Julkaistua 587: Dekolonisaation pitkä marssi

Perjantain Kansan Uutisten Viikolehdessä (49/14) ilmestyi toinen juttuni ko. lehteen – ja vuoden viimeinen. Kaksi näyttelyä meni temaattisesti hyvin yhteen, Marja Helanderin (s. 1965) Silence – Jaskes eatnamat (28.11.–21.12) Forum Boxissa ja Suohpanterror-ryhmän osuus Viimeinen Taiteilijat -näyttelyssä (29.11.–4.1.2015) Helsingin Taidehallissa. Saamelaisuuden ja taiteen suhteen pohdinnassa riittää varmaan vielä paljon työtä.

Dekolonisaation pitkä marssi

Lappi, Saamenmaa, Pohjoiskalotti, Barentsin alue, saamelaiset, lappilaiset? Maantiedettä, geopolitiikkaa, villin luonnon romantiikkaa, kolonialistista riistoa ja kansalaisaktivismia.
Vaikeasti jäsentyvä pohjoinen on ollut pitkään sekä talouden että taiteen innoittaja. Kuvataiteen puolella tunnetumpi sielunmaisema ja myös varsinainen maisema ovat syntyneet ei-saamelaisten tai etelästä inspiraatiota etsimään lähteneiden toimesta. Peruskuvastoa ovat Andreas Alariesto (1900–1989) ja Reidar Särestöniemi (1925–1981) – toinen sympaattinen kuin tullimies Rousseau ja toinen hullu kuin van Gogh. Vanhempi polvi saattaa muistaa Juho Kustaa Kyyhkysen (1875–1909), yhden ensimmäisistä Lapin maisemia kuvanneista maalareista.
Käsitykseni Lapista muuttui yhden kirjan myötä. Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) Terveisiä Lapista (Otava 1971) iski kuin Mustat Pantterit. Luin samoihin aikoihin Bobby Sealen Sanoista tekoihin (Tammi 1971), minkä jälkeen miehet olivat kuin samaa heimoa. Teoreettinen tausta tuli algerialaisen Franz Fanonin kirjastaan Sorron yöstä (WSOY 1970).
Monilahjakkuus Valkeapää oli myös ensimmäisen saamelaisen kuvataiteilijapolven keulahahmo. Toisen polven kirkkaimman tähden, isänsä puolelta utsjokista saamelaissukua edustavan helsinkiläisen valokuvataiteilija Marja Helanderin (s. 1965) ura kertoo nykyisestä saamelaistodellisuudesta. Hän on ns. city-saamelainen, ja onkin muistettava, että noin 60 % saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Helander on ollut kahden kulttuurin tuotos, ja hänen töissään onkin usein ollut tätä pohtivaa identiteettipoliittista sävyä. Hän on hyödyntänyt sekä henkilökohtaista että kollektiivista muistia ja arkistojen aarteita – muun muassa Samuli Paulaharjun vanhoja valokuvia omista sukulaisistaan. Samankaltaista tematiikkaa harrasti pohjoiseen liittyen myös hänen kollegansa Jorma Puranen näyttelyllään ja kirjallaan Kuvitteellinen kotiinpaluu (Pohjoinen 2000).
Tuoreessa näyttelyssään Helander on liikkunut Kuolassa ja Pohjoiskalotilla tutkimassa kaivoksia, tehtaita ja patoja. Hän näyttää sen, minkälaisia jälkiä raskas teollisuus on jättänyt saamelaisten alueelle. Helander itse toteaa: "Mistä nämä rumuuden altaarit kertovat? Hyvinvoinnista, kolonialismista, elintasosta, saastumisesta. Yhtenä erottamattomana, vaikeasti hahmotettavana kokonaisuutena."

Marja Helander, Apatity, 2014.

Helander ei saarnaa. Hän on valinnut kielekseen romanttisen maisemamaalauksen perinteen, joka emotionaalisella voimallaan saattaa katsojan hämmennyksen valtaan. Tässäkin Helanderilla on edeltäjänsä, valokuvataiteilijat Esko Männikkö ja Pekka Turunen kuvasivat Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin Kuolan niemimaata ja kaivosteollisuuden ympäristötuhoja sarjassaan Remont. Helander on kuitenkin dokumentaarisuuden lisäksi työstänyt materiaaliaan ikään kuin enemmän taiteeksi, mikä tuottaa poeettisuuden antamaa lisävoimaa. Silkan väitelauseen ja sen ymmärtämisen sijaan kuvat alistavat katsojan värisyttävän epätietoisuuden ja arvoituksellisuuden valtaan – palaan taas vuosikymmenien taakse ja muistan Yrjö Sepänmaan estetiikan luennot sekä karmaisevan esimerkin mahdollisuudesta lähestyä estetiikan käsittein keskitysleirien ruumiskasoja.

Vangitsevuuden lisäksi Helander on myös vapauttava, sillä hän osaa viljellä huumoriakin. Kahdessa videossaan hän lähestyy identiteettipolitiikkaa hirtehishuumorin keinoin. Toisessa saamelaiset menevät kauppakeskuksen saamelaisille tarkoitettuun unisex-vessaan heiluttelemaan saamelaisten lippua ja toisessa hän itse raahaa trampoliinin tunturin huipulle ja hyppii turhia hyppyjään. 
Saamelaisuutta on myös lähestytty populaarikulttuurin keinoin. Markku Laakso toi maalauksissaan Lappiin Elviksen ironisoiden postmodernistisissa maalauksissaan rock-mytologian lisäksi kultakauden taidetta. Populaarikuvastoa voi myös hyödyntää taistelevamman taiteen keinona. Suomen Taiteilijaseuran järjestämässä viimeisessä vuosinäyttelyssä esiintyy anonyyminä toimiva Suohpanterror-ryhmä (= Suopunkiterrori), joka on tuunannut tunnettua mainoskieltä ja katutaidetta kantaaottavissa julisteissaan. Ryhmä toimii aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa. 

Suohpanterror jatkaa taistelua maasta ja sen hallinnasta – samaa taistelua, jota jo käytiin Alattiojoen patoamista vastaan vuonna 1981. ”Kulttuurimme on sidoksissa maahan. Jos se lähtee alta, jäljelle ei jää mitään”, totesi yksi ryhmän jäsenistä Voiman haastattelussa. 
  

Suohpanterror, #skrik, 2014.

Myös Suohpanterror osaa käyttää huumoria, väliin pisteliästä kuten Tanja Poutiaisesta ja feikkisaamelaispuvusta tehty juliste: ”Sinä käytät pukua yhden illan, me kannamme stigmaa koko elämämme.” Väliin hauskan oivaltavaa, kun Banksyn työstä muunneltu katutaistelija heittää kukkapuskan sijaan suopunkia tai kun Edvard Munchin Huudon hahmo kokee eksistentiaalista angstiaan kaivosalueen portilla. 

Taustaksi on hyvä muistaa, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. Esteenä on ollut muun muassa määrittelyvallan käyttö. Kuka on saamelainen ja kuka saa määritellä, kuka on saamelainen? Poliittinen nykytaide pureutuukin usein juuri määrittelyvallan kysymyksiin. Sen pitkä marssi ei ole vielä edes loppusuoralla.

Julkaistua 266: Minun taiteeni – kriitikon valinnat

Toissaviikolla minulle soitettiin Lapin Kansasta ja tehtiin yllättävä ehdotus. He ovat aloittaneet uuden palstan, jossa jotkut henkilöt "kuratoivat" sekä printtilehteä varten kerran kuukaudessa että verkkosivuille kuukauden kestäväksi näyttelyksi pienen kokoelman taidetta Lapin taiteilijaseuran verkkogalleria Napan noin 600 teoksesta. Idea on itse asiassa taidekasvatuksellisesti tarkastellen ja muutenkin tosi hyvä, joten toki olin innostunut ja ryhdyin tuumasta toimeen. Viime keskiviikkona se sitten ilmestyi printtiversiona ja verkossa se on tarkastelevana tästä linkistä.  

Minun taiteeni – kriitikon valinnat

Taidekriitikko Otso Kantokorpi pitää monenlaisesta taiteesta. Kriitikonkin mielialat vaihtelevat päivästä toiseen, ja joskus hän tarvitsee vahvistusta tuntiessaan itsensä älylliseksi – toisinaan taas romanttinen melankolia valtaa mielen.

Helsinkiläinen Kantokorpi on tunnetuimpia suomalaisia kuvataidekriitikoita. Mies tunnetaan terävästä kynästään ja suorasukaisesta tavastaan kirjoittaa. Kantokorpi ei juuri kuorruta sanottavaansa. 

Viime kesänä hän sohaisi kritiikissään Lapin taiteen klassikkoja, muiden muassa Juho Kyyhkystä ja Reidar Särestöniemeä, arvioidessaan Ateneumin Lapin taika -näyttelyä. 

Jyrki Siukonen: Nuori Wittgenstein

Taide voi toisinaan toimia filosofisen pohdinnan apuvälineenä. Sanojen muodostama abstrakti ajatusmössö saattaa kuvan kautta kirkastua kummasti. Kuvataiteellinen tulkinta ei kuitenkaan saa jäädä pelkäksi sanan kuvitukseksi. Siukosen tavoin mukaan voi ujuttaa myös vakavuuden suhteellistavaa huumoria. 

Kalle Lampela: Pääoma

Sanat voivat muuttua kuviksi monin tavoin. Viisisataa sivua Marxin Pääomaa muuttuukin yllättäen lukemattomaksi möhkäleeksi, joka kertoo esimerkiksi siitä historian painolastista, joka saattaa muuttua nykyihmiselle käsittämättömäksi.

Henri Hagman: Akvarelli 

Aina ei tarvitse ajatella. Eikä taiteen aina tarvitse viitata mihinkään itsensä ulkopuolelle. Kun värit ja kompositio on oikein asetettu, jää katsojalle vain tilaisuus uppoutua teoksen sisäiseen maailmaan, joka ei sanallisia tulkintoja kaipaa. Mieli ei kuitenkaan lepää vaan aktivoituu ihan uudella tavalla. 

Sanna Haimila: Baby Blue

Taide viittaa usein taidehistoriaan ja tuo siten tähän hetkeen mukaan sen pitkän perinteen, jonka kautta me olemme esimerkiksi kauneutta tavoitelleet. Usein tällaisessa prosessissa voidaan erilaisten vinksauksien kautta myös arvioida sitä, miten olemme tällaisissa ikiaikaisissa prosesseissa onnistuneet.

Leila Lipiäinen: Taivaan koti

Toisinaan taiteilija ei tarvitse kuin pienen oivalluksen, jonka kautta voi aueta hyviä aukkoja universumin isoihin arvoituksiin ja vaikeisiin kysymyksiin. Mitä me tuomme taivaalliseen ja tuonpuoleiseen oikein heijastelemmekaan?

***

Blogini nimen mukaisesti haluan toisinaan olla vähän liiankin avoin, mutta koska tarkoitukseni on myös realistisesti kertoa kriitikon työstä, kerrottakoon nyt tämäkin opettavainen tarina loppuun. Kun olin ilmaissut suostumukseni tehdä ko. näyttely, kysyin toki, että "paljonko siitä saa liksaa?". Vastaus oli: "Ei siitä mitään liksaa saa, mainetta ja kunniaa vain." Mutta koska olin jo vähän innostunut, en viitsinyt enää kieltäytyäkään. Ja sainpa kuitenkin tekosyyn sivistää itseäni ja käydä yhden taiteilijaseuran verkkogallerian kokonaan läpi (suosittelen muuten moista touhua, ja esimerkiksi Lapin taiteilijaseuran suhteen olin erittäin myönteisesti yllättynyt). Halusin kertoa tämänkin episodin, jotta tulisi edes silloin tällöin tuotua esiin se, miten taidekirjoittaja joutuu asiallisistakin kirjoituspalkkioista huolimatta tekemään koko ajan myös alipalkattua tai palkatonta työtä. Freelancer joutuu kuitenkin joka viikko raapimaan jostain kasaan ne tarvittavat sataset.
No, pääsinpä minä hyvään julkkisseuraan: ensimmäinen kuraattori oli Mr. Lordi (tässä valinnat) ja toinen Rovaniemen kaupunginjohtaja Mauri Gardin (tässä valinnat).

Julkaistua 188: Liian helppoa taikuutta

Kävin Ateneumin taidemuseon suuressa Lappi-näyttelyssä Lapin taika (18.6.2011–8.1.2012) heti tuoreeltaan ja kirjoitin jo 22.6. siitä arvion Kauppalehteen. Kesän takia jutun julkaisu venyi ja se tuli ulos lopulta eilen 15.8. – mutta jatkuuhan näyttely vielä pitkään, ylipitkään.

Liian helppoa taikuutta

Ateneumin suuri Lappi-näyttely jää lumoavan elämyksen sijaan vaisuksi kokemukseksi.

Ateneumin taidemuseo on kunnostautunut viime vuosina taidemaailman rajalinjojen rikkojana. Se on alkanut esittää valokuvaa taiteena taiteiden joukossa, se on esittänyt nykytaidetta osana ripustuksiaan tai sitten pieninä oheisnäyttelyinä ja se on uskaltanut tehdä poikkeavia kuratoriaalisia ratkaisuja. Ateneumista on selvästikin tullut paikka, jonne mennään katsomaan muutakin kuin ikiklassikoita.

Sama resepti jatkuu Lappi-aiheisessa suurnäyttelyssä. Mukana on ilmeisiä Lapin kuvauksen klassikoita kuten Andreas Alariesto, Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa. Mukana on myös monia nykytaiteesta tuttuja nimiä – vaikkapa Jorma Puranen, Rosa Liksom ja Jussi Niva. Onneksi mukana myös yksi aivan uusikin kiinnostava tuttavuus: Elina Juopperi ja hänen installaationsa inarinsaamen puhujista.

Andreas Alariesto (1900–1989), Kolttalappalaisen asunto, 1948. Rovaniemen taidemuseo, Rovaniemen kaupungin kokoelma.

Lapin taikaa on pyritty lisäämään myös näyttelyarkkitehtuurilla: Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen–Komonen on loihtinut varsinkin nykytaiteen kehykseksi lumovoimaisen valkoisen hohteen, jolla katsojaa yritetään siirtää jonnekin muualle. Jo heti näyttelyn alussa tämä toimii, mutta aloin kuitenkin Jussi Nivan suurikokoisen maalauksen edessä miettiä, että tekeeköhän väistämättä syntyvä revontuliassosiaatio oikeutta Nivan varsin abstraktille ja osin käsitteelliselle tematiikalle. Riittääkö siis se, että taiteilija on syntynyt Pellossa? Sama koskee Rovaniemen suurta poikaa Kari Huhtamoa, jonka teräskonstruktiot ponnistavat pikemminkin kansainvälisten taidepääkaupunkien modernismista kuin jostain luonnonmystiikasta – oli teokset sitten nimetty miten tahansa. 

Yleisnäkymä pääsalista. Vasemmalla Jussi Niva (s. 1966), oikealla oranssi Kari Huhtamo (s. 1943), jota luulin kaukaa Antero Toikaksi (s. 1954). Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Latteaa taidetta

Taikuus on taidehistorian tavoin illuusioiden luomista. Tämäkin näyttely luo erilaisia illuusioita, joiden takaa on väliin vaikea havaita esimerkiksi taiteelliseen laatuun liittyviä kysymyksiä. Totta kai esimerkiksi Juho Kyyhkynen on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava henkilö, mutta se, että Tuija Hautala-Hirvioja on tutkijana nostanut häntä esiin, ei tee hänestä yhtään parempaa taidemaalaria. Kyyhkysen iso ryhmä näyttelyssä häkellyttää lähinnä sillä, miten huonoa, kliseistä ja postikorttimaista maalausta hänen taiteensa on. Gabriel Engbergin värimaailma on vastaavasti tuhnua ja suttuista, eivätkä Reidar Särestöniemen huippujulkkisaikanaan tehtailemat Lapin maisemat ole kovin kiinnostavia muuta kuin lähinnä huutokauppanoteeraustensa tai tekijäänsä liittyvien lukemattomien tarinoiden ja kaskujen kautta. 

 Juho Kyyhkynen (1875–1909), Kota, 1909, Ateneumin taidemuseo. 

Suurin osa näyttelyn teoksista – niin vanhempi kuin nykyinenkin taide – tuntuu tutulta ja moneen kertaan nähdyltä, eikä ainakaan minun Lappi-kuvani tai sen mahdolliset kriittiset kyseenalaistukset kokeneet mitään erityisiä liikahduksia, joita olin virittäytynyt kokemaan.

Veikkaanpa, että näyttelyn yhteydessä julkaistu 200-sivuinen kirja tulee olemaan merkittävämpi ja selvästikin enemmän myyttejä purkava kokemus kuin saleissa koettu haalea elämys. Hyvä edes näin.