Rästinpurkutalkoot jatkuvat. Tässä viimeiset viime vuoden arvioni Kirkkoon ja kaupunkiin. Zoltán Popovitsilla oli hieno retro Amoksella, Ateneumin Modigliani oli aika vahva pettymys – vaikkakin tärkeä näyttely.
Rakenteiden
psykologiaa
Välillä harmittaa, kun Suomessa vieläkin valitellaan sitä, että taidemaailmamme
on umpioitunut kansalliseen projektiin. Ei tämä oikeasti pidä paikkaansa.
Taidemaailmamme on jo ainakin 1960-luvulta asti ollut avoin kansainvälisille
virtauksille ja myös ottanut vastaan ulkomaisia tekijöitä. Yksi näistä on
unkarilaissyntyinen mutta Yhdysvalloissa koulutuksensa saanut kuvanveistäjä,
keraamikko ja korutaiteilija Zoltán
Popovits (s. 1940).
Popovitsin
kosmopoliittinen tausta näkyy myös hänen työssään: teoksista henkii yhtälailla vankka
eurooppalaisen modernistinen perinne kuin kokeilevampi yhdysvaltalainen pop- ja
vastakulttuurikin. Popovitsille on kuitenkin käynyt niin kuin monelle
ikääntyvälle ja viisastuvalle taiteilijalle: kaiken hälyn myötä se vähän
hiljaisempi luonto materiaaleineen on alkanut myös näytellä yhä kasvavaa roolia
kuvanveistäjän työssä. Tässä suhteessa Popovits on nykyään varmaan yhtä lailla
unkarilainen kuin suomalainenkin. Unkarin hän tosin löysi uudestaan vasta
vanhemmilla päivillään.
Saniteetti-Jedi, 1992.
Popovitsin
monipuolisuutta lisää myös hänen koulutuksensa: hän on opiskellut taiteen lisäksi
myös arkkitehtuuria ja lentokonesuunnittelua. Tavallaan tämä on aika luonteva
kombinaatio: taide käsittelee usein suuria unelmia, ja mikä on historiallisesti
ollut sen suurempaa kuin halu pysyä ilmassa tai rakentaa mahdottomia
rakenteita. Lentämisestä on myös lyhyt matka psykologiaan ja unien maailmaan,
joka sekin on aina ollut taiteen käyttövoimaa. Ei ole tavallaan ihme, että kun
katselen näyttelyssä Popovitsin virtuoosimaista puunkäsittelyä, mietin väistämättä
sitä, minkälainen olisi hänen veistämänsä puinen lentokoneen potkuri. Olen aina
ihaillut sellaisia ilmailumuseoissa. Esimerkkini on perusteltu, sillä
veikkaisin, että Popovitsin huikeat suoritukset kumpuavat osin hänen
taustastaan: silkan pinnan estetiikan lisäksi teoksista henkii rakenteiden ja
fysiikan lakien syvällinen tuntemus. Tähän kun vielä lisätään psykologinen
ulottuvuus ja ehkä juuri iän tuoma viisaus, voi teoksista nauttia poikkeuksellisen
monin tavoin.
Tyhjä pesä, 1999, omenapuu.
Popovitsin
näyttely on täynnä kiinnostavaa taidetta. Taiteemme lähihistoriasta kiinnostuneille
se on selvästi yksi vuoden kohokohdista, mutta sellaisenakin se jää kuitenkin
vajaaksi. Vaikka se on retrospektiivinen katsaus luovalle 50:lle vuodelle, ei
se avaan kokonaan Popovitsin merkitystä suomalaiselle taiteelle. Se on
selkeästi koostettu lähinnä esteettisin perustein, eikä se rosoisuus ja
kokeilevuus, joka Popovitsille on myös ollut ominaista, näy kunnolla. Näyttelyn
yhteyteen olisi voinut laatia vaikka erillisen dokumentaarisen koosteen, joissa
näitä ulottuvuuksia olisi voinut tuoda esiin. Muistan esimerkiksi hienoja
mustavalkoisia valokuvia ennakkoluulottomista ympäristötaideprojekteista, joita
hän teki Taideteollisen korkeakoulun oppilaidensa kanssa 1970–80-lukujen
vaihteessa. Lisäksi olisin kaivannut kunnon tutkittua näyttelyjulkaisua, jossa
Popovitsin ura olisi pysyvästi näytillä myös näyttelyn jälkeen. Ei tällaisia
katsauksia nykyään niin usein järjestetä.
Aika
vähän karvoitusta
Italialaissyntyisen mutta Ranskassa uransa tehneen taidemaalarin – ja myös
kuvanveistäjän – Amedeo Modiglianin
(1884–1920) retrospektiivistä näyttelyä on mainostettu suurtapahtumana. On
näyttely epäilemättä merkittävä mutta ei missään nimessä kattava – niin laajin
Pohjoismaissa koskaan nähty katsaus Modiglianin tuotantoon kuin se olisikin.
Nuorena kuollut boheemitaiteilija on nimittäin noussut jo siihen kastiin
taiteilijoita, joiden näyttelyn rakentaminen on taloudellisestikin vaikeaa:
ennätyksensä hän teki viime vuonna, kun kiinalainen miljardööri Liu Yiqian osti huutokaupasta Lepäävän
alastoman (1917–18) 170,4 miljoonan dollarin ennätyshintaan. Sellaisia teoksia on
vaikea saada lainaan.
Lepäävä alaston hiukset avoinna, 1917.
Juuri
tällaisista alastonmaalauksista Modigliani on tullut tunnetuksi. Varsin
maneerisista ja tyylitellyistä alastomista naisista huokuu oudon sensuelli
maailma. Koettiin alastonmaalaukset aikoinaan sopimattomiksikin: Modiglianin
ainoa elinaikanaan pitämä yksityisnäyttely vuonna 1917 herätti kohua, ja
alastomuutta kuvaavat teokset jouduttiin poistamaan, koska ”niissä näkyy
karvoitusta”. Ateneumin näyttelyssä syytä huoleen ei ole, koska näitä on esillä
nyt vain muutama.
Näyttelyn
pääosa koostuu muotokuvista, ja hyvä niin, sillä uskallan väittää, että juuri
muotokuvat ovat lopultakin Modiglianin kiinnostavinta antia. Alastonmaalaukset
jäävät kuvitusmaisiksi ja ehkä jopa pinnallisiksi. Feministisesti voisi
ajatella, että niissä heijastuu Nietzschensä lukeneen boheemitaiteilijan
yli-ihmismäinen ja esineellistävä suhde naisiin – malleinaan hän käyttikin
usein prostituoituja. Muotokuvissa malleina on puolestaan useimmiten vertaisia,
joiden sielunelämään on epäilemättä ollut haastavampaa paneutua. Tässä tilanteessa
ulkoinen näköisyyskin on ollut toissijaista. Ja vaikka silmät olisivatkin
sielun peili, jätti Modigliani nekin usein mantelinmuotoisiksi tyhjiksi
aukoiksi. Siitä huolimatta hän on kyennyt usein tavoittamaan jotain varsin
oleellista ja myös omintakeista malleistaan.
Vieraan
ihmisen muotokuva on taiteena aina vähän ongelmallinen aihe, eikä kenenkään
sivistystaso taida riittää tämän näyttelyn koko ihmiskirjoon. Tarttumakohtia on
kuitenkin riittävästi. Minulle esimerkiksi se, miten merkittävä venäläinen
runoilija Anna Ahmatova (1899–1966)
oli Modiglianille, tarjoaa yhden avaimen. Aina kun tartun uudestaan Jelena Kuzminan Ahmatovan elämäkertaan
(1992), näen kirjan kannessa Modiglianin piirustuksen rakastamastani
runoilijasta. Minulle on syntynyt jo suhde siihen.
Näyttelyluettelossa
Timo Huusko tarjoaa toisen
kertomalla Ateneumin kokoelmissa olevasta taidemaalari Léopold Survagen (1879–1968) muotokuvasta, joka on muuten ainoa
suomalaisessa omistuksessa oleva Modiglianin öljyvärityö.
Taidemaalari Léopold Survagen muotokuva (1918).
Näyttely
jätti varsin ristiriitaisen tunteen. Kammottava näyttelyarkkitehtuuri on rimanalitus
– eräs kollegani nimitti sitä osuvasti venemessumaiseksi. Vaatimaton julkaisu
on kouluainemainen elämäkertatiivistelmä vailla mitään näkökulmaa. Näistäkin
huolimatta näyttely on merkittävä. Se on syytä nähdä, jos vähänkin modernia
taidetta harrastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti