Julkaistua 831 & Näyttelykuvia 1065: Miksi viitata edeltävään?

Toisinaan tulee kirjoitettua sellaisia juttuja, jotka taiteilijoiden puolesta jäävät itseäkin vähän harmittamaan. Tässä yksi sellaisista. Syy harmitukseen on se, että sitä kirjoittaa muka näyttelystä, mutta ei sano siitä juuri mitään. Varmaan taiteilijoitakin harmittaa vähän. Toisinaan näyttely kuitenkin tarjoaa niin hyvän syyn siirtyä yleisimpiin asioihin ja muihin pohdintoihin, että kiusausta on vaikea välttää. Näin kävi näissä näyttelyissä. Toisaalta taiteilijat voivat lohduttautua sillä, että näin heidän töistään tulee osa laajempaa keskustelua. Kai senkin voisi ehdottaa yhdeksi taiteen monista mahdollisista tehtävistä?

Tämä ilmestyi kaiketikin Taiteen ensimmäisessä numerossa tänä vuonna.

Miksi viitata edeltävään?

Jukka Rusanen: Setting, Helsinki Contemporary 13.1.–5.2.

Kirsi Jokelainen & Johannes Kangas, Pientä ja pahvista, Galleria Huuto, Uudenmaankatu, Helsinki 25.1.–12.2.

Edeltävään taiteeseen viittaaminen on taiteissa ollut merkittävä arvo, jota ei ole yleensä tapana kyseenalaistaa. Tämä koskee kaikkia lajeja. Brian De Palmaa on arvostettu siitä, miten taitavasti hän viittaa edeltäjänsä Alfred Hitchcockin (1899–1980) elokuviin. Kuinkahan monessa elokuvassa on viitattu Sergei Eisensteinin (1898–1948) Panssarilaiva Potemkinin (1925) yhteen kohtaukseen, jolla on vakiintunut nimikin: ”Odessan portaat”.

Odessan portaat.

Modernismissa tällaisella viittaamisella tuntuu aina olevan joku syvempi tarkoitus, mutta postmoderni toi mukanaan asenteen, jossa täysin motivoimatontakin viittaamista arvostettiin, ja edelleen hyvin usein kyseenalaistamattomasti – ikään kuin postmodernin tunnusmerkkinä. Toisinaan toki oli kyse siitä, että ironia kohdistui itse viittaamistraditioon. Viittaukset olivat osin menettäneet merkityksensä, mutta ei se, että ylipäänsä viitataan ja että se tunnistetaan yhdeksi taiteen keinoksi. 

Aina silloin tällöin olen pysähtynyt miettimään sitä, miksi viittaaminen edeltävään on arvokasta. Kriitikolla pitäisi kai olla perustelut uskottavasti hallussaan, mutta on tunnustettava, että pohdintani eivät ole koskaan johtaneet kunnolla mihinkään. Arvailuja olen itselleni esittänyt. Se voi olla tapa, jolla taiteilijat kirjoittavat ja maalaavat itsensä osaksi pitkää ja arvokasta perinnettä. Postmodernissa voisi olla jopa päinvastoin: se on tapa, jolla taiteilijat osoittavat kriittistä tietoisuuttaan ja kirjoittavat ja maalaavat itsensä irti perinteestä. Tai sitten voisi ajatella ylevästi: taide on käsittelyt aina ihmiskunnan ikiaikaisia teemoja. Nykytaiteilijat päivittävät näitä teemoja ja tuovat esiin myös väliaikana kertyneen tietoisuuden. Voi kyse olla henkilökohtaisesta ja satunnaisesta suhtautumisestakin: se mikä on joskus jossain museon hämärissä jättänyt syvän vaikutuksen, saattaa vaikuttaa voimakkaasti omaan tekemiseen. 

Kuvataiteissa viittaaminen edeltäjiin on varmaan suosituinta – ja pisimmälle menevää. Kukaan ei Suomessa tunne Caravaggiota (1571–1610) niin hyvin Antero Kahila, kukaan ei Francisco de Zurbaránia (1598–1664) niin kuin Lauri Laine. Kuutti Lavosen töihin ovat vaikuttaneet voimakkaasti sellaiset vähemmän tunnetut barokkimaalarit, joiden nimet kriitikko on ensin opetellut ja sitten jo unohtanut.

Taidenäyttelyyn menee harvoin ilman ennakkoasenteita. ”Puhdas katse” on käytännön toteutuksena mahdoton ajatus. Kaikkea edellä olevaa olin ajatellut mennessäni Jukka Rusasen näyttelyyn. Olin tietoinen siitä, että näyttelyn yksi lähtökohdista oli Rubensin (1577–1640) maalaus Leukippokisen tyttärien ryöstö (1618). Näin Rusanen itse: ”Niissä [maalaustaiteen lihallisissa kompositioissa] on jotenkin räikeästi esillä niin monta ihmisyyden muotoa. On toisaalta nähtävissä kamppailua maailmassa olemisessa, ja toisaalta katseille ja normeille alistumista.” Ja miltei samaan hengenvetoon: ”Toisaalta lähtökuvalla ei ole kovin suurta merkitystä.” 

Jukka Rusanen (s. 1980).

Rubens taitaa siis olla sittenkin Rusaselle vain tekosyy. Näinhän moni taiteilija tuppaa sanomaan. He maalaavat mitä tahansa, katuroskan herättämiä assosiaatioita, satunnaisten kulkureittien valoja ja varjoja sekä myös toistensa herättämiä ajatuksia. 

Kun katsoja menettää viattomuutensa, se on kuitenkin peruuttamatonta. Kun tiedän Rubensin Rusasen lähtökohdaksi, en pääse sitä karkuun. Se on kuitenkin hedelmällinen lähtökohta. Rusanen on kuin maalari, joka peilaa omia tuntemuksiaan ja kokeilunhaluaan suuren mestarin perintöä vasten. Ottaa aihelman sieltä, toisen täältä, ja kokeilee erilaisia tekniikoita tutkiessaan esimerkiksi lihallisuutta ja tapoja ilmaista sitä. Kiinnostava jännite syntyy myös siitä, että kankaita ja virkkauksia yhdistävät kollaasimaiset teokset ovat konventionaalisessa mielessä jotenkin äklöttäviä, kun taas ”puhtaammissa” maalauksissaan Rusanen näyttää, että kyllä hän tarvittaessa osaa käyttää siveltimellä vedettyä piirrosviivaa kuin Marjatta Tapiola konsanaan. Ristiriita on jännittävä. 

Johannes Kangas (s. 1967), Annunciazione.

Katsojan viritys jää myös helposti päälle. Eikä toisaalta syyttä. Johannes Kangas hakee aiheitaan yhtä lailla korkea- kuin populaarikuvaston maailmasta, mutta lähtee sitten viemään sitä omaan suuntaansa. Siellä vilahtelevat klassiset Marian ilmestykset ja madonnat lapsineen sulassa sovussa teollisuusalueitten tuottamien fiilisten kanssa. Hänen pahvimaalauksensa, rullansa ja tulitikkulaatikkonsa ovat myös kuin kannanotto 50-vuotiaan arte poveranmahdollisuuksiin nykymaailmassa. Niissä ei ole mitään anakronistista, vaikka vertaukset historiaan eivät ole haettuja. 

Kirsi Jokelainen (s. 1970), Polttarainen.

Toisen vaihtoehdon maalaustaiteen historiaan tarjoaa samassa tilassa Kirsi Jokelainen. Hän on maalannut sata pientä maalausta, jotka eivät kokonaisuutena noudata mitään tyyliä – kirjo on täysabstraktista naivistiseen esittävään kuvaan. Joku voisi kokea tyylittömyyden haittana, mutta tarjolla on kuin koko maalaustaide ja sen historia pienoiskoossa. Näin maalari voi maalata, mutta näinkin maalari voi maalata. Ylevä ja arkinen esiintyvät tasarivisessä ripustuksessa täysin tasavertaisina.

Julkaistua 804 & 805 & 806 & Näyttelykuvia 1050 & 1051 & 1052: Hiipuvan historian maisema & "On aika sijoiltaan" & Kuvakulttuurin merkitysten tihentymiä

[Toistan edellisen postauksen anteeksipyynnön: Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa.] 
Tässä Galleria Ortonin loput taiteilijaesittelyt helmi–huhtikuulta tähän hetkeen saakka – Kaisu Koivisto (s. 1962), Antero Kahila (s. 1954) ja Ilkka Väätti (s. 1955):

Hiipuvan historian maisema

Kuvataiteilija Kaisu Koivisto (s. 1962) perustematiikka on  yksinkertainen mutta samalla täynnä loputtomia variaatioiden ja uusien tulokulmien mahdollisuuksia. Luonnon ja kulttuurin rajapinta sekä siihen liittyvä usein määrittelemätön harmaa alue muodostavat Koiviston keskeisen maiseman.

Rajapyykeiksi tuolle osin tutkimattomalle alueelle hän pystyttää erilaisia hybridejä. Hän yhdistelee materiaaleja ja tekniikoita usein äkkiseltään sopimattomilla tavoilla. Hän on käyttänyt eläinmateriaaleja ja kulttuurisia löytömateriaaleja tavalla, joka toisinaan ärsyttää – ehkä jopa vähän inhottaakin. Söpöön esineeseen saattaa yhdistyä jotain pelottavaa. 

Teräsoksalla, 2007, teräs.

Osin Koiviston tekniikka tuo mieleeni tunnetun ankka-jänis-vaihduntakuvion, jossa voi pienellä näkökulman vaihdoksella nähdä jommankumman eläimen. Wittgensteinin mukaan eri aspektien näkeminen on ”puoliksi näkemistä, puoliksi ajattelua”. Ja tässähän ollaan Koiviston tematiikan ytimessä. Hän ei tee puhtaan visuaalisia vaihduntakuvioita. Hän pakottaa katsojan myös ajattelemaan. Luonnon ja kulttuurin välinen heiluriliike saa sekä hänen käsissään että hänen ajattelussaan uutta vauhtia, uusia liikeratoja.

Veistokset asettuvat yleensä ikään kun normaalisti tilaan ja ovat mittakaavallisesti varsin perinteisiä. Koivisto rikkoo sovinnaissääntöjä. Hänen teemansa tuovat mukaan ajan, toisinaan miltei ylihistoriallisen. Myös mittakaavoilla leikittely tuo mukanaan uusien näkökulmien mahdollisuuksia. Mikä voi olla Lapsen jäätikkölippis?

Maailman rakentaminen III, 2013, pigmenttivedos.

Galleria Ortonin näyttelyssä Koivistolla on esillä sekä valokuvia että metalliveistoksia. Niiden muotokielet saattaa ensin tuntua toisistaan varsin etäisiltä, mutta ne ovat todellisuudessa samaa temaattista jatkumoa. Kun Koivisto matkustaa Huippuvuorille valokuvaamaan sitä absurdia hiipuvan historian maisemaa, joka siellä on tarjolla muun muassa jo hävinneen Neuvostoliiton tuottamista raunioromanttisiksi muistomerkeiksi muuttuneissa tuotantolaitoksissa, kouluissa ja satamarakenteissa, siirtää hän menetelmänsä ikään kuin makrotasolle. Koivisto myös ilahtuu aina löytäessään julkista taidetta, jota luonto vääjäämättömällä voimallaan nakertaa ja rapauttaa. Hän löytää myös taidetta, joka ei varsinaisesti ole taidetta. Taide on tunnetusti hyödytöntä. Muuttuuko hyödyttömäksi jäänyt ihmisen muovaama konstruktio hyödyttömyytensä kautta taiteeksi ennen lopullista tuhoutumistaan? Ainakin Koivisto tekee tuon silmänkääntötempun.

Osa kuvaamisen kohteista tulee elämään enää Koiviston valokuvissa. Hänen kuviaan voi siis katsella sekä dokumentaarisina että tietyn poeettisen ajattelun tuloksina. Ajatuksellinen vaihduntakuvio sekin.

"On aika sijoiltaan"

Taidemaalari Antero Kahila (s. 1954) nousi suuren yleisön – myös kansainvälisen – tietoisuuteen viimeistään vuonna 2008, jolloin valmistui hänen mustavalkoisiin valokuviin ja taidehistoriallisiin tutkimuksiin perustuva rekonstruktionsa Berliinin pommituksissa tuhoutuneesta Caravaggion (1571–1610) alttarimaalauksesta Pyhä Matteus ja enkeli (1602). Projekti kesti kaikkineen viisi vuotta.

Sarjasta Very Little…Almost Nothing, nro 23. öljy ja akryyli, 2016.

Kahila on siis paneutunut barokin maalaustaiteen saloihin. Se ei ole kuitenkaan ole mikään itseisarvo. Onkin hieman surullista, että taiteilija leimautuu melko voimakkaasti ja usein pitkäksi aikaa julkisuutta saaneesta projektista. On siis syytä korostaa, että Kahila ei ole mikään barokkitaiteilija tai barokin epigoni – jäljittelijä, seuraaja tai oppipoika. Taiteilijat ovat usein kiinnostuneita varhaisemmasta taiteesta sen takia, että taide on aina käsitellyt erilaisia kuvaamisen ongelmia ja keksinyt erilaisia, toisinaan ihan teknisiäkin ratkaisuja, joihin on syytä paneutua kirjojen lisäksi käytännön tasolla. Olenkin aivan varma siitä, että esimerkiksi se mestarillinen valon ja tilan käsittely, joka leimaa Kahilan tuotantoa, kumpuaa siitä pitkästä tutkimusmatkasta, jonka hän on tehnyt ja jonka hän on päivittänyt nykyiseen tematiikkaansa soveltuvaksi. 

Action with a Paperhouse 4, versio 2.

Ikiaikaisia ovat Kahilan teematkin. Hän pohtii sitä, miltä maailmassa eläminen ja maailman kohtaaminen tuntuu. Häntä voi tulkita jopa poliittisesti, vaikka se ei olisikaan ensihavainnon välitön reaktio. Hänen teoksensa nimittäin pohtivat usein yksinäisyyttä, vieraantuneisuutta ja toiseutta. Kaikkea sitä, mitä aikamme lisääntyvästi tuottaa. Kahilan omin sanoin: ”Teokseni kuvaavat ihmisen kamppailua oman häilyvän itsen ja modernin yhteiskunnan armottoman yksilökeskeisen, inhimillisyyttä ja katoavaisuutta kaihtavan armottoman ihmiskuvan rajamailla.” Me kaikki jaamme nämä teemat, jos uskallamme. Koskettavaa onkin, että Kahilan sitaatti tulee suoraan erään hänen katsojansa kommentista, jonka hän tunnisti omakseen. Tulee mieleeni Shakespearen vieraantumiseksi tulkittavat säkeet Hamletista (Jylhä): "On aika sijoiltaan: miks synnyinkään / minä kurja paikoilleen sen siirtämään!”
Taiteilijan työ on Sisyfoksen työtä. 
Kahila käyttää yksinkertaisia metaforia – esimerkiksi lapsi ja talo – mutta niissä on parhaimmillaan kaikki. Lapsi on ihminen, talokin on kuin ihminen, mutta samalla se on kuin koko maailma. Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard totesi: ”Talo on ensimmäinen kaikkeutemme." 

Kuvakulttuurin merkitysten tihentymiä

Taidemaalareita ja taidetta on tapana luokitella monien muuttujien mukaan. Ismit ovat monille tuttuja, ja Ilkka Väättiä (s. 1955) voisi varmaan uskottavasti luonnehtia konstruktivistiksi. 

Yksi luokittelu-ulottuvuus on maalauksen syntyyn liittyvä: jotkut maalaavat ulkona havainnosta, toiset taas sisällä ikään kuin ”omasta päästään”, mielikuvitukseensa luottaen. 

Sahara, 2015, akryyli paperille.

Toinen yleinen ulottuvuus on teoksen esittävyys: se voi realistisesti esittää jotain maailmassa olemassa olevaa tai sitten se ei ikään kuin esitä mitään tunnistettavaa. Tällaisia teoksia on tapana nimittää abstrakteiksi. 

Väätti on aika hämmentävä taiteilija. Ensi näkemältä häntä voisi pitää abstrakteja ja konstruktivistia maalauksia maalavana taiteilija – eikä tulisi mieleenkään kuvitella häntä ulkona maailmasta löytyvien aiheiden parissa.
Mutta Väätti onkin varsinainen havainnoija. Hän tarkkailee maailman kuvakulttuureita herkeämättömällä kiinnostuksella – niin matkoillaan kuin kirjastosta kantamistaan kirjoista. Hän osaa tarkentaa silmänsä pieniin yksityiskohtiin ja löytää niistä loputtoman aarreaitan maalauksiaan varten. 

Väätti ei kuitenkaan kokoa mitään mallikirjaa maailman kuvista, ei tee silkkaa etnografiaa. Hän on taiteilija, joka sulattaa vaikutteensa oman synteettisen näkemyksensä osaksi – kuten hänen kollegansa Jyrki Siukonen on osuvasti todennut: ”Jokainen teos on omassa pakopisteettömässä läsnäolossaan paljon enemmän kuin muistuma alkuperäisestä, luvatta näpistetystä fragmentista. Jokainen teos ottaa syntyessään keskipisteen paikan ja ehdottaa maailman katsomista itsestään käsin.” Väätti on kuin kuvallisella ”matkalla maailmaan keskipisteeseen”, kuten hän väitöstutkimuksensa Mundus (2012) alaotsikossa itsekin toteaa. Tuloksena on jännittäviä merkitysten tihentymiä – kaikki erilaisia, mutta jollain tavalla samanlaisia. Näennäisessä ei-sarjallisuudessaan siis varsin sarjallisia. 

Istuva Härkä, akryyli paperille.

Vielä lisää taiteen termejä. Väätin välineen voisi myös sanoa olevan appropriaatio (haltuunotto, kulttuurinen omiminen) joka viime aikoina on taidepiireissä herättänyt pahaakin verta. Väätin tapauksessa vaaraa varastamissyytteistä tuskin on, koska hänen suhteensa maailman kuvamateriaaliin on miltei sakraalinen ja sellaisena väistämättä kunnioittava. Tässä mielessä Väättiä voi tarkastella jopa poliittisesti. Hän on tietynlainen saarnamies, joka ”uskoo yhdessäoloon ja toisten kulttuurien tuntemukseen”. Hän haluaa tuoda toivoa maailmaan, hän haluaa osoittaa tuntemattomampienkin kuvamaailmoiden kiinnostavuuden ja kauneuden. Törmäyttämällä löytämänsä kuvamaailmaan toistensa kanssa – väliin ihan sikin sokinkin – hän itse asiassa kykenee osoittamaan, miten on ihminen on pohjimmiltaan sama, aina ja kaikkialla.

Näyttelykuvia 880: Hulluuden rajoilla

Eilen kävin varsin kiinnostavassa näyttelyssä. Hyvinkään taidemuseossa avattiin Sjählö 9 -näyttely (15.11.–12.1.2014) – lähtökohta on Seilissä sijainnut leprahospitaali, joka muuttui irtolaisten ja mielisairaitten eristyspaikaksi. Sairaala lakkautettiin vasta vuonna 1962.

Tässä tiedotteesta: "Työryhmän jäsenet ovat vierailleet saarella useita kertoja ja perehtyneet Seilin historiasta tehtyihin tutkimuksiin. Seilin potilaiden kohtaloista kerätty dokumentaatio on antanut ryhmän jäsenille mahdollisuuden tutkia mielikuvia hulluudesta ja erilaisuudesta. Näyttelyssä on mukana installaatioita, videoita ja maalauksia, jotka eri tavoin pohtivat sellaisia käsitepareja kuin normaali–epänormaali, kulttuuri–luonto, normatiivinen–poikkeava naisellisuus tai terveys–sairaus. Ryhmän taiteilijat ja tieteentekijät työskentelevät yhdessä ja luotaavat näin yleismaailmallisia ulkopuolisuuden, toiseuden, poikkeavuuden ja eristämisen ilmiöitä."

Ryhmä on aika iso: kuvataiteilija Christine Candolin (s. 1953); fil.tri, kirjailija JuhaniIhanus; taidemaalari Antero Kahila (s. 1954); keramiikkataiteilija Catharina Kajander (s. 1945); performanssi- ja videotaiteilija, ohjaaja Tellervo Kalleinen (s. 1975); taidemaalari Tuija Lampinen (s. 1955); taidegraafikko Solveig Lehtonen (s. 1955); dokumenttiohjaaja Kirsi Mattila; keramiikkataiteilija Leena Mäki-Patola (s. ?); runoilija, muusikko Kirsi Poutanen; lääk.lis. JuhaPyykkönen ; fil.tri, graafikko Elina Waris (s. ?); teatteriohjaaja Paavo Westerberg.

Catharina Kajander, Kynnysmatto, 2013. Aika rajua kamaa.   

Pidin näyttelyn avajaispuheenvuoron, jossa käsittelin taiteen mahdollisuutta tutkia toiseutta, ulkopuolisuutta ja eristämistä.

Siteerasin ehkä jopa turhankin odotetusti Michel Foucault'n kirjaa Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) ja sen keskeisiä ajatuksia siitä, miten moderni vallankäyttö tulee ymmärrettäväksi suljettujen instituutioiden genealogian kautta. Ongelmana tässä ymmärryksessä on erityisesti valtaosapuolien sidosten kietoutuminen toisiinsa sellaisella tavalla, että erottelujen teko on vaikeaa. Tässä taide toimii mielestäni hyvänä avaajana. 

Sitten siteerasin myös yhtä nurkkajumalaani ja esikuvaani Raymond Williamsia. Kirjassa Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus (1977, suom. 1988) hän muun muassa käsittelee kulttuurin jäänteenomaisia (residual) piirteitä: ”Jäänteenomainen on muodostunut menneisyydessä, mutta se vaikuttaa yhä kulttuurisessa prosessissa, ei vain eikä usein lainkaan menneisyyden elementtinä, vaan nykyisyyden aktiivisena elementtinä. Niinpä tiettyjä kokemuksia, merkityksiä ja arvoja, joita vallitsevassa kulttuurissa ei voi ilmentää tai osoittaa todellisiksi, koetaan ja harjoitetaan jonkin aikaisemman sosiaalisen ja kulttuuri-instituution tai muodostuman kulttuurisiin ja sosiaalisiin jäänteisiin nojautuen.”

Hyvä pari, ja ns. näillä mentiin. Oli muuten ihana sanoa pitkästä aikaa taidemuseossa ääneen sana 'marxismi'.  

 Christine Candolin, Nimetön, "mutta jos huutaisin", 2012–13.

Julkaistua 16: Maalari maalaa lapsia

Sitä voisi ajatella, että kriitikko on loppupeleissä kiinnostunut vain teksteistään, mutta kyllä se harmittaa, kun kirjoitat hienosta näyttelystä, eikä julkaistussa jutussa sitten jostain tilaongelmista johtuen ole kuvan kuvaa. Näin kävi arviolleni Antero Kahilan (s. 1954) näyttelystä, kun se kaksi viikkoa kirjoitamisen jälkeen ilmestyi Kauppalehdessä 27.4. Itseltänikin löytyi vain suttuisia räpsäisyjä, mutta tässä edes sellainen: 

Maalari maalaa lapsia

Käyn nykyään uimahallissa miltei päivittäin, ja kun suihkussa ja saunassa katson kanssaihmisiäni, tunnen jotenkin olevani perusasioiden äärellä. On suorastaan vaikea olla tarkastelematta saunassa vastapäätä istuvaa kasikymppistä jäntevää äijää – niin kaunis näky sellainen on. Taidenäyttelyssä tätä samaa tunnetta tunnistaa harvoin, mutta toisinaan sekin on mahdollista – kuten nyt taidemaalari Antero Kahilan (s. 1954) tuoreimmassa näyttelyssä.

Kahilan kohteena on äijien sijaan lapsi. ”Ihminen ja ihmisyys on mitta ja lähtökohta näyttelylleni”, toteaa Kahila itse. Tämä selkeä ja yksinkertainen aihe on kuitenkin juuri se aihe, jossa oikean maalarin kyvyt loppupeleissä mitataan. Näin oli jo renessanssin aikana ja näin on nykyäänkin – eikä siihen mitään muutosta tarvita. Ihminen on myös aihe, johon ei oikeastaan voi eikä tarvitsekaan kyllästyä, kunhan vain itse taiteilija on tarkkana manerisoitumisen vaarojen kanssa.

Kahila osaa väistää karikot jo senkin takia, että hän on ottanut viime vuosina uutta vauhtia barokkimaalari Caravaggion (1571–1610) kautta. Perusasioihin lienee syytä muutenkin palata, mutta Kahila on tehnyt sitä aivan erityisellä huolella.

Aivan erityisellä huolella Kahila suhtautuu myös omiin malleihinsa. Kuvat eivät kuitenkaan ole poseerauksia, vaan pinnalle nousee pikemminkin ylevää kaihtava herkkyys ja haavoittuvuus, joka on todellisuudessa hirvittävän kaunista. Tällaista en ole pitkään aikaan joutunut tunnustamaan.

Näyttelykuvia 22: Kaupunki täynnä Caravaggion haamuja

Torstain 15.4. näyttelykierros loppui sitten onneksi joskus, mutta vasta sen jälkeen, kun uudet kenkäni olivat hangannut vasempaan jalkaani rakot ja ne vielä puhki. Viimeinen kohde oli Antti Linnovaaran (s. 1960) näyttely (8.4.–2.5.) Galleria Uusitalossa. 

Linnovaara on aina ollut mielestäni kelpo maalari, mutta en koskaan ole oikein – niin sanotusti "henkilökohtaisesti" – hänen töistään innostunut. Niin kävi nytkin. Näyttelykokonaisuus oli hajanainen, jotkut duunit olivat jopa vaikuttavia, mutta joissain kerroksellisen syvyyden luominen oli mielestäni toteutettu jotensakin suttuisen tunkkaisella päällemaalaamisella. Sitten tapahtui jotain tosi outoa. Päätin itsekseni, että en minä jaksa näitä sen enmpää katsoa, ja lähdin aika nopeasti ja vähän tympääntyneenäkin pois. Olin jo ulkona, kun joku sai minut kuitenkin pysähtymään ja miettimään. Se oli päähän jäänyt kuva isosta punaisesta akrylimaalauksesta Caravaggion tie. Enköhän sitten ottanut ja palannut galleriaan katsomaan sitä uudestaan. Kyllä se vain oli aika hieno. Katsoin näyttelyn uudestaan, mutta nyt ohitin ne duunit, jotka minua olivat ärsyttäneet. Fiilis oli heti paljon parempi. Oli myös hauska pohdiskella sitä, miten erilaisella tavalla Linnovaara suhtautuu omaan Caravaggiooonsa kuin samaan aikaan toisaalla Antero Kahila.

Sitten oli vielä joidenkin mielestä varmaan hauska, joidenkin modernistishenkisempien mielestä ehkä markkinahumuisen tympeä idea laittaa yksi duuneista Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kanssa tehtynä diilinä huutonetin kautta myytäväksi – osin hyväntekeväisyyteen. Yllä oleva pieni Caravaggio-teemainen-maalaus oli nyt sitten sellainen. Homma menee niin, että maalaus esitellään kuukausiliitteessä (tässä EMMA:n johtajan Markku Valkosen esittelyteksti) ja sitten teos on normaalisti huutokaupassa. Puolet tuotosta menee taiteilijalle, puolet Kirkon ulkomaanavun Naisten pankille. Tätä kirjoitettaessa hinta oli noussut jo 3 300 euroon, joten kaipa homma sitten toimii.
Kai minun on kuitenkin tunnustettava, että minun fasistinen puhtauskäsitykseni ei pidä siitä, että näyttelyssä on maalauksen vieressä huolimattomasti seinään lätkäisty lehtileike.

Näyttelykuvia 10: Barokkisia poikia

Lauantaina 10.4. jatkoin näyttelykierrostani Galleria Amaan Antero Kahilan (s. ) näyttelyyn (10.4. – 4.5.). Kahila on hieno, varsinkin barokkimaalauksesta erityisen syvällisesti asioita omaksunut nykymaalari, joka omalla kiinnostavalla tavallaan sitoo taiteen ikiaikaisia traditioita yhteen. Näyttely oli varsin vaikuttava, ja olikin hauska kirjoittaa siitä innostunut kritiikki, johon siis myöhemmin palaan.

Kahilan näyttelyn avajaistunnelmaa. Kriitikko Seppo Heiskanenkin vaikuttaa tyytyväiseltä näkemäänsä.

Luettua 1: Caravaggio palaa

  

Caravaggio palaa. Caravaggion värien jäljillä – Taiteilija Antero Kahilan rekonstruktio tuhoutuneesta  Pyhä Matteus ja enkeli -maalauksesta. Sinebrychoffin taidemuseo 2008. [Tekstit: Antero Kahila, Antonella Perna, Altti Kuusamo]

Anteron Kahilan (s. 1954) hieno näyttely (10.4. – 4.5.) Galleria Amassa sai minut kaivamaan esiin pienen kirjan, jossa kerrotaan hänen taannoisesta kiinnostavasta Caravaggio-projektistaan. Hän rekonstruoi toisessa maailmansodassa tuhoutuneen Michelangelo Merisi da Caravaggion (1571–1610) maalauksen, josta oli jäljellä vain mustavalkoisia valokuvia ja kirjallisia mainintoja. Kirjassa Turussakin vaikuttanut taidehistorioitsija Antonella Perna käy seikkaperäisesti läpi projektin teknistä puolta, kun taas Turun yliopiston taidehistorian professori Altti Kuusamo paneutuu symbolien maailmaan ja muun muassa Caravaggion homoeroottisiin ulottuvuuksiin. Lopputulos on varsin kiehtova pieni lukupaketti, joka myös todistaa vääjäämättömästi siitä, että kuvanlukutaito on hieno ja tarpeellinen väline sekä vanhemman että uudemman taiteen ymmärtämiselle. Kuusamossa yhdistyy parhaimmilaan – silloin kun hän ei intaudu liian snobiksi – häkellyttävällä tavalla hieno ja monipuolinen herkkyys kuvan nyansseille ja toisaalta ankara lukeneisuus ja sivistys, jota meikäläinen voi vain kadehtia. 

Tämä 90-sivuinen kirjanen on myös viihdyttävää luettavaa, vaikkei barokkimaalaus niin kiinnostaisikaan. Sitä paitsi saattaa se juuri tästä alkaa kiinnostaakin. Ei kai se ole huono asia.   

PS. Oikein hävettää tunnustaa, että en käynyt katsomassa maalausta silloin, kun se oli esillä Sinebrychoffin taidemuseossa (16.10 – 28.12.2008). Nyt sekä hävettää että harmittaa. Olin ikään kuin menossa koko ajan, ja sitten se kuitenkin jäi. Näin käy itse asiassa aivan liian usein, ja sitä kannattaisi varmaan ihan erityisesti opetella varoamaan.

PPS. Yksitysautoilun lopettaminen on muuttanut lukutottumuksia paljon parempaan suuntaan. Istun viikossa varmaan yhden päivän verran julkisissa kulkuneuvoissa, ja yritän hyödyntää ajan lukemalla. Tämänkin kirjan sain aivan kelvollisella huolella luettua tämän päivän kahden bussimatkan ja kahden ratikkamatkan aikana.