Taide, valta,
raha ja seksi vetovoimina
Ei ole
pitkäkään aika siitä, kun eräs viranhaltija riemuitsi siitä, että taiteen vetovoima
on lisääntynyt. Näin käsitteet liikkuvat alalta toiseen. Vetovoima lienee alun
perin painovoiman kaltaista fysiikkaa: voima, joka vetää kappaleita toisia kohti.
Joillekin se on muuntunut erotiikaksi – voimaksi joka vetää ihmisiä toistensa
puoleen. Psykologi Tony Dunderfelt
on sanonut, että ”rakkaus syntyy samanlaisuuden lämmöstä, seksuaalisuus
erilaisuuden jännitteestä”.
Muistan erään
illan vuosia sitten, kun näin yksissä taidepippaloissa taiteenkeräilijä Pentti Kourin nuorten seksikkäiden
naisten ympäröimänä. Kaikilla naisilla oli lyhyt hame ja antava dekoltee. Kouri
poltteli tymäkkää sikaria, ja naiset tuuppivat toisiaan päästäkseen lähemmäksi.
Koko illan. Se oli kuin neljän perustavaa laatua olevan vetovoimatekijän – taiteen,
vallan, rahan ja seksin – sähköinen törmäys.
Maksaisitko tästä 170 miljoonaa dollaria?
Seksin
ikiaikaisesta vetovoimasta ei ole epäilystäkään. Senkin me tiedämme, että rahan
vetovoima vain lisääntyy kiihtyvällä tahdilla. Taiteellakin on talouteen ja
valtaan liitettynä taattu tulevaisuus vetovoimatekijänä. Ylijäämäraha hakeutuu enenevässä
määrin taiteen pariin. Tuloksena on taiteen rahallisen arvon absurdi nousu –
esimerkiksi kiinalainen miljardööri maksaa Amedeo
Modiglianin maalauksesta 170 miljoonaa dollaria. Näin tapahtui viime
vuonna. Tällainen kehityskulku tuottaa muun muassa sen, että Ateneumin
taidemuseon Modgliani-näyttely ei ole niin hyvä kuin se voisi olla: teokset
ovat jättimäisine vakuutusarvoineen joko liian kalliita tai sitten niitä on
ylipäänsä vaikea saada liikkeelle. Mutta näin taiteestakin tulee rahan voimalla
ihan uudella tavalla vetovoimaista. Se on vaikeasti saavutettavaa – vähän kuin
seksissä, jossa tunnetusti leikitellään vaikeasti saavutettavuudella: ”playing
hard to get”, niin kuin englanniksi on tapana sanoa.
On taide
toiminut iskurepliikkinäkin – ainakin tarinoiden mukaan: ”Tuuksä katttoon mun
Dalin grafiikkakokoelmaani. Voin tarjota lasillisen punkkuakin.” Taidekauppias Erkki Minkkiseltä ostettuja
väärennöksiähän ne tietenkin ovat, mutta ei sitä nousuhumalassa, hämärissä
valoissa ja kiiman lisääntyessä niin helposti huomaa.
Mutta
kun viranhaltija puhuu taiteen vetovoimasta, ei hänen mielessään ole seksi tai
kiusoittelu. Hän menee suoraan koviin numeraalisiin faktoihin. Hän miettii
todennäköisesti elinkeinopolitiikkaa, erityisesti hotelli- ja matkailualaa.
Kulttuuripolitiikka saa luvan liukua elinkeinopolitiikalle alisteiseksi.
Joudumme opiskelemaan taidehistorian sijaan tällaisia virkkeitä: ”Kunnan näkökulmasta elinkeinopolitiikka ja kilpailukyvyn
vahvistaminen tarkoittavat kaikkia niitä paikallisen tason toimenpiteitä,
joilla paikallisista lähtökohdista parannetaan yritysten fyysistä ympäristöä,
tuotantopanosten saatavuutta, osaamista, palveluja, sekä toimintaan liittyviä
säädöksiä ja päätöksentekokäytäntöjä.” Ei kovin seksikästä.
Taiteen vetovoimaa mitataankin usein
vain numeraalisesti, ja mittareita on kaksi: kävijämäärät ja raha. Näin on asia
esimerkiksi Helsingin taidemuseossa, jossa johtokunnan on erityisesti
valvottava vain kahta asiaa: kävijämäärätavoitteiden täyttymistä ja budjetissa
pysymistä.
Taiteen ollessa kyseessä on usein
tapana kiistellä taiteen itseisarvosta. Jotkut puolustavat itseisarvoa
intohimoisesti, koska heidän mielestään juuri taide tekee pelkällä
olemassaolollaan meistä ihmisiä. Toiset taas näkevät taloudellisesti
tuottamattoman taiteen täysin tarpeettomana. He ovat niitä ihmisiä, jotka
kyseenalaistavat taiteen tukemisen, jos ei edes vanhuksista kyetä pitämään
säällisesti huolta.
Minulla on nykyään taipumus jopa
vähän masentua, kun ajattelen – tai pikemminkin joudun työkseni ajattelemaan –
taiteen, rahan, vallan ja seksin keskinäisiä vetovoimasuhteita. Kuulun niihin
ihmisiin, joilla on tapana sanoa rakastavansa taidetta. Mutta tuo rakkauskin on
aika kompleksista. Palaan Dunderfeltiin. Rakkaus taiteeseen ei ehkä kuitenkaan
ole pohjimmiltaan samanlaisuuden tuottamaa lämpöä. Huimaava taidekokemus ei
useinkaan synny tutusta ja turvallisesta vaan pikemminkin ”erilaisuuden
tuottamasta jännitteestä”. Siitä, että näkee jotain, mitä ei koskaan
aikaisemmin ole nähnyt. Kyllä siinä taitaa olla jotain perin juurin
seksuaalisuutta muistuttavaa. Kuin kävisi jännittävästi vieraissa ilman
morkkiksen vaaraa.
Olen nähnyt varmaankin suurimman
osan Modiglianin töistä valokuvina. Ne ovat minulle siis melko tuttuja. Olen
lähdössä heti tämän jälkeen taidenäyttelyyn. En kuitenkaan mene katsomaan
Modigliania vaan hakeudun johonkin pikkugalleriaan katsomaan taiteilijaa, josta
en ole koskaan kuullutkaan. Tätä ajatellessani tunnen suloista jännittävää
värinää. Ehkä taide on vetovoimaisinta juuri silloin, kun ei oikein tiedä, mikä
on odottamassa.
Vitun
länkyttäjät – pohdintoja kielestä
Olen
ammattitoimittaja ja yritän pitää kielestäni huolta. Vuosien saatossa on käynyt
niin, että uskallan todeta: Kirjoitan elääkseni ja elän kirjoittaakseni. Kirjoittaminen
on tapa, jolla pystyn jäsentelemään rakkaimpia asioita – ja myös vaikeimpia. Uskon
kieliyhteisöjen voimaan pirstoutuvassa maailmassa. Osaan englantia, mutta en halua
kirjoittaa englanniksi, koska pelkään sitä nyanssien ja huumorin katoavan. Kyse
on identiteetistäni. Juuri nyanssit ja huumori tekevät minusta sellaisen kuin
olen. Pelkillä väitelauseilla olisin vain mekaaninen ääliö. Kirjoituskone.
Kirjoittajana
koen vastuuta kanssaihmisistäni. Haluan pitää kieltä elossa ja taata sen
jatkumisen tulevillekin sukupolville. Varmaan tästäkin syystä
yhteispohjoismaista yleisradiotuotantoa edustava uutislähetys Oddasat on yksi mieliohjelmistani. Ehkä
tähän vaikuttaa myös sen sivutuote: tympeäksi kokemani nationalismin rajojen
ravistelu. En osaa lainkaan pohjoissaamea, mutta se ei haittaa. Uutisten
paikallisuus on kiehtovaa, ja samalla tulee opittuakin: tekstitetyn ohjelman
kautta sanavarasto karttuu edes vähän.
Oikein odotan sitä, että joskus
reissulla pääsen kokeilemaan sitä käytännössä. Näin minä viroakin olen oppinut.
Joskus Viron maaseudulla – kun kukaan virolainen älykkökaverini ei ole kuulemassa
– saatan käydä melkein oikeita keskusteluita. Kun kirjoitan näin, alan jo
samalla miettiä kielisosiologisia ongelmia. Kieliyhteisöjä on nimittäin
samankin kielen sisällä lukuisia.
Kirjoittajista
oletetaan usein, että heillä on omintakeinen tyyli. Näin minäkin luulin
nuorempana. Olen sukupolvea, joka oppi käyttämään vilpittömästi ilmaisua:
”Sillä on hyvä lause”. Näin kirjailijat puhuivat aikoinaan. Kieli kuitenkin muuttuu
aikojen saatossa. Senhän me kaikki tiedämme, mutta sen ilmaisujen
sivumerkitysten muutokset ovat täynnä outoja ulottuvuuksia. Ne täytyy oppia, ja
ainoa oppimistapa on niiden sosiaalinen konteksti. Jos maallikko sanoo nykyään
ammattikirjailijalle, että ”sulla on niin hyvä lause”, joutuu hän vaivaantuneen
säälin kohteeksi. Se on kirjailijan mielestä kliseinen ilmaisu – so last season, niin kuin suomeksi
nykyään sanotaan. Tätä kautta hän saattaa jopa kokea kehun loukkaavana. Kirjailijat
käyttävätkin nykyään kyseistä ilmaisua lähinnä parodisessa mielessä.
Omintakeinen
tyyli hajoaa myös välineiden vaikutuksesta. Kirjoitan paljon. Minulla on neljä
vakituista kanavaa ja niiden päälle useita muita satunnaisia. Verotietoni
paljastivat, että esimerkiksi viime vuonna minulla oli 38 työnantajaa. En
valitse tietoisesti tyyliäni julkaisukanavan mukaan, mutta uskon ja myös
tunnustan sen vaikuttavan ainakin alitajuisesti. En juurikaan mieti
kohderyhmää, mutta aina silloin tällöin huomaan sananvalinnoillani kosiskelevani
kuvittelemaani lukijaa. Pakko tämä on tunnustaa, enkä usko, että kukaan
kirjoittaja on tästä täysin vapaa. Ottaa se silti vähän pannuun.
Viime
aikoina olen huomannut kirjoittamisessani uuden tyyliä ja kielenhuollollisesti
hieman pelottavasti puhtauttakin rapauttavan mekanismin. Sen lisäksi, että
kirjoitan moneen lehteen, pidän yllä myös blogia, ja nyt olen jo vuoden ollut
aktiivinen Facebookissa. Huomaan
kirjoittavani kaikkiin eri tavalla. Lehtijuttuja kirjoittaessani yritän koko
ajan pitää mielessäni Journalistin ohjeet.
Blogissa annan itselleni paljon enemmän vapauksia, mutta Facebookissa päästän itseni hillittömästi vapaaksi. Puhekielisyys
ja kiroilu ovat lisääntynyt huomattavasti. Verbit jäävät usein pois. Facebook on nopea kanava, jossa viestit sinkoilevat
sellaista vauhtia, ettei vastausta ole vielä ehtinyt kirjoittaa, kun uutta jo pukkaa
– toisinaan jopa monelta taholta. Jo pelkästään tämä ominaisuus muuttaa kieltä
– ei pelkästään puhekielen suuntaan vaan myös uusien ja erilaisten
piilomerkitysten käyttöön. Facebookissakin
nimittäin syntyy omanlaisiaan pieniä kieliyhteisöjä ja hierarkioita, joissa
ryhmän käyttämille ilmaisuille syntyy sisäisiä merkityksiä, jota sivullisemmat
eivät täysin tajua.
Petteri Paksuniemen ja Otso Kantokorven tyypillistä länkytystä.
Kaikki kaverit eivät ole samanarvoisia. Minullakin on
nykyään kaksi kaveria, jotka ovat ylitse monen muun – molemmat vielä hyvälauseisia
ammattikirjailijoita: Sami Liuhto ja
Petteri Paksuniemi. Me käymme
toisinaan vakavia kulttuurikeskusteluita. Tässä näyte eiliseltä:
SL avaa
keskustelun: guggis guggis guggis guggis
PP:
guggsituttaa
OK:
Vitun länkyttäjät (ja jakaa linkin Yellowmanin
reggaebiisiin ’Zunguzungguguzunguzeng’).
Antikvaarinen
kirjakauppias Elmeri Vehkala puuttuu
keskusteluun: Tää on muuten paras guggenheimkeskustelu mihin oon osallistunut.
Koko
ketjussa oli 51 samantasoista kommenttia. Osallistujia oli yhdeksän. Päädyimme
lopulta pohtimaan filosofi S. Albert
Kivistä.
Ei kovin
hyviä lauseita. Tuskin lauseita ollenkaan. Mutta hauskaa. Mutta ehkä vain
meidän mielestä. Repikää siitä. Jos pystytte. Tirsk. Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti