Maailma
juuri nyt, taustoineen
Brittiläisen kuvataiteilijan Mona
Hatoumin (s. 1952) pelkkä henkilöhistoria on varsin ajankohtainen: hän on palestiinalaistaustainen
beirutilaisperheen lapsi, joka jäi Lontoossa 1975 pakkovangiksi, kun
Libanonissa syttyi sisällissota. Nykyään hän on Iso-Britannian kansalainen.
Teemoiltaan
Hatoumin taide on aina ajankohtaista – vain maiden nimet uutisissa vaihtelevat.
Hän tehnyt työtään kontrollia pohdiskellen ja sitten konfliktien ja
ristiriitojen värittämää maailmaa kommentoiden. Hatoum on läpeensä poliittinen
mutta sellaisena varsin ovela. Hänen isot installaationsa ovat usein
minimalistisia. Ne eivät kerro suoraa tarinaa, mutta kykenevät
vähäeleisyydessään luomaan vastustamattoman voimakasta emotionaalista latausta.
Ne ovat psykologisesti vangitsevia, mutta karttavat sitä spektaakkelin
maailmaa, mihin monet menestyneet taiteilijat resurssiensa avulla kurkottavat.
Tässäkin näyttelyssä on monta sellaista teosta. Esimerkiksi Quarters (1996) koostuu rautasängyistä
ja viittaa muodollaan laitosmajoitukseen, vankilaan tai kasarmeihin.
Nykykatsojan mieleen saattaa tulla kuitenkin vastaanottokeskus. Sänkyjen
asettelu perustuu panoptikonin,1700-luvun
lopulla kehitetyn lieriömäisen ja tarkkailua helpottavan vankilatyypin ideaan.
Tätä on myös käsitellyt ranskalainen filosofi Michel Foucault (1926–1984), muun muassa kirjassaan Tarkkailla ja rangaista (suom. 1980). Hatoumin
varhaisempien performanssien keskeinen tematiikkaa liittyikin nimenomaan sosiaaliseen
ja poliittiseen kontrolliin.
Cellules, 2012–13.
Hatoum
osaa yhdistää kauneuden ja kammottavuuden viettelevästi samaan teokseen. Impenetrable (Läpipääsemätön, 2009)
näyttää kauempaa veistokselta, jossa metallista tehty ilmassa roikkuva kuutio
luo voimakkaan mutta herkän visuaalisen vaikutelman. Lähempää tarkasteltuna
materiaali paljastuu piikkilangaksi. Teos viittaa nimensä kautta
venezuelalaistaiteilijan Jesús Rafael
Soton (1923–2005) teossarjaan Penetrables,
joissa yleisö saattoi sukeltaa värikkäiden muoviletkujen sekaan. Nykyajan puuhamaa
johtaa väistämättä ajatukseen, että jotkut ihmiset joutuvat oikeasti yrittämään
tunkeutumista piikkilankojen läpi.
Hatoumin
näyttely ei ole helppo. Se on retrospektiivinen luonteeltaan, ja monista
vanhoista performansseista on mukana pieniä dokumentaatioita teksteinä ja mustavalkokuvina.
Niille on syytä varata aikaa ja tarkkaavaisuutta. Pelkkien isojen veistosten
katsominen ei riitä – filosofiset taustat niihin tulevat jo 1970-luvulta.
Hot Spot, 2013.
En
tiedä, kuinka tarkkaan Kiasmassa on mietitty Meeri Koutaniemen ja Arman
Alizadin Pahan jälkeen -näyttelyn
rinnakkaisuutta Hatoumin kanssa, mutta yhdistelmä toimii vaikuttavasti. Koutaniemen
kuvat naisiin kohdistuvasta väkivallasta Intiassa ja Keniassa sekä Thaimaan
pakolaisuudesta ja duon yhteinen dokumentti Kun
viha häviää Norjan vuoden 2011 joukkosurmista ovat puhuttelevaa materiaalia
maailmasta juuri nyt. On kuin Hatoumin työt loisivat filosofisen ja
historiallisen taustan heidänkin työlleen.
Kuva
ja kilvoittelu
Parikymmentä vuotta sitten havahduin pidemmäksikin aikaa miettimään sitä, miten
vähän kiinnostavaa nykytaidetta tehdään aidosti uskonnollisessa kontekstissa.
Olin mukana erään seurakuntayhtymän uskonnollisen taidekilpailun raadissa.
Kokemus oli kammottava, koska niin paljon huonoa taidetta olin harvoin yhdellä
istumalla nähnyt.
Nykytaide
pitää kuitenkin sisällään paljon uskonnollisia elementtejä, mutta usein
tematiikkaa on suodattunut lähinnä taidehistorian eikä teologian kautta. Aiheet
ovat muuttuneet kulttuurihistoriallisiksi ja menettäneet samalla voimansa – ja
myös problemaattisuutensa. Yritän asettua uskonnolliseen asemaan ehdottaessani,
että kyseessä on rankemman kilvoittelun puute. Tällöin ajattelen tietysti vain
yhtä mahdollista tulkintaa: ahdasta porttia.
Jukka, 2016.
On
meillä ainakin yksi kiinnostava uskonnollisesti virittäytynyt nykytaiteilija,
joka uskaltautuu tutkimaan kuvan tekemistä juuri kilvoittelun kautta: Ville Löppönen (s. 1980), jonka
tematiikka asettuu suoraan asian ytimeen. Hän itse on sanonut: ”Kuvastoni
käsittelee kärsimyksen eheyttävää luonnetta, ihmisen kilvoittelua ja kamppailua
sieluissaan ja ristiriidoissaan.”
On
syytä ehkä tähdentää, että kuvatekijälle myös kuvan tekeminen on oleellinen osa
arkista kilvoittelua. Taidenäyttelyssä taide saattaa olla katsojalle yhtä
juhlaa, mutta taiteilijalle se on myös jokapäiväistä toimintaa, jonka
mielekkyys saattaa muotoutua kyseenalaiseksi. Uskonnollisen kuvat tekeminen voi
olla helppoa, kunhan vain pitäytyy perinteissä ja olemassa olevissa säännöissä.
Itäisessä ikoniperinteessä tämä näkyy erityisen voimakkaasti. Siinä perinteiden
rikkomisella tai innovaatioilla – jotka tunnetusti ovat taiteessa arvoja – ei
ole mitään osaa. On varmaankin paljon helpompaa tulla keskinkertaiseksi
ikonimaalariksi kuin keskinkertaiseksi maisema-akvarellistiksi.
Löppönen
tekee työtään sekä ikoniperinteen että läntisemmän, enemmän historiamaalausta
muistuttavan tekemisen ristiaallokossa. Mukana on myös sarjakuvaperinne, joten
keitos on varsin haastava. On syytä tähdentää, että maisteriksi Kuvataideakatemiasta
valmistunut taiteilija on parhaillaan valmistumassa ortodoksisen teologian
maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta. Uskonnollisen kuvan ongelma ei siis ole
Löppöselle vain perinteen tunnistamisen, komposition tai värinkäytön ongelma.
Se on myös teologinen ongelma.
Löppönen
nimittää kuviaan rukouksiksi, mutta samalla hän yrittää riisua kuvansa
rituaalisista ulottuvuuksista ja siirtää ne enemmän universaalille ja myös
arkiselle tasolle. Hän ei pidä oikeassa olemisesta väärin motiivein.
Temaattisesti
vahvat näyttelyt ovat useimmiten harkittuja ja tyylikkäitä kokonaisuuksia. Jos
katsoja odottaa Löppösen näyttelystä sellaista kokemusta, joutuu hän pettymään.
Se on hajanainen, rikkonainen, hapuileva, epävarma ja ristiriitaisen
moniaiheinen ja -tyylinen. Tämän tunnistaessaan on syytä pysähtyä miettimään
juuri sitä. Sen pitääkin olla sellainen, jotta ymmärtäisimme sen, miten
uskonnollinen kuva rakentuu ja voi tulevaisuudessa rakentua ollakseen muutakin
kuin ulkokohtainen rituaali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti