (brong). Nykyään hän on nuori ruoholahtelainen tyttö, mutta voimme vain aavistella sitä, miten hänen identiteettinsä kussakin elämänvaiheessa tulee rakentumaan. 

Kuukan kuvasarjat Rebekasta ovat myös poliittista valokuvaa, mitä Kuukka itsekin haluaa korostaa. Pieni, puoliksi ghanalainen tyttö Kymenlaakson kansallispuvussa ei ole vitsi. Kuukka kysyy sitä, miten ihmisten ulkonäköä erilaisissa ympäristöissä tulkitaan. Kuukan mukaan Suomessa edelleenkin ihmetellään tummahipiäisen henkilön suomenkielen taitoa, vaikka henkilö olisi syntyisin Suomesta, suomalaisesta äidistä. Kyseessä on myös Kuukan oma vanha kansallispuku ja Kuukan oma tytär. Kyseessä on globaali maailma sellaisena kuin se nykypaikallisuudessa näyttäytyy, mutta ei sovi unohtaa, että kyseessä on ihan tavallinen – ja tässä ehkä se poliittisuus juuri näyttääkin voimansa – äidin rakkaus, äidin halu näyttää tyttärensä kauneus, ilo ja tanssin riemukas liike. Tällaisia albumikuviakin ihmiset lapsistaan haluaisivat. Ja Kuukka haluaakin puhua mielellään myös albumikuvien ja perhenäppäilyn puolesta. Noiden entisiä albumeja ja nykyisiä kovalevyjä vuosi vuodelta enenevässä määrin täyttävien kuvien puolesta. Sadat tuhannet ja miljoonat kuvat ovat totta, ne ovat muistin ja muistutuksen ja siten yhtälailla traumojen kuin rakkaudenkin apuneuvoja. Kuukka kuitenkin tietää, että ne ovat myös täynnä konventioita ja niitä menetelmiä, miten lapsi sosiaalisestaan ja muutetaan yhteiskuntakelpoiseksi, tavalliseksi ihmiseksi. Juuri tätä hän pohtii videoinstallaatiossaan Lapsuuden huoneet (2009) ja kysyy: ”Mikä on lapsen omaehtoista, mielikuvituksellista ilmaisua ja mikä on kasvatukseen ja sosiaalistamiseen liittyvää toimintaa?” 

Taidehistorioitsija Anna-Kaisa Rastenberger viittaa Kuukasta kirjoittaessaan kulttuurimaantieteilijä Doreen Masseyhin: ”Jos ajattelemme kuten Massey, että paikat koostuvat ihmisten keskinäisistä suhteista ja sukupolvien ketjuista, Raakel Kuukan valokuvat Karjalasta evakuoidusta äidistään ja ghanalaisten sukulaistensa seurasta iloitsevasta tyttärestään osoittavat, että globaali on aivan yhtä kouriintuntuvaa kuin lähiympäristö tai niin kutsuttu paikallinen. Ja paikallinen aivan yhtä abstraktia ja monimuotoista kuin globaali.”

Kuukan tuotanto tarjoaa huikean kaaren ja menneisyyden ja tulevaisuuden, yksilöllisten ja yhteisöllisten identiteettikriisien välille. Haastatellessani Kuukkaa mietin sitä, mitä Rebekasta tulee. Mitä hän joskus muistelee, miten hän identiteettiänsä tulevaisuudessa rakentaa? Tätä en uskaltanut kysyä sen paremmin Raakelilta kuin Rebekaltakaan, koska muistin Jamaikalta Brittein saarille muuttaneen mustaihoisen Hallin sanat: ”Totuus on kuitenkin se, että olen täällä, koska perheeni ei ole täällä. Tulin tosiaankin tänne päästääkseni eroon äidistäni. Eikö elämäntarinani olekin yleispätevä? Me olemme siellä missä olemme voidaksemme olla poissa jostain muualta.” Kuukka laittaa installaatiossa esille kirjeen äidiltään, joka oli huolissaan siitä, että Kuukka ei aikoinaan ottanut vastaan tarjottua kuvaamataidonopettajan paikkaa vaan valitsi epävarman valokuvataiteilijan ammatin opiskelemisen. Mitähän Raakel joskus Rebekalle kirjoittaa? 

Hallin mukaan me kaikki olemme hiljakkoin maahan muuttaneita. Kun yritin täsmentää Kuukan paikallista identiteettiä, hän tunnusti ensin olevansa helsinkiläinen ja sitten vähän ajan kuluttua kielsi sen ja totesi, ettei hänellä oikeastaan ole lainkaan paikallista identiteettiä. Hän on asunut Helsingin Ruoholahdessa kohta 20 vuotta eikä ole tehnyt yhtäkään teosta, joka paikantuisi juuri sinne. 

Mutta lapsuudenkotiaan, Anjalankosken Muhniemeä hän on kuvannut. ”Kun tietää, mistä tulee, on helpompi elää”, on hän itse todennut. Kehä alkaa kuitenkin kiertyä umpeen. Videosta ja valokuvista koostuvassa Yön puutarhassa (2011) Muhniemi on tyhjentynyt: valot palavat, mutta ketään ei ole sisällä. Puutarhan hedelmät ja kukat tulevat pimeydestä aavemaisesti näkyviin. Muhniemi näyttää kummitustalolta, väliin jopa painajaiselta. Sisällä näkyy kuitenkin seinällä roikkuva Kuukan valokuva hänen äidistään ja sisarestaan – hänen ensimmäisestä yksityisnäyttelystään vuodelta 1985. 

Yön puutarha, video, 2011.

Talo on uneksinnan paikka, kuten ranskalainen filosofi Gaston Bachelard on todennut: ”Muistojen säilyttämiseen tarvitaan jotain suljettua, joka varjelee niiden arvoa kuvina. […] Kun palautamme mieleen muistoja talosta, me lisäämme niihin uneksinnan tuomia arvoja; emme koskaan ole oikeita historioitsijoita, vaan meissä on aina hitunen runoilijaa.” 

Olkoon kuinka dokumentaristi tahansa tai identiteetin tutkija, on Kuukka enemmän kuin hitusen verran runoilija. 

Eräs historia 1–25, 2013.

Runoilijana hän antaa myös tilan isälleen, jonka puhdetöinä tekemiä rasioita hän on dokumentoinut kuvissaan. Hänen isänsä ei paljoa Karjalasta tai sodasta puhunut, kertoi Kuukka. Mutta kuten Bachelard on todennut, suljetussa rasiassa on aina paljon enemmän kuin avatussa. Suljetun avulla on rikkaampaa kuvitella kuin kokea. Kuukka tietää, että kaikkea ei tarvitse kertoa. 

– Bachelard, Gaston: Tilan poetiikka. Nemo 2003. 

– Hall, Stuart: Identiteetti. Vastapaino 1999. 

– Kuukka, Raakel: Äidin kirja. Musta taide 1997. 

– Raakel Kuukka. Kirjeitä tyttärelle. Musta taide 2011. [Essee: Anna-Kaisa Rastenberger] 

– Raakel Kuukka. Retrospektiivi. Suomen valokuvataiteen museo 2011. [Tekstit: Elina Heikka, Kastehelmi Korpijaakko, Sofia Lahti, Anna-Kaisa Rastenberger]

Virossa 122: Aiheita

Teen parhaillaan vielä ahkerasti töitä. Heräsin aamulla kello 06.00 ja yritän tänään viimeistellä Raakel Kuukan (s. 1955) tulevan Kouvolan taidemuseon näyttelyn luettelon tekstin. Päätin kuitenkin käydä läheisessä Peekri Baarissa juomassa yhden välioluen kirjoitettuani viisi tuntia.
Olen aina ihaillut Jouko Turkan kirjaa Aiheita (Otava 1982). Kerran ostin jopa muistivihon kirjoittaakseni ylös outoja ideoita tai tapahtumia. En kuitenkaan jaksanut kirjata sen paremmin mieleenjuolahduksiani kuin aitoja tapahtumiakaan kuin ehkä viikon verran. Ne aidot tapahtumat osoittautuivat silloinkin paremmiksi. Äskeisen haluan nyt kirjata:
Join hetki sitten yhden oluen kuunnellen Peekrin terassilla istuvaa humalaista ryhmää: virolainen tyttö ja poika sekä italialainen poika. Runsaasti humaltunut tyttö kertoi tarinaa siitä, kuinka hän koulun biologian kokeessa oli vastanut 100 kysymykseen 99 oikein ja yhden väärin. Hän olisi kuulemma ollut ensimmäinen virolainen ysiluokkalainen, joka olisi vastannut kaikkiin oikein, jos olisi osannut tuon yhden kysymyksen: Minä vuonna Dolly-lammas kloonattiin? Hän totesi italialaiselle kundille, että juuri tästä syystä hän traumatisoitui ja tuli alkoholistiksi eikä ole koskaan edes halunnut selvittää sitä oikeaa vuotta.

Dolly (1996–2003) täytettynä Edinburghin kuninkaallisessa museossa.

Julkaistua 412: Karjala takaisin, teos teokselta

Eilisessä Aamulehdessä (ja ainakin myös Kainuun Sanomissa) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelystä (9.3.–14.4.). Hieman kohtalonivaisesti olin jo kirjoittanut siitä aiemmin Kauppalehteen lyhyen jutun, mutta tämä on kuitenkin eri juttu [palaan vielä juttujen kierrätykseen seuraavassa postauksessa]. Alkuperäinen otsikkoni oli 'Karjala mielessäin', mutta toimitus oli keksinyt vitsikkäämmän:

Karjala takaisin, teos teokselta

Nykytaiteilijat ovat käyneet taistoon Karjalan takaisin saamiseksi videon ja installaatioiden avulla.

Nykyisten uutislähetysten pakolaisvirtoja katsellessa tulee todellisuudessa aika harvoin miettineeksi sitä, että meillä Suomessakin on oma lähihistorian pakolaisongelmamme. Asutettiinhan meilläkin yli 400 000 karjalaista, jotka sotien seurauksena joutuivat lähtemään kodeistaan.

Eihän tätä koskaan ole unohdettu tai vaiettu, ja jotkut haluavat Karjalaa vielä aktiivisesti takaisinkin, mutta monin tavoin käsittelemättömästä ja osin myös eri syistä vaietusta asiasta on tavallaan kyse. Yksi syy vaikenemisen tuntuun on tietenkin retoriikka. Olen itse esimerkiksi puolikkaan verran rajantakuista taustaa, mutta en ole koskaan osannut identifioitua niihin ihmisiin, joilla on ollut tapana puhua menetetystä Karjalasta. En ole kehdannut. Puheessa on aina ollut jotain vanhanaikaista, ummehtunutta ja sentimentaalista. Kasvoin amerikkalaislähtöisen elokuvan ja rockmusiikin parissa, ja nuoruuteni ainoa kiinnostava Karjala-juttu taisi olla Sleepy Sleepersin albumi Takaisin Karjalaan (1977).

Marja Kanervo: Äitini maisema, 2012–13, installaatio. Kuva: Jonny Korkman.

Siksi olinkin hämmästynyt siitä, että Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttely oli suorastaan järisyttävä kokemus. Kaiken nähnyt 56-vuotias kriitikko joutui pysähtymään ja aloittamaan omien juuriensa pohtimisen melko myöhäisellä iällä. Ja jälleen kerran: yksi syy on tietenkin retoriikka.

Kymmenen karjalaistaustaisen nykytaiteilijan muodostama Ozane-taiteilijaryhmä – Veikko Björk, Ritva Harle, Seija Jouhki, Marja Kanervo, Petri Kaverma, Raakel Kuukka, Kaisu Paavilainen, Paavo Räbinä, Anne Siirtola ja Timo Vartiainen – on nimittäin lähtenyt purkamaan Karjalaan liittyviä tunteita ja myyttejä sellaisella kielellä ja asenteella, johon urbaanin nykytaiteen ystävänkin on helppo samastua. Ei ole mitään kaanonia, jota taiteilijat noudattaisivat. Ei mitään yhteistä manifestia. 

Timo Vartiainen, Karjala Lost & Found, 2013, seinämaalaus.

Mukana on sekaisin aika räyhäkkääkin huumoria, syvää menetyksen tunnetta, osin poliittistakin kannanottoa ja ennen kaikkea päivitettyä taiteellista näkökulmaa siitä, miten sukujemme menneisyys elää sukupolvien yli: mistä, miksi ja miten puhutaan ja miten tuo puhe aikojen saatossa on muuttunut ja tulee muuttumaan. Mikä on traumaattista? Mikä on muistamisen ja unohtamisen jännite? Mitä merkitsee menettäminen? Mistä yhteisöllisyys syntyy?

Istuin Veikko Björkin karvanopilla varustetussa ja karjalaisittain koristellussa Ladassa, katsoin lyhyen videoteoksen sen avonaiselta konepelliltä viiteen kertaan ja päätin lähteä retkelle Karjalaan. Hyvä taide tuottaa seuraamuksia.

Karjala

– Toisen maailmansodan myötä Suomi menetti 10 % pinta-alastaan, 44 kuntaa hävisi kartalta ja yli 400 000 ihmistä menetti kotinsa.

– Luovutettu Karjala on tuottanut runsaasti erilaista kotiseutuhenkistä muistelukirjallisuutta ja sittemmin muistelumatkojen buumin Venäjän Karjalaan.

– Kuvataiteen keinoin ei luovutettua Karjalaa ole juurikaan käsitelty. Nykytaiteessa se on ollut miltei koskematon aihe.

Julkaistua 411 & Näyttelykuvia 789 & 790: Karjala 2.0

Ja rästeihin jälleen. Viikko sitten sunnuntaina järjestettiin yksi niistä kolmesta keskustelutilaisuudesta, joihin viikon aikana osallistuin. Kyseessä oli Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelyyn (9.3.–14.4.) liittyvä keskustelutilaisuus Karjalainen identiteetti ja pakolaisuus. Näyttelyyn osallistuvan kuvataiteilija Petri Kaverman (s. 1963) vetämässä paneelissa olivat mukija tutkija Outi Fingerroos, kirjailija Sirpa Kähkönen, psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja lääkäri, vuoden 2012 pakolaisnainen Malalai Rahim. 

Tilaisuus oli varsin onnistunut, vaikka siellä olikin toki joukossa sitä tuttua ummehtunutta sentimentaalisuutta. Jouduin kuitenkin jopa menemään aika paljon itseeni, sillä niin puolikaskarjalainen kuin olenkin, en ole koskaan identifioitunut tuohon joukkoon. Luulenpa, että näyttely ja osin keskustelutilaisuuskin saivat minut kysymään edes: miksi? Käytin jopa pari puheenvuoroakin. Tätä täytyy siis ryhtyä miettimään. Näinhän taide toisinaan toimii. 
Näyttelyn katsoin aivan liian nopeasti juosten, mutta kriitikoillakin on toisinaan etuoikeuksia, ja niinpä sain Taidehallin avaamaan maanantaina näyttelyn pelkästään minua varten, kun Kauppalehti ja Aamulehti odottivat juttuja. Keskiviikkona sitten ilmestyi Kauppalehden juttuni – jälleen se normaali alta liuskan pläjäys, josta ei sen paremmin lukija kuin kriitikon lompakkokaan paljoa kostu:

Karjala 2.0

Monien identiteetti perustuu siihen, mitä on. Esimerkiksi työhön. Mutta entäs jos ”identiteetti perustuukin siihen, mitä ei oikeastaan ole olemassa”? Esimerkiksi rajan taakse jääneeseen kotiseutuun, jonka kautta identiteettiä rakentavat suvun muistelmat ja silkat kivijalat. Näin kysyy Petri Kaverman lisäksi yhdeksän muuta nykytaitelijaa, jotka ovat jo vuosia sitten toimineet silloin tällöin ryhmänä nimeltä Ozane (’ihmisen osa’ Karjalan kielellä). 

Anne Siirtola, Uuden alku: Viisi episodia tapahtuneesta, video, 2012.

Karjalaisuuden muisteluhan on mielletty usein vanhemman väen puuhaksi – ja toisinaan aika rasittavaksi sellaiseksi, jos ei omakohtaista kiinnostusta liikene. Karjalanpiirakat toki maistuvat useimmille.

Nuoremman väen nykytaiteilijat ovat tarttuneet siis itse asiassa varsin rohkeaan aiheeseen. Näin voisi tulla leimatuksi vain vanhahtavan heimohengen edustajiksi, mutta taide pitää kuin pitääkin pintansa. Olen itsekin puolikarjalainen, mutta en ole asiaa liiemmin ajatellut. Tämän näyttelyn jälkeen olen jo pohtimisen partaalla. Syy on selvä: muun muassa rohkeilla videoilla ja installaatioilla operoivat taiteilijat saavat Karjala-mietteet päivitetyiksi sellaisella tavalla, joka puhuttelee jo silkan taiteen tasolla. Ei löysää sentimentaalisuutta vaan yleistettävissä olevaa nykyajan tematiikkaa kytkettynä myös pakolaisuuteen sellaisena kuin me sen esimerkiksi tv:ssä kohtaamme. Mukana on myös hurttia huumoria ja vähän runollisuuttakin – mutta ei siis loppusoinnullista.

 Veikko Björk, Tettigonia Cantans, 2012. Ladan konepellille projisoitu ja auton sisältä katsottava video.

***

Ozanessa on mukana kymmenen taiteilija:  Veikko Björk (s. 1960), Ritva Harle (s. 1958), Seija Jouhki (s. 1953), Marja Kanervo (s. 1958), Petri Kaverma, Raakel Kuukka (s. 1955), Kaisu Paavilainen (s. 1965), Paavo Räbinä (s. 1965), Anne Siirtola (s. 1967) ja Timo Vartiainen (s. 1960). Pikkuarviossanihan en teoksista sen kummempaa kyennyt sanomaan, mutta näyttely oli kokonaisuudessaan vaikuttava, ja suurimpaan osaan teoksista sain muodostettua hyvän oman suhteeni. Kaksi suosikkia: Siirtola oli emotionaalisesti voimakas ja Björk ihan oikeasti hauska. Jouhki jäi objektien tasolla vähän viileän ulkokohtaiseksi, ja Räbinä minulle kerrankin täysin mykäksi. En ymmärtänyt sen paremmin teoksen installointia kuin sisältöäkään. Näinkin voi joskus käydä.

***

Ja tuli aiemmin sunnuntaina käytyä toisessakin näyttelyssä. Oli taas aika Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudelle (15.–24.3. – TÄNÄÄN SIIS VIELÄ EHTII KLO 17 SAAKKA!) Helsingin Kaapelitehtaalla. Tarjolla yli 1500 työtä ja small talkissa se jokavuotinen aihe: eihän näitä oikein voi katsoa kunnolla ja rauhassa, kun ne näin pläjäytetään.
Siitä viis. Olen aina pitänyt tästä tilaisuudesta: antaa silmän vaellella ja poimia sieltä täältä mieltymyksen kohteita ja myös aina uusia nimiä. Hauska ja tärkeä tapahtuma:

Mutta kun vuokratkin ovat aina rästissä, ei taidetta voi koskaan ostaa. Ainahan voi kuitenkin leikkiä sitä harmitonta pikkuleikkiä: minkä yhden teoksen näistä kaikista valitsisin kotiin? Tänä vuonna arpa osui Ville Huhtasen (s. 1979) maalaukseen Pyörätelineitä:

Älkää kysykö miksi.

PS. Yksi hauskimmista teoksista ei ollut teos lainkaan. Liiton tyyppien työpöytään oli kaiverrettu aika hieno teos, ja veikkaus oli se, että sen oli edellisen vuoden teosvälitystilaisuudessa kaivertanut joku nuorempi päivystämässä ollut taiteilija:

Julkaistua 359 & 360: Kuvataidevuosi 2011–2012 & Kimmo Kaivanto 25.5.1932–20.3.2012

Posti toi joskus viime viikolla MMM-vuosikirjan, johon tein taas vuoden kuvataidekatsauksen ja pienen nekrologin Kimmo Kaivannosta (1932–2012). Tässäpä ne:

Kuvataidevuosi 2011–2012

Alkuvuodesta 2011 alkanut keskustelu ja väliin hyvinkin vimmainen kädenvääntö Helsinkiin tarjolla olevasta Guggenheimin taidemuseosta jatkui koko vuoden ja vielä pitkälle kevääseen 2012, kunnes vaa’ankieliasemassa olleet vihreät ratkaisivat hankkeen kaatumisen Helsingin kaupunginhallituksessa toukokuun 2012 alussa.

Sekä Guggenheimin kannattajat ja vastustajat ovat epäilemättä samaa mieltä kuitenkin siitä, että näin runsasta kuvataide- ja taidemuseokeskustelua ei Suomessa ole käyty ehkä koskaan aikaisemmin. Hanke herätti myös itsensä taiteilijakunnan, ja monen taiteilijan voimin esitetty vaihtoehtoinen Checkpoint Helsinki -hanke jatkaa varmaan elämäänsä.

Helsingin taidemuseo joutuu joka tapauksessa miettimään tarkkaan tulevaisuuttaan ja tilaratkaisujaan, koska esimerkiksi Meilahden museorakennuksesta päätettiin luopua rakennuksen huonon kunnon vuoksi. Viimeinen näyttely (9.3.–10.6.) sulkeutui yhdysvaltalaisen valokuvataiteilija Taryn Simonin kuvien myötä 10.6.

Suurin osa Suomen taidemuseoista kamppaili joko lisääntymättömien tai pienenevien määrärahojensa kanssa, ja ehkä ainoa suurempi valopilkku taidemuseomaailman tapahtumissa oli mänttäläisen Serlachiuksen taidemuseon lisärakennuksen kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti espanjalainen toimisto. Museon tilat kolminkertaistuvat syksyllä 2012 alkaneen rakennusprojektin myötä. Uusi museo on tarkoitus avata vuonna 2014.

Jos oli taidemuseoilla ankaraa, koskivat säästötoimet ja leikkaukset myös suomalaista taidekoulutusta. Opetusministeriö toi lokakuussa 2011 julkisuuteen esityksensä ammattikorkeakoulujen säästöistä. Leikkuri osui kahteen perinteiseen taidealan oppilaitokseen: Lahden taideinstituuttiin ja Kankaanpään taidekouluun, joita ehdotettiin lakkautettaviksi. Kankaanpää sai taisteltua itselleen jatkoa, mutta Lahden tilanne vaikuttaa toivottomalta. 

Kaija Papu (s. 1980) virkkasi Camouflage-näyttelyyn kokonaisen poliisiauton varmaankin sormet puutuneina. 

Yksi tapa selvitä lama-ajasta on tietenkin ottaa synergiaeduista kaikki irti, ja niinpä kuvataidemaailmakin – jotkut museot ja jotkut galleriatkin – noteerasivat ohjelmassaan Helsingin muotoilupääkaupunkivuoden. Nykytaiteen museo Kiasmassa nähtiin Camouflage -näyttely (15.6.–7.10.2012), jossa esiteltiin nykytaidetta muotoilun maastossa. Helsingin Taidehallissa oli esillä Teollisuustaiteen Liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttely (16.6.–5.8.2012). Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä keskityttiin puolestaan muodin ja nykytaiteen suhteeseen näyttelyssä Boutique (17.8.–12.11.2012). Vantaan taidemuseossa oli esillä Kauneus – 6 käsitystä (10.2.–4.8.2012), jossa muotoilija–taiteilija-työparit olivat tehneet dioraamoja. Muutenkin kuvataide tuntuu hakevan juuri muotoilusta enenevässä määrin tukea. Turun taidemuseossakin nähtiin taiteen ja muotoilun rajapintoja peilaava näyttely Muotoseikkoja (9.9.2011–8.1.2012).

Taidemuseoiden lama näkyy edelleenkin pitenevinä näyttelyaikoina ja kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä. Monesta merkittävästäkin näyttelystä jää aivan liian vähän dokumentteja jälkipolville, koska näyttelyjulkaisuja ei ole useinkaan varaa tehdä.

Galleriaelämä kärsi sekin lamasta, mutta näyttelytoiminnassa tämä ei erityisesti näkynyt. Vahvat kaupalliset galleriat pitivät puolensa, ja taiteilijoiden itsensä kehittämä omaehtoinen galleriatoiminta tuntuu elävän kukoistuskauttaan – muuallakin kuin Helsingissä.

Pieni taidemaailmamme yksilöityy usein keskeisten toimijoiden näyttämöksi, ja niinpä museoiden johtajanpaikoista käydään kiivasta taistelua. Eläkkeelle EMMA – Espoon modernin taiteen museosta jäävä Markku Valkonen sai seuraajakseen Pilvi Kalhaman Gallery Piippo & Kalhama Contemporarysta. Anne-Maj Sahlin siirtyi Kuntsin modernin taiteen museosta Vaasasta Punkaharjun Retretin johtoon. Häntä seurasi tehtävässä Selma Green, joka siirtyi Vaasaan Lönnströmin taidemuseon johtajan paikalta Raumalta.

Naiset edelleen vahvoina

Vaikka nuori taidemaalari Rauha Mäkilä herättikin huomiota feministissävyisillä maalauksillaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (3.8.–2.9.2012), tuntuu siltä, että ajat, jolloin naisten suut on tukittu, ovat kaukana takanapäin. 

Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelystä...

Suomessa on opittu rakastamaan sekä vanhoja naismestareita, kuten Helene Schjerfbeckiä (Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.6.–14.10.2012) tai Fanny Churbergia (Turun taidemuseo 1.6.–2.9.2012), että myös arvostamaan nuorempaa tekijäkaartia, kuten taidemaalari Elina Merenmies (Helsingin Taidehalli 21.1.–4.3.2012) tai maalauksen lisäksi videoita ja installaatioita käyttävä Pirjetta Brander, (Helsingin Taidehalli 28.4.–3.6.2012).

Moni nainen tutkailee omaa identiteettiään ja elämänvaiheitaan hyvinkin henkilökohtaisesti. Pitkä sukupolvien kaari nähtiin valokuvataiteilija Raakel Kuukan retrospektiivissä (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 7.10.2011–15.1.2012). Varsin intiimi ja henkilökohtainen oli myös valokuvaa ja videota käyttävän Sophie Callen näyttely EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 2.3.–10.6.2012. Callen lisäksi toisen merkittävän kansainvälisen naistähden, Georgia O’Keeffen voimakasta maalaustuotantoa nähtiin Helsingin taidemuseossa 8.6.–9.9.2012.

Osa naisista ei luonnollisestikaan käsittele sukupuolitettuja teemoja vaan liikkuu taiteen eturintamassa paikkansa ikään kuin luonnollisesti ottaen. Tästäkin meillä on pitkät perinteet. Anitra Lucander (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 28.9.2011–8.1.2012) kuului sodanjälkeisen abstraktin maalaustaiteen eturintamaan, kun taas Silja Rantanen (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 17.9.2011–22.1.2012) on ollut näyttämässä suuntaa monella nykymaalauksen rintamalla.

Naisten menestyksen ja naistietoisuuden jälkeen on toisinaan hauska nähdä myös miehiä, joille oman miesidentiteetin muotoutuminen on tärkeä teema. Jarmo Mäkilä – Rauha Mäkilän isä – käsitteli laajassa näyttelyssään (Porin taidemuseo 15.6.–2.9.2012) poikien maailmaa.

 ... ja isänsä Jarmo Mäkilän (s. 1952) näyttelystä.

Eikä miehiäkään tarvitse aina sukupuolittaa. Konstruktivistissävyiset konkarimme Matti Kujasalo (Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012) ja Carolus Enckell (Seinäjoen Taidehalli 21.4.–21.6.2012) osoittivat laajoilla näyttelyillään, että moni 1900-luvulta ponnistava maalaustaiteen teema on myös tätä päivää – jollei ikuista.

Taidekin rokkaa

Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekoittuminen ei ole enää mikään uusi asia, mutta osalle yleisöä on varmaan vielä vaikea nähdä nuoremman väen ronskia menoa museomaailmassa.

Anssi Kasitonni nappasi arvostetun Ars Fennica -palkinnon ja toi museoon (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 18.11.2011–30.1.2012) pahvisia veistoksia ja huonon maun lyhytfilmejä. 

Anssi Kasitonnin (s. 1978) pahvinen Plymouth.

Porin taidemuseo toi museon seinien sisään – ja vähän kaupungillekin – uuden, usein pelkillä taiteilijanimillä toimivan katutaiteen näyttelyssään Street Art –The New Generation (10.2.–27.5.2012). Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä puolestaan esiteltiin erilaisten rockin alakulttuurien vaikutusta taiteeseen – innostunutta fanittamista unohtamatta – näyttelyssä Thank You for the Music, (20.1.–17.6.2012). Rockin mukana kulkee usein myös sarjakuva, niin Kiasmassakin, jossa nähtiin myös sarjakuvan ja taiteen raja-alueita näyttelyssä Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot (9.3.–9.9.).

Lajit kunniaan

Vaikka taide ja sen sisällöt vaihtuvatkin lajityyppien rajoista piittaamatta, pitää moni laji myös pintansa. Taidegrafiikkakin koki taas useita huippuhetkiä. Litografian historiaa esiteltiin Helsingissä Ateneumin taidemuseon mittavassa näyttelyssä Painavat kivet (14.10.2011–15.1.2012). Vanhoista taidegrafiikan klassikoista suurin oli epäilemättä Rembrandt, jonka Venäjältä tullut merkittävä näyttely Rembrandt – kuparilaatan mestari nähtiin Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 2.2.–6.5.2012. Eivätkä nuoretkaan ole unohtaneet näitä taitoja, minkä osoitti nuori mutta mestarillinen puupiirtäjä Ari Pelkonen (Tampereen taidemuseo 18.2.–22.4.2012), joka valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Taiteen lajit tuntuvat liikkuvan ikuisissa unohduksen ja paluun sykleissä.

Palkintoja 2011–12

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2011 Pekka Nevalainen

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2011 Hans Rosenström

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2011 Maija Helasvuo

Ars Fennica 2011 Anssi Kasitonni

AVEK-palkinto 2011 Lea ja Pekka Kantonen

Fotofinlandia 2011 Maija Tammi

Vuoden nuori taiteilija 2012 Ari Pelkonen

Suomi-palkinto 2011 Meiju Niskala

Kuvataiteen valtionpalkinto 2011 Erkki Pirtola

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2011 Merja Salo

Vuoden ympäristötaideteos 2011 Toisissa tiloissa -ryhmä

Pro Finlandia -mitali 2011 Pekka Kauhanen, Kari Piippo, Catarina Ryöppy

Muita merkittäviä näyttelyitä:

Torger Enckell, Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012

Akseli Gallen-Kallela, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Carl Larsson, Turun taidemuseo 1.6.2011–8.1.2012, Ateneumin taidemuseo 10.2.–29.4.2012

Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.9.20122–9.1.2012

Värin voima, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Charles Sandison, Hämeenlinnan taidemuseo 30.9.2011–5.2.2012

Nuoret 2011, Helsingin Taidehalli 2.12.2011–8.1.2012

Juhani Harri, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 11.11.2011–17.3.2013

Uusi veistos, Lahden taidemuseo15.10.2011–15.1.2012

Timo Kelaranta, Suomen valokuvataiteen museo 1.2.–29.4.2012

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen, Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.2012

Speed of Darkness, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 10.2.–30.5.2012

Erik Enroth, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 11.2.–6.5.2012

Juhani Linnovaara, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 11.2.–20.5.2012

Lauri Laine, Helsingin Taidehalli 10.3.–22.4.2012, Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 12.5.–2.9.2012

Uusi taide / nopeus, vaara, uhma – Italian futurismi, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 2.3.–10.6.2012

Peter Dahl, Gallen-Kallelan museo, Espoo 28.3.–27.5.

Kenen joukoissa seisot?, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 2.3.–7.5.

Pirkanmaan triennaali, Tampere 16.6.–12.8.2012

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 9.6.–9-9.2012

Mäntän kuvataideviikot 10.6.–30.8.

Carnegie Art Award 2012, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 25.5.–30.7.2102

Graphica Creativa ’12, Jyväskylän taidemuseo, 5.5.–9.9.2012

Tapani Kokko ja ITE-taide naista kuvaamassa, Lapinlahden taidemuseo 25.5.–30.9.2012

Polaroid, Suomen valokuvataiteen museo 18.6.–2.12.2012

***

Kimmo Kaivanto 25.5.1932 – 20.4.2012

Monipuolinen taidemaalari, -graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo kaivanto kuoli Helsingissä miltei 80 vuoden iässä.

Kaivanto oli yksi suomalaisen taiteen uudistajista 1960-luvulla. Hän oli mukana siinä prosessissa, jossa taide muuttui voimakkaasti osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Kaivanto tuli tunnetuksi ennen kaikkea luonnon hyväksi toimimisesta – ei niinkään varsinkin 1970-luvulle ominaisesta taiteen puoluepolitisoitumisesta, minkä ulkopuolella hän pysyi määrätietoisesti, mikä varmaan myös aiheutti hänelle tiettyjä ulkopuolisuuden tuntemuksia.

Kimmo Kaivanto. Kuva: Arja Lento.

Kaivanto teki runsaasti myös julkisia teoksia. Hän ei malttanut pysytellä perinteisissä lajeissa vaan teki myös runsaasti lavastuksia ja puvustuksia, jo 1950-luvulta alkaen. Yksi komeimmista esimerkeistä oli Aulis Sallisen Punainen viiva (1978).

Kaivanto oli kansainvälisestikin näkyvä taiteilija, joka oli mukana muun muassa São Paulon biennaalissa vuonna 1963 ja Venetsian biennaalissa kahteenkin kertaan, vuosina 1968 ja 1976.

Kaivanto sai professorin arvonimen vuonna 1995.