Julkaistua 830: Haluatko taidemiljonääriksi?

Rästien purku jatkuu. Tämä juttu julkaistiin jossain taanoisessa Taiteessa viimeisen viiden kuukauden aikana – en löydä sitä nyt pinoistani.

Haluatko taidemiljonääriksi?

Kiinan kallein elävä nykytaiteilija on nimeltään?

A: Wang Yidong B: Zeng Fanzhi C: Liu Ye D: Fang Chuxiong 

Vastauksesi on todennäköisesti väärä tai oikeaan osuessaankin silkka arvaus. Kaverille kilauttaminenkaan ei todennäköisesti olisi auttanut.

Kolme vuotta sitten Sotheby’s Hong Kong teki aasialaisen nykytaiteen hintaennätyksen myymällä Zeng Fanzhin (s. 1964) öljymaalauksen Pyhä ehtoollinen (2001) 23,3 miljoonalla dollarilla. Ostaja oli yksityiskeräilijä, joka halusi jäädä nimettömäksi. Kyseessä oleva teos on isokokoinen (220 x 395 cm) pastissi Leonardo da Vincin (1452–1519) kuuluisasta maalauksesta – raamatulliset henkilöt on vain korvattu kiinalaisten huivikaulaisten pioneerinuorten karikatyyrihahmoilla. Kulttuurista appropriaatiota eli omimista, josta viime aikoina on taidemaailmassa niin paljon puhuttu? 

Zeng Fanzhi on nykyään aasialaisen taidekaupan ehdoton huippunimi. Artpricen 500 maailman kalleimman taiteilijan vuotuisessa listauksessa 2013/14 hän oli 4. sijalla – hänen teostensa huutokauppatuotot olivat kaikkineen 59,7 miljoonaa dollaria. 

Zeng Fanzhi (s. 1964), Pyhä ehtoollinen, 2001.

Eivät muutkaan arvaukset olisi olleet huonoja. ”Kiinan johtava realistimaalari” Wang Yidong (s. 1955) oli samalla listalla sijalla 21. Hänen kallein yksittäinen teoksensa on mennyt 2,2 miljoonalla dollarilla. Liu Yen (s. 1964) useammastakin tyyliteltyjä lapsimaisia naishahmoja sisältävästä ja varsin viehättävästä teoksesta on maksettuja miljoonahintoja – kallein on mennyt 3,5 miljoonalla eurolla. Länsimainen taiteenharrastaja saattaisi tuomita hänen tuotantonsa sentimentaaliseksi naivismiksi. Traditionaalisempaa ja konservatiivisempaa kiinalaista maalausta – jota on lännessäkin tapana arvostaa – edustava Fang Chuxiong (s. 1950) ei ole yksittäisillä teoksilla päässyt miljoonakastiin, mutta tuottelias taiteilija on yltänyt huutokauppanoteerauksiensa kokonaistuloksessa jo 7,8, miljoonaan euroon. 

Kuuden muun kalleimman elävän kiinalaistaiteilijan – kaikki miljoonakastissa – nimi on keskiverrolle suomalaiselle taiteenharrastajalle todennäköisesti yhtä tuttu: He Yiang (s. 1957), Liu Dawei (s. 1945), Liu Wei (s. 1965), Luo Zhongli (s. 1948), Wang Yidong (s. 1955), Zhou Chunya (s. 1955). 

Edellä luetellut taiteilijat eivät edusta mitään yhtä tyyliä tai länsikeskeisestä kansainvälisestä taidemaailmasta niin tuttua hegemonista trendiä. Lista kertoo pikemminkin taidemaailmassa tapahtuvista pysyvämmistä rakenteellisista muutoksista. Kiinalainen raha on tullut osaksi taidemaailmaa, ja rahan voimaa ei tässä tapauksessa ole syytä epäillä. 

Kiinalainen raha tulee muuttamaan taidemaailmaa. Ehkä kaikkein oireellisin tuoreehko uutinen viime kesältä on se, että kiinalaisraha tuli mukaan myös taidemaailman taiteen arvoa määrittelevään isoon huutokauppabisnekseen: heinäkuussa uutisoitiin, että kiinalaisesta Taikang Life Insurancesta tuli Sotheby’sin suurin yksittäinen osakkeenomistaja 13,5 prosentin osuudella. Firman takana on 58-vuotias liikemies Chen Dongsheng, joka omien sanojensa mukaan haluaa ”luoda uudelleen kiinalaisen kulttuuriaristokratian”. Ja jos tämä ei riitä vakuuttamaan uudesta tilanteesta, on toinen uutinen viime kesältä vakuuttavampi ollessaan silkkaa numeraalista faktaa: Artpricen mukaan Kiina ohitti alkuvuodesta Yhdysvallat maailman suurimpana taidemarkkinana. Tämä ei tosin ollut ensimmäinen kerta, mutta edellisestä kerrasta on kulunut jo viisi vuotta. Kiinan huutokauppamyynnit lisääntyivät alkuvuodesta 18%, ja sen osuus kansainvälisistä markkinoista oli 35,5% – Yhdysvaltain osuus oli huomattavasti pienempi: 26,8%. 

Kiina on vähän kuin Texas: siellä kaikki on isompaa ja kaikkea on enemmän. Kiinalaisten miljonäärien määräkin on häkellyttävä: eri talouslähteiden arvioiden mukaan Kiinassa vaikuttaa nykyään yli miljoona dollarimiljonääriä. 

Liu Yiqian.

Miljardöörejäkin on vaikuttava määrä: Forbesin listojen mukaan Kiinassa oli viime vuonna 50 nettoarvoltaan yli miljardin dollarin ihmistä. Moni näistä harrastaa taidetta ja perustaa myös kokoelmalleen yksityisen museon. Joillakin on menossa jo toinen. Näin ovat toimineet businessmiljardööri Liu Yiqian ja hänen vaimonsa Wang Wei, joiden jo kansainvälistä mainetta saavuttanut Long Museum (Lohikäärme-museo) toimii kahdessa toimipisteessä: Long Museum Pudong (2012) ja Long Museum West Bund (2014). Liu Yiqian herätti viime vuonna huomiota ostamalla Christies’in huutokaupasta Amedeo Modiglianin (1884–1920) Lepäävän alastoman (1917–18) Modiglianin tähänastiseen huikeaan ennätyshintaan 170,4 miljoonalla dollarilla ja maksamalla ostoksensa ohimennen American Express -kortillaan – päästen kuulemma samalla toiseenkin ennätysten kirjaan maailmanhistorian suurimmalla luottokorttiostoksella.

Kuka ihmeessä on Sheikha Al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa Al-Thani?

Joillekin taidemaailma on listojen maailmaa. Taidetta listataan saavutettujen hintojen mukaan. Museoitakin listataan kävijämäärien osoittaman suosion mukaan. Taidemaailmassa valtaa käyttäviäkin listataan vallan määrän mukaan. Art Reviewin auktoriteettina noteeratulla Power 100 -listalla vuoden 2013 ykkönen monille oli varmaankin vähän yllätyksellinen ollessaan kolminkertaisesti toinen, arabi, muslimi ja nainen: Sheikha Al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa Al-Thani. Tämä vuonna 1983 syntynyt moguli on Qatarin kuningashuoneen jäsen – entisen emiirin tytär ja nykyisen emiirin sisar – ja arkiselta toimeltaan Qatarin museotoimen johtaja. Syy, miksi hän esiintyy taidevallankäyttäjien listalla, on yksinkertainen: Qatarin jättimäiset taidemäärärahat, jotka ovat olleet viime vuosina ylittämättömiä. Vuosibudjetti on arvioitu miljardiksi dollariksi. Jos Al-Mayassa on halunnut jonkun teoksen, on hän sen myös ostanut – oli kilpailu kuinka kovaa tahansa. 

Al-Mayassa al-Thani.

Maailman kolmesta kalleimmasta myydystä teoksesta kaksi on päätynyt viime vuosina Qatarin holveihin: Paul Gauguinin (1848–1903) Nafea Faa Ipoipo (1892) viime vuonna yksityisenä myyntinä noin 300 miljoonalla dollarilla ja Paul Cézannen (1839–1906) Kortinpelaajat (1892–93), joka myytin myös yksityisesti Qatariin vuonna 2011 noin 272 miljoonan dollarin hinnalla. 

Paul Cézanne, Kortinpelaajat, 1892–93.

Kiinalaisten lisäksi siis arabeista on tullut merkittäviä pelureita taidemaailmassa. Se kolmas jäi kuitenkin totuttuun länteen, kun levy-yhtiömoguli David Geffen myi yhdysvaltalaiselle hedge fund -bisnesmies Kenneth C. Griffinille (nettoarvo 5,5 miljardia dollaria) omistamansa Willem de Kooningin (1904–1997) maalauksen Interchange (1955) noin 300 miljoonalla dollarilla. 

Arabien öljyrahan vaikutuksessa taidemaailmaan ei ole kyse pelkästään Qatarin rikkaasta kuningashuoneesta, vaan paljon laajemmasta pohjasta, mikä näkyy muun muassa siinä miten kaksi suurinta huutokauppahuonetta ovat laajentaneet toimintaansa Lähi-itään ja miten myös johtavat galleriat laajentavat toimintaansa samaan suuntaan. Christie’s on jo jonkin aikaa järjestänyt huutokauppoja Dubaissa (Yhdistyneet arabiemiirikunnat) ja näyttelyitä Dohassa (Qatar). Sotheby’s on järjestänyt huutokauppoja Dohassa vuodesta 2008. 

Damien Hirstin (s. 1965) pronsseja Dohassa.

Taiteilijatkin ovat löytäneet uusia suoramarkkinointikanavia: esimerkiksi Damien Hirst myi Dohaan vuonna 2013 monumentaalisen 14:n pronssiveistoksen sarjan arvioiden mukaan noin 20 miljoonalla dollarilla. Siellä hän piti myös ison retrospektiivisen näyttelyn. Samoilla apajilla on menestynyt myös vähemmän kaupallisena tunnettu Louise Bourgeois (1911–2010), jonka Dohaan hankittu ikoninen hämähäkkiveistos Maman (1999) maksoi sekin varmaankin enemmän kuin 10 miljoonaa dollaria – vaikka onkin ed. 6. 

Ja sitten tietenkin emiirikunnista vielä pinta-alaltaan suurin eli Abu Dhabi, jonne sekä Louvre että Guggenheim ovat levittämässä toimintaansa – surullinen G-projekti ei tosin ole juurikaan edennyt, vaan on vieläkin pelkkä monttu hiekassa. Sopimus tehtiin vuonna 2006, mutta luvattu valmistumisvuosi on siirtynyt hiljalleen: 2011, 2013, 2015, 2017. Ei taida tuoreinkaan toteutua.

Miksi rahalla olisi väliä?

Kaunosieluinen taiteenharrastaja voi ajatella, että eihän rahalla ja taidetta sen voimalla taidetta harrastavalla 1% eliitillä ole niin väliä. Näin se ei kuitenkaan mene. Raha tulee sisältöihin ja taidemaailman käytänteisiin monin tavoin. Yksi on tietenkin instituutioiden toiminta. Ennen oli varmaan aika helppoa poimia rusinoita pullasta ja esittää omavalintaisesti muuta maailmaa sopivina trendikkäinä annoksina: vuorollaan postsovjeettista itää, Etelä-Amerikkaa, Kiinaa, Afrikkaa jne. Jatkossa tulemme näkemään toisenlaisia ratkaisuja. Tuoreena esimerkkinä vaikkapa maineikkaan Pace Galleryn (New York, London, Beijing) uusi näyttely Beijingissä: Soll LeWitt & Zhang Xiaogang (28.9.–19.11.).

Yhdysvaltalaisella käsitetaiteellisen minimalismin sankarilla Sol LeWittillä (1928–2007) ja kohtuullisen nuorella kiinalaisella symbolistilla ja surrealistilla Zhang Xiaogangilla (s. 1958) ei luulisi olevan yhtään mitään yhteistä, mutta taidepuheella kaikki onnistuu: Pace on korostanut näitä yhteyksiä ”installoimalla läpinäkyvän seinän jakamaan taiteilijoiden töitä. Se luo visuaalisen törmäyksen mutta samalla havainnollistaa harmonisen ja käsitteellisen rinnakkaiselon.” 

Raha muuttaa taidetta. Puhe muuttaa taidetta. Ainakin tapoja katsoa taidetta. Eikä se välttämättä ole pelkästään huono asia. Katsojakin joutuu vähintäänkin miettimään sitä, mitä hänelle esitetään ja miksi.

Kirjoittaja ei hänkään muista suurinta osaa omassa jutussaan mainituista nimistä enää ensi viikolla.

Julkaistua 817 & 818: Taide, valta, raha ja seksi vetovoimina & Vitun länkyttäjät – pohdintoja kielestä

Jatkan rästinpurkua. Tässä kaksi YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumniani viime loppuvuodesta. Eka 9.11 ja toka 2.12.

Taide, valta, raha ja seksi vetovoimina

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun eräs viranhaltija riemuitsi siitä, että taiteen vetovoima on lisääntynyt. Näin käsitteet liikkuvat alalta toiseen. Vetovoima lienee alun perin painovoiman kaltaista fysiikkaa: voima, joka vetää kappaleita toisia kohti. Joillekin se on muuntunut erotiikaksi – voimaksi joka vetää ihmisiä toistensa puoleen. Psykologi Tony Dunderfelt on sanonut, että ”rakkaus syntyy samanlaisuuden lämmöstä, seksuaalisuus erilaisuuden jännitteestä”.

Muistan erään illan vuosia sitten, kun näin yksissä taidepippaloissa taiteenkeräilijä Pentti Kourin nuorten seksikkäiden naisten ympäröimänä. Kaikilla naisilla oli lyhyt hame ja antava dekoltee. Kouri poltteli tymäkkää sikaria, ja naiset tuuppivat toisiaan päästäkseen lähemmäksi. Koko illan. Se oli kuin neljän perustavaa laatua olevan vetovoimatekijän – taiteen, vallan, rahan ja seksin – sähköinen törmäys. 

Maksaisitko tästä 170 miljoonaa dollaria?

Seksin ikiaikaisesta vetovoimasta ei ole epäilystäkään. Senkin me tiedämme, että rahan vetovoima vain lisääntyy kiihtyvällä tahdilla. Taiteellakin on talouteen ja valtaan liitettynä taattu tulevaisuus vetovoimatekijänä. Ylijäämäraha hakeutuu enenevässä määrin taiteen pariin. Tuloksena on taiteen rahallisen arvon absurdi nousu – esimerkiksi kiinalainen miljardööri maksaa Amedeo Modiglianin maalauksesta 170 miljoonaa dollaria. Näin tapahtui viime vuonna. Tällainen kehityskulku tuottaa muun muassa sen, että Ateneumin taidemuseon Modgliani-näyttely ei ole niin hyvä kuin se voisi olla: teokset ovat jättimäisine vakuutusarvoineen joko liian kalliita tai sitten niitä on ylipäänsä vaikea saada liikkeelle. Mutta näin taiteestakin tulee rahan voimalla ihan uudella tavalla vetovoimaista. Se on vaikeasti saavutettavaa – vähän kuin seksissä, jossa tunnetusti leikitellään vaikeasti saavutettavuudella: ”playing hard to get”, niin kuin englanniksi on tapana sanoa.

On taide toiminut iskurepliikkinäkin – ainakin tarinoiden mukaan: ”Tuuksä katttoon mun Dalin grafiikkakokoelmaani. Voin tarjota lasillisen punkkuakin.” Taidekauppias Erkki Minkkiseltä ostettuja väärennöksiähän ne tietenkin ovat, mutta ei sitä nousuhumalassa, hämärissä valoissa ja kiiman lisääntyessä niin helposti huomaa. 

Mutta kun viranhaltija puhuu taiteen vetovoimasta, ei hänen mielessään ole seksi tai kiusoittelu. Hän menee suoraan koviin numeraalisiin faktoihin. Hän miettii todennäköisesti elinkeinopolitiikkaa, erityisesti hotelli- ja matkailualaa. Kulttuuripolitiikka saa luvan liukua elinkeinopolitiikalle alisteiseksi. Joudumme opiskelemaan taidehistorian sijaan tällaisia virkkeitä: ”Kunnan näkökulmasta elinkeinopolitiikka ja kilpailukyvyn vahvistaminen tarkoittavat kaikkia niitä paikallisen tason toimenpiteitä, joilla paikallisista lähtökohdista parannetaan yritysten fyysistä ympäristöä, tuotantopanosten saatavuutta, osaamista, palveluja, sekä toimintaan liittyviä säädöksiä ja päätöksentekokäytäntöjä.” Ei kovin seksikästä.

Taiteen vetovoimaa mitataankin usein vain numeraalisesti, ja mittareita on kaksi: kävijämäärät ja raha. Näin on asia esimerkiksi Helsingin taidemuseossa, jossa johtokunnan on erityisesti valvottava vain kahta asiaa: kävijämäärätavoitteiden täyttymistä ja budjetissa pysymistä. 

Taiteen ollessa kyseessä on usein tapana kiistellä taiteen itseisarvosta. Jotkut puolustavat itseisarvoa intohimoisesti, koska heidän mielestään juuri taide tekee pelkällä olemassaolollaan meistä ihmisiä. Toiset taas näkevät taloudellisesti tuottamattoman taiteen täysin tarpeettomana. He ovat niitä ihmisiä, jotka kyseenalaistavat taiteen tukemisen, jos ei edes vanhuksista kyetä pitämään säällisesti huolta.

Minulla on nykyään taipumus jopa vähän masentua, kun ajattelen – tai pikemminkin joudun työkseni ajattelemaan – taiteen, rahan, vallan ja seksin keskinäisiä vetovoimasuhteita. Kuulun niihin ihmisiin, joilla on tapana sanoa rakastavansa taidetta. Mutta tuo rakkauskin on aika kompleksista. Palaan Dunderfeltiin. Rakkaus taiteeseen ei ehkä kuitenkaan ole pohjimmiltaan samanlaisuuden tuottamaa lämpöä. Huimaava taidekokemus ei useinkaan synny tutusta ja turvallisesta vaan pikemminkin ”erilaisuuden tuottamasta jännitteestä”. Siitä, että näkee jotain, mitä ei koskaan aikaisemmin ole nähnyt. Kyllä siinä taitaa olla jotain perin juurin seksuaalisuutta muistuttavaa. Kuin kävisi jännittävästi vieraissa ilman morkkiksen vaaraa. 

Olen nähnyt varmaankin suurimman osan Modiglianin töistä valokuvina. Ne ovat minulle siis melko tuttuja. Olen lähdössä heti tämän jälkeen taidenäyttelyyn. En kuitenkaan mene katsomaan Modigliania vaan hakeudun johonkin pikkugalleriaan katsomaan taiteilijaa, josta en ole koskaan kuullutkaan. Tätä ajatellessani tunnen suloista jännittävää värinää. Ehkä taide on vetovoimaisinta juuri silloin, kun ei oikein tiedä, mikä on odottamassa.

Vitun länkyttäjät – pohdintoja kielestä

Olen ammattitoimittaja ja yritän pitää kielestäni huolta. Vuosien saatossa on käynyt niin, että uskallan todeta: Kirjoitan elääkseni ja elän kirjoittaakseni. Kirjoittaminen on tapa, jolla pystyn jäsentelemään rakkaimpia asioita – ja myös vaikeimpia. Uskon kieliyhteisöjen voimaan pirstoutuvassa maailmassa. Osaan englantia, mutta en halua kirjoittaa englanniksi, koska pelkään sitä nyanssien ja huumorin katoavan. Kyse on identiteetistäni. Juuri nyanssit ja huumori tekevät minusta sellaisen kuin olen. Pelkillä väitelauseilla olisin vain mekaaninen ääliö. Kirjoituskone.

Kirjoittajana koen vastuuta kanssaihmisistäni. Haluan pitää kieltä elossa ja taata sen jatkumisen tulevillekin sukupolville. Varmaan tästäkin syystä yhteispohjoismaista yleisradiotuotantoa edustava uutislähetys Oddasat on yksi mieliohjelmistani. Ehkä tähän vaikuttaa myös sen sivutuote: tympeäksi kokemani nationalismin rajojen ravistelu. En osaa lainkaan pohjoissaamea, mutta se ei haittaa. Uutisten paikallisuus on kiehtovaa, ja samalla tulee opittuakin: tekstitetyn ohjelman kautta sanavarasto karttuu edes vähän.

Oikein odotan sitä, että joskus reissulla pääsen kokeilemaan sitä käytännössä. Näin minä viroakin olen oppinut. Joskus Viron maaseudulla – kun kukaan virolainen älykkökaverini ei ole kuulemassa – saatan käydä melkein oikeita keskusteluita. Kun kirjoitan näin, alan jo samalla miettiä kielisosiologisia ongelmia. Kieliyhteisöjä on nimittäin samankin kielen sisällä lukuisia.

Kirjoittajista oletetaan usein, että heillä on omintakeinen tyyli. Näin minäkin luulin nuorempana. Olen sukupolvea, joka oppi käyttämään vilpittömästi ilmaisua: ”Sillä on hyvä lause”. Näin kirjailijat puhuivat aikoinaan. Kieli kuitenkin muuttuu aikojen saatossa. Senhän me kaikki tiedämme, mutta sen ilmaisujen sivumerkitysten muutokset ovat täynnä outoja ulottuvuuksia. Ne täytyy oppia, ja ainoa oppimistapa on niiden sosiaalinen konteksti. Jos maallikko sanoo nykyään ammattikirjailijalle, että ”sulla on niin hyvä lause”, joutuu hän vaivaantuneen säälin kohteeksi. Se on kirjailijan mielestä kliseinen ilmaisu – so last season, niin kuin suomeksi nykyään sanotaan. Tätä kautta hän saattaa jopa kokea kehun loukkaavana. Kirjailijat käyttävätkin nykyään kyseistä ilmaisua lähinnä parodisessa mielessä.

Omintakeinen tyyli hajoaa myös välineiden vaikutuksesta. Kirjoitan paljon. Minulla on neljä vakituista kanavaa ja niiden päälle useita muita satunnaisia. Verotietoni paljastivat, että esimerkiksi viime vuonna minulla oli 38 työnantajaa. En valitse tietoisesti tyyliäni julkaisukanavan mukaan, mutta uskon ja myös tunnustan sen vaikuttavan ainakin alitajuisesti. En juurikaan mieti kohderyhmää, mutta aina silloin tällöin huomaan sananvalinnoillani kosiskelevani kuvittelemaani lukijaa. Pakko tämä on tunnustaa, enkä usko, että kukaan kirjoittaja on tästä täysin vapaa. Ottaa se silti vähän pannuun.

Viime aikoina olen huomannut kirjoittamisessani uuden tyyliä ja kielenhuollollisesti hieman pelottavasti puhtauttakin rapauttavan mekanismin. Sen lisäksi, että kirjoitan moneen lehteen, pidän yllä myös blogia, ja nyt olen jo vuoden ollut aktiivinen Facebookissa. Huomaan kirjoittavani kaikkiin eri tavalla. Lehtijuttuja kirjoittaessani yritän koko ajan pitää mielessäni Journalistin ohjeet. Blogissa annan itselleni paljon enemmän vapauksia, mutta Facebookissa päästän itseni hillittömästi vapaaksi. Puhekielisyys ja kiroilu ovat lisääntynyt huomattavasti. Verbit jäävät usein pois. Facebook on nopea kanava, jossa viestit sinkoilevat sellaista vauhtia, ettei vastausta ole vielä ehtinyt kirjoittaa, kun uutta jo pukkaa – toisinaan jopa monelta taholta. Jo pelkästään tämä ominaisuus muuttaa kieltä – ei pelkästään puhekielen suuntaan vaan myös uusien ja erilaisten piilomerkitysten käyttöön. Facebookissakin nimittäin syntyy omanlaisiaan pieniä kieliyhteisöjä ja hierarkioita, joissa ryhmän käyttämille ilmaisuille syntyy sisäisiä merkityksiä, jota sivullisemmat eivät täysin tajua.

Petteri Paksuniemen ja Otso Kantokorven tyypillistä länkytystä.

Kaikki kaverit eivät ole samanarvoisia. Minullakin on nykyään kaksi kaveria, jotka ovat ylitse monen muun – molemmat vielä hyvälauseisia ammattikirjailijoita: Sami Liuhto ja Petteri Paksuniemi. Me käymme toisinaan vakavia kulttuurikeskusteluita. Tässä näyte eiliseltä:

SL avaa keskustelun: guggis guggis guggis guggis

PP: guggsituttaa 

OK: Vitun länkyttäjät (ja jakaa linkin Yellowmanin reggaebiisiin ’Zunguzungguguzunguzeng’).

Antikvaarinen kirjakauppias Elmeri Vehkala puuttuu keskusteluun: Tää on muuten paras guggenheimkeskustelu mihin oon osallistunut. 

Koko ketjussa oli 51 samantasoista kommenttia. Osallistujia oli yhdeksän. Päädyimme lopulta pohtimaan filosofi S. Albert Kivistä.

Ei kovin hyviä lauseita. Tuskin lauseita ollenkaan. Mutta hauskaa. Mutta ehkä vain meidän mielestä. Repikää siitä. Jos pystytte. Tirsk. Huoh. 

Julkaistua 813 & 814 & Näyttelykuvia 1059 & 1060: Rakenteiden psykologiaa & Aika vähän karvoitusta

Rästinpurkutalkoot jatkuvat. Tässä viimeiset viime vuoden arvioni Kirkkoon ja kaupunkiin. Zoltán Popovitsilla oli hieno retro Amoksella, Ateneumin Modigliani oli aika vahva pettymys – vaikkakin tärkeä näyttely.

Rakenteiden psykologiaa

Välillä harmittaa, kun Suomessa vieläkin valitellaan sitä, että taidemaailmamme on umpioitunut kansalliseen projektiin. Ei tämä oikeasti pidä paikkaansa. Taidemaailmamme on jo ainakin 1960-luvulta asti ollut avoin kansainvälisille virtauksille ja myös ottanut vastaan ulkomaisia tekijöitä. Yksi näistä on unkarilaissyntyinen mutta Yhdysvalloissa koulutuksensa saanut kuvanveistäjä, keraamikko ja korutaiteilija Zoltán Popovits (s. 1940).

Popovitsin kosmopoliittinen tausta näkyy myös hänen työssään: teoksista henkii yhtälailla vankka eurooppalaisen modernistinen perinne kuin kokeilevampi yhdysvaltalainen pop- ja vastakulttuurikin. Popovitsille on kuitenkin käynyt niin kuin monelle ikääntyvälle ja viisastuvalle taiteilijalle: kaiken hälyn myötä se vähän hiljaisempi luonto materiaaleineen on alkanut myös näytellä yhä kasvavaa roolia kuvanveistäjän työssä. Tässä suhteessa Popovits on nykyään varmaan yhtä lailla unkarilainen kuin suomalainenkin. Unkarin hän tosin löysi uudestaan vasta vanhemmilla päivillään. 

Saniteetti-Jedi, 1992.

Popovitsin monipuolisuutta lisää myös hänen koulutuksensa: hän on opiskellut taiteen lisäksi myös arkkitehtuuria ja lentokonesuunnittelua. Tavallaan tämä on aika luonteva kombinaatio: taide käsittelee usein suuria unelmia, ja mikä on historiallisesti ollut sen suurempaa kuin halu pysyä ilmassa tai rakentaa mahdottomia rakenteita. Lentämisestä on myös lyhyt matka psykologiaan ja unien maailmaan, joka sekin on aina ollut taiteen käyttövoimaa. Ei ole tavallaan ihme, että kun katselen näyttelyssä Popovitsin virtuoosimaista puunkäsittelyä, mietin väistämättä sitä, minkälainen olisi hänen veistämänsä puinen lentokoneen potkuri. Olen aina ihaillut sellaisia ilmailumuseoissa. Esimerkkini on perusteltu, sillä veikkaisin, että Popovitsin huikeat suoritukset kumpuavat osin hänen taustastaan: silkan pinnan estetiikan lisäksi teoksista henkii rakenteiden ja fysiikan lakien syvällinen tuntemus. Tähän kun vielä lisätään psykologinen ulottuvuus ja ehkä juuri iän tuoma viisaus, voi teoksista nauttia poikkeuksellisen monin tavoin.

Tyhjä pesä, 1999, omenapuu.

Popovitsin näyttely on täynnä kiinnostavaa taidetta. Taiteemme lähihistoriasta kiinnostuneille se on selvästi yksi vuoden kohokohdista, mutta sellaisenakin se jää kuitenkin vajaaksi. Vaikka se on retrospektiivinen katsaus luovalle 50:lle vuodelle, ei se avaan kokonaan Popovitsin merkitystä suomalaiselle taiteelle. Se on selkeästi koostettu lähinnä esteettisin perustein, eikä se rosoisuus ja kokeilevuus, joka Popovitsille on myös ollut ominaista, näy kunnolla. Näyttelyn yhteyteen olisi voinut laatia vaikka erillisen dokumentaarisen koosteen, joissa näitä ulottuvuuksia olisi voinut tuoda esiin. Muistan esimerkiksi hienoja mustavalkoisia valokuvia ennakkoluulottomista ympäristötaideprojekteista, joita hän teki Taideteollisen korkeakoulun oppilaidensa kanssa 1970–80-lukujen vaihteessa. Lisäksi olisin kaivannut kunnon tutkittua näyttelyjulkaisua, jossa Popovitsin ura olisi pysyvästi näytillä myös näyttelyn jälkeen. Ei tällaisia katsauksia nykyään niin usein järjestetä.

Aika vähän karvoitusta

Italialaissyntyisen mutta Ranskassa uransa tehneen taidemaalarin – ja myös kuvanveistäjän – Amedeo Modiglianin (1884–1920) retrospektiivistä näyttelyä on mainostettu suurtapahtumana. On näyttely epäilemättä merkittävä mutta ei missään nimessä kattava – niin laajin Pohjoismaissa koskaan nähty katsaus Modiglianin tuotantoon kuin se olisikin. Nuorena kuollut boheemitaiteilija on nimittäin noussut jo siihen kastiin taiteilijoita, joiden näyttelyn rakentaminen on taloudellisestikin vaikeaa: ennätyksensä hän teki viime vuonna, kun kiinalainen miljardööri Liu Yiqian osti huutokaupasta Lepäävän alastoman (1917–18) 170,4 miljoonan dollarin ennätyshintaan. Sellaisia teoksia on vaikea saada lainaan.

Lepäävä alaston hiukset avoinna, 1917.

Juuri tällaisista alastonmaalauksista Modigliani on tullut tunnetuksi. Varsin maneerisista ja tyylitellyistä alastomista naisista huokuu oudon sensuelli maailma. Koettiin alastonmaalaukset aikoinaan sopimattomiksikin: Modiglianin ainoa elinaikanaan pitämä yksityisnäyttely vuonna 1917 herätti kohua, ja alastomuutta kuvaavat teokset jouduttiin poistamaan, koska ”niissä näkyy karvoitusta”. Ateneumin näyttelyssä syytä huoleen ei ole, koska näitä on esillä nyt vain muutama.

Näyttelyn pääosa koostuu muotokuvista, ja hyvä niin, sillä uskallan väittää, että juuri muotokuvat ovat lopultakin Modiglianin kiinnostavinta antia. Alastonmaalaukset jäävät kuvitusmaisiksi ja ehkä jopa pinnallisiksi. Feministisesti voisi ajatella, että niissä heijastuu Nietzschensä lukeneen boheemitaiteilijan yli-ihmismäinen ja esineellistävä suhde naisiin – malleinaan hän käyttikin usein prostituoituja. Muotokuvissa malleina on puolestaan useimmiten vertaisia, joiden sielunelämään on epäilemättä ollut haastavampaa paneutua. Tässä tilanteessa ulkoinen näköisyyskin on ollut toissijaista. Ja vaikka silmät olisivatkin sielun peili, jätti Modigliani nekin usein mantelinmuotoisiksi tyhjiksi aukoiksi. Siitä huolimatta hän on kyennyt usein tavoittamaan jotain varsin oleellista ja myös omintakeista malleistaan.

Vieraan ihmisen muotokuva on taiteena aina vähän ongelmallinen aihe, eikä kenenkään sivistystaso taida riittää tämän näyttelyn koko ihmiskirjoon. Tarttumakohtia on kuitenkin riittävästi. Minulle esimerkiksi se, miten merkittävä venäläinen runoilija Anna Ahmatova (1899–1966) oli Modiglianille, tarjoaa yhden avaimen. Aina kun tartun uudestaan Jelena Kuzminan Ahmatovan elämäkertaan (1992), näen kirjan kannessa Modiglianin piirustuksen rakastamastani runoilijasta. Minulle on syntynyt jo suhde siihen.

Näyttelyluettelossa Timo Huusko tarjoaa toisen kertomalla Ateneumin kokoelmissa olevasta taidemaalari Léopold Survagen (1879–1968) muotokuvasta, joka on muuten ainoa suomalaisessa omistuksessa oleva Modiglianin öljyvärityö. 

Taidemaalari Léopold Survagen muotokuva (1918). 

Näyttely jätti varsin ristiriitaisen tunteen. Kammottava näyttelyarkkitehtuuri on rimanalitus – eräs kollegani nimitti sitä osuvasti venemessumaiseksi. Vaatimaton julkaisu on kouluainemainen elämäkertatiivistelmä vailla mitään näkökulmaa. Näistäkin huolimatta näyttely on merkittävä. Se on syytä nähdä, jos vähänkin modernia taidetta harrastaa.

Julkaistua 765: 1%, veroparatiisit ja taide

Olen varsin tietoinen siitä, että ilman mesenaatteja taidemaailmamme ei olisi sitä, mitä se on, eivätkä museoiden kokoelmat olisi niin mittavia kuin ovat. Ei minulla mitään mesenaatteja vastaan ole. Minua ärsyttää pikemminkin se elitisimi, jota tietynlainen ökyilevä taiteenkerääminen ja siihen liittyvä elvistely ovat 2000-luvulla taidemaailmaan tuoneet. Sellaista en haluaisi Suomeen, missä markkinoiden pienuus on omalta osaltaan pitänyt elvistelyä kurissa ja ehkä taiteen substanssia enemmän framilla. Näitä elvistelyitä tuli taas pohdittua viime torstain Kansan Uutisten (17/16) kolumnissani:

1%, veroparatiisit ja taide

Panaman paperit tuottivat pettymyksen. Nordean kyseenalaisten menettelytapojen lisäksi juuri muuta ei selvinnyt. Kuka olisi kiinnostunut Keke Rosbergin raha-asioista ja miksi olisikaan? Ei hän ole osa yhteistä todellisuuttamme, eikä hänen entisillä tai nykyisillä tekemisillään ole sen kummempaa yhteiskunnallista merkitystä.

On vähän hävettävä tunnustaa, että odotin huonoja uutisia ja petyin, kun niitä ei tullutkaan. Jotain oireellista kertoo se, että haluaa poliitikoiden kärähtävän. Tiedän, että on epä-älyllistä toivoa näkevänsä oman maansa ministereitä – esimerkiksi Juha Sipilän ja Anne Bernerin – kansainvälisten roistojen joukossa, mutta juuri niin tapahtui ja haluan sanoa sen julki, vaikka se olisi vielä epä-älyllisempää kuin sen salainen toivominen. 

Taidekriitikkona olin myös kiinnostunut siitä, mitä paperit kertoisivat taidemaailmasta. Taidebisnes on isoa bisnestä: The European Fine Art Fairin (TEFAF) vuotuinen raportti kertoo, että vuonna 2015 kansainvälisen taidekaupan arvo oli 63,8 miljardia dollaria. Globaali taidekauppa on siis Suomen valtion budjetin luokkaa. 

Tässä Artsysta nostoja TEFAF:in viimeisimmästä raportista.

Taidekauppa on hämäräbisneksen luvattua aluetta. Kymmenien miljoonien maalaukset menevät suurten huutokauppahuoneitten kautta ”tuntemattomille ostajille”. Galleriat pitävät asiakastietojaan liikesalaisuuksina. Kauppa on läpinäkymätöntä ja tarjoaa eväät rahanpesulle ja veronkierrolle. Tämän lisäksi alaa vaivaa väärennetty ja varastettu taide. 

Oli odotettavissa, että Panaman papereista löytyisi myös taidekauppaa, ja  näin kävikin. 

On sanottu, että Geneven vapaasatama olisi maailman paras taidemuseo, jos se olisi museo. Vuonna 2013 siellä oli säilöttynä 1,2 miljoonaa taideteosta. Yksi näistä tuli esiin Panaman papereissa, Amedeo Modiglianin Istuva mies ja kävelykeppi (1918) – arviolta 22 miljoonan euron arvoinen maalaus. Teoksen omistusoikeudesta on käyty kiistaa sen oltua huutokaupassa vuonna 2008. Vastakkain ovat yksityishenkilö, joka väittää natsien varastaman maalauksen kuuluvan hänelle, ja Helly Nahmad Gallery, jonka kautta teos tuli huutokauppaan mutta joka väittää, että se ei koskaan ole omistanut teosta. Paperit kertovat kuitenkin, että teoksen omistanut panamalainen International Art Center on Nahmadin taidemoguliperheen yhtiö. Teos on tällä hetkellä takavarikossa, ja oikeutta käydään. 

Amedeo Modigliani (1884–1920), Istuva mies ja keppi, 1918.

Toinen tapaus kertoo, minkälaisia pikavoittoja taiteella voi tehdä. Vuonna 1997 manhattanilaisen keräilijäpariskunnan Victor ja Sally Ganzin modernin taiteen kokoelma myytiin Christie’sillä New Yorkissa 206,5 miljoonalla dollarilla. Paperit paljastavat, että kokoelma ei tullut myytiin Ganzeilta vaan brittimiljardööri Joseph Lewisilta, jonka Tyynen valtameren Niuelle rekisteröity Simsbury International Corp. oli ostanut kokoelman Ganzeilta muutama kuukausi aikaisemmin 168 miljoonalla dollarilla. Paljonkohan 38,5 miljoonan dollarin pikavoitosta maksettiin veroa? 

Ganzien Pablo Picasso (1881–1973), Les Femmes d'Alger (version 0), 1955. Tästä maksettiin 31,9 miljoonaa dollaria vuonna 1997 ja 180 miljoonaa dollaria vuonna 2015.

Kolmas tapaus oli inhimillistä avioerodraamaa. Venäläinen liikemies ja ”filantrooppi” Dmitry Rybolovlev – nettoarvo 8,5 miljardia dollaria – siirsi taidetta Brittiläisille Neitsytsaarille Xitrans Finance Ltd:n omaisuudeksi piilottaakseen teokset avioero-oikeudenkäynniltä. Rybolovlel teki ilmeisesti maailmaennätyksen jouduttuaan maksamaan sveitsiläisen tuomioistuimen myötä vuonna 2014 exälleen Elenalle 4,5 miljardia dollaria korvauksia.

Löytyi papereista myös Azerbaidžanin presidenttiperhe, Ilham Alijev ja hänen kaksi tytärtään, joista Leyla Alijeva on maailmanluokan taidepeluri, joka muun muassa järjesti Azerbaidžanin paviljongin viime vuoden Venetsian biennaalissa. Siinä, että näiden läpeensä korruptoituneiden Absurdistanien hallitushuoneilla on veroparatiisirahaa, ei ole mitään yllättävää. Se sijaan sillä, että heistä on tullut legitiimejä pelureita taidekentällä, on oma merkityksensä. Ja sillä, että moni heistä on ns. PEP (politically exposed person) – Lontoossa asuva Leylan seurapiiriin kuuluvat muun muassa prinssi Andrew sekä entinen ministeri ja komissaari Lord Mandelson – ja sitä kautta monipuolisesti verkostoitunut ja kyvykäs korruptioon tai ainakin moraalisesti siihen verrattavissa olevaan hyväveliveljeilyyn. 

Leyla Alijeva, enkä kehtaa sanoa mitään sovinistista, kokisivat ruman kuraattorin kateutena.

Mutta pitäisikö näiden rahojen kiinnostaa meitä sen enempää kuin Rosberginkaan? Pitäisi, sillä on olemassa tahoja, jotka haluavat parhaillaan kammeta Suomen taide-elämää elitistisempään suuntaan ja joilla on halua osallistua 1%:n taideleikkiin ostamalla vain nimekästä luksustaidetta ja istua huvipurren kannella Venetsiassa joka toinen vuosi. Tästä kertoo esimerkiksi se, että taiteilijoiden paikkana tunnettu Helsingin Taidehalli esittelee Liechtensteinista operoivan lontoolaisen sionistimiljardöörin ja ”filantroopin” Poju Zabludowiczin – nettoarvo n. 1,5 miljardia puntaa – ja vaimonsa Anitan taidetta ja että Poju istuu Kiasman Tukisäätiössä ja että kyltymätöntä Guggenheim-kiimaa on tunnettu Helsingin hallinnossa jo vuodesta 2011 ja että Poju istuu myös Guggenheim Helsingin Tukisäätiön hallituksessa. Samoista piireistä on tuttu hieman omempi miljonäärimme ja luksustaiteen keräilijä Rafaela Seppälä. Hän on yksi Sanoman Oyj:n pääomistajista, mikä on saanut monen taidekentän toimijan kysymään sitä, miksi Helsingin Sanomissa ajetaan niin ponnekkaasti Guggenheimin tuloa Helsinkiin. 

Onneksi on myös tahoja, joille taiteella on ihan muu merkitys kuin luksuselämä. Onneksi on toisenlaisia keräilijöitä: menkääpä katsomaan Heinon perheen kokoelmaa Helsingin taidemuseossa (28.8. saakka) ja Seppo Fräntin kokoelmaa Helsingin Lapinlahdessa (29.5. saakka).

Seppo Fräntin kokoelmanäyttely Haava (29.5. saakka) Lapilahdessa. Kävin katsastamassa villin kokoelman 24.4., jolloin Tuula Arkiokin sattui olemaan paikalla kommentoiden myönteisesti Fräntin intoa.

Julkaistua 385: Arvotaide ja luottamus

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen kolumnini, jonka aihe ei tule kai koskaan loppuunkäsitellyksi. Koko taideväärennösmaailma on täynnä varsin tragikoomisia piirteitä, joista varsinkin koominen kirkastuu Helanderin huutokauppahuoneen toiminnassa. Nytkin Helanderilla myytiin taas joulukuun huutokaupassa samalla vasaranlyönnillä guassi ja vedos, joiden signeeraukset olivat Herbin ja HM – tuloksena 65 euron kaupat. Ensimmäinen siis olisi ikään kuin Auguste Herbin (1882–1960) ja jälkimmäinen Henri Matisse (1869–1954). Mutta kun Helander ei väitä mitään vaan ainoastaan kuvailee kohteet signeerausta myöten, he eivät muka syyllisty mihinkään. Täysin naurettavaa touhua, mutta eihän toki kovin kallista lystiä – voihan sitä 65 euroa heittää mihin tahansa muuhunkin turhuuteen kuin vitsikkääseen jätepaperiin.

Arvotaide ja luottamus

Uskaltaako varakas taiteenharrastaja ostaa kuolleita klassikoita?
Viikolla uutisoitiin, että roomalaisen Modigliani-instituutin johtaja Christian Parisot on pidätetty epäiltynä italialaisen modernistiklassikon Amedeo Modiglianin (1884–1920) teosten väärentämisestä ja väärien aitoustodistusten kirjoittamisesta. Jutun yhteydessä takavarikoitiin 59 Modiglianin teosta, joiden arviohinta on liki seitsemän miljoonaa euroa.
Parisot on ollut perheen luottohenkilöitä ja toiminut muun muassa Modiglianin ainoan jälkeläisen, Jeanne-tyttären yksityissihteerinä. Lisäksi hän oli valmistelemassa Modiglianin catalogue raisonnéta, auktorisoitua täydellistä teosluetteloa.

Tämä on jo sentään klassinen Modigliani-väärennös. Sen on nimittäin tehnyt kuuluisa Elmyr de Hory (1906–1976). Paradoksaalisesti siitä saisi huutokaupassa jo aimo summan, koska se on nimenomaan klassinen väärennös – siis aito de Hory!

Taidemaailmassa kerrotaan paljon sellaisia tarinoita, jotka osoittavat tylysti, että kannattaa aika tarkkaan miettiä kehen voi luottaa. Usein nämä tarinat eivät näe päivänvaloa painetussa sanassa. Jokunen suomalainenkin taidehistorioitsija on uransa loppuvaiheessa kirjoittanut vähintäänkin kyseenalaisia aitoustodistuksia. Monet tarinat ovat aika hurjia: muistan senkin kapakkakeskustelun, jossa eräs taideväärennösjutuissa rutinoinut juristi kertoi minulle, kuinka yksi taidemaalari Pekka Halosen (1865–1933) tuotantoa koskevissa ongelmissa lausuntoja antanut asiantuntija sattuu olemaan Suomen parhaan Halos-väärentäjän poika. Uskoako vai ei? Suoraan sanoen: en tiedä.
Sen kuitenkin tiedän, että lottopotin sattuessa kohdalle suuntaan elävän mestarin työhuoneelle – ja jätän museot tutkimaan kuolleita klassikoitaan.