Julkaistua 804 & 805 & 806 & Näyttelykuvia 1050 & 1051 & 1052: Hiipuvan historian maisema & "On aika sijoiltaan" & Kuvakulttuurin merkitysten tihentymiä

[Toistan edellisen postauksen anteeksipyynnön: Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa.] 
Tässä Galleria Ortonin loput taiteilijaesittelyt helmi–huhtikuulta tähän hetkeen saakka – Kaisu Koivisto (s. 1962), Antero Kahila (s. 1954) ja Ilkka Väätti (s. 1955):

Hiipuvan historian maisema

Kuvataiteilija Kaisu Koivisto (s. 1962) perustematiikka on  yksinkertainen mutta samalla täynnä loputtomia variaatioiden ja uusien tulokulmien mahdollisuuksia. Luonnon ja kulttuurin rajapinta sekä siihen liittyvä usein määrittelemätön harmaa alue muodostavat Koiviston keskeisen maiseman.

Rajapyykeiksi tuolle osin tutkimattomalle alueelle hän pystyttää erilaisia hybridejä. Hän yhdistelee materiaaleja ja tekniikoita usein äkkiseltään sopimattomilla tavoilla. Hän on käyttänyt eläinmateriaaleja ja kulttuurisia löytömateriaaleja tavalla, joka toisinaan ärsyttää – ehkä jopa vähän inhottaakin. Söpöön esineeseen saattaa yhdistyä jotain pelottavaa. 

Teräsoksalla, 2007, teräs.

Osin Koiviston tekniikka tuo mieleeni tunnetun ankka-jänis-vaihduntakuvion, jossa voi pienellä näkökulman vaihdoksella nähdä jommankumman eläimen. Wittgensteinin mukaan eri aspektien näkeminen on ”puoliksi näkemistä, puoliksi ajattelua”. Ja tässähän ollaan Koiviston tematiikan ytimessä. Hän ei tee puhtaan visuaalisia vaihduntakuvioita. Hän pakottaa katsojan myös ajattelemaan. Luonnon ja kulttuurin välinen heiluriliike saa sekä hänen käsissään että hänen ajattelussaan uutta vauhtia, uusia liikeratoja.

Veistokset asettuvat yleensä ikään kun normaalisti tilaan ja ovat mittakaavallisesti varsin perinteisiä. Koivisto rikkoo sovinnaissääntöjä. Hänen teemansa tuovat mukaan ajan, toisinaan miltei ylihistoriallisen. Myös mittakaavoilla leikittely tuo mukanaan uusien näkökulmien mahdollisuuksia. Mikä voi olla Lapsen jäätikkölippis?

Maailman rakentaminen III, 2013, pigmenttivedos.

Galleria Ortonin näyttelyssä Koivistolla on esillä sekä valokuvia että metalliveistoksia. Niiden muotokielet saattaa ensin tuntua toisistaan varsin etäisiltä, mutta ne ovat todellisuudessa samaa temaattista jatkumoa. Kun Koivisto matkustaa Huippuvuorille valokuvaamaan sitä absurdia hiipuvan historian maisemaa, joka siellä on tarjolla muun muassa jo hävinneen Neuvostoliiton tuottamista raunioromanttisiksi muistomerkeiksi muuttuneissa tuotantolaitoksissa, kouluissa ja satamarakenteissa, siirtää hän menetelmänsä ikään kuin makrotasolle. Koivisto myös ilahtuu aina löytäessään julkista taidetta, jota luonto vääjäämättömällä voimallaan nakertaa ja rapauttaa. Hän löytää myös taidetta, joka ei varsinaisesti ole taidetta. Taide on tunnetusti hyödytöntä. Muuttuuko hyödyttömäksi jäänyt ihmisen muovaama konstruktio hyödyttömyytensä kautta taiteeksi ennen lopullista tuhoutumistaan? Ainakin Koivisto tekee tuon silmänkääntötempun.

Osa kuvaamisen kohteista tulee elämään enää Koiviston valokuvissa. Hänen kuviaan voi siis katsella sekä dokumentaarisina että tietyn poeettisen ajattelun tuloksina. Ajatuksellinen vaihduntakuvio sekin.

"On aika sijoiltaan"

Taidemaalari Antero Kahila (s. 1954) nousi suuren yleisön – myös kansainvälisen – tietoisuuteen viimeistään vuonna 2008, jolloin valmistui hänen mustavalkoisiin valokuviin ja taidehistoriallisiin tutkimuksiin perustuva rekonstruktionsa Berliinin pommituksissa tuhoutuneesta Caravaggion (1571–1610) alttarimaalauksesta Pyhä Matteus ja enkeli (1602). Projekti kesti kaikkineen viisi vuotta.

Sarjasta Very Little…Almost Nothing, nro 23. öljy ja akryyli, 2016.

Kahila on siis paneutunut barokin maalaustaiteen saloihin. Se ei ole kuitenkaan ole mikään itseisarvo. Onkin hieman surullista, että taiteilija leimautuu melko voimakkaasti ja usein pitkäksi aikaa julkisuutta saaneesta projektista. On siis syytä korostaa, että Kahila ei ole mikään barokkitaiteilija tai barokin epigoni – jäljittelijä, seuraaja tai oppipoika. Taiteilijat ovat usein kiinnostuneita varhaisemmasta taiteesta sen takia, että taide on aina käsitellyt erilaisia kuvaamisen ongelmia ja keksinyt erilaisia, toisinaan ihan teknisiäkin ratkaisuja, joihin on syytä paneutua kirjojen lisäksi käytännön tasolla. Olenkin aivan varma siitä, että esimerkiksi se mestarillinen valon ja tilan käsittely, joka leimaa Kahilan tuotantoa, kumpuaa siitä pitkästä tutkimusmatkasta, jonka hän on tehnyt ja jonka hän on päivittänyt nykyiseen tematiikkaansa soveltuvaksi. 

Action with a Paperhouse 4, versio 2.

Ikiaikaisia ovat Kahilan teematkin. Hän pohtii sitä, miltä maailmassa eläminen ja maailman kohtaaminen tuntuu. Häntä voi tulkita jopa poliittisesti, vaikka se ei olisikaan ensihavainnon välitön reaktio. Hänen teoksensa nimittäin pohtivat usein yksinäisyyttä, vieraantuneisuutta ja toiseutta. Kaikkea sitä, mitä aikamme lisääntyvästi tuottaa. Kahilan omin sanoin: ”Teokseni kuvaavat ihmisen kamppailua oman häilyvän itsen ja modernin yhteiskunnan armottoman yksilökeskeisen, inhimillisyyttä ja katoavaisuutta kaihtavan armottoman ihmiskuvan rajamailla.” Me kaikki jaamme nämä teemat, jos uskallamme. Koskettavaa onkin, että Kahilan sitaatti tulee suoraan erään hänen katsojansa kommentista, jonka hän tunnisti omakseen. Tulee mieleeni Shakespearen vieraantumiseksi tulkittavat säkeet Hamletista (Jylhä): "On aika sijoiltaan: miks synnyinkään / minä kurja paikoilleen sen siirtämään!”
Taiteilijan työ on Sisyfoksen työtä. 
Kahila käyttää yksinkertaisia metaforia – esimerkiksi lapsi ja talo – mutta niissä on parhaimmillaan kaikki. Lapsi on ihminen, talokin on kuin ihminen, mutta samalla se on kuin koko maailma. Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard totesi: ”Talo on ensimmäinen kaikkeutemme." 

Kuvakulttuurin merkitysten tihentymiä

Taidemaalareita ja taidetta on tapana luokitella monien muuttujien mukaan. Ismit ovat monille tuttuja, ja Ilkka Väättiä (s. 1955) voisi varmaan uskottavasti luonnehtia konstruktivistiksi. 

Yksi luokittelu-ulottuvuus on maalauksen syntyyn liittyvä: jotkut maalaavat ulkona havainnosta, toiset taas sisällä ikään kuin ”omasta päästään”, mielikuvitukseensa luottaen. 

Sahara, 2015, akryyli paperille.

Toinen yleinen ulottuvuus on teoksen esittävyys: se voi realistisesti esittää jotain maailmassa olemassa olevaa tai sitten se ei ikään kuin esitä mitään tunnistettavaa. Tällaisia teoksia on tapana nimittää abstrakteiksi. 

Väätti on aika hämmentävä taiteilija. Ensi näkemältä häntä voisi pitää abstrakteja ja konstruktivistia maalauksia maalavana taiteilija – eikä tulisi mieleenkään kuvitella häntä ulkona maailmasta löytyvien aiheiden parissa.
Mutta Väätti onkin varsinainen havainnoija. Hän tarkkailee maailman kuvakulttuureita herkeämättömällä kiinnostuksella – niin matkoillaan kuin kirjastosta kantamistaan kirjoista. Hän osaa tarkentaa silmänsä pieniin yksityiskohtiin ja löytää niistä loputtoman aarreaitan maalauksiaan varten. 

Väätti ei kuitenkaan kokoa mitään mallikirjaa maailman kuvista, ei tee silkkaa etnografiaa. Hän on taiteilija, joka sulattaa vaikutteensa oman synteettisen näkemyksensä osaksi – kuten hänen kollegansa Jyrki Siukonen on osuvasti todennut: ”Jokainen teos on omassa pakopisteettömässä läsnäolossaan paljon enemmän kuin muistuma alkuperäisestä, luvatta näpistetystä fragmentista. Jokainen teos ottaa syntyessään keskipisteen paikan ja ehdottaa maailman katsomista itsestään käsin.” Väätti on kuin kuvallisella ”matkalla maailmaan keskipisteeseen”, kuten hän väitöstutkimuksensa Mundus (2012) alaotsikossa itsekin toteaa. Tuloksena on jännittäviä merkitysten tihentymiä – kaikki erilaisia, mutta jollain tavalla samanlaisia. Näennäisessä ei-sarjallisuudessaan siis varsin sarjallisia. 

Istuva Härkä, akryyli paperille.

Vielä lisää taiteen termejä. Väätin välineen voisi myös sanoa olevan appropriaatio (haltuunotto, kulttuurinen omiminen) joka viime aikoina on taidepiireissä herättänyt pahaakin verta. Väätin tapauksessa vaaraa varastamissyytteistä tuskin on, koska hänen suhteensa maailman kuvamateriaaliin on miltei sakraalinen ja sellaisena väistämättä kunnioittava. Tässä mielessä Väättiä voi tarkastella jopa poliittisesti. Hän on tietynlainen saarnamies, joka ”uskoo yhdessäoloon ja toisten kulttuurien tuntemukseen”. Hän haluaa tuoda toivoa maailmaan, hän haluaa osoittaa tuntemattomampienkin kuvamaailmoiden kiinnostavuuden ja kauneuden. Törmäyttämällä löytämänsä kuvamaailmaan toistensa kanssa – väliin ihan sikin sokinkin – hän itse asiassa kykenee osoittamaan, miten on ihminen on pohjimmiltaan sama, aina ja kaikkialla.