Örkkinsä
kullakin
Taiteilijoita
on tapana luokitella monin tavoin. Toisinaan esimerkiksi puhutaan erikseen
”värimaalareista”, vaikka kaikki maalarit käyttävät väriä. Tarkkaa määritelmää ilmaisulle
ei ole, mutta lähtökohta lienee se, että värimaalarille juuri väri on se
keskeinen asia maalauksessa. Liittyy tähän vähän arvottamistakin: vain
erityisen onnistuneita väriin keskittyneitä taidemaalareita tavataan kutsua
värimaalareiksi.
Pakanamaan kartta, 2016, akvarelli.
Vesiväreillä
työskentelevä taidemaalari Markku
Arantila (s. 1960) puhuu omasta työskentelystään ”fantasiamaalauksena”. Hän
on siis ehkä fantasiamaalari. Ainakin hän on keskittynyt fantasiaan. Termi
tulee antiikin kreikasta ja tarkoittaa ”näkyväksi tekemistä”. Nykyään fantasia
liitetään lajina usein populaarikulttuuriin, yliluonnollisiin asioihin ja
scifiin. Usein se on kuvittamista. Arantila ei kuvita populaarikulttuurille
tyypillisiä asioita vaan tekee näkyväksi omaa mielikuvitusmaailmaansa.
Arantilan
mielikuvitusmaailma on varsin lapsekas. Kun tarkemmin asiaa mietimme ja kun uskallamme
päästää oman mielikuvituksemme irti, huomaamme, että varsin lapsekasta se
tuppaa meillä kaikilla olemaan. Emme kuitenkaan usein uskalla päästää mielikuvitustamme
irti – ainakaan julkisesti. Suljemme helposti portin, joka johtaisi fantasian
lähteille. Onneksemme Arantila ei ole tehnyt näin: ”Maalaukseni näyttävät lapsekkailta, koska lapsuudessa on
portti minun mielikuvitukseeni, ja olen siitä asiasta hyvilläni. Sama portti
avaa tien komiikkaan.”
Jättiläiset, 2016, akvarelli.
Vaikka Arantilan maalaukset
olisivatkin hänen henkilökohtaisen fantasiamaailman maisemia ja seikkailuita,
ei niitä ole sivullisenkaan vaikea katsoa. Niihin on helppo samastua, koska
meillä kaikilla sisäistä maailmaamme hallitsevat hyvinkin samankaltaiset
hahmot, vaikka kunkin örkeillä olisikin erilaisia erisnimiä. Tämän Arantilakin
tietää: ”Maalaus kertoo minulle samalla myös sen, mikä on suhteeni siihen
sisäiseen maailmaan, jonka olemassaoloon uskon, ja joka haluaa arkielämässä pysytellä
kätkettynä. Sisäinen maailmani ilmaisee itsensä jokseenkin yleisinä symboleina,
jotka ovat kenen tahansa nimettävissä. Samalla kun symbolini ovat aitoja ja
henkilökohtaisia, ne ovat yllättävänkin epäpersoonallisia. Ihmisten mielten
prosessit ovat sukulaisia, samankaltaisia mutta eivät samoja.”
Samalla kun Arantila tekee näkyväksi
omaa salattua maailmaansa, hän antaa katsojalle mahdollisuuden upota omaansa,
rohkaisee sen esiintuloa. Arantilan maalausten kanssa on kenen tahansa
hedelmällistä ja yllättävänkin helppoa käydä vuoropuhelua. Kunhan vain uskaltaa
samastua ja vertailla. Örkkinsä kullakin – mutta kaikilla niitä on.
Muuttumattomien
totuuksien muuttuvuudesta
Valokuvataide
on hakenut paikkaansa taiteen kentällä monin keinoin. Jossain vaiheessa se
yritti irtautua dokumentaarisuudesta ja totuusarvosta ollakseen jotain enemmän
kuin pelkkä ”otettu” kuva – siis tehtyä taidetta. Viime vuosina on myös puhuttu ”valokuvan maalauksellisuudesta”. Mukana on paljon
turhaa hypeä, sillä ainakin maalari tietää, että maalaustaiteen probleemat ovat
vähän toisenlaisia kuin digitaalisen kuvamaailman ratkaisut. Usein onkin kyse
vain pinnallisesta aihemaailman kierrätyksestä: tehdään valokuvia, jotka
muistuttavat maalauksia. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa kuva kovia kokeneen varastorakennuksen
seinästä, jonka sopivasti rajatussa pinnassa on helppo nähdä abstraktin
maalauksen ainekset.
TILA (Spatial changes 51), 2016, Archival pigment print, Diasec.
Kun näin
jokunen vuosi sitten kuvataiteilija Pertti
Kekaraisen (s. 1965) Tila-sarjan
avanneita kuvia, törmäsin samalla häneen itseensä teostensa äärellä. Totesin sen
suuremmin miettimättä: ”Hei, nuohan ovat kuin Piet Mondrianin maalauksia.”
Kekarainen vastasi: ”Älä unohda, että minulla on alun perin taidemaalarin ja
kuvanveistäjän koulutus.”
Mutta ei Kekarainen kuvissaan
varmaankaan maalauksellisuutta tavoittele. Ei hän pyri siihen, että hänen
kuvansa muistuttaisivat hollantilaisen taidemaalari Piet Mondrianin (1872–1944) maalauksia. Oletan, että hänen
tavoitteensa kuitenkin muistuttavat jollain tavoin Mondrianin tavoitteita: pyrkiä
eri tavoin ja teknisin ratkaisuin kiinni niihin asioihin, joita kuvan takana
on. On kuitenkin muistettava, että Mondrian oli teosofi, mitä Kekarainen ei
varmaankaan ole. Kekarainen ei kuitenkaan todennäköisesti vastustaisi näitä
Mondrianin sanoja: ”Kun aine, materia, vähitellen tulee tarpeettomaksi, niin
samoin käy aineellisen maailman esittämiselle kuvina. Saavutamme tason, jolla
voimme taideteoksessa tuoda esille todellisuuden muita ominaisuuksia, kuten
niitä lainalaisuuksia, joiden voimasta aine pysyy koossa. Nämä ovat suuria,
yleispäteviä ja muuttumattomia totuuksia.”
TILA (spatial changes 33).
Kekarainen kuitenkin poikkeaa ratkaisevasti
Mondrianista yhdessä suhteessa: en oleta hänen etsivän muuttumatonta totuutta
vaan nimenomaan muuttuvaa totuutta. Kekaraisen keskeinen teema on ehkä tila ja
sen problematiikka – monessakin suhteessa aina fyysisestä tilasta mielentilaan
– erilaisine muuttujineen, mutta aiheena on yhtä vahvasti itse katsomiskokemus,
jolla jo pelkästään modernin taiteen myötä on oma katsetta ohjaava historiansa.
Tätäkään Kekarainen ei pelkästään kuvaa vaan tuo mukanaan erilaisia
häiriötekijöitä: kohinaa, katkoksia, epäloogisuutta – siis sitä
vieraannuttamista, joka myös taiteen tehokeinona on tuttu. Kaikki tämä tekee
katsomisen vaikeammaksi, ja juuri niin pitää ollakin. Ihmisen on syytä vieraannuttamisen
pitkittämän ajatuksenlennon myötä miettiä sitä, mitä hän näkee ja miten hän näkee. Suurten asioiden äärellä
tässäkin ollaan – venäläisen kirjailijan Leo
Tolstoin (1828–1910) sanoin: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu
tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”
Jotenkin näin haluaisin tarkastella
Kekaraisen kuvia, joiden pintatason viileä analyyttisyys muuntuu kuitenkin myös
oudoksi poetiikaksi, joten voisi niitä perustellusti sanoa kauniiksikin.
Tomaattiuden
vakavuudesta
Tiitus Petäjäniemi (s. 1983) on ahkera maalari.
Hänen ilmaisurekisterinsä on myös laaja, eikä hän tunnu kokevan esimerkiksi
abstraktin ja esittävän kuvan välillä kovinkaan häiritsevää jännitettä. Hän
liikkuu vaivattomasti erilaisten kuva-aiheiden välillä eikä tunnu piittaavan
lajityypeistä.
Petäjäniemen
maalaukset tuntuvat muuttuvan kerronnallisiksi vasta töiden nimeämisen jälkeen,
mutta niiden syntyhistoriassa ei taida kerronallisuutta juurikaan olla. Uskallankin
kutsua häntä ensisijaisesti värimaalariksi, vaikka hänen näyttelynsä eivät
siihen perinteisessä mielessä antaisikaan oikeutta. Hän ei selvästikään syvennä
ja tihennä väriajatteluaan, niin kuin jotkut modernismin mestarit, vaan
pikemminkin antaa mielikuvituksensa tarjota vapaasti aineksia uusille
kokeiluille. Hän ei siis maalaa tiukasti taiteellisten konventioiden suurten
tarinoiden kontekstissa vaan suhtautuu perinteeseen ja itse pigmenttien
maailmaan ikään kuin Pelle Pelottoman menetelmin. Hän etsii ja löytää itse eikä
oikeuta tekemistään suurten edeltäjiensä esimerkkien kautta. Näin ollen
uskaltaisin luokitella hänet metamodernistiksi. Olen vasta viime oppinut tämän taidemaailmassa
viime vuosina käyttöön tulleen uuden ismi-ilmaisun – jotkut puhuvat samaan
asiaan viitaten ’uusvilpittömyydestä’. Suhtauduin termiin ensin lievällä
skeptisyydellä, mutta Petäjäniemen tuotantoa pohtiessani olen päätynyt siihen, että
juuri Petäjäniemi taitaa olla metamodernisti par excellence. Hänellä on nimittäin harvinaisen suora, avoin,
utelias ja kyselevä suhtautuminen tekemiseensä, mutta hänen kokeilunsa eivät
kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan hän tuntuu myös paneutuvan niihin – muun
muassa erilaisten pigmenttien käyttäytyminen –
ammattitaiteilijan vakavuudella ja epäilemättä taiteen lähihistoriaa
tuntien, onhan hän myös taiteilijan poika.
Suuri tomaatti, 2016, akryyli kankaalle ja LED-valo.
Petäjäniemeltä
puuttuu kokonaan postmodernille tyypillinen ironia, mutta tämä ei tarkoita
huumorin puutetta. Huumori astuu mukaan kuvaan, kun hän nimeää töitään – antaen
niille samalla kokonaan uuden tulkintakehikon. Hän on myös varsin tietoinen
tästä ulottuvuudesta: ”Nimeämällä pystyn luomaan
merkityksen abstraktillekin muodolle. Ja tämä annettu merkitys koskettaa
katsojaa emotionaalisella tasolla eri tavalla kuin pelkkä abstrakti muoto.” Nimiään
hän antaa naivistista huumoria mustuttavalla tavalla: suuri punainen muoto
saattaa saada nimekseen Suuri tomaatti.
Käyristyvä ruskea muoto voi vastaavasti olla ’makkara’. Nähtyäni Petäjäniemen
töitä paljon ja luettuani teosten nimiä huomaan, että minua myhäilyttää
jatkuvasti, vaikka niissä ei mitään varsinaista vitsiä olisikaan. Niissä on
selittämätöntä deadpan-huumoria, joka
saa minut nimittämään Petäjäniemeä Suomen taidemaailman teosten nimeämisen
Buster Keatoniksi.
Ankka myrskyssä, 2016.
Värien lisäksi Petäjäniemen
maalauksissa on mukana aina eksistenssi ja pohjimmiltaan tunne. Näin
Petäjäniemi itse: ”Maalaus on ajattelun väline, pinta, joka keskustelee
kanssani. Asetan väriä pinnalle ja katson mitä tuo jälki minussa herättää,
lisään toisen kerroksen, ja tuo tunne tai asia muuttuu muuksi. Toistan tätä
liikettä ja reflektoin. Lopulta maalaus tuo näkyväksi ajatuksia, joita en
aloittaessani tiennyt ajattelevani.”
Kaikki tämä on myös mahdollista
katsojalle. Nimet vain lisäävät tunnekirjoa. Pitääkö tuon tomaatin
tomaattiuteen suhtautua vakavasti? Ja jos näin on, niin millä tavoin? Aika
vinkeä tunne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti