Julkaistua 819 & 820 & 821: ”Ne halaa meitin!” & Ylevien periaatteiden hintalappu? &

Ja lisää rästejä tänne. Tässä alkuvuoden YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini ennen vaalikarensissa. Eka on 21.12., toka 19.1. ja kolmas 15.2.

Huomenna menen taas studioon.

”Ne halaa meitin!”

Yksi ensi vuoden taidekeskusteluista on jo varma. Kiasma järjestää kansainvälisen nykytaiteen suurkatsauksen, joka kantaa nimeä Ars. Kaikkineen Ars-näyttelyitä on vuodesta 1961 järjestetty yhdeksän.  

ARS17-näyttelyn teemana on ”globaali digitaalinen murros, jonka vaikutukset näkyvät kulttuurissa, taloudessa sekä ihmisten identiteetissä ja käyttäytymisessä”.  

Näin Kiasma itse digiloikastaan:
”Yksi näyttelyn keskeisimmistä kysymyksistä on, miten taiteilijat ovat kohdanneet tämän kaikkia koskettavan muutoksen. Taide ottaa edelläkävijän roolin myös digitaalisen kulttuurin murroksessa. 
Nykytaide on riippuvainen digivallankumouksesta, mutta myös kyseenalaistaa sen vaikutuksen ja auttaa meitä jäsentämään ympäröivää maailmaa. Verkon käyttö koukuttaa ja vaikuttaa: kuinka rajusti digitalisoituminen ja sosiaalisen median muodot ovat muuttaneet todellisuuskuvaamme?” 
Kiasma haluaa siis olla mukana prosessissa, jossa kehityskulkuja myös kyseenalaistetaan. Tämä onkin yksi taidemuseon tehtävistä, ja näyttelystä tulee varmaan kiinnostava. Mukana on paljon taiteilijoita, jotka eivät ole nielleet tätä ns. postinternetaikaa ihan purematta. Osa heistä voidaan määritellä haktivisteiksi eli verkoissa toimiviksi aktivisteiksi. He käyvät taistelua muun muassa kansainvälisiä ohjelmistojättejä ja niiden yhdenmukaistavia monopolipyrkimyksiä vastaan. 
Kiasma itse tuntuu kuitenkin nielleen purematta näyttelylle luomansa kontekstin. Viime viikolla se nimittäin ylpeänä tiedotti, että pääyhteistyökumppani on ohjelmistojätti Microsoft, joka on tullut kuuluisaksi muun muassa lukuisista oikeudenkäynneistä. Ne ovat usein koskeneet määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. 

Sota tietoverkoista on raakaa, mutta keinot eivät ole kuin Tuntemattomassa sotilaassa, jossa tankit jyräsivät. Nyt halataan ensin. Microsoft on tullut tunnetuksi strategiastaan, jonka voisi hieman kieli poskella kääntää: ”Halaa, laajenna ja tapa sukupuuttoon”. Tiivistetysti kyse on siitä, että ohjelmistokehittelyssä tehdään ensin yleisten standardien tai kilpailevien tuotteiden kanssa yhteensopivia tuotteita, joita sitten laajennetaan niin, että kilpailevat tuotteet tai ”yksinkertaisemmat” standardit eivät enää olekaan yhteensopivia. Laajennuksista tulee näin faktisesti uusia standardeja, jotka marginalisoivat ja tappavat pienemmät kilpailijat. 
Taistelu tuottaa sen, että me tavalliset kuluttajat joudumme enenevässä määrin joko ähkimään outojen yhteensovittamisongelmien kanssa tai sitten vain kädet pystyssä mukautumaan uusiin standardeihin. Saatamme valinnoissamme tietämättämme sitoutua johonkin, jonka tuottamia ennakoimattomia ongelmia vastaan on vaikea kamppailla. Rahallahan siitä sitten lopuksi selviää.
Yksi taiteen keskeisistä tehtävistä tuntuu olevan tällaiselle täysin vastakkaista. Taide on avointa ja vapaata. Taide etsii vaihtoehtoisia tapoja kokea, ymmärtää ja rakentaa yhteistä maailmaamme. Taide on yleensä heikomman puolella.
Tällaista taidetta tulemme Ars17-näyttelyssä näkemään. Siksi onkin irvokasta, että yhteistyökumppania valitessaan näyttelyn järjestäjä on asettunut selkeästi vahvemman puolelle. 

Kiasman yhteistyökuvio on herättänyt somessa keskustelua, jossa ristiriita on noussut esiin. Esimerkiksi mediataiteilija ja -tutkija Minna Tarkka näkee tilanteen ”paradoksaalisena”. Hänen mukaansa ”Microsoft on netin commons-kulttuurin pitkäaikaisimpia vastustajia ja ainakin haktivisti-taiteilijoille viimeinen brändi, jonka lipun alle mennään.” Väitöstutkimusta parhaillaan tekevän Tarkan kollegan Merja Puustisen mukaan globaaleilla markkinoilla lähes monopoliasemassa olevan yksityiseen voitontavoitteluun sitoutuneen korporaation ”saaminen” Kiasman sponsoriksi on ”sarkasmin huippu”. 
Vaikka olenkin sitä mieltä, että kansallisen kulttuurilaitoksen rahoitus tulisi voida järjestää sponsoreista riippumattomana, ymmärrän hyvin sen, että suurprojektien mahdollistaminen vaatii nykyään yritysyhteistyötä. Kumppanin etsimisessä tulisi kuitenkin olla tarkempi. Microsoft on taitava strategi, ja se on keksinyt jo lukuisia tapoja uida sisään Kiasmaan, syleillä sitä ja yleisöä omine keinoineen. Se on tuomassa Kiasmaan työpajoja ja tapahtumia. Omien sanojensa mukaan se ”tarjoaa museokävijöille ainutlaatuisia kokemuksia ja mahdollisuuksia luoda yhdessä digitaalista taidetta”. Kiasma on hyvä alusta tälle ja nykytaiteen lippulaivana se myös legitimoi Microsoftin aseman näyttelykontekstin kautta. Kiasma tarjoaa näin Microsoftille ”edelläkävijän roolin myös digitaalisen kulttuurin murroksessa”. Henki on kuin start up -kulttuurissa. 

Taitavana strategina Microsoft jää tässä diilissä aika paljon enemmän voitolle kuin Kiasma. Ja vaikka kyseinen instituutio onkin meidän museomme, sopimuksen ehdoistahan me emme tänä läpinäkyvyyden aikana saa tietää yhtään mitään. 

Liikesalaisuudet, nääs. 

Ylevien periaatteiden hintalappu?

Taloustieteilijät osoittavat toisinaan kiinnostusta taiteen taloutta kohtaan. Yleensä pohdinnat ovat sellaisia, että niissä ymmärretään varsin vähän taiteen prosesseista. Onneksi nämä pohdinnat yleensä unohdetaan saman tien.

Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Pasi Holm on tuoreimpia taiteen pohtijoita. Hän on tuonut julkisuuteen ideansa taiteen valtiollisesta tuesta. Hän toteaa blogikirjoituksessaan (19.12.): ”Taloustieteen näkökulmasta yhteiskunnallisesti arvostettujen kulttuurilaitosten taloudellinen toiminta tehostuisi, jos ’yleville periaatteille’ saataisiin hintalappu. Tämä on yksinkertaisinta tehdä siten, että aletaan tukea kulttuurilaitosten kysyntää tarjonnan tukemisen sijasta.” Sittemmin teksti julkaistiin uudestaan Talouselämässä (9.1.), ja Helsingin Sanomat teki aiheesta viime viikolla vielä artikkelinkin (Mari Koppinen 11.1.).

Pasi Holm.

Kaikkea on hedelmällistä kuvitella. Kuvitteleminen on yksi ihmisen perustavimmista tavoista olla ihminen. Epäilemättä me kaikki teemme sitä, sekä valveilla että unissamme. Toisinaan kuvitteleminen on vaikeaa, koska on niin paljon liian tuttua, liian perustavaa laatua olevia ennakko-oletuksia, joista ei voi edes kuvitella, etteivät ne olisi olemassa. Premisseistä on vaikea päästä irti. Nuorena antropologianopiskelijana haastoin tätä usein. Vieraiden kulttuurien miettiminen tuottaa nimittäin aina raikasta ajattelua, kun suuntaa mietteensä sitten samankaltaisten asioiden osalta omaan kulttuuriinsa. Kyse on siitä, että oman kulttuurin usein kyseenalaistamaton rationaalisuus asettuu kyseenalaiseksi, kun sitä tarkastelee toisen kulttuurin vastaavia ja yhtä kyseenalaistamattomia rationaalisia ratkaisuja vasten. Toisinaan tällaiset pohdinnat ovat aika rajuja. Muistan kun kerran luin artikkelin jostain ”löydetystä” afrikkalaisesta kansasta, jolla ei ollut luovuutta ja sen ilmenemismuotoja lainkaan. Juttu paljastui myöhemmin keksityksi, mutta se sai ainakin aikaan villejä fantasioita, kun ryhdyin kuvittelemaan suomalaista kulttuuria ja omaa elämääni ilman sen erilaisia luovuuden kanavoitumismuotoja. Ei sellaista todellisuudessa oikein osaa kuvitellakaan.

Mutta kaikkea pitää voida ainakin yrittää kuvitella – emmehän me muuten olisi ihmisiä. Elämme ammatillisesti eriytyneessä yhteiskuntamuodossa, jossa osalle ihmisistä on annettu erillinen lupa kuvitella puolestamme. Heitä nimitetään taiteilijoiksi. Heiltä odotetaan mielikuvitusta, ja heille annetaan yhteisellä sopimuksella yhteiskunnallista tukea tuon kuvittelun kehittämiseksi.

Taloustieteilijät tuntuvat tekevän vähän samanlaista työtä. Olen lukenut viime vuosina monia artikkeleita, joissa on osoitettu se, miten vähän taloustieteellä on tekemistä eksaktien tieteiden kanssa. Ja silti näillä geelitukkaisilla nelikymppisillä pukumiehillä, jotka esiintyvät televisiouutisissa tittelillä ’pääanalyytikko’ laukomassa itsestään selviä latteuksia ja pieleen meneviä arvioitaan taloudesta, on moninkertainen palkka taiteilijoihin verrattuna. Eikä tätä kukaan pidä mitenkään outona. Näin vain on. Se kuuluu meidän kulttuuriimme. Se muuntuu hiljalleen ikään kuin luonnolliseksi – vaikka se onkin kulttuurista.

Pois minusta se, että haluaisin estää Pasi Holmia kuvittelemasta toisenlaista todellisuutta. Se on meidän kaikkien ihmisten oikeus ja ehkä juuri se seikka, joka rikastuttaa meitä ihmisinä kaikista eniten. Jos toki ahdistaakin. Joitain asioita ei nimittäin haluaisi edes kuvitella. Minä esimerkiksi en haluaisi kuvitella maailmaa, jossa opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen, joka juuri parhaillaan pohdiskelee teattereiden, orkestereiden ja museoiden julkisen rahoitusjärjestelmän (VOS) uudistamista, saisi päähänsä kokeilla Holmin luomaa innovatiivista mallia ja perustella sitä sillä, että se tulee arvovaltaiselta taloustieteelliseltä taholta. Holmin mallissa tukea siis annettaisiin sinne, minne ihmiset haluavat mennä. On helppoa ajatella tai kuvitella, että tämä olisi taiteiden julkisen tuen muodoista ehkä se kaikista demokraattisin. Mutta samalla olisi myös petollista ajatella näin. Se nimittäin jähmettäisi taiteen. Se kaventaisi tarjontaa näivettämällä ne idut, joista kehittyy tulevaisuuden taide. Kaikki se, mitä emme vielä tiedä haluavamme ja mitä emme osaa vielä kuvitellakaan. Ainakin minun mielestäni tämä on taiteen ydintä.

Hornet.

Maksan verorahoistani hävittäjälentäjiä, joiden en haluaisi edes kuvitella olevan joskus ”tehokkaassa” käytössä. Haluan maksaa verorahoistani myös sellaisia asioita, joiden tehoa en vielä osaa kuvitella. En halua mennä pelkästään sinne, minne haluan mennä. Haluan mennä myös sinne, minne joku muu haluaa minut viedä. Koen, että juuri se on yhdessä olemista ja elämää. Kaikki tämä tulee sitä paitsi paljon halvemmaksi kuin tehottomat hävittäjälentäjät. Sen verran minussakin on taloustieteilijää. 

Haluan enemmän uutisia Sansibarista

Seurasin viime vuonna kansainvälisestä lehdistöstä melko tarkkaan Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) oikeudenkäyntiä malilaista ääri-islamisti Ahmad al-Mahdia vastaan. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Haagissa esitettiin syytteet kulttuurisen perinnön tuhoamisesta. Al-Mahdi oli syytteessä vuonna 2012 tapahtuneesta yhdeksän mausoleumin ja yhden moskeijan tuhoamisesta. Hän tunnusti ja sai viime vuoden syyskuussa yhdeksän vuoden vankilatuomion.

Ahmad al-Mahdi oikeussalissa.

Syy siihen, että olin tapauksesta niin kiinnostunut, johtuu ainakin osittain menneisyydestäni. Joskus parikymppisenä nimittäin päätin, että maailmassa on kolme paikkaa, joissa haluan käydä ennen kuolemaani: Timbuktun kaupunki Malissa, Omdurmanin kaupunki Sudanissa ja Sansibarin kaupunki Tansaniaan kuuluvassa Sansibarin saariryhmässä. Nuorena sitä tekee tällaisia outoja päätöksiä. Niiden perusteet eivät ole aina kovin rationaalisia. Nyt kymmenien vuosien jälkeen en enää pysty palauttamaan mieleeni silloista minääni ja keksimään syitä moiselle unelmalle. Arvelen kuitenkin, että jotkut satunnaisesti näkemäni valokuvat ovat vaikuttaneet voimakkaasti. En koskaan ole unohtanut unelmaani.

Omdurmanissa kävin ystäväni Kallen kanssa joskus 1980-luvulla, kun teimme pari kuukautta kestäneen vähän sellaisen eksistentiaalisen ja Omdurmania lukuun ottamatta täysin päämäärättömän seikkailun pitkin Egyptiä ja Sudania. Timbuktu ja Sansibar ovat vielä käymättä, enkä taida enää niin kauas jaksaa lähteäkään. Ei silti harmita yhtään. Timbuktulla ja Sansibarilla on ollut koko elämäni ajan erityinen paikka sydämessäni. Kun näen niihin liittyviä uutisia tai dokumentteja, palaan lempeästi nuoruudenmuistoihini, ryhdyn surffailemaan netissä ja hankin uutta tietoa. Näin esimerkiksi kävi al-Mahdin tapauksen myötä viime vuonna.

Elämäntapakirjallisuus on täynnä puhetta unelmista ja niiden toteuttamisesta. Saamme lukea loputtomasti seuraavanlaisia viisauksia: ”Sinulla on oikeus unelmaasi, sillä suurin nautinto elämään tulee siitä, kun päätät ottaa konkreettisen askeleen kohti unelmasi toteuttamista.”
Kannan korteni nyt kekoon ja annan kokemuksen tuottamia elämäntapaohjeita: älkää piitatko unelmientoteuttamisohjeista. Suurin nautinto elämässä ei välttämättä vaadi mitään konkreettisia askeleita. Ja vielä toinen ohje: älkää koskaan hävetkö toteuttamatta jääneitä ideoitanne.

Istun usein työkseni taiteilijoiden työhuoneilla ja näen paljon keskeneräisiä tai jopa kokonaan kesken jääneitä töitä. Muistan elävästi, kuinka istuin kymmenisen vuotta sitten Vihdissä taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneella. Hän näytti minulle vastavalmistunutta maalaustaan, jonka oli aloittanut joskus 1980-luvun puolivälissä. Se oli siis vaatinut yli 20 vuotta valmistuakseen. Eikä tämä ollut mikään yksittäistapaus. Hänellä on varastossa vieläkin aihelmia, jotka vaativat kehittelyä. Osa töistä tulee epäilemättä jäämäänkin keskeneräisiksi. Ei Tammista silti harmita yhtään. Hän tietää, että aloitettuihin töihin liittyvät ideat kuitenkin elävät taiteilijan mielessä omaa elämäänsä ja saattavat muuntua vaikka kokonaan uusiksi töiksi joidenkin ennustamattomien ja irrationaalisilta tuntuvien assosiaatioiden myötä. Tamminen ei ole tässä yksin: monet taitelijat pohtivat koko elämänsä ajan joitakin keskeneräisiä ideoitaan.

Tapani Tamminen (s. 1937) työhuoneellaan kolmisen vuotta sitten.

Minäkin keksin jatkuvasti ideoita, joita en mahdollisesti koskaan toteuta. Olen kirjoittanut mielessäni lukemattomia kirjoja, joista suurin osa on jäänyt toteuttamatta. Olen muutama vuosi sitten keksinyt mielestäni erittäin hyvän aiheen tv-sarjan käsikirjoitukseksi, mutta sanaakaan ei ole vielä paperilla. Olen vanhemmilla päivilläni perustamani kahden hengen bändin kanssa ollut vuoden verran tekemässä temaattista vinyylialbumia. Kansiluonnoskin on jo valmiina, mutta en ole kosketinsoittajani kanssa ehtinyt harjoituksiin vielä kertaakaan, vaikka meillä on harjoituskämppä ja minulla siellä lainarummut kasassa. Puhetta on kyllä piisannut.

Joskus oikein hävettää, kun on niin innostunut jostain ideasta, että tulee kertoneeksi siitä lähipiirilleen ikään kuin liian aikaisin. Vuosien kuluttua saattaa joutua vähän nolonakin selittelemään toteuttamatta jättämisen syitä.

Vasta viime vuosina olen tajunnut, että juuri keskeneräiset ideat kannattelevat elämää. Joku niistä saattaa toteutua, eikä siitä varmaan haittaakaan ole, mutta ei niiden toteutumisella oikeasti ole hyvän elämän kannalta niin väliä. Oleellista tuntuu olevan se, että hyvät ideat pitävät mielen toimintakuntoisena – toteutuivat ne tai eivät. Hyvällä idealla on toteutumattomanakin taipumus tuottaa uusia hyviä ideoita. Se tapahtuu usein kontrolloimattomasti ja outojen assosiaatioiden kautta. Suunnitelmallisuudesta on harvoin apua tässä prosessissa. 

Sansibarissa kyllä haluaisin vielä käydä. 

Se minua vain harmittaa, että niin harvat uutiset Sansibarista tavoittavat Suomen. Edellisestä YLE:n Sansibar-uutisesta on siitäkin jo viisi vuotta aikaa.