Julkaistua 633: Dadaa ja dokumenttia

Keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (17/15) ilmestyi juttuni kahdesta Ismo Kajanderin (s. 1939) näyttelystä: Anartisti Nykytaiteenmuseo Kiasmassa (17.4.–9.8.) ja Vintage Suomenvalokuvataiteen museossa (17.4.–2.8.). Nyt on pakko tunnustaa, että en ole ihan tyytyväinen vähän liian nopeasti kirjoittamaani juttuun. Lamaannuin jo aloittaessani, koska mielestäni erittäin kiinnostavan ja merkittävän taiteilijan kahden eri lajin retrospektiivit olivat vähän liikaa tarjolla olevaan tilaan nähden. Olisin halunnut ainakin kolminkertaisen tekstimäärän löytääkseni kiinnostaville näkökulmille tilaa. Nyt jäi vähän tuoteselostemaiseksi – mutta menkää itse katsomaan, nämä ovat yksiä vuoden tärkeimmistä näyttelyistä:

Dadaa ja dokumenttia

Maalaustaidettamme leimasi 1960-luvun alussa voimakas taistelu abstraktin ja vapaampaan ilmaisuun pyrkivän informalismin välillä. Taiston katveessa tapahtui kuitenkin muutakin. Ranskalaiseen uusrealismiin ankkuroituvat Juhani Harri (1939–2003) ja Ismo Kajander (s. 1939) aloittivat maalareina, mutta maalausteline hävisi nopeasti: Harri alkoi tehdä laatikoihin melankolisia esinekoosteita ja Kajander puolestaan alkoi irrotella dadan ja surrealismin hengessä tehdessään esinekoosteveistoksiaan ja -installaatioitaan. Molemmat käyttivät arkista löytömateriaalia. 

Kajander on jatkanut omaleimaista kuvataiteellista toimintaansa, vaikka alun vastaanotto ei taidepiireissä ollutkaan kovin rohkaiseva. Ison osan energiaansa hän on kuitenkin suunnannut valokuvataiteemme saattamiseksi nykyiseen kukoistustilaan. Hän toimi pitkään Taideteollisen korkeakoulun opettajana, ja vuonna 1978 hän oli perustamassa valokuvagalleria Hippolyteä, jonka näyttelytoimintaa hän johti kymmenisen vuotta. Sittemmin hän toimi pitkään Turun piirustuskoulun rehtorina. 

Ratsastajapatsas, 2011–2013.

Kiasmaan on koottu huikea kooste Kajanderin esineteoksista 1960-luvulta aina tähän vuoteen saakka. Hän on väliin leikittelevä ja humoristinen, väliin voimakkaasti yhteiskunnallinenkin, mutta ei sellaisenakaan paatoksellinen. Hieman pateettinen hän on ehkä oman suuren rakkautensa – Eva-puolison suhteen – suhteen, mutta on varsin hellyttävää katsoa jättikokoista pressulle tehtyä Evan suudelmaa, joka samalla on viittaus surrealistilegenda Man Rayn (1890–1976) ikuistamiin Lee Millerin huuliin 1930-luvulta. 

Big Kiss, 1993.

Kiasma on tehnyt oivan ratkaisun rekonstruoimalla yhteen saliin Kajanderin läpimurtonäyttelyn helsinkiläisessä Galleria Agorassa vuonna 1964. Tällaista pitäisi tehdä useamminkin. Kun teoksista muotoutuu elinkaarensa aikana yksittäisiä ja yleensä hillityn modernistisesti esitettäviä museotöitä, jotain aina häviää. Konteksti muuttuu toiseksi. Miten esimerkiksi välittää nykykatsojalle Kajanderin anarkismi ja säännöistä piittaamattomuus? Kiasman ratkaisu on toimiva: näyttelystä olisi helppo sanoa, että sen ripustus on kaoottinen, pursuava ja siten epäonnistunut, mutta ehkä on kuitenkin juuri toisin: Eikö Kajanderia ole syytä esitellä villisti? Onhan hän itsekin kartellut ylevää koko uransa ajan. 

Esinekoosteissaan Kajander on omien salapolkujensa kulkija, mutta valokuvan puolella hän on varsinainen suurmies. Opetuksen ja galleriatoiminnan lisäksi hän on uranuurtaja monella tavalla. Jo pelkästään yksi kirja, Portsa (WSOY 1983), jossa Kajander kuvasi lapsuutensa työläismaisemia Turun Port Arthurissa, riittää tekemään hänestä klassikon. 

Mona Lisa, sarjasta 9x12.

Nuorempi Kajander vannoi dokumentaarisuuden nimeen, mutta vanhempana hän on antanut tilaa leikkisälle romanttisuudelle. Koko kaari näkyy hienosti Suomen valokuvataiteen museon näyttelyssä, jossa esitellään Kajanderin keskeiset sarjat – monet myös vintage-vedoksina ja alkuperäisille ripustuksille kunniaa tehden.

Julkaistua 187 & Näyttelykuvia 423 & Virossa 51: Rahan ikonologiaa

Eilen alkoi sitten Galleria Ortonin syyskausi. Ortonin aiemman Leonhard Lapinin (s. 1947) näyttelyn innoittamana olimme päättäneet aloittaa uuden perinteen ja kutsua mukaan säännöllisesti virolaisia taiteilijoita – varsinkin sellaisia, jotka istuvat hyvin Ortonin muuten suomalaiseen linjaan. Yksi tällainen on luonnollisesti legendaarinen performanssitaiteilija ja monipuolinen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960), joka on vanha Suomen ystävä – hän on esiintynyt näyttelyissä eri puolella Suomea useasti, ja muistan elävästi senkin, kun olin hänen kanssaan opettajana inkeriläistaiteilijoiden taideleirillä Pyhtään Kaunissaaressa joskus 1990-luvulla. Ja näin tapahtuikin, kun minulla oli ilo pitää eilen avajaispuhe Annusin näyttelyssä (9.8.–2.9.):

Siim-Tannel Annus ja kirjailija – myös kuvataiteilija – Bettina von Arnimin (1785–1859) huulet saksalaisesta 5 markan setelistä. Ja eiköhän taustalla luuraa myös viittaus Man Rayn (1890–1976) kuuluisiin huuliin. 

Avajaisissa oli runsaasti väkeä ja hyvä tunnelma, ja oli muun muassa hauska nähdä, kuinka naapurimaiden performanssitaiteen grand old manit Roi Vaara (s. 1953) ja Siim-Tannel Annus löysivät toisensa:

  

Illalla oli sitten jatkot ravintola Salvessa, ja aamulla herättyäni kirjoitin rähmäisin silmin Ortonin verkkosivuille lyhyen esittelyn näyttelystä. Tässä se:

Rahan ikonologiaa

Monipuolinen ja kansainvälisesti tunnettu tallinnalainen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960) on kohtuullisen nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nähdä taidemaailman kirjoa laidasta laitaan: neuvostoaikana hänet tunnettiin rajuista performansseistaan, jotka veivät hänet jopa KGB:n kuulusteluihin, mutta Viron uuden itsenäistymisen myötä hän jo kuului kansakunnan ensimmäisiin edustajiin Venetsian biennaalissa, maailman tunnetuimmassa nykytaidekatselmuksessa.

Annus opiskeli taiteilijaksi legendaarisen Tõnis Vintin yksityisopetuksessa Tallinnassa samalla kun opiskeli historiaa Tarton yliopistossa. Performanssiensa lisäksi hänet tunnetaan sekä piirtäjänä että graafikkona ja myöhemmin varsinkin maalarina.

Vuonna 2005 Annus tarttui suureen ajankohtaiseen teemaan, rahaan. Virikkeitä hän sai jo Suomen siirtymisestä uuteen valuuttaan, euroon, joka oli myös tulossa hänen oman kotimaansa uudeksi valuutaksi. Mukana oli näin varmaan ripaus nostalgiaakin, mutta sivusta tarkkailijana Annus haluaa ehkä pikemminkin vain kommentoida – kertoa siitä, miten katoavaista raha symboleineen on ja miten siihen ei myöskään kannata kiintyä liikaa.

Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut taiteilijalle runsaasti materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin esteettisten muotojenkin maailmaan.

Annus on poiminut rahoista yksityiskohtia – silmiä, huulia, meren pärskeitä ja lintuja – ja pop-taiteilijan tavoin lähtenyt leikittelemään mittakaavalla. Taskussamme olevat rahathan muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi aivan samoin kuin vaikkapa julkiset veistokset ja arkkitehtuuri, ja kiinnitämme harvoin huomioita niiden kuvakieleen. Näin Annus paljastaa meille piilossa olevia symbolisia arvoja ja tuo uusia näkökulmia arjen ikonologiaan. Mittakaavalla leikittely tuo mukaan epäilemättä myös tiettyä huumoria, toisinaan ironiaakin, mutta aivan vastaavasti yksityiskohdan suurentaminen saattaa viedä maalauksen kohti abstraktia ilmaisua ja näin tuoda taas uusia ulottuvuuksia taiteen historiaan.