Keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (17/15) ilmestyi juttuni kahdesta Ismo Kajanderin (s. 1939) näyttelystä: Anartisti Nykytaiteenmuseo Kiasmassa (17.4.–9.8.) ja Vintage Suomenvalokuvataiteen museossa (17.4.–2.8.). Nyt on pakko tunnustaa, että en ole ihan tyytyväinen vähän liian nopeasti kirjoittamaani juttuun. Lamaannuin jo aloittaessani, koska mielestäni erittäin kiinnostavan ja merkittävän taiteilijan kahden eri lajin retrospektiivit olivat vähän liikaa tarjolla olevaan tilaan nähden. Olisin halunnut ainakin kolminkertaisen tekstimäärän löytääkseni kiinnostaville näkökulmille tilaa. Nyt jäi vähän tuoteselostemaiseksi – mutta menkää itse katsomaan, nämä ovat yksiä vuoden tärkeimmistä näyttelyistä:
Dadaa
ja dokumenttia
Maalaustaidettamme leimasi 1960-luvun alussa voimakas taistelu abstraktin ja
vapaampaan ilmaisuun pyrkivän informalismin välillä. Taiston katveessa tapahtui
kuitenkin muutakin. Ranskalaiseen uusrealismiin ankkuroituvat Juhani Harri (1939–2003) ja Ismo Kajander (s. 1939) aloittivat
maalareina, mutta maalausteline hävisi nopeasti: Harri alkoi tehdä laatikoihin
melankolisia esinekoosteita ja Kajander puolestaan alkoi irrotella dadan ja
surrealismin hengessä tehdessään esinekoosteveistoksiaan ja -installaatioitaan.
Molemmat käyttivät arkista löytömateriaalia.
Kajander
on jatkanut omaleimaista kuvataiteellista toimintaansa, vaikka alun vastaanotto
ei taidepiireissä ollutkaan kovin rohkaiseva. Ison osan energiaansa hän on
kuitenkin suunnannut valokuvataiteemme saattamiseksi nykyiseen kukoistustilaan.
Hän toimi pitkään Taideteollisen korkeakoulun opettajana, ja vuonna 1978 hän
oli perustamassa valokuvagalleria Hippolyteä, jonka näyttelytoimintaa hän johti
kymmenisen vuotta. Sittemmin hän toimi pitkään Turun piirustuskoulun rehtorina.
Ratsastajapatsas, 2011–2013.
Kiasmaan
on koottu huikea kooste Kajanderin esineteoksista 1960-luvulta aina tähän
vuoteen saakka. Hän on väliin leikittelevä ja humoristinen, väliin voimakkaasti
yhteiskunnallinenkin, mutta ei sellaisenakaan paatoksellinen. Hieman
pateettinen hän on ehkä oman suuren rakkautensa – Eva-puolison suhteen –
suhteen, mutta on varsin hellyttävää katsoa jättikokoista pressulle tehtyä Evan
suudelmaa, joka samalla on viittaus surrealistilegenda Man Rayn (1890–1976) ikuistamiin Lee Millerin huuliin 1930-luvulta.
Big Kiss, 1993.
Kiasma
on tehnyt oivan ratkaisun rekonstruoimalla yhteen saliin Kajanderin
läpimurtonäyttelyn helsinkiläisessä Galleria Agorassa vuonna 1964. Tällaista
pitäisi tehdä useamminkin. Kun teoksista muotoutuu elinkaarensa aikana
yksittäisiä ja yleensä hillityn modernistisesti esitettäviä museotöitä, jotain
aina häviää. Konteksti muuttuu toiseksi. Miten esimerkiksi välittää
nykykatsojalle Kajanderin anarkismi ja säännöistä piittaamattomuus? Kiasman
ratkaisu on toimiva: näyttelystä olisi helppo sanoa, että sen ripustus on
kaoottinen, pursuava ja siten epäonnistunut, mutta ehkä on kuitenkin juuri
toisin: Eikö Kajanderia ole syytä esitellä villisti? Onhan hän itsekin
kartellut ylevää koko uransa ajan.
Esinekoosteissaan
Kajander on omien salapolkujensa kulkija, mutta valokuvan puolella hän on varsinainen
suurmies. Opetuksen ja galleriatoiminnan lisäksi hän on uranuurtaja monella
tavalla. Jo pelkästään yksi kirja, Portsa
(WSOY 1983), jossa Kajander kuvasi lapsuutensa työläismaisemia Turun Port
Arthurissa, riittää tekemään hänestä klassikon.
Mona Lisa, sarjasta 9x12.
Nuorempi
Kajander vannoi dokumentaarisuuden nimeen, mutta vanhempana hän on antanut
tilaa leikkisälle romanttisuudelle. Koko kaari näkyy hienosti Suomen
valokuvataiteen museon näyttelyssä, jossa esitellään Kajanderin keskeiset
sarjat – monet myös vintage-vedoksina ja alkuperäisille ripustuksille kunniaa
tehden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti