Julkaistua 842 & Näyttelykuvia 1068: Virossa 190: Metamodernistinen imploosio

Tänään ilmestyneessä Sirpissä oli juttuni Kiwan (s. 1975) näyttelystä Helsingissä, Galleria 68:ssa. Vielä ehtii siis hyvin käymään. 

Metamodernistinen imploosio 

Kiwa: The Spiral of Void, Galleria 68, Helsinki 8.6.–2.7.2017

Olen jo vanheneva mies ja siksi otan heti alkuun vapauden muistella. Olen harrastanut aktiivisesti Viron taidetta parikymmentä vuotta. Olen nähnyt Viron nykytaide-elämässä täsmälleen samanlaisia vaiheita kuin Suomessakin, mutta myös jotain varsin erilaista: muun muassa sen, miten 1990-luvulla Soros Center of Contemporary Arts alkoi transformoida virolaista taide-elämää, luoda uusia infrastruktuureja ja muutenkin uudenlaisia struktuureja, määritellä ikään kuin poliittisesti korrektin vuorovaikutuksen suuntaa. 

Tähän sisältyi myös selän kääntäminen Suomelle. Ainakin siltä tuntui. Kun parikymmentä vuotta sitten esittäydyin Tallinnassa suomalaisena taidekriitikkona, se ei yleensä herättänyt minkäänlaista kiinnostusta – pikemminkin kuin sääliä. Nuoremmat virolaistaiteilijat olivat kiinnostuneita Berliinistä, Lontoosta ja New Yorkista. Suomen ja Viron taidesuhteet olivat käyneet vanhanaikaiseksi, menneisyyden tuottamaksi painolastiksi. Muistan eräänkin kerran kun keskustelin Wiiraltissa erään sattumalta tapaamani kollegani kanssa ja huomasin yhtäkkiä kelloa vilkaistuani, että minulle tuli kiire lähteä Leonhard Lapinin luokse. Meillä oli sovittu tapaaminen. ”Miksi teidän pitää aina mennä sinne Lapinin luokse?”, kysyi kollegani oudon kiukkuisesti, kun lähdin. 

Tähän kaikkeen sisältyi jossain määrin modernismin ja virolaiselle taiteelle tyypillisen, ehkä hieman herooisen neoavantgardismin kanssa tehtyä rankkaakin rajanvetoa. Sivusta tarkkailevan suomalaisen taidekriitikon tuntemukset olivat väliin aika paradoksaalisia. Miksi neuvostoajan toisinajattelijoista ei tullutkaan sankareita? Muistan kuinka ihmettelin esimerkiksi sitä, että Lapinin kirja Pimeydestä valoon – Viron taiteen avantgarde neuvostomiehityksen aikana (Otava 1996) ilmestyi vain suomeksi eikä lainkaan viroksi. Ihmettelin myös sitä, kun luin jonkun Raul Meelin artikkelin – nimeä en valitettavasti enää muista – omasta taiteellisesta tilanteestaan. Se henki aika voimakasta katkeruuden tunnetta virolaista taide-elämää kohtaan. 

Nyt kaikki tuntuu olevan toisin. Olen nähnyt viime vuosina Kumussa hienoja retrospektiivisiä näyttelyitä: Meel, Jüri Okas ja Tõnis Vint – nyt odottelen sekä Lapinia että Kaarel Kurismaata. Pienemmissä teemanäyttelyissä on kirjoitettu kiinnostavia lisälehtiä neuvostoajan virolaiseen taidehistoriaan. 

Virolaisten taiteilijoiden suhteet Suomeenkin ovat palanneet takaisin. Nuoremmat ovat vaihtaneet näyttelyitä keskenään, ja vanhemmatkin ovat kiinnostuneita. Tämä on vaikuttanut minunkin elämääni. Kun toimin Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorina vuonna 2011, minua pyydettiin kutsumaan mukaan myös virolaisia taiteilijoita, ja näin tapahtuikin. Nyt yritän parhaillaan etsiä Suomesta näyttelypaikkaa Eesti Energiad -ryhmälle (Jaan Paavle, Paul Rodgers, Jüri Ojaver ja Jaan Toomik). Viimeksi kun tapasin Raoul Kurvitzin Wiiraltissa, päädyimme samaan: toiveeni on saada hänetkin piakkoin Suomeen. 

Yksi tämän muutoksen symboleista – ainakin minulle – on ollut Kiwa. Hän Suomessa tuttu jo entuudestaankin, mutta oli hauskaa ja vähän yllättävääkin mennä pieneen helsinkiläisgalleriaan katsomaan Kiwan tuoreinta näyttelyä. 

Kiwa on käynyt läpi kuin nopeutetusti liukuman omasta punknuoruudestaan ja sen tuottamasta postsovjeettisesta tietoisuudesta nykyiseen miltei ironiasta vapaaseen asenteeseen. Tämän vuoksi uskallankin nimittää häntä virolaiseksi metamodernistiksi par excellence. Kiwan työskentelyssä on selvästikin mukana postmodernin kaltainen tietoisuus ja metatasojen suorastaan pakonomainen metodinen kehittely, mutta hän ei alleviivaa tietoisuuttaan eikä höystä sitä helpolla ja vähän halvallakin ironialla, mikä on ollut postmodernille niin ominaista. Metamodernismia on toisinaan nimitetty myös ”uusvilpittömyydeksi”, mitä ei tule sekoittaa naiiviuteen. Vaikka Kiwa on selvästikin cool, ei hän ole cool vastenmielisen välinpitämättömällä tavalla. Hänen työstään pystyy aistimaan rakentavan asenteen, vaikka siinä olisi mukana huumoriakin. Hänellä on metamodernismille ominaisella tavalla vilpitöntä kiinnostusta myös vanhempien sukupolvien kanssa yhteisesti luotuun todellisuuteen. Hänen työskentelystään aistii voimakkaasti juuri sen värähtelyn, jota metamodernismin teoreetikot Timotheus Vermeulen ja Robin van den Akker ovat kuvanneet: ”Värähtely modernistisen innostuneen sitoutuneisuuden sekä postmodernin ironisen irtonaisuuden välillä, värähtely toivon ja melankolian, naiiviuden ja tietämisen, empatian ja apatian, yhtenäisyyden ja moninaisuuden, totaalisuuden ja fragmentoituneisuuden sekä puhtauden ja epäselvyyden välillä.” 

Kiwa on uppoutunut Raul Meelin jo ikonisiin teoksiin tekemällä niistä scratchaamalla eräänlaisen remixin, jota jotkut varmaankin nimittävät taidehistoriasta tutulla käsitteellä ”Hommage à…” – eikä varmaankaan vähiten Meel itse. Teossarja ei kuitenkaan määrity selkeästi, ja kysyessäni asiasta Kiwalta itseltään avajaisissa, hän kertoi, että prosessi sai alkunsa hieman sattumanvaraisesti skannerin päällä olleesta Meelin työstä. Hän itse näki pidemmän prosessin myötä sen, miten ensin mekaaninen scratchaus alkoi tuottaa hiljalleen uusia merkityssisältöjä, joista hän ei itsekään ollut ensin täysin tietoinen. Luulen, että kyseessä on hyvinkin analoginen tilanne Meelin teosten synnyn kanssa, kun tämä aikoinaan aloitteli konkreettista runoutta armeijan kirjoituskoneensa kanssa. Asiat johtavat toisiin asioihin ja alkavat sekoittua ja limittyä keskenään muodostaen myös jonkinlaista systeemiä, jonka vasta prosessi määrittelee omien assosiatiivisten heiluriliikkeidensä myötä. Tekniikka on tietysti toinen, ja tietoisuuden määrä jo sitä luokkaa, ettei sitäkään enää kykene hallitsemaan mitenkään tarkan metodisesti. Digitaalisen maailman ja sen tuottamien yllätysten ja virheiden ennustamattomuus tuo myöskin oman lisänsä verrattuna mekaaniseen kirjoituskoneeseen. Itse asiassa kuvitellessani sekä Meeliä että Kiwaa työnsä ääressä havahduin aika kiinnostavan ajatuksen. Koen Meelin ja hänen muiden neoavantgardististen kumppaneiden työssä melko voimakkaan vastareaktion varsinkin maalaustaiteen historiaan, jossa tietyllä orgaanisuudella – vapaamuotoisuudella ja sattumanvaraisuudella – on epäilemättä ollut suurempi rooli kuin moni taidemaalari on halunnut myöntääkään. Nyt tuntuu siltä kuin Kiwa remiksauksessaan altistaisi Meelin menetelmät juuri niille voimille, joita Meel itse kuvitteli olevansa kieltämässä – käyttäen ikään kuin uuden digitaalisen tekniikan mahdollistamaa virtaavaa, sulattavaa ja sekoittavaa merkityksenannon menetelmää, joka on yhtäaikaisesti vanhanaikainen ja uudenaikainen sekä kiinnostavalla tavalla ennustamaton.
Ja pakkohan minun oli kysyä Kiwalta se merkittävä ja ilmeinen kysymys: Kuinka paljon mukana on ironiaa? Seurauksena oli monalisamainen hymy ja pitkä hiljaisuus. Mitään lopullista vastausta en edes saanut. Oletan, että totta kai mukana on ironiaa, ainakin hitunen. Mutta luulen, että kysymys oli Kiwalle lopultakin irrelevantti. 

Siitä olen kuitenkin melko varma, että metatasojen jatkuva kasautuminen on tuomittu loppumaan joskus. Minun on vaikea – ehkä se on jopa mahdotontakin – kuvitella sitä aikaa, joka tuottaisi remiksauksen Kiwan töistä. 

Kiwa on siis ehkä metamodernistisen imploosion ensimmäisiä airueita.

Näyttelykuvia 955 & Virossa 141: Juhlaretki Viroon

Terveisiä Virosta, missä vietin viikonlopun. Laulasmaalla asuva ystäväni, kuvanveistäjä Jüri Ojaver (s. 1955) täytti 60 vuotta:

Kairi Leivo soittaa säkkipilliä, Jüri kuuntelee.

Jüri tanssin pyörteessä vaimonsa Terje Ojaverin (s. 1955) kanssa, hieno veistäjä hänkin.

Ja hauskaahan oli. Tutustuin myös uusiin taiteilijoihin, muun muassa häkellyttävään multitalenttiin Kiwaan (s. 1975), joka on Jürin ystävä ja joka toimitti juhlissa DJ:n virkaa. Hänen teoksiaan olen tosin nähnyt aiemminkin: 

Ja sitten jälleen yksi täyskahjo virolainen kuvanveistäjä, Sikakylän Simson (s. 1959), tosi velmu ja hauska mies:

Ja useita vanhoja tuttuja:

Brittiläissyntyinen Paul Rodgers (s. 1953) ja puolisonsa Anne Daniela Rogers (s. 1975).

Viime vuonna Suomessakin esiintynyt hieno maalari Tiit Pääsuke (s. 1941).

Ja tietenkin Leonhard Lapin (s. 1947), jolta on juuri ilmestynyt uusi omaelämäkerrallinen romaani, Siintallinn.

Ja vielä kymmeniä muitakin. Aamuyöhön meni ja aamulla käytiin saunassa. Ja sen jälkeen juotiin vielä Jürin itsensä panemaa sahtia (koduõlu), jota hän pumppasi isältään perimästä pannusta vanhalla Moskvitšin pumpulla.

Rauhallisimmat hetket vietin vanhan kamuni ja kaimani, Karu-Ottin (= Karhu-Otso) kanssa. 

Ruohonjuuritason kulttuurivaihtoa parhaimmillaan. Vielä onnea ja kiitos, Jüri (ja Terje, jota ilman ei mikään onnistuisi)!  

***

Paluumatkalla tuli Tallinnassa harrastettua vähän virallistakin taide-elämää. Oli hienoa nähdä Viron taiteen grand old lady Lola Liivat (s. 1928) Tallinnan taidehallin galleriassa (Kunstihoone galerii) täydessä iskussa näyttelyssään Muusika on ülim (13.2.–15.3.) – vielä siis ehditte:

Ludwig van Beethoven: Pastoraal, öljy ja akryyli, 2013.

Musiikkiaiheinen teemanäyttely oli hienostunut kokonaisuus.

Virossa 115 & Arkkitehtuuria 40: Retki Kukun kylään

Viime lauantaina jätin Kiasman ystävät, joiden Tallinnan nykytaiteen matkaoppaana olin toiminut, illan suussa palaamaan kotiin ja jäin vielä vähäksi aikaa omille teilleni. Lähdin Laulasmaalle, missä asuu ystäväni kuvanveistäjä Jüri Ojaver (s. 1955). Siellä asustelee myös kaimani Karu-Ott (= Karhu-Otso), jonka kanssa jaoin makkaraa:

Illan suussa Laulasmaalla piipahti myös Jaan Toomik (s. 1961), jolle Jüri valmisti pikaisesti muistomerkkipienoismallijalustan. Molemmat nimittäin osallistuvat Kadriorgiin sijoitettavan Jaan Poskan muistomerkin kilpailuun. Kohteliaana miehenä Jaan ei halunnut nähdä Jürin kilpailuehdotusta (deadline oli eilen). Onnea molemmille!
Sunnuntaina lähdimme pienelle etelänmatkalle. Suuntasimme pikkuiseen Kukun kylään, joka sijaitsee Raplan maalaiskunnassa lähellä Hagudin pikkukauppalaa (alevik). Siellä asustelee pitkään Virossa työskennellyt brittitaustainen kuvataiteilija Paul Rodgers (s. 1953) ja hänen vaimonsa Anne Daniela Rodgers (s. 1975), taiteilija hänkin:

Nuorin Rodgersien kolmesta lapsesta, Isabella, mansikoiden kimpussa.

Paul ja Jüri puutarhassa.

Rodgersien talo ja piha ovat aivan fantastisia. On aika häkellyttävää nähdä keskellä maaseutua ammattiarkkitehdin piirtämä vanha maatilarakennus:

Talon on suunnitellut yksi Viron ensimmäisistä ammattimaisista arkkitehdeista, Karl Burman (1882–1965), ja se on 1940-luvulta. Burman on tunnettu myös kuvataiteilijana, varsinkin taitavana akvarellistina. Minulle kokemus oli siksikin hauska, että olen aikoinani monena vuotena vuokrannut Tallinnasta asuntoa, jonka rakennuksen on piirtänyt juuri Burman.

Mutta pihallahan me istuimme ja puhuimme muun muassa taiteesta ja katselimme välillä Rodgersien saunaa, jota Jürikin on ollut rakentamassa:

Joskus sitä tulee ajatelleeksi tätä omaa urbaania elämäänsä pienoisella kateudella toisenlaista maailmaa kohtaan. Ja samalla mietin Jürin vierusnaapurissa Laulasmaalla tyhjillään nököttävää erikoista Heimat-tyylistä taloa, joka olisi myynnissä:

Vaan millä minä tuon romahtaneen kuistinkaan osaisin korjata?

***

Kukun kylästä lähdimme Sakun kunnan Kurtnan kylään, jossa sijaitsee entinen Kurtnan siipikarjankasvatuksen koeasema, nykyinen lomakeskus. Valve Pormeisterin (1922–2002) suunnittelema rakennus on onneksi suojelukohde, joten tämä neukkuajan julksien maatalousarkkitehtuurin yksi merkittävimmistä kohteista tulee toivottavasti säilymään arvonsa mukaisella tavalla:

Pormeisterin huippurakennus on suunniteltu 1965, ja se valmistui vuonna 1966. Neukkuajan virolainen arkkitehtuuri ei – edes kolhoosiarkkitehttuuri – siis ole ihan yksinkertainen asia. Pohjoismaiset vaikutteet ja orgaaninen arkkitehtuuri olivat Virossakin tuttuja, ja myös sallittuja. Retkeillessä voi tehdä monenlaisia yllättäviä löytöjä.

Alkuperäisestä sisutuksesta on jäljellä vain aulan tuolit ja aulan ja juhlasalin lamput

Näkymä takapihalle ja joelle. Vasemmalla vanha tuoli. Sisustusarkkitehtuurista vastasivat virolaiset legendat Väino Tamm (1930–1986) ja Vello Asi (s. 1927).

Talossa olleet julkiset taideteoksetkin ovat säilyneet. Tosin kuvanveistäjä Riho Kuldin (s. 1936) metalliveistos lojuu tällä hetkellä väärässä paikassa salin nurkassa:

Jüri innostui konttaamaan paikalla olleen 1,2-vuotiaan Pilleriinin kanssa. Taustalla Kuldin veistos.

Tässä teos alkuperäisessä paikassaan:

Ja kyllä tämän Anu Rank-Soansin (s. 1941) seinäteoksen edestä voisi nuo rumat tuolit ottaa pois:

Ainakin vähän tekemistä siis riittää, jotta talo saataisiin edes lähelle vanhaa loistoaan.

Vaan olipa kiinnostava ja monipuolinen matka.

Ja mitä toin tuliaisiksi? Yhtä suurinta virolaisista herkuistani, Keilan torilta ison nipun karhunlaukkaa (karulauk):

No, toimme me Paulilta Leo Lapinille (s. 1947) tuliaisiksi myös kaksi viiriäisenmunaa (vutimunad), joita Paul tarjosi meille. Mutta koska Leoa ei näkynyt, päätimme Jürin kanssa syödä Lapinin munat jäähyväisoluen kanssa pubissa. Tarjoilija oli vihainen nähdessään munankuoret pöydällä ja kysyi: "Why did you do it?" Ja minä vastasin: "Because we were hungry."

Julkaistua 406 & Näyttelykuvia 777 & Virossa 91: Absurdin lumoa

Palataan rästeihin. Viikko sitten maanantaina avattiin Galleria Ortonissa virolaisten taiteilijoiden Jüri Ojaverin (s. 1955) ja Jaan Toomikin (s. 1961) näyttely (4.3.–5.4.). Pidin totuttuun tapaan avajaispuheen, jonka sisältöä yritin muistella seuraavana aamuna kirjoittamaani taiteilijoiden esittelyyn gallerian verkkosivuilla: 

Absurdin lumoa

Galleria Ortonin jo perinteeksi muodostunut virolaisen nykytaiteen esittely jatkuu kahden monipuolisen taiteilijan yhteisnäyttelyllä. Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jan Toomik (s. 1961) ovat tulleet tunnetuksi maalareina, veistäjinä, installaatioiden tekijöinä sekä performanssi- ja videotaiteilijoina. Molemmat ovat myös kouluttaneet uusia virolaisia nykytaiteilijoita: Toomik on toiminut Viron taideakatemian poikkitaiteiden professorina ja toimii nykyään maalaustaiteen professorina, Ojaver on puolestaan toiminut saman akatemian kuvanveiston professorina. Ei ole myöskään sattumaa, että he esiintyvät ryhmänä: yhdessä brittisyntyisen tallinnalaisen Paul Rodgersin ja jo edesmenneen Jaan Pavlen (1940–2010) kanssa he muodostivat aikoinaan Eesti Energiad -taiteilijaryhmän. 

Paikalla oli myös Viron suurlähettiläs Mart Tarmak (vas.), joka kävi intensiivisiä keskusteluja Toomikin ja Ojaverin kanssa.

Ojaver on taiteilijana itseoppinut, mutta monipuolinen lahjakkuus vei hänet aina akatemian professoriksi asti. Hän on toiminut enimmäkseen kuvanveistäjänä, eikä mikään materiaali ole ollut vierasta: työstettävänä materiaalina voivat toimia yhtä lailla löytötavarat – vaikkapa vanhat neuvostoaikaiset audiovisuaaliset laitteet – kuin klassiset veistomateriaalitkin.

Ojaverin mukaan Onnistunutta metsäsystä seuraa aselevon aika.

Toomik valmistui akatemiasta taidemaalariksi, mutta hän tehnyt mittavan kansainvälisen uransa lähinnä videotaiteen parissa. Nyttemmin hän on siirtynyt 35-millisen filmimateriaalin pariin ja on parhaillaan tekemässä ensimmäistä pitkää elokuvaansa, mutta myös maalaaminen on palannut takaisin. 

Toomikin Asetelmassa paletti transformoituu maalaukseksi.

Vaikka Ojaver ja Toomik esiintyvät mieluusti yhdessä ja vaikka heidän tematiikkansakin – molemmat esimerkiksi käsittelevät henkilöhistoriaansa kietoutuvia kysymyksiä jopa hieman vinolla huumorilla – on usein samanlaista, ovat he hyvin erilaisia taiteilijoita. Toomik on sisäänpäin kääntyneempi ja ehkä hiljaisen runollinen. Ojaver on puolestaan sosiaalinen ekstrovertti, joka saa usein ideoita keskustelukumppanien kanssa kimpoilevista sanaleikeistä.

Ei kannata myöskään unohtaa, että molemmat taiteilijat kokivat nuoruudessaan myös sen maailman, jossa heistä yritettiin kasvattaa kuuliaisia neuvostokansalaisia. Tällä on varmaan oma selitysvoimansa siihen, että molempien teoksista voi usein löytää elementtejä, jotka hakeutuvat eksistentiaalisia kysymyksiä käsitellessään varsin absurdiin maailmaan. Vaikka teoksissa on usein henkilöhistoriallinen lataus, nousevat ne tietyn eletyn ja koetun lisäksi jaetun yhteiskunnallisen tietoisuuden kautta myös yleisemmälle tasolle. Selkeitä väitelauseita ne eivät kuitenkaan ole, sillä molempien taiteilijoiden teoksia leimaa myös outous ja arvoituksellisuus – varsin kummallinen ja kiehtova poeettinen lumovoima. 

*** 

Ja sitten totuttuun tapaan Ravintola Salveen jatkoille, jossa nykyaikaisesti verkostoiduttiin kollegoiden kanssa, kuten tässä Toomik taidemaalari Olavi Pajulahden (s. 1944) kanssa:

On se vain niin, että ruohonjuuritason kansainvälisyys on sitä parasta kansainvälisyyttä. Tai ainakin hauskinta.