Pieni ratkaiseva hetki

Ei tämä sommittelullisesti kovin hyvä kuva ole, mutta pieni ratkaiseva hetki siinä ehkä kuitenkin on. Etsin vanhalta, miltei romuttuneelta tietokoneeltani tiettyjä kuvia ja törmäsin tähän sattumalta. Tuli tosi lämmin ja nostalginen olo. Ajattelin vain nyt jakaa tämän niille, joilla on Leena Peltolasta (1921–2008) hyviä muistoja. Olen näköjään ottanut sen 18.6.2008. Syksyllähän Leena sitten kuoli.

Leena käveli Radek Grytan (s. 1955) veistoksen alta, ja osuin sattumalta kohdalle – huusin häntä kyllä pysähtymään, kun näin kuvan heti mielessäni. Kyseessähän oli EMMA:n puuveistosnäyttely Puu veistäjän käsissä (18.6.–31.8.2008), joka taisi olla viimeinen Leenan kuratoima näyttely. Toimin tuolloin jonkinlaisena epävirallisena apukuraattorina Leenalle eli käytännössä opetin häntä hakemaan kiinnostavia nuorempia puuta käyttäviä kuvanveistäjiä netin kautta – hän kun ei ollut kovin innokas tietokoneihminen. Vanhemmat veistäjät hän kyllä tunsi miltei teos teokselta – hänellä oli nimittäin järkyttävän hyvä kuvamuisti. Hän saattoi ilman mitään snobbailua todeta kuin ohimennen: "Kai muistat sen teoksen siitä vuoden 1972 näyttelyluettelosta?"
Kirjoitin myös taiteilijaesittelyt näyttelyn luetteloon. Hieno projekti, jota vieläkin aika usein muistelen ilolla.

Julkaistua 556 & 557 & 558: Käden ja mielen harjoitteita & "Kuvataiteilijan koko ura on harjoittelua" & Polemiikkia

Katsoin juuri aamu-tv:tä, jossa keskusteltiin kotiinpalaavien rauhanturvaajien posttraumaattisesta stressistä. Sellaisen kourissa minäkin nyt olen. Olin kuusi viikkoa Saarenmaalla turvaamassa omaa rauhaani ja kirjoittamassa kirjaa, ja nyt pitäisi taas ryhtyä kirjoittamaan eläimellisellä tahdilla lyhyitä juttuja, jotta saisin rahaa muun muassa vuokraan ja kaikkeen siihen, minkä tuhlasin, kun samalla olin tekemättä varsinaista leipätyötäni. Nyt minun pitäisi olla levännyt, ladattu syksyä varten ja motivoitunut. Ja kuitenkaan ei huvittaisi yhtään kirjoittaa. Haluaisin edelleenkin vain kuunnella kokoontuvien kurkien huutoa Talilan kylän pellolla. Mutta lentäähän nekin nyt pois. Niin, että vorwärts!

Posti oli tuonut yhtä sun toista, mutta niistä jutuista on rahat jo syöty. Yksi postintuoma oli Taideyliopiston lehti IssueX, jonka tuoreimmassa numerossa (syyskuu 2014) minulla oli kolme juttua. 

Lehden teema oli harjoittelu, ja oli varsin hauskaa keskustella Jan Kailan (s. 1957) ja Pirjetta Branderin (s. 1970) kanssa aiheesta. Tein vielä erillisen laatikkojutun vähän vanhemmasta tekijästä, Jorma Hautalasta (s. 1941), joka kuuluu niihin äärettömän ahkeriin kuvataiteilijoihin, joihin Kailakin viittaa.

Käden ja mielen harjoitteita

Maallikkokin tietää, että muusikon ja tanssijan virtuositeetti perustuu loputtomia toistoja sisältävään harjoitteluun, suoritusten hiontaan. Mutta onko kuvataiteilija perustaidot opittuaan heti valmis mestarisuorituksiin? Vai täytyykö hänenkin harjoitella?

Jotkut harvat kuvataiteilijat ovat tulleet tunnetuiksi nimenomaan piirtäjinä, mutta monelle taiteilijalle piirtäminen on taiteen alku ja usein ainoa harjoitteluksi mielletty osuus. Suomen Taideakatemian koulussakin ensimmäinen vuosi pelkästään piirrettiin, ensin kipsimalleja ja sitten ikään kuin korkeammalla tasolla elävää mallia. Tässä on tapahtunut selkeä muutos, koska itsekin muistan, miten Kuvataideakatemiaksi sittemmin nimetyn koulun saattoi erääseen aikaan 1990-luvulla läpäistä piirtämättä viivan viivaa. Tarina kertoo, että senkin jälkeen kuvanveiston professori Radoslaw Gryta oli pitkään ainoa opettaja, joka vaati oppilailtaan piirtämistä.

Nyttemmin koulussa on palattu joihinkin klassisiin asioihin, jotka liittyvät selkeästi harjoitteluun, taitojen kehittämiseen – muun muassa anatomiaan. Jo Leonardo da Vincihän vietti renessanssiaikaan öitään ruumishuoneella leikellen ruumiita sekä tutkien lihaksiston ja luuston toimintaa. 

Kuvataideakatemian taiteellisen tutkimuksen professori, valokuvataidetta ja installaatioita itse tekevä Jan Kaila toteaa, että ”nykytaiteessa taiteilija ei välttämättä enää edustaa käden kontrollia tai silmän ja käden synkronisointia. Ei näitä taitoja enää edellytetä. Tosin täytyy muistaa, että moni tuntemani maalari sanoo, että jos hän ei maalaa joka päivä, hän menettää taitonsa.” 

Jan Kaila, Elis Sinistön muistonäyttelystä, 2003.

Kailan mukaan ”lingvistisesti orientoitunut, käsitteellinen taiteilija on usein irrottautunut objektista. Sellainen taiteilija ei yritäkään hankkia harjoittelun avulla yhteyttä mieleen suvereniteettin pyrkien. Tietenkin voidaan kysyä, että onko lukeminen harjoittelua. Onko muun taiteen katsominen harjoittelua? Mutta silloin harjoittelun käsite vesittyy, tyhjenee semanttisesti. En kuitenkaan haluaisi vesittää tätä käsitettä, koska silloin ajautuisimme vain keskusteluun siitä, kuka on taiteilija ja mitä taide on. En pidä tätä häilyvien rajojen keskustelua kovin kiinnostavana.”

Nykytaide ja käsityöläisyys

Kuvataiteilija Pirjetta Brander piirtää, maalaa, tekee grafiikkaa, installaatioita ja videoanimaatioita. Viimeisen vuoden ajan hän on keskittynyt kuvanveistoon suorittaessaan jatko-opintojaan Kuvataideakatemiassa.

”Ammatinharjoittaminen on jo sellaisenaan harjoittelua. Treenaaminen ei tietenkään ole samanlaista kuin muusikoilla, varsinkin klassisilla muusikoilla, joilla suoritus perustuu jatkuvaan toistoon. Kuvataiteissa sellaista harjoittelua ei ole, mutta vaikka käsityöläisyyttä ei enää pidetä samalla tavalla arvossa, huomaa sitä kyllä, että taito on lisääntynyt, kun on tehnyt näitä asioita yli 20 vuotta.” 

”Piirtämisen osuus riippuu piirtämisen tavasta. Mitä siinä tavoittelee, havainnon ilmaisemista tai yhteyttä silmän ja käden yhteispeliin? Siinähän treenaaminen on kaiken A ja O. Mallista piirtäminen, jota minä olen tehnyt, vaatii vähän erilaista harjaantumista. Se paranee ajan kuluessa, ehkä huomaamattoman harjoittelun myötä. Empatia ja psykologinen silmä kehittyvät. Kyseessä ei siis ole pelkästään visuaalinen asia, mikä olisikin aika kalseaa.” 

Brander on vaihtanut tekniikoita ja materiaaleja yllättävän helpon tuntuisesti – katsojasta matka videoanimaatiosta betoniveistokseen tuntuu nimittäin aika pitkältä. ”Koen olevani vahvasti käsityöläinen. Silloin on aika helppoa omaksua uusia tekniikoita, jos ei nyt halua saavuttaa jotain aivan virtuoosimaista. Muistan esimerkiksi sen, miten rupesin ensimmäistä kertaa riveämään venettä (riveraudan avulla hampulla tilkitseminen, toim. huom.) ja minulle sanottiin, että olen tainnut tehdä sitä aiemminkin. Se sujui, koska olen tottunut tekemään kaikkea käsilläni. Kyllä kouliintunut klassisen baletin tanssija osaa varmaan nopeasti tanssia mitä vain.” 

Kaila kertoo siitä, miten eräs hänen Sibelius-Akatemian opettajakollegansa ”korosti erityisesti sitä, miten paljon muusikot joutuvat tekemään töitä” – implisiittisenä ajatuksena tietenkin se, että kuvataiteilijat eivät joudu tekemään yhtä paljon pitääkseen taitoaan yllä. Kaila oli todennut, että ”kuvataiteilijat tekevät todellisuudessa älyttömästi duunia”. Itsekin olen usein miettinyt tätä, kun olen seurannut taiteilijaystäviäni – sekä nuoria että vanhoja. Esimerkiksi taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala, joka opetti Suomen Taideakatemian koulussa/Kuvataideakatemiassa vuodet 1982–88, lähtee edelleenkin yli 70-vuotiaana työhuoneelleen miltei joka aamu. 

Populaarijulkisuudessa taiteilijoista ajatellaan usein, että heitä riivaa jonkinlainen ylevä ja poikkeuksellinen luomisen pakko, mutta kyseessä taitaa useimmiten olla käsityöläinen, silkan tekemisen ilosta syntyvä pakko.

Pirjetta Branderilla on muuten tiistaina avajaiset Galleria Sculptorissa. Joukolla katsomaan uusia veistoksia!

Esimerkiksi Brander on omaksunut viime vuonna uuden materiaalin, betonin. Hänen mukaansa ”yllätyksiä tulee, pitää koko ajan improvisoida, pitää luottaa siihen, että pystyy ratkaisemaan ongelmia. Jos joku menee pieleen, ei saa antaa periksi. Siitähän se hauskuus vasta alkaa, kun saa vaivata aivojaan, sillä, että miten tämän nyt saa ratkaistua. Taiteen tekemisessä ongelmien ratkaisu on kaikista hauskinta, ja kuvanveistossa niitä on loputtomasti. Se on ihan mahtavaa. Asenne ja kyky improvisaatioon, luovaan ongelmanratkaisuun, se on kaikista hienointa. Tässä prosessissa treenaamisella on epäilemättä merkitystä. Tärkeintä on kuitenkin asenne, se että ei joudu paniikkiin.”

Henkisiä harjoitteita

Nykytaiteessa korostetaan usein objektien tuottamisen sijaan prosessia ja sen avoimuutta. Kaila viittaa kollegaansa, Teatterikoulun taiteellisen tutkimuksen professoriin, teatteriohjaaja ja -käsikirjoittaja Esa Kirkkopeltoon, jonka eri ryhmissä on totuttu puhumaan harjoitteista. Vaikka ryhmissä harjoiteltaisiinkin esityksiä, on Kirkkopellolla tapana nimittää usein interaktiivisia ”lopullisia esityksiäkin” harjoitteiksi. Esimerkiksi Kirkkopellon ja Aapo Korkeaojan ohjaamassa Toisissa tiloissa (2007) oli kyse ”sarjasta kollektiivisia harjoitteita, jotka suoritetaan yleisön edessä. Harjoitteissa hakeudutaan yhdessä toisiin, ihmiselle vieraisiin tiloihin ja niistä palataan takaisin näin saadun kokemuksen rikastuttamana. Kysymys ei ole näyttelemisestä vaan metamorfooseista aistitiloihin ihmislajin rajojen ulkopuolella.” 

Kaila vertaa installaatioita tällaisiin harjoitteisiin. ”Vaikka installaation tekijä tekisi pienoismalleja, muuntaa tila teoksen aina toiseksi. Tekijä joutuu tekemään jatkuvasti eräänlaisia ennakoivia avaruudellisia harjoitteita. Itse asiassa pelkkää näyttelyn ripustustakin voidaan tarkastella eräänlaisena harjoitteena, vaikka teos lopulta lukitaankin, ja se voi olla jonkin aikaa olemassa tietynlaisena.” 

Branderin veistokset alkoivat elokuun lopulla valmistua.

Branderkin korostaa harjoittelun merkitystä ei-aineellisessa merkityksessä. Hänelle nuo toiset tilat ja rikastuttavat kokemukset ovat nykyään työmatkoilla tapahtuva ihmisten havainnointi. ”Nykyään harjoittelen ihmisten tarkkailua enemmän kuin ennen. Olen ottanut tavakseni julkisissa kulkuneuvoissa havainnoida tarkasti ihmisiä, koska he ovat yleensä niin keskittyneitä kännyköihinsä, että he eivät huomaa, vaikka heitä tuijottaisi kuinka paljon. Teen sitä tietoisesti joka päivä.” 

”En kuitenkaan ajattele harjoittelua. Se ei ole tavoitteellista. Harjoitukset liittyvät pikemminkin avoimuuden jatkuvaan treenaamiseen. Se pitää muistaa, koska muuten sitä urautuu helposti, eikä näe mitään.” 

Ehkä on kuitenkin syytä muistaa Kailan skeptisyys, hänen ajatuksensa käsitteen vesittymisestä: ”Minulle tämä on vähän epäselvää. Missä määrin tiedostamaton ja spontaani on harjoittelua? Missä määrin se on pikemminkin herkkyyttä ja olemisen osaamista. Miellän harjoittelun enemmän toiminnaksi, jossa on tietty rytmi ja muoto, tietty päämäärä.” 

Ehkä kuvataiteilijan harjoittelu on keinumisen harjoittelua – tasapainoharjoitteita siinä heiluriliikkeessä, jonka ääripäinä ovat käsityöläisyys ja avoimuus elämälle sekä toisille ihmisille? 

***

Jorma Hautalaa kävin myös tapaamassa hänen työhuoneellaan – ja otin kuvia hänen "harjoitteistaan":

”Kuvataiteilijan koko ura on harjoittelua”

”Kuvataiteessa tuntuisi oudolta, että sitä vain toistaisi ja toistaisi. Hioisi suoritusta loputtomasti kuin muusikko, joka saattaa harjoitella monta tuntia päivässä”, toteaa taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala työhuoneellaan. 
Toisaalta Hautalan mukaan ”kuvataiteilijan koko elämänura, koko tuotanto, on harjoittelua” – ”sitä suurta mestariteosta varten”, hän lisää ironisesti. 

Hautala muistuttaa kuitenkin modernin taidekoulutuksen ja harjoittelun välisistä kytkennöistä ja viittaa legendaariseen Bauhausiin, jossa muun muassa Johannes Itten ja Josef Albers käyttivät esikursseillaan erilaisia harjoituksia – sekä väriin että materiaaliin liittyen. Esimerkiksi Albersin kursseilla muotoiltiin tunnettujen väritehtävien lisäksi pahvista ja paperista erilaisia konstruktioita. Albers halusi kehittää oppilaitten ’materiaalitunnetta’ (Materialgefühl): ”Kuten punainen ja vihreä täydentävät toisiaan, voivat muodostaa siis kontrastin ja tasapainon, niin myös tiili ja säkkikangas, lasi ja steariini.” 

Hautalan työpöytää elokuulla.

Suomessa Bauhausin ja nimenomaan erilaisten harjoituksien perinnettä piti pitkään yllä Kaj Franck, jonka yleisen sommittelun peruskurssilla Hautalakin on opiskellut Taideteollisessa oppilaitoksessa. 

Hautala palauttaa myös mieliin edelleenkin varsin suositun croquis’n, nopean elävän mallin piirtämisen, jota jotkut taiteilijatkin vielä harrastavat pitääkseen yllä taitoaan: ”Siinähän ei pyritäkään taideteokseen, vaan kyse on käden taidosta ja nopeudesta – haetaan esimerkiksi viivan ilmeikkyyttä.” 

Hautala ei harjoittele tietoisesti, mutta maalaamisvaihetta edeltää luonnostelu, joka on tietyllä tavalla kuin harjoitusta ja jättää paljon käyttämätöntä materiaalia – toisinaan unohduksiin, toisinaan uudelleenarvioinnin ja jatkokehittelyn aiheeksi. ”Minun tapani lähtee intuitiivisesti, päässä on joku geometrinen tai ornamentaalinen aihe, ja sitten piirrän sen suurin piirtein paperille, käsivaralla. Sitten piirrän sen millimetripaperille tiettyyn mittakaavaan ja teen väri-intervallit.” Tähän vaiheeseen ei kuitenkaan enää liity harjoittelua. ”Ennen maalaamista minun täytyy hyväksyä se, mihin olen päässyt.”
”Ensin on kuitenkin paljon hakuammuntaa, lippua ja lappua syntyy. Sitten koordinaatit osuvat kohdalleen.” 
Hautalalla harjoittelu liittyy pikemminkin havainnointiin. ”Havainnoin koko ajan. Joukkoliikennevälineissä ja varsinkin kävellessäni katson valoa, varjoa, volyymeja. Katson miten valo toimii: vastavalo, myötävalo, valon suunnat. Vähän samalla tavalla kuin Jussi Tiainen viimeisimmässä näyttelyssään (Galleria Ama 8.–31.8.).” 

Kun viittaan Jan Kailan käyttämään harjoitteen käsitteeseen, Hautala osoittaa työhuoneen nurkassa pahvilaatikkoa: ”Minun harjoitteluni on tämä, laatikkokaupalla harjoitteita. Suurin osa jää kuitenkin laatikoihin."

Hautalan harjoitelaatikko.

 

***

Sitten oli samaan teemaan liittyen lehden Polemiikkia-sarjassa haastattelujuttu, jossa keskustelin kuraattorin, Kuvataideakatemian tilallisuuden ja näyttelysuunnittelun professori BarbaraVanderlinden sekä media- ja äänitaiteilijan, Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmän johtaja Marianne Decoster-Taivalkosken kanssa keskeneräisyydestä:

Polemiikkia

(1) MDT: Keskeneräisyys on interaktiivisessa mediataiteessa jo kuin määritelmällisesti sisäänrakennettu. Se ei voi olla muuta kuin epätäydellistä, koska ulkoiset tekijät vaikuttavat aina teokseen. Itse asiassa koko digitaalinen media on määritelmällisesti keskeneräistä, koska se on loputtomasti muunneltavissa ja myös yhdisteltävissä. 
(2) BV: Nykytaiteessa keskeneräisyydestä on tullut tavallaan olennainen osa taidetta. Tämä liittyy keskeisesti taiteen ontologiaan. Historiallisesti tarkastellen keskeneräisyys on kuitenkin eri aikoina saanut erilaisia tulkintoja.

(3) MDT: Nykyään sitä tulee useammin miettineeksi, että tehdäänpä työ vähän toisella tavalla – nykyään se on myös mahdollista. Tähän vaikuttaa myös paikkasidonnaisuus. Kun siirrät teoksen uuteen paikkaan, se voi olla kuin uusi teos. Työt alkavat elävää tavallaan omaa elämäänsä.

(4) BV: Uskon henkilökohtaisesti, että keskeneräisyyden tai lopullisen kokonaisuuden ymmärtämisen täytyy liittyä siihen, miten näemme maailman. Romantiikan kontekstissa fragmentaarisuus oli keskustelua saavuttamattoman kanssa. Slavoj Žižek puolestaan näkee kiinnostavasti meidän keskustelevan tulevaisuuden kanssa, saavan palautetta tulevaisuudelta. Hän kuitenkin muistuttaa, että tulevaisuuden määritteleminen on aina ideologian synnyttämistä.

(5) MDT: Sitä paitsi eihän elämä koskaan ole täydellistä. Asiat muuttuvat. Musiikissa asia on tietenkin vähän kompleksisempi, koska notaation kautta teoksen abstrakti puoli on muuttumaton. Musiikki ei ole pelkästään ääniä, eikä sitä pelkästään kuunnella. Musiikin ääneksi tulemiseen vaikuttavat muun muassa muusikot, instrumentit, tila ja kuuntelijat niin, että sama teos soi aina erilaisena, ja se resonoi erilaisella tavalla jokaisessa kuuntelijassa.

(6) BV: Tämä keskeneräisyyshän koskee oikeastaan kaikkia taidemuotoja, kuvataidetta, musiikkia, kirjallisuutta. Tai esimerkiksi filosofiaa. Esimerkiksi kirjallisuudessa koko James Joycen tuotanto on kuin keskeneräinen teos. Modernin myötä monet varmuudet otettiin pois.

(7) MDT: Täytyy muistaa myös 1960-luku, jolloin alettiin ymmärtää elämään enemmän jatkuvana muutoksen – John Cage, Fluxus, zen-buddhismi. Taiteilija yrittivät keksiä tapoja elää epävarmuuden kanssa. Nykyään tälle on varmaan laajemmin ymmärrystä, koska ihmisten arjessa teknologian kehitys merkitsee nopeaa ja jatkuvaa muutosta.

(8) BV: Taideteos on aina harmaalla vyöhykkeellä ja se määrittyy vasta kun teos ja yleisö kohtaavat. Joskus 1970-luvun jälkeen, kun suuret tarinat hävisivät, meillä alkoi olla tilanne, jossa jokaiseen kysymykseen saattoi saada 50 erilaista vastausta. Varmuutta ei koskaan ole. Mielestäni juuri taide on sensitiivistä tälle epävarmalle todellisuudelle, ja se ottaa keskeneräisyyden muodon pitääkseen yllä dialogia.

(9) MDT: Uuden tekniikan myötä dialogia voi käydä myös monin tavoin, myös oman tuotantonsa kanssa. Esimerkiksi nuoremmat muusikot ja tuottajat saattavat todeta, että äänitin jonkun kolme vuotta sitten, mutta nyt haluan tehdä sen uudestaan toisella tavalla. Ei kaksikymmentä vuotta sitten näin olisi sanottu. Se on aivan uusi asia.

(10) BV: On kuitenkin paradoksaalista yrittää näyttää prosessia, koska sitä ei voi pysäyttää. Tavallaan on siis absurdia tehdä prosessista esimerkiksi näyttelyä, koska se tuottaa vain tautologiaa. Tässä tilanteessa me elämme juuri nyt. Pitää muistaa, että prosessi on avoin ja aina on muuttujia, jotka on avattava pitääksemme dialogia yllä. 

Mukana oli myös kaksi kysymystä pallukassaan:

1) Pitäisikö taiteilijan uskaltaa tunnustaa, että tavoiteltua täydellistä taideteosta ei koskaan saa valmiiksi? 

2) Lisääkö keskeneräisyyden tunnustaminen avoimuutta, keskustelun vapautta ja mahdollisuuksia?

Julkaistua 552: Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Tänään kuulemma ilmestyi Forum Boxin 15-vuotisjuhlakirja, johon minulta oli tilattu haastattelujuttu – heinäkuussa istuin muutaman taiteilijan kanssa kapakassa. Tässäpä juttu:

Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Usein kuulee sanottavan, että ”taide on yksinäistä työtä”. Kirjailija kirjoittaa kirjojaan kammiossaan aluksi tyhjää sivua kammoten, kuvataiteilija haahuilee edestakaisin ateljeessaan seuranaan vain materiaalit ja pelottava valkoinen kangas – tai savinen kuutio vailla muotoa. 

Taidetta ei kuitenkaan olisi ilman kanssaihmisiä ja muiden kanssa tehtävää yhteistyötä, jolla on oma työnjakonsa. Yhdysvaltalainen taiteen sosiologi Howard S. Becker on todennut (Art Worlds, 1982): ”Kaiken inhimillisen toiminnan tavoin taiteelliseen työhön sisältyy ihmisjoukon, ja usein suuren joukon, yhteistoimintaa. Heidän yhteistyönsä kautta kuulemamme tai näkemämme taideteos syntyy ja jatkaa olemassaoloaan. Teoksessa näkyvät myös aina tuon yhteistyön merkit.” 

Howard S. Becker (s. 1928), eräs nurkkajumalistani.

Becker operoi taidemaailman käsitteellä ja on tutkinut tuon monimutkaisen yhteistyön ja työnjaon verkostoja ja rakenteita. Perusrakenteet ovat melko selkeitä: kaikki tiedämme, että suomalaisessa taidemaailmassa toimii taiteilijoiden lisäksi taidehistorioitsijoita, museoihmisiä, kuraattoreita, galleristeja ja kriitikoita. Tarkemmin asiaa ajatellen mukana olevia ihmisiä on kuitenkin paljon enemmän – Becker esimerkiksi siteeraa englantilaista kirjailijaa Anthony Trollopeta, joka muistelmissaan korostaa palvelijansa roolia kirjojen synnyssä. Palvelija keitti joka aamu Trollopelle kahvit, kun tämä aloitti päivittäisen työskentelynsä 05.30. Trollope totesi olevansa ”tälle miehelle enemmän velkaa onnistumisestaan kuin kenellekään muulle”. 

Napoleon Saronyn (1821–1896) muotokuva Anthony Trollopesta (1815–1882).

Vaikka taidemaailman rakenne onkin kohtuullisen selkeä, voi sen käytänteissä ja toiminnoissa tapahtua muutoksia. Kyse ei ole pelkästään kosmetiikasta, esimerkiksi siitä että komissaarit vaihtuvat titteliltään kuraattoreiksi, vaan toisinaan rajuistakin rakenteellisista muutoksista. Esimerkiksi musiikissa ja elokuvassa varsinaisen taiteellisen sisällön luojan rooli on nykyään usein siirtynyt alisteiseksi tuottajan roolille. Tuottajistakin on tullut tähtiä. Näin on käynyt kuvataidemaailmassakin: toisinaan taiteilijat tuskailevat sitä, että taidemaailman valta on hiljalleen siirtynyt kuraattoreiden käsiin, ja taiteilija saattaa olla pelkkä pelinappula, kun kuraattori yhteisnäyttelyä rakentaessaan luo ”omaa teostaan”. Kentän sisällä tapahtuu kuitenkin liikehdintää ja siirtymiä. Taiteilijakin voi toimia kuraattorina tai kriitikkona. Taiteilijat voivat myös ottaa osan keskeistoimintoja haltuunsa ja ryhtyä pyörittämään vaikkapa omaa näyttelytilaa tai galleriaa. Tällaiseen toimintaan keskittyviä osuuskuntia on syntynyt Suomeen viime vuosina jo useita. Edelläkävijänä tässä prosessissa on ollut Forum Box, joka juhlii jo 15-vuotista taivaltaan. Koko tuon ajan aktiivisena taidekriitikkona toimineena uskallan väittää, että juuri taiteilijavetoinen toiminta on tuottanut yleensä sitä kiinnostavinta sisältöä, osoittanut riskinottokykyä ja näyttänyt taidemaailmallemme uusia asioita ja tapoja tehdä niitä. Tämä koskee myös suomalaisen taidemaailman kansainvälistymistä, jota aikoinaan leimasi komissaarivetoinen virallinen kansallinen edustuksellisuus ja myöhemmin virallisten tahojen yritys muuttaa kuvataide silkaksi vientituotteeksi. Nyttemmin kiinnostavin kansainvälinen kulttuurivaihto tapahtuu taiteilijavetoisten residenssien ja ruohonjuuritason näyttelyprojektien avulla. Ilman tarpeetonta liturgiaa. Tässäkin Forum Box on pitänyt tuntosarvensa koko ajan herkkinä.
Taide voi olla ihanaa, sielua parantavaa tai jopa ylevää, mutta taidemaailma on aina myös täynnä vaikeita jännitteitä. Kuraattorien ja taiteilijoiden suhteissa voi olla kitkaa, galleristit saattavat pitää taiteilijoita liian kovissa pihdeissä, erilaiset päättävässä asemassa olevat henkilöt tai jopa klikit saattavat käyttää liikaa valtaa jakaessaan taiteilijoilla tarjolla olevia vähiä resursseja – esimerkiksi apurahojen tai arvonimien muodossa yhteiskunnan taholta tulevia myönteisiä sanktioita.

Taiteilijat joutuvat kamppailemaan vähistä resursseista, ja heidät onkin ajettu melkoiseen kilpailuasemaan. Toki on olemassa taiteilijoita, jotka listaavat kateellisina toisten taiteilijoiden saamia apurahoja ja kunnianosoituksia, toisinaan jopa julkisessa sanassa, mutta todellisuudessa puheet taiteilijoiden keskinäisestä kateellisuudesta ovat liioiteltuja. Taiteilijat tarvitsevat toisiaan. He tarvitsevat ateljeekritiikkiä, he tarvitsevat kokeneempien kollegoiden neuvoja monissa käytännön asioissa sekä myös taiteellisissa kysymyksissä. Eikä sovi unohtaa sitä, että nykyään myös nuoremmat saattavat opettaa vanhempia. Taiteilijat tarvitsevat eri-ikäisiä kollegoita sijoittuakseen taiteen tekemisen jatkumoon – toiset perinteisiin mukautuen, toiset vallankumouksia suunnitellen. He tarvitsevat myös toisiaan ottaessaan asioita enemmän omiin käsiinsä – kuten Forum Boxissa on tehty. He tarvitsevat myös kollegoitaan oman työnsä mielekkyyden vahvistamiseksi. Kansainvälisissä tutkimuksissa on kiistatta käynyt ilmi, että taiteilijan menestyksen mittarina kollegoiden parissa hankittu arvostus on lopulta se kaikkein tärkein – mitalien kiilto tai taloudellinen menestys on varsin pieni lohtu, kun olet yksin tai väärinymmärretty oman neroutesi kanssa. Hyvä taiteilija on todella hyvä taiteilija vasta kun muut taiteilijat häntä sellaisena pitävät.

***

Tapasin heinäkuussa 2014 eräässä Forum Boxin lähikapakassa neljä forumboxlaista taiteilijaa testatakseni edellä esittämieni väitteiden totuutta. Mukana oli kaksi kokeneempaa konkaria, Matti Peltokangas (s. 1952) ja Pekka Kauhanen (s. 1954), sekä kaksi vähän nuorempaa tekijää, Stiina Saaristo (s. 1976) ja Tommi Toija (s. 1974). 

Pekka Kauhanen, Taidepoliisi, 2006, Espoo.

Pekka Kauhanen (PK): Taustaksi voisi muistuttaa, että silloin kun Forum Boxia alettiin ideoimaan vuonna 1996, oli menossa aika voimakas gallerialiikehdintä: Galerie Artekia oltiin lopettelemassa ja David Hasan sekä Ilona Anhava suunnittelivat yhteisprojektina jotain jättinäyttelytilaa. Tuolloinhan gallerioita ei ollut niin paljoa kuin nykyään. Kain Tapperilta paloi tilanteessa päreet, ja mukana oli myös Pekka Pitkänen. Boxin alku olikin aika veistäjäpainotteista. Artek oli ollut kerroksissa, ja nyt kuvanveistäjät halusivat isot työt sisään – vaikka kuorma-autolla. Sitten ruvettiin neuvottelemaan kaupungin kanssa. Kari Poutasuon kautta taisi löytyä tämä vanha juustola. Siinä se oli! Mahdottoman hieno rähjä, karsea ja kylmä. Byrokratia oli aika hankalaa, varsinkin kun me taisimme olla ensimmäinen tämänmuotoinen taiteilijavetoinen osuuskunta. Tapperilla oli kuitenkin kattavat kontaktit. Opetusministeriö antoi poikkeuksellisen hyvän apurahan, missä Matti Hokkasen apu oli merkittävää. Me haalimme kasaan loput. Osapuilleen miljoona markkaa siihen meni, mutta kun avasimme vuonna 1999, velkaa oli nolla. Sitä ei kukaan usko, kuinka paljon teimme työtä. Talkoita oli koko ajan. Tapper oli moottori ja myös Pitkänen oli mukana koko ajan. Muutkin tulivat nopeasti mukaan: muun muassa Tapio Junno eri apulaisineen oli talkoissa. 

Matti Peltokangas (MP): Me tulimme vähän myöhemmin mukaan, mutta jouduttiin Tommin kanssa lakkaamaan heti lattiat. 

Matti Peltokangas on veistänyt myös kirveenvarsia.

Stiina Saaristo (SS): Minä tulin vuonna 2003. 

PK: Ja jos vielä mennään alun sisältöihin, saimme heti hyvän lähtölaukauksen yhteistyössä Kiasman kanssa, kun esittelimme Richard Serraa ja Anthony Caroa. 

Otso Kantokorpi (OK): Nythän teitä on jo osapuilleen 80 jäsentä. Onko rajat jo saavutettu? 

PK: On varmaankin, mutta meillähän on kaikkea isompaakin yhteistoimintaa: erilaisia tapahtumia, Tallinnan taideretkiä ja pikkujouluja. 

SS: Eikä niitä aktiivisemmin mukana olevia ole liikaa. 

TT: Meitä on varmaan parikymmentä. 

OK: Mutta mennään siihen yhteistoimintaan. Mikä ero tässä on normaaliin galleriaelämään? 

SS: Minulle ero on siinä, että eri-ikäiset kollegat tuovat toimintaan erilaista historian tuntua. Normaali galleriaelämä on jotenkin liikaa mukana taidemaailmaa nykyään leimaavassa kertakäyttökulttuurissa. Tässä saa olla aktiivisesti tekemisissä pitkän uran tehneiden taiteilijoiden kanssa, ja on hyvä nähdä, miten he luottavat tähän ammattiin, miten se kantaa. Tässä on hyvällä tavalla historiaa ja jatkuvuutta.

TT: Perinteet pysyvät yllä. Siinä asettuu historian jatkumoon, kun kuuntelee näiden vanhempien horinoita. On käytännön elämässäkin eroja. Toisinaan on raskasta olla aina päivystysvalmiudessa. Jos oven lukko menee rikki, jonkun meistä on hoidettava se. Mutta todellisuudessa talkoohenki ja yhdessä tekeminen on mukavaa.

OK: Taiteen kentän sosiologisissa tutkimuksissa puhutaan kentällä käytävästä valtataistelusta sukupolvien välillä. Teitä nuorempia kuunnellessa ihmetyttää se, että ettekö te halua vanhojen pierujen väistyvän. 

TT (hymyilee): No väistyyhän ne ihan luonnollisesti jossain vaiheessa. 

Kävin aikoinani Tommi Toijan työhuoneella haastattelemassa häntä.

MP & PK (yhdessä suin, hymyillen): No mehän ollaan jo väistytty. Ollaan siirrytty ystävä-osastoon. [Sekä Kauhanen että Peltokangas kuuluvat Forum Boxin ystävät -yhdistyksen Pro Boxin hallitukseen.] 

SS: Minulle tämä sukupolvien taistelu on vieras ajatus. Nuorilla nykymeno on keskenään paljon raaempaa. Näissä vanhemmissa on parasta se, että ei ole niin sairasta vertailua ja kilpailua. On hienoa nähdä, miten he ovat kasvaneet taiteeseen. On upeaa nähdä taiteilijoita, jotka on sinut itsensä ja tekemisensä kanssa eivätkä koe nuorempia uhkana. 

OK: Moni vanhempi kuvanveistäjähän on ollut mukana keskiajoilta alkaneessa ammattikuntamaisessa mestari–kisälli-perinteessä. Elääkö tällainen vielä? 

SS: Kyllä minäkin koen olevani tavallaan samassa perinteessä. Forum Box on ollut minulle tässä suhteessa merkittävä. Monet Boxin jäsenet ovat olleet opettajiani – esimerkiksi Susanne Gottberg. Siinä syntyy aika kiinteä suhde, vähän kuin mestarilla ja kisällillä. Koen sen samana. Ehkä minullakin on nuorempia kollegoita tuettavana sitten kun tästä vanhenen. 

Stiina Saariston duuneissa on ärtsyä voimaa. Left Over, 2011, värikynä.

MP: Meille kuvanveistäjille on ollut luonnikasta käyttää apulaisia. Omat kädet eivät aina riitä. 

PK: Me tarvitsemme yhteistyötä. 

MP (hymyilee): Vaikka verissä päin kilpaillaan, tehdään hyvillä mielin yhteistyötä. 

OK: Kenellä te itse olette toimineet apulaisina? 

PK: Aimo Tukiaisella, Kain Tapperilla. 

TT: Tapperilla ja Radoslaw Grytalla. 

MP: Heikki Häiväojalla ja vähän aikaa Tapperilla. 

OK: Entä omat apulaisenne? 

PK: Kerran kävi yksi, mutta ei siitä tullut mitään. Minun tekemiseni ei ole samanlaista kuin monen muun. 

MP: Minähän autan nyt Pekkaa. [Peltokangas avustaa Kauhasta Talvisota-muistomerkin toteuttamisessa.] 

PK: Isoa duunia on tehtävä yhdessä. Ei siinä omat kädet riitä. 

TT: Minulla on kavereita ja myös oma poika. Ja faijaakin käytän joskus metallihommissa. 

PK: Tuohan on enemmän kuin sata jänistä! 

OK: Kollegoiden tukea voi tarvita muissakin kuin käytännön asioissa. Entä sellainen asia kuin ateljeekritiikki?

 SS: Minä en jaksaisi olla tällä alalla, jos ei olisi muutamia kollegoita, joiden kanssa voin jakaa asioita. En siis oikeasti olisi enää tässä ammatissa. Sara Orava ja Kasper Muttonen ovat tässä suhteessa korvaamattomia. Ei se varsinaista ateljeekritiikkiä ole, mutta on taiteilijana olemisen stressit ja ongelmat on hyvä jakaa. Joskus puhutaan ihan duuneistakin, mutta lähinnä kyse on henkisestä tuesta. Toisinaan sitä haluaa myös keksittyään ja päätettyään jotain jakaa intoa ja saada aikaan kollektiivista innostusta. 

PK: Minulla on kotona oma kriitikko. [Viittaa Outi Pienimäkeen.] 

MP: Paras pitää ovet kiinni. 

PK: Aika vähän minä muilta kyselen. Mutta kun tekee jotain uutta, niin siinä vähän puntti tutisee. Pitää testata. Viimeksi Matin kanssa yhteisnäyttelyssä sanoin: ”Et sitten naura.” Ja Matti sanoi omasta työstään ihan samaa. 

TT: Minulle kelpaa myös maallikkomielipide. Kaverit saattavat työhuoneella heitellä kommentteja ja kysellä jotain. Silloin joudun miettimään duunejani. 

PK: Puhelinsoitot kollegoille ovat enemmän sellaisia, että mistä saa mitäkin tavaraa. 

MP: Nuoret saattavat joskus jopa soittaa, että miten tehdään kipsimuotti. Mutta vakavasti ottaen, minulle ohikulkijat ovat tärkeitä, asun ja työskentelen sellaisessa kylämäisessä yhteisössä. Kyllä minä kuuntelen sivullisia, seuraan reaktioita. 

SS: Minulle paperi on vaikeimpia juttuja. Siksi olen tuttu konservaattoreiden kanssa. 

PK: Valureita ei myöskään pidä unohtaa. He seuraavat alan teknistä kehitystä. Nyt olen ollut jopa VTT:n kanssa paljon yhteyksissä. On tutkittu haponkestävää ruostumatonta terästä. 

MP: Eikä saa unohtaa metallifirmoja, niillä on ammattitaitoa teollisuudesta. 

OK: Entä ripustaminen? Sehän toisinaan jopa ylikorostuu yksittäisten teosten sijaan, kun pohditaan näyttelyn onnistumista. 

MP: Joskus sitä tulee sokeaksi omille töilleen. Kollega saattaa ehdottaa, että tuota vähän siirretään ja tuon voisi ehkä poistaa kokonaisuudesta. Veistäjien kesken me teemme sitä aika paljon. 

PK: Junno pyrki siihen, että kaikki sisään ja että kaikki veistokset ovat yhtä hyviä. 

SS: Haluan luotettavan alan ystävän aina mukaan rakentamaan yksityisnäyttelyä. 

PK: Joillain on ollut jopa sekä kollega että museoalan ihminen. Minäkin haluan omaani vieraan silmäparin, vaikka se vain kävelisi läpi ja kertoisi tuntemuksistaan. 

TT: Minä teen mieluiten ripustuksen yksin, mutta minulla onkin enemmän sellaisia installaatiomaisia rakennelmia, jotka ovat kulloiseenkin tilaan suunniteltuja. 

MP: Minulla on myös suunnitelmat yleensä valmiina, mutta joissain pikkujutuissa kollegoiden kommentit saattavat puhdistaa ja selkeyttää. 

SS: Nyt kun aloin tarkemmin miettiä, apu on tosi tärkeää. Teokset ovat kuitenkin vähän kuin omia lapsia. Ei niitä näe enää samalla tavalla kuin muut ihmiset. 

PK: Kannattaa kuunnella kaikkia. Kuunnella ja kysellä. 

MP: Sitten on sellainen asia kuin valaistus. Valot ovat erittäin tärkeitä. Meillä Galleria Sculptorissa soitetaan usein Matti Nurminen laittamaan valoja.

Tässä sitä tarvittavaa yhteistyötä. Matti Peltokangas ja Matti Nurminen (s. 1947) ripustamassa.

  

OK: Taiteilijoiden suhdeverkostot ovat siis aika isoja ja puhelimen muistit täynnä tärkeitä numeroita. Mutta miten se tiivistyy tällaisessa Boxin kaltaisessa yhteisössä? Mitä Box on merkinnyt teille, nyt kun aikaakin on jo kulunut? 

SS: Minulle se on merkinnyt todella paljon. Voi jopa olla, että ilman Boxia olisin lopettanut koko taiteilijanurani heti koulun jälkeen. Ei se taidemaailmaan astuminen ollut helppoa. Olen vähän skeptinen luonne ja varsinkin taidemaailmaa kohtaan. Boxin arvot ovat sellaisia, jotka allekirjoitan. Se on yhteisö, johon kuuluminen on iso asia – varsinkin nuorempana, kun etsi omia rajojaan. Ja olihan se nuorena meriittikin. Se on arvostettu instituutio. 

MP: Meille jokaiselle on hyvä kuulua johonkin, varsinkin tällaiseen joukkoon. 

PK: Lähdin yhtään miettimättä heti mukaan kun Kain soitti. Mehän olimme jo Sculptorin alkuaikoina treenattu yhteisöllisyyttä, yhteisten asioiden ajamista. Tämä oli kuin jatkumoa, mutta vähän toisenlaista. Tästä tuli oma juttu. Ja nuorten kanssa on hauska olla, sitä ajattelee ensin että eihän ne osaa mitään, mutta kyllä ne sitten kuitenkin osaa. 

TT (hymyilee): Ei vielä ihan yhtä hyvin. Mutta kyllä se kuuluminen yhteisöön on tärkeintä. Ja ne arvot. Täällä raha ei ole kaikessa se peruslähtökohta. On tärkeää, että on hyvä tila, joka mahdollistaa asioita. Ja että se annetaan monenlaiselle taiteelle, ei haeta vain yhtä tiettyä myyvää linjaa. 

SS: Minusta tuntuu, että täällä suhtaudutaan taiteeseen tosissaan ja rehellisesti. Tässä joukossa koen taiteen tärkeäksi. Se otetaan vakavasti, vaikka ollaankin tietoisia nykyajan hörpötyksistä. Ollaan tietoisia, ollaan tosissaan. Täällä on asennetta. 

MP: On hyvä toimia yhteisön hyväksi. Ja miettikää nyt niitä hajuveden tuoksuisia gallerioita. Tässä on karhea luola, johon voi mennä, jossa työt on parhaimmillaan. Tämä on aito. 

SS: Nimenomaan aito. 

MP: Ja on se hauska katsoa, miten me saamme tämän toimimaan. Miten saamme tehtyä tilinpäätökseen valtavan määrän henkistä voittoa. 

PK: Minä haluaisin vielä painottaa sitä, että tämä lähti aika miesvaltaisena liikkeelle. Nyt mukaan on tullut viisaita naisia. He ovat tuoneet mukaan aivan toisenlaista näkemystä kuin meillä vanhoilla jäärillä on. Varsinkin tämä naisjoukkue on ollut hirveän tärkeä. 

OK (jää kuvanveistäjäennakkoluuloineen täysin sanattomaksi): – – –

Julkaistua 544 & Arkkitehtuuria 43: Värit ja mittasuhteiden harmonia

Toissa viikolla ilmestyi kevään viimeinen Arkkitehti (3/14). Minulta oli tilattu artikkeli Jorma Hautalan (s. 1941) arkkitehtuurin värisuunnittelusta: 

Värit ja mittasuhteiden harmonia

Värin käyttö arkkitehtuurissa on viime vuosina lisääntynyt voimakkaasti. Arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden, värien ammattilaisten, yhteistyölle on jälleen tarvetta. Kuvataiteilija Jorma Hautala on alan pioneeri.  

Lukemattomat Länsisatamaa lähestyvät laivaturistit sekä Hietalahdessa satama-altaan lähistöllä liikkuvat helsinkiläiset näkevät päivittäin Wärtsilän telakan jättimäisen allashallin. Siniharmaa halli (1975) ei suuresta koostaan huolimatta tyrmää katsojaa massallaan vaan pikemminkin tuottaa yllättävän kepeyden tunnelman telakka-alueen dominoimalle rantaviivalle. Tämä olikin sen toimeksiannon ydin, jonka taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala sai arkkitehtitoimisto Erkko Wirkkuselta hallin suunnitteluvaiheessa. Hautalan käyttämä kolmisointumainen valööriasteikko ikään kuin liudentaa massaa maisemaan – yhdistää maan, meren ja taivaan. 

Telakan allashalli viime helmikuussa.

Jorma Hautala (s. 1941) on yksi niistä harvoista suomalaisista taidemaalareista, jotka ovat määrätietoisesti päässeet toteuttamaan näkemystään myös arkkitehtien kanssa. 

Hautalan uraa kuvaa visuaalisen kulttuurin holistinen ajattelu. Kuvataiteen ja arkkitehtuurin lisäksi hänen maailmansa on liittynyt myös graafinen suunnittelu – muun muassa Arkkitehdin ja Taiteen taittajana sekä lukuisten näyttelyjulisteiden, -kutsujen ja –luetteloiden suunnittelijana.

Kohti toimivaa kokonaisuutta

 

Hautalan ensimmäinen arkkitehtuurin värisuunnitteluun liittyvä toimeksianto oli Erkki Kairamon suunnittelemaan rivitaloon Espoon Liinasaarentie 3:ssa (1971). Vuosien mittaan hänelle on kertynyt värisuunnittelutoimeksiantoja suomalaisen kuvataiteen kentässä ainutlaatuinen määrä, kaikkineen viisitoista. Tuorein niistä on Juhani Pallasmaan suunnittelema Kulttuuritalo Korundin konserttisali (2011) Rovaniemellä, jossa salin seinien akustisten komeroiden väriaihe tuo tilaan kuin silmän musiikkia, Hautalan sanoin ”visuaalista akustiikkaa”. 

Korundin konserttisali.

Kuvataiteen ja arkkitehtuurin yhteys on herättänyt aina silloin tällöin kiivastakin keskustelua, saumakohdat ovat toisinaan muuttuneet hankauskohdiksi. Hautalan mukaan kyse ei saa olla pelkästä ”koristelusta” eikä myöskän pelkästä ”pehmentämisestä” tai ”virikkeellisyydestä”. Kysymykseen siitä, mikä kuvataiteen ja arkkitehtuurin yhteydessä  on tärkeää, Hautala vastaa: "Se että kuvataide ja arkkitehtuuri muodostavat toimivan kokonaisuuden – samanaikaisen ja sisäkkäisen suhteen, jopa niin ettemme varmasti voi erottaa, mikä on arkkitehtonista tilaa ja mikä kuvataidetta”.

Hautalan osin bauhauslaiseen holistiseen perinteeseen liittyvät käsitykset kuvataiteen ja arkkitehtuurin yhteistyön mahdollisuuksista ovat myös poliittisia: ”Taiteella on myös mahdollisuus suhtautua kriittisesti niihin yhteiskunnan rakenteisiin, joita dominoi etupäässä taloudellinen ja teknologinen ylivalta.” 

Konstruktivismiin ja sen avantgardepohjaisiin kokonaisvaltaisiin perusteisiin onkin historiallisestikin tarkastellen liittynyt usein ajatus taiteen demokraattisuudesta – avantgarde ei siis näin tarkastellen olekaan pelkkää eliitin leikkikenttää. Taiteen ja arkkitehtuurin yhteistyö ei välttämättä ole varattu pelkästään varakkaille eikä tuota vain turhaa lisäarvoa. Se voidaan valjastaa myös kaikille tarkoitetun hyvän ympäristön ja hyvän elämän tuottamiseen. 

Tilan poetiikka

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että omista töistään Hautala itse muistelee erityisellä lämmöllä Malmin Ässäkotien (2003) värisuunnitelmaa. Arkkitehtitoimisto Hirvonen-Huttusen suunnittelemia ja  Suomen Setlementtiliiton rakennuttamia taloja ei ole piilotettu maisemaan, vaan kylmästä lämpimään vaihtuvine väreineen ja väriin piilotettuine ovineen ne pikemminkin luovat suorastaan monumentaalisen vaikutelman – varsinkin kun niitä tarkastelee ohikiitävästä junasta sopivassa valaistuksessa. Syntyy ”monumentti tavallisille” – analogiana Radoslaw Grytan samannimiselle veistokselle Helsingin Siltamäessä (1997). 

Malmin Ässäkodit.

Arkkitehtuurin värisuunnittelu voi siis toimia monella tasolla: hävittää, korostaa tai luoda aksentteja – tai toisinaan olla mukana luomassa intiimiä tilan poetiikkaa, kuten Juhani Pallasmaan ja Jorma Hautalan ”äänettömässä performanssissa” Aleksin pihassa (1991). Siellä ulotteisuutta on jo aika paljon kolmea enemmän, kun ”pihan väritys noudattaa alitajuisesti päivän kiertoa”. 

Näin kuvataiteilija ja arkkitehti voivat olla yhdessä luomassa paikan henkeä. Pelkän abstraktin tilan kyky muuntua merkityksillä ladatuksi paikaksi lienee yksi keskeisistä mittatikuista, joilla kuvataiteen ja arkkitehtuurin yhteistyötä voidaan arvioida. Sen varmistaa vasta aika, eletyn ja koetun tuottama, yhtä aikaa sekä satunnaisen erityinen että yleisesti jaettu historia. Hautala siteeraa uhmakasta Theo van Doesburgia vuodelta 1925: ”Juuri värien ansiosta arkkitehtuurista tulee kaikkien plastisten pyrkimysten päämäärä niin tilassa kuin ajassa.”

Kirjallisuutta: 

– Hautala, Jorma: Kuvataide arkkitehtuurissa. – Rakennustaiteen seura. Jäsentiedote 1/2002. S. 16–20. 

– Hautala, Jorma: Väri arkkitehtuurissa – havaintoja ja kokemuksia. – Seinät kertovat. Salomo Wuorio 150 vuotta -juhlakirja. Toim. Hilla Tarjanne. Gerda ja Salomo Wuorion säätiö 2007. S. 184–195. 

– Jorma Hautala. Parvs Publishing 2014.

***

PS. Artikkelia oli jouduttu toimituksessa lyhentämään jonkin verran, ja seuraava kappale jäi pois. Pidän asiaa kuitenkin aika tärkeänä, joten lisään sen tähän alkuperäisestä jutusta:

Arkkitehtuurin värisuunnitelmat eivät ole yksittäisiä erillisiä taideteoksia, ja tietynlaisena käyttötaiteena ne ovat myös taideteoksia alttiimpia ajan hampaalle. Joskus ikä saattaa olla yllättävänkin lyhyt: kun Hautala suunnitteli Juhani Pallasmaan toimeksiannosta värit Sokoksen alikulkutunnelista (1995) ”löytyneille minimalistiselle veistoksille”, kolmen pilarin kokonaisuudelle ja teki niistä ”kolmen värin kohtauspaikan”, ei mennyt kuin muutama vuosi ennen kuin kauppiaat saivat sen maalattua yli, koska väriaiheet eivät liittyneet heidän brändeihinsä. Telakan allashallikin tullaan epäilemättä purkamaan tulevaisuudessa rakennettavien asuntojen alta.

Julkaistua 208 & 209 & 210 & 211: Galleria Orton kymmenen vuotta & Ortonin teospuisto & Salvelan kesä II & Tallennuskokoelmat

Galleria Ortonin tuorein vuosijulkaisu ilmestyi kymmenvuotisjuhlien takia hieman laajempana ja varsin runsaasti kuvitettuna:

Normaalien taiteilijaesittelyiden lisäksi, jotka tein vanhan tuttuun tapaan Pessi Raution kanssa, kirjoitin julkaisuun pienen johdannon gallerian historiaan:

Galleria Ortonin kymmenen vuotta

Invalidisäätiö Ortonin sairaalan kahvilassa toimiva taidegalleria täyttää kymmenen vuotta syksyllä 2011. Syytä juhlimiseen on pelkkien saavutettujen ikävuosien lisäksi muitakin. Maailmassa on epäilemättä lukuisia sairaalakahviloita, joissa on järjestetty taidenäyttelyitä mutta tuskin Galleria Ortonin kaltaista ammattimaisella otteella, vaikkakin täysin epäkaupallisilla periaatteilla toimivaa galleriaa, joka on määrätietoisesti esitellyt vain laadukasta aikalaistaidetta – sekä jo uransa vakiinnuttaneita mestareita että nykytaiteen nousevia nimiä. Niinpä Galleria Ortonin avajaisvieraiden joukossa onkin tapana nähdä erilaisia taiteenkentän toimijoita – museoihmisiä, galleristeja ja kriitikoita – gallerian lukuisten muiden, jo varsin uskollisten vakiovieraiden seassa.

On selvästikin syntynyt Galleria Ortonin oma henki, ja ihmiset odottavat poikkeuksellisella innolla seuraavan kuukauden taiteilijaa. Tämä sama koskee myös sairaalan asiakkaita ja henkilökuntaa, joiden päivittäiset rutiinit saavat näin oman taiteellisen lisävirityksensä ja uusille urille pyrkivän, usein innostavan keskustelunaiheen. Henkilökunta tuntuukin ehkä lyhyen alkuaristelun jälkeen ottaneen taiteen omakseen: onpa sen keskuudessa tapana järjestää nykyään taideaamiaisiakin.

Galleria Ortonin esihistoria johtaa toiseen sairaalaan. Gallerian primus motor, Sairaala Ortonin nyt jo eläkkeelle siirtynyt johtava ylilääkäri, professori Seppo Seitsalo aloitti taidenäyttelytoiminnan toimiessaan Jorvin sairaalassa. Tuolloin hän ja tšekkiläissyntyinen mutta Suomessa jo pitkään vaikuttanut taidemaalari Petr Rehor aloittivat Jorvissa näyttelyiden järjestämisen, mikä toiminta Seitsalon siirryttyä Sairaala Ortoniin jalostui varsinaiseksi galleriaksi. Kuraattorina toimi alusta alkaen aina vuoteen 2010 saakka Rehor. Vuoden 2011 alussa tehtävään vaihtui taidekriitikko Otso Kantokorpi. Gallerian moninaisista käytännön toimista – roudaamisesta tiedottamiseen, taiteilijoiden kaitsemisesta ryhmien opastamiseen – on alusta asti vastannut Sairaala Ortonin yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen.

Miksi sairaalagalleria?

Syyt Galleria Ortonin perustamiseen ovat epäilemättä moninaiset. Ei toki kannata vähätellä Seitsalon omaa taiderakkautta, mutta varsinaiset sairaalan toimintaan liittyvät perusteet eivät nekään enää vaadi mitään erityisiä aasinsiltoja. Taiteen ja sitä kautta hyvän ympäristön tuottamista merkittävistä terveysvaikutuksista on olemassa jo kasapäin tutkimuksia, eikä todellakaan ole syytä epäillä sitä osuutta, joka gallerialla on ollut Sairaala Ortonin hengen – jos toki imagonkin – luomisessa siihen ihmisläheiseen ja kokonaisvaltaiseen suuntaan, joka siellä on vallalla ja josta se kauempanakin on tunnettu. Eikä kyse aina tarvitse edes olla mistään mitattavista tutkimuksista – vahvistaahan jo terve järkikin Seitsalon ajatuksen, jonka mukaan ”oli tehtävä jotain, koska sairaalaympäristöjä ei useinkaan ole rakennettu heijastamaan niitä tuntemuksia, jotka liittyvät niihin ihmisten keskeisiin elämäntapahtumiin, joissa sairaala on tavalla tai toisella mukana”. Syntymä, kuolema, kärsiminen ja toipuminen sekä toisesta huolehtiminen ovat usein myös taiteen keskeisiä aiheita – joko tausta-ajatuksena tai suoranaisina teemoina, joten taiteen ja sairaalan liitto tuntuu todellisuudessa nykyään täysin luontevalta, vaikka sitä ei ennen Galleria Ortonia olisikaan niin selkeästi tuotu esiin. Hieman toisin sanoin Seitsaloa lainaten: ”Hyvä taide tuo inhimillistä lämpöä monasti niin kylmäksi ja tekniseksi paikaksi koettuun sairaalaan.” Käytännön järjestä on kyse myös ihan sairaalan toiminnan kannalta: ”Kun potilas tuntee, että hänestä todella välitetään, paraneminen nopeutuu ja hoitojaksot lyhenevät.” 

Hieman kärjistäen voisi todeta, että se vanha mentaliteetti, jonka myötä ripoteltiin satunnaisia kukkatauluja ja maisemakuvia käytäville ja odotustiloihin vain helppoina sisustuselementteinä, on auttamattomasti – ja syystäkin – historiaa. Jos potilaille kelpaa vain paras mahdollinen hoito, on syytä vaatia heille tarjottavalta taiteelta aivan samaa.

Taiteen kirjoa

Galleria Ortonissa on esiintynyt toistaiseksi pitkälti yli sata taiteilijaa, eikä tuosta listasta voi oikein edes enää poimia esimerkkejä laadusta – koko lista alkaa nimittäin olla jo kuin Suomen taiteen Kuka kukin on. Onpa jo tapahtunut niinkin, että jotkut nimekkäät taiteilijat ovat ottaneet ehkä vähän loukkaantuneinakin yhteyttä ja ihmetelleet, että miksi heitä ole vielä kutsuttu joukkoon. Seuraavan kauden ohjelman laatiminen ei siis tässä suhteessa ole kovin työlästä. Tarjontaa on, eikä kompromisseihin tarvitse tyytyä.

Galleria ei ole vierastanut mitään taiteen lajeja: maalausten, piirustusten, veistosten, grafiikan ja valokuvien lisäksi siellä on nähty videoita ja performansseja. Taide on ollut esittävää, abstraktia ja käsitteellistä. Kolmimetriset maalaukset ovat vaihtuneet välillä pienenpieniksi piirustuksiksi, ja kun veistäjien koot alkoivat tulla liian isoiksi, siirryttiin sairaalan takapihan puistoon, jonne kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloittamasta ideasta ryhdyttiin vuonna 2004 kasvattamaan deponoinneista koostuvaa veistospuistoa, joka sekin on jo muodostunut Helsingissä lajityypiltään ainutlaatuiseksi.

Kun taidevyöry sai alkunsa, levisi se pian sairaalan joka kolkkaan. Sairaalaan on deponoitu yksittäisten teosten ja muutaman lahjoituksen lisäksi kaksi mittavaa kokoelmaa: kuvanveistäjä Kain Tapperin (1930–2004) tuotannosta on esillä edustava näyte, viitisenkymmentä teosta – sekä veistoksia että piirustuksia – taiteilijan lesken Riika Vepsä-Tapperin avustuksella. Vastaavasti suomalaisen nykytaiteen intohimoisena keräilijänä tunnettu Pirkko Pasanen deponoi kokoelmistaan 50 teosta sairaalalle. Näin sairaalan vierailija saa vaihtuvan näyttelyn, veistospuiston ja deponointien myötä osakseen halutessaan varsin vankan annoksen suomalaista nykytaidetta, kuin museokäynnin verran konsanaan.

Gallerian suomalaisuudesta on lipsuttu varsin vähän, mutta virolaiselle veljestaiteelle on päätetty antaa sijansa, ja niinpä galleriassa onkin alkanut uusi perinne: tuoda tarkasteltavaksi vuosittain yksi virolainen taiteilijavieras – alansa kärkinimiä hekin.

Toinen uudempi perinne on kesänäyttelyiden sarja, jossa on edetty jo kahteen rupeamaan. Salvelan kesä – avajaisten jatkopaikan ja lukuisten Ortonista käynnistyneiden taidekeskusteluiden näyttämön, Ravintola Salven mukaan – esittelee ”ortonilais-salvelaisen kantajengin” tuotantoa kutsuvierailla höystettynä näyttelyissään, joita taidehistoriallisen vakavuuden sijaan leimaa pikemminkin ystävyys ja tietty hauskanpito.

Käytännön toimintaa

Galleria Ortonia on alusta asti leimannut ammattimainen ote. Kahvilan valaistus muutettiin asianmukaiseksi, ja näyttelyiden ripustuksessa on alusta asti käytetty parasta ammattiosaamista. Ripustajana toimi pitkään monen taitelijan legendaarinen työhuoneassistentti Kalevi Tainio (1954–2006). Ripustajina ovat toimineet myös nuoremman polven osaavat taidemaalarit Markus Rissanen ja Pasi Mälkiä. Viime vuosina ripustuksesta on vakituisesti vastannut vähän vanhemman polven taidokas konkari, taidemaalari Olavi Pajulahti. Apuna on vuosien mittaan toiminut usein maalari Riitta Kymäläinen. Avajaisjärjestelyissä on apuaan eläkkeelle siirryttyäänkin tarjonnut Tuula Vanonen.

Galleria painattaa jokaiseen näyttelyyn kutsukortin, järjestää avajaiset puheineen ja pitää perinteiset kunnon jatkot ravintola Salvessa. Vuosittain julkaistaan runsaasti kuvitettu nelivärinen luettelo, jossa esitellään kaikki kauden taiteilijat. Tämäkin toiminta käynnistyi heti alusta asti – vuosijulkaisuja on siis ilmestynyt toistaiseksi yhdeksän. Lisäksi Juhani Harrin (1939–2003) vuoden 2009 muistonäyttelyn yhteydessä julkaistiin numeroituna sadan kappaleen painoksena pieneen sikarilaatikkoon tehty julkaisu – nykyään jo tavoittamaton keräilyharvinaisuus. Gallerian graafisesta ilmeestä, kutsukorteista ja luetteloista vastasi ensin Rehor, vuodesta 2010 graafinen ilme on ollut myös Taide-lehteä taittavan valokuvataiteilija Timo Setälän vastuulla. Luettelon haastatteluihin perustuvat taiteilijaesittelyt ovat yhdessä tehneet alusta alkaen Kantokorpi, Taide-lehden entinen päätoimittaja, ja Pessi Rautio, Taide-lehden nykyinen päätoimittaja.

Galleria on myöskin alusta lähtien – vuosittain useampia kertoja – esitellyt Viljasen johdolla toimintaansa laajemmille ryhmille, sekä taidemaailmaan (muun muassa Helsingin Saskia ja Maecenas Kilta) että terveydenhuollon maailmaan liittyen. Vieraana on ollut myös lapsia ja esimerkiksi veteraaniryhmiä. Myös sairaanhoitopiirien taidehankintaryhmät ovat käyneet tutustumassa kokoelmiin, jolloin galleria on voinut esikuvallaan viitoittaa tietä kohti monipuolisempaa taide-elämää ympäri Suomen sairaaloiden.

Julkista tukea

Koska Galleria Ortonin toiminta on ollut täysin ei-kaupallista, on galleria solahtanut paikalleen suomalaiseen taide-elämään vaivatta ja ilman kateuden ilmapiiriä. Galleria on voinut esitellä sellaisiakin taiteilijoita, joilla on kiinteät galleriasuhteet muualle, eikä julkisen tuen ja kunnianosoitusten saaminen ole haitannut toiminnan henkistä ilmapiiriä – päin vastoin.

Gallerian toiminta onkin huomattu myönteisesti monella taholla. Valtion kuvataidetoimikunta on tukenut galleriaa toiminta-avustuksella vuosittain vuodesta 2005 alkaen. Suomen Kulttuurirahasto on antanut gallerialle apurahan vuosina 2005 ja 2007. Tuorein kunnianosoitus toiminnalle on Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton valtakunnallinen tunnustuspalkinto vuonna 2011. Gallerialla on myös epäilemättä osuutensa siihen, että Kiasman Ystävät ry. on nimittänyt sekä Seitsalon (2006) että Kantokorven (2011) Vuoden nykytaiteen ystäväksi. Seitsalo sai lisäksi vuonna 2006 vastaanottaa Helsingin Saskia ry:n Saskia-mitalin ja vuonna 2010 Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin kulttuuripalkinnon.

Jatkuvuutta

Seitsalo on siirtynyt eläkkeelle johtavan ylilääkärin toimesta, mutta hän jatkaa edelleen gallerian johtajana. Muutokset eivät uhkaa gallerian toimintaa, sillä Invalidisäätiö-konsernin toimitusjohtaja Heikki Teittinen on täydellisesti tiedostanut toiminnan tarpeellisuuden – sekä potilaille että henkilökunnalle: ”Gallerialla on ollut huomattava merkitys säätiön toiminnalle, se liittyy ja sopii meidän arvoihimme hyvin. Haluamme olla ihmisen asialla, auttaa avuntarpeessa olevaa palveluillamme… Haluamme lähteä humanistisesta kokonaisvaltaisesta ihmiskuvasta, johon liittyvät taide ja taiteesta nauttiminen, taiteen tervehdyttävän vaikutuksen ottaminen mukaan.”

Teittisen mukaan taide nivoutuu luontevasti myös tieteeseen – myös yksi säätiön keskeisistä ulottuvuuksista – luoden sen kanssa tavallaan analogisen suhteen arkielämän kanssa, jonka kanssa sairaalassa päivittäin kilvoitellaan. Ja onhan taidekin usein tutkimusta – yksi menetelmä lähestyä ihmismielen vaikeasti saavutettavia ulottuvuuksia. Tähän vaihtuvat näyttelyt tuovat säännöllisesti uuden näkökulman.

***

Lisäksi luettelossa oli kolme kirjoittamaani anonyymiä pikkupalaa, jotka ovat osapuilleen viimevuotisen luettelon pohjalta tehtyjä, mutta laitetaan nekin nyt tähän:

Ortonin teospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho ja Antero Toikka. 

Ukri Merikannon Kohisten-veistosta pystytetään 2006. Vasemmassa reunassa Kalevi Tainio, oikeassa Ukri Merikanto.

  
Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.

Salvelan kesä II

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Jorma Hautala ja Olavi Pajulahti ripustavat Hautalan isoa maalausta viime kesän Salvelan kesään.

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara – toivat näytille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki hänkin. Ensimmäisenä vuorossa oli taidemaalari Marika Mäkelä.

Tallennuskokoelmat

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia.

Kain Tapper, Hevon pylly, 2002.

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”