Julkaistua 807 & Näyttelykuvia 1053: Koskettavaa

[Toistan edellisten postausten anteeksipyynnön: Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa.]

Tässä viime marraskuun kolumnini Kansan Uutisista:

Koskettavaa

Olen kuvanveistäjän poika, ja monet parhaimmista ystävistäni ovat kuvanveistäjiä. Kuvanveisto on siis minulle varsin arkinen asia. Olen nähnyt lapsesta alkaen sen, millä huolettomuudella veistäjät veistoksiaan käsittelevät. Eivät he pidä käsissään valkoisia puuvillahansikkaita niin kuin museoväki.

Olenkin oppinut kuin luonnostaan koskettelemaan veistoksia – vaikka osaan kyllä varoa kiillotetun pronssin pintaa, johon sormenjäljet tarttuvat nopeasti, tai marmoria, joka imee lian sisäänsä. Koskettelen veistoksia yleensä gallerioissa ja toisinaan museoissakin, jos täti nurkassa katsoo sopivasti muualle. Eräs kuvanveistäjäystävistäni, erityisesti pronssisista lintuveistoksistaan tunnettu Pirkko Nukari, suorastaan suosittelee koskettamista – käden hiki on kuulemma yksi hänen hyväksi havaitsemistaan patinointiaineista.

Museoissa ja gallerioissa veistosten koskettaminen on kuitenkin kiellettyä – toisinaan erillisellä kyltillä. Turha tätä vastaan on edes kapinoida, koska vahingossakin tapahtuneet tuhot ovat pahimmillaan hirvittäviä. Esimerkiksi selfieiden otto on aiheuttanut useita onnettomuuksia, kuten tänä vuonna Portugalissa, missä Lissabonin Rossion juna-asemalla vanhan hallitsijan Dom Sebastiãon patsaan päälle kiivennyt valokuvaaja onnistui hajottamaan koko 126 vuotta vanhan veistoksen. 

Saana Murtti (s. 1974), Beyond Presence, 2013, keramiikka.

Museotkin ovat toki tietoisia kosketuksen voimasta ja venyttävät aina silloin tällöin sääntöjään moniaistisuuden suuntaan – etenkin lapsille tai näkövammaisille. Esimerkiksi alkuvuoden Auguste Rodin -näyttelyssä oli näyttelyyn ripoteltu muutama nimenomaan koskettelua varten tehty valos. Rodin onkin plastisuuden mestarina oiva taiteilija tällaiselle kokeilulle, koska sanallisessa kuvailussa on epäilemättä vaikea välittää hänen rajua veistoksellista otettaan, kun taas rutinoitunut kosketusaistin käyttäjä tajuaa varmaan nopeasti sen, mikä on fotorealistisen kuvamaisen veistoksen ja Rodinin ekspressiivisen vimman välinen ero. Minäkin yritin kosketella niitä, mutta ei kokemus normaalisti näköaistinsa varassa taidenäyttelyitä vastaanottavan kokijan mielessä ollut kovinkaan voimakas. On varmaankin niin että asiantuntijuus lisääntyy toistojen kautta. Minä näen paljon taidetta, ja siksi osaan paremmin katsoa sitä. Vaikka istunkin kuvanveistäjien työhuoneilla, en koskettele veistoksia niin usein, että osaisin antaa syvällä rintaäänellä esteettisiä arvoarvostelmia pelkän kosketuksen perusteella. 

Tätä päätin kuitenkin yrittää viime viikolla, kun kävin katsomassa ja koskemassa Art Kaarisillassa Helsingissä veistosnäyttelyä Koskettavin veistos (20.11. saakka). Kyseessä on Suomen Kuurosokeat ry:n yhteistyössä Suomen Kuvanveistäjäliiton kanssa kokoama näyttely, jossa ideana on nimenomaan koskettaminen. Muista taidenäyttelyistä poiketen teoksia täytyy saada koskettaa: ”Tarkoitus on muistuttaa, että sokealle ja kuurosokealle taidenautinto voi näköaistin puuttuessa aueta tuntoaistin avulla. Näkevän katsojan on puolestaan mahdollisuus kokea visuaalista taidenautintoa kokonaisvaltaisempi taide-elämys.” 

Pia Männikkö (s. ?), Some People Knit, 2016, maalarinteippi.

Olin päättänyt kokea näyttelyn vähän eri tavalla. Olin päättänyt etukäteen, että yritän olla katsomatta mahdollisimman vähän antaakseni kosketukselle etusijan kokemuksessa ja sen arvioinnissa. Vaan eihän se niin toimi. Näkevää pelottaa silmien laittaminen kiinni. Pelottaa hapuilla hölmön näköisenä. Pelottaa se, että tulee hajottaneeksi jotain. Pelottaa jopa sellainen poliittiseen korrektiuteen liittyvä ajatus, että tekee jotain väärää yrittäessään asettua näkövammaisen asemaan. Viime mainittu pelko meni jopa niin pitkälle, että tulin miettineeksi sitä, että olisiko valheellinen yritys asettua sokean asemaan sitä vastenmielistä kulttuurista appropriaatiota eli omimista, josta viime aikoina juuri taiteen yhteydessä on paljon puhuttu. Sitä paitsi näkevänä tiesin jo jokaista veistosta lähestyessäni sen, miltä sen taktiilinen ja haptinen kokeminen tuntuisivat. Tajusin, että näin ollen en edes kykenisi lähellekään samaa kokemusta kuin näkövammaiselle on mahdollista. Hänen kokemukseensa liittyy aivan erilainen ensimmäisen tunnistamisen momentti, joka taatusti ohjaa teokseen tarkemmin tutustumista. Sitä voin vain kuvitella mielikuvituksessani – ja todennäköisesti varsin vajaasti. 

Näyttely on valittu osin ikään kuin taiteen ulkoisista lähtökohdista: ”Kokonaisuuden valinnassa on painotettu moniaistisuutta. Veistokset ovat eri kokoisia, eri muotoisia, erilaisista materiaaleista tehtyjä ja niissä on erilaista pinnan tuntua.” Lähestymistavalla ei kuitenkaan ole pilattu näyttelyä. Se ei sisällä vain ”kivoja” esimerkkejä jostain vaan ennen kaikkea ihan oikeaa hyvää taidetta. Kaikki veistäjät ovat ammattitaiteilijoita: Hannu Ahosola, Timo Hannunen, Tiina-Liisa Kaalamo, Antti Keitilä, Kaisu Koivisto, Harri Kosonen, Maija Kovari, Tarja Malinen, Tiia Matikainen, Saana Murtti, Pia Männikkö ja Jenni Tieaho. Näin sen pitääkin olla. Silloin harvoin kuin näkövammaisille tarjotaan luvallinen taiteen kosketus, ei sen ole syytä olla keskinkertaista tai amatöörimäistä tai vain pelkästään didaktista. Sen on syytä olla hyvää taidetta. 

Ja sain minäkin sen kaipaamani uuden nautinnon. Suurin osa ystävistäni veistää kiveä, pronssia tai puuta. En ollut koskaan aiemmin kosketellut maalarinteipistä tehtyä isoa ja muodoiltaan monipuolista veistosta. Sellaisen oli tehnyt Kuvataideakatemiasta muutama vuosi sitten valmistunut Pia Männikkö. Palasin hänen veistoksensa ääreen muutaman kerran hipelöimään lisää. Kokemus oli varsin antoisa.