Julkaistua 542 & Näyttelykuvia 920: Marila sudensulhasena?

Eilisesssä Kirkko ja kaupungissa (22/14) ilmestyi juttuni Heikki Marilan (s. 1966) kaksoisnäyttelystä Kukkia ja perkeleitä (Helsingin Taidehalli 17.5.–3.8. & Korjaamo Galleria 17.5.–10.8.). Se onkin sitten viimeinen juttu ko. lehdessä ennen elokuuta, jolloin kulttuuri ja media -sivut palaavat kesätauolta. Joku voisi sanoa, että "kriitikko on lomalla", mutta eihän freelancerin lomaa tai sieltä paluutakaan kukaan maksa, joten kai minun on todettava, että "kriitikko on kaksi kuukautta työtön". Mutta hällä väliä. Nälkään tuskin pääsen kuolemaan.

Marilan näyttelykokonaisuus oli hieno, mutta kirjoitin siitä jotenkin epäammattimaisesti – olin jo hetken hämillä oltuani kirjoittaa uudestaan koko jutun, joka vain ilmaantui salamannopeasti screenille pyöräiltyäni näyttelyistä koneen äärelle. Minuun iski piru tai sitten joku vain kirjoitti minussa, niin kuin joskus sanotaan. Aino Kallas -vertaus on varmaankin outo ja vähän epäortodoksinenkin – joku voisi jopa sanoa että asiaankuulumaton –, mutta juuri tältä minusta ihan aidosti tuntui, ja siksi oli suorastaan pakko päästä sanomaan se:  

Marila sudensulhasena?

Toisinaan asiat loksahtavat kohdilleen oudoilla tavoilla. Olen kuukausitolkulla lukenut Aino Kallaksen tuotantoa. Kun katselin taidemaalari Heikki Marilan kahta näyttelyä, mieleeni tulivat Tatu Vaaskiven sanat Kallaksesta: ”Muotojen ja hahmojen moninaisuus palautuu suuriin, yksinkertaisiin perusmuotoihinsa, olemassaolomme mysteeri näyttäytyy paljaana, vapautettuna kaikesta satunnaisesta ja toisarvoisesta.”

Näin Marilakin lähestyy aiheitaan. Vaikka hän olisikin ekspressionisti, ei hän omakuvissaankaan tunnu tekevän itsetilitystä tai anna tunne-elämänsä ryöpytä pidäkkeettömästi kankaalle. 

Aivan samoin kuin Kallaksella, on Marilankin tuotannossa yhteiskunnallinen tausta. Molemmat ovat käsitelleet valtaa, hierarkkisia rakenteita ja vallankäytön uhreja. Molemmat ovat myös etääntyneet tästä ”realismista”, ottaneet kantaa lajinsa edeltäviin taiteilijoihin ja siirtyneet kohti ”yksinkertaisia perusmuotoja” – myös ikiaikaisia kertomuksia.

Lammas Grünewaldin mukaan, 2008.

Molemmille Raamattu on tarjonnut loputtomasti hyödynnettävän subtekstin – tekstin, jonka varaan ilmaisu rakentuu, johon se ottaa kantaa, jolla se sitoo yksityisen ja satunnaisen yleisesti jaettuun, jolla se saattaa jopa leikitellä ironisestikin, niin kuin Marila tekee. Kun Raamatun tarinat ovat saaneet kuvituksekseen jo satojen vuosien taidehistorian perinnön, muodostuu taiteen historiastakin oma subtekstinsä, jota Marila hyödyntää taiteilijan vapaudella. Hän tarkastelee yhtälailla Matthias Grünewaldin Isenheimin alttaritaulua 1500-luvulta kuin Lucas Cranachin ikonisia Martin Lutherin muotokuviakin. Marila teki peräti 16-osaisen Luther-sarjan, mikä kertoo osaltaan sen, että ei hän ollut kiinnostunut Cranachista sen paremmin kuin Lutheristakaan. Ne ovat kuvia kuvista. On kuin Marila kokeilisi maalauksen mahdollisuuksia: näin sen voi maalata, näinkin sen voi maalata ja voihan sen vielä näinkin maalata…

Marila tuli suuren yleisön tietoisuuteen kukkamaalarina, kun hän voitti Carnegie-palkinnon vuonna 2012. Massiiviset ja hurjat maalaukset ovat nekin kuvia kuvista, innoittajinaan miltei unohdetun 1800-luvun kukkamaalari Henri Fantin-Latourin tuotanto. Maalausten huikea intensiteetti melkein peittää niiden ironian: ne ovat liian isoja, ne ovat myös omalla tavallaan jopa ällöttäviä, kuin ekspressiivisiä räjäytyskuvia viehkeyden ja illuusioiden maailmasta. 

Jaakobin paini, 2014.

Viime aikoina Marila on vähentänyt figuurin merkitystä. Hän on maalannut raamatullisia, miltei apokalyptisiä aiheita abstrakteina kuvina ja ryhtynyt myös maalaamaan pelkistettyjä raita-aiheita, joissa hän tuntuu kokeilevan sitä, miten ekspressiivinen ilmaisu voi kamppailla minimalistisen muotokielen kanssa.

Vaihtelusta voi päätellä, että aihe saattaa olla maalarille pelkkä tekosyy. Marilalle maalauksen aihe taitaa lopulta olla vain itse maalaus – toki historiallisine säikeineen.

Niinpä uskallankin esittää taiteilijalle suoran toiveen, mitä kriitikko harvemmin tekee. Olisi huikeaa nähdä Marilan omakuva sudensulhasena. Nähdä häneltä joskus Aino Kallaksen innoittama maalaussarja Surmaava Eros.

Omakuva kusipäänä, 2007.

Guggenheim Helsinki 59: Imago senku rapisee eli: Seuraavaksi Kiovaan?

Guggenheimin arkkitehtuurikilpailu julkistettiin eilen. En viitsinyt lähteä paikalle, koska oli muutakin tekemistä – ihan sitä taidetta itseään: kävin Heikki Marilan (s. 1966) näyttelyissä, mistä myöhemmin lisää, koska kirjoitan niistä Kirkko ja kaupunkiin.
Olisi näköjään kuitenkin pitänyt lähteä, koska G-johtaja Richard Armstrong näytti oikeat kasvonsa. Hän lopetti Ylen toimittajan haastattelun lyhyeen tämän kysyttyä, että mitäs sitten, jos valtio tai tai kaupunki eivät tulekaan mukaan hankkeeseen. Armstrong totesi: "En tiedä. En pidä tästä haastattelusta." Itse asiassa netissä oleva vähän pidempi haastattelunauha näyttää vielä sen, miten hän lähtiessään lisäsi: "Tyypillisiä huonoja kysymyksiä."
Huonosti on Miltton briifannut asiakkaansa, sillä ei tällaisella stressinsietokyvyllä tai prinssiasenteella ole edellytyksiä käydä niitä tulevia oikeita neuvotteluita valtion ja kaupungin kanssa – vaikka kädessä olisikin viehättävä puinen pienoismalli.
Helsingin Sanomathan ei välikohtausta luonnollisesti noteerannut. Heidän videoklippinsä näytti vain sen, miten kivaa Kaisa Viljasella ja Richard Armstrongilla oli, kun Armstrong rakensi Palacen katolla legoista oman G-visionsa, joka muistutti Suomen lippua. Tästä linkistä tuo joutava hupailu.

***

Ei Helsingin Sanomat myöskään noteerannut Ylen 2.6. uutisoimia (tästä linkistä) vaikeuksia Bilbaon Guggenheimin sopimuksen uusimisesta, joka on katkolla tänä vuonna. New York haluaa lisätä alkuperäiseen sopimukseenn vuotuisen lisenssimaksun. He kun eivät ole saaneet Bilbaolta näyttelymaksujen lisäksi kuin vain 12 miljoonaa dollaria. Saa nähdä, kuinka purematta tämä Bilbaon kaupungilla niellään. 

***

Suomen mediassa ei muutenkaan Guggenheimin brändiheilautuksista liikoja kerrota. New Yorkin Guggenheim joutui äskettäin jo neljännen kerran tänä vuonna intervention kohteeksi G.U.L.F.:in (Gulf Ultra Luxury Faction) toimesta, kun aktivistit teippasivat futuristinäyttelyn innostamia kommenttejaan taideteosten viereen. Tästä linkistä Hyperallergicin raportti 25.5.

***

Niinpä ehdotankin Mr. Armstrongille, että itäistä sillanpääasemaa havitteleva Guggenheim jättäisi meidät vihdoinkin rauhaan ja siirtäisi hankkeensa Vilnan ja Helsingin jälkeen Kiovaan. Varsinkin kun siellä ei demokraattisesta päätöksenteosta ole lähitulevaisuudessa liikoja pelkoja – varsinkaan nyt, kun jenkit saivat sinne mieleisensä oligarkkipresidentin, suklaamiljardööri Petro Porošenkon.

Julkaistua 371: Palkittu ja rakastettu...

En näköjään ehdi nykyään käydä missään, mutta postilaatikosta tipahtelee silloin tällöin aamuisin juttuja, joita öisin kirjoittelen. Tänään sieltä tuli tuorein 1/2-lehti, jossa oli vähän pakinanomainen juttuni taiteesta ja palkinnoista: 

Palkittu ja rakastettu…

Palkinnot ovat olleet osa taidekenttää iät ja ajat. Klassisen musiikin kilpailu- ja palkitsemisjärjestelmät ovat olleet pitkään yksi kentän aidosti keskeisistä osa-alueista, mitä kapitalismi (lue = musiikkibisnes) on osannut hyödyntää maksimaalisesti. Miksi kuvataiteet ovat saaneet olla kohtuullisen rauhassa näistä taiteen ”ulkotaiteellisista” ulottuvuuksista? Vai ovatko?

 Palkintoja voi saada tukustakin...

Ensimmäinen saamani palkinto on kansakoulun henkisissä kilpailuissa kirja, jonka voitin lausumalla Uuno Kailaan (1901–1933) runon ’Sanat’. Voitin myös Raittiuskilpakirjoituksissa ainakin kolme kirjapalkintoa. Hymypoika-patsasta en koskaan saanut, mikä harmittaa minua vasta nyt, koska olen myöhemmin oppinut, että hassun kipsiveistoksen muovaaja on arvostamani kuvanveistäjä Heikki Nieminen (s. 1926). Vaatimattomassa taidekokoelmassani voisi siis paremmalla käytöksellä olla aito Nieminen.

Heikki Niemisen Hymypoika vuodelta 1954.

Ja olihan tytöillekin oma Hymytyttönsä, Niemisen kädestä sekin. Palkintoa on jaettu Hyvän Toveruuden Kilvan palkintona vuodesta 1954 ja jaetaan edelleenkin. Nykyään veistokset valaa taiteilijaksi itseään nimittävä Reeta Kauranen, joka hoitaa Koristevalu Kärkkäistä Porvoossa. Olin aika hämmästynyt, kun luin firman verkkosivuilta, että näitä 15 euroa maksavia Hymy-veistoksia jaetaan vieläkin vuosittain noin 7.500–8.000 kappaletta. Kokoelmaveistokseni ei siis olisi kuitenkaan kovin arvokas. 
Se, että muistan vielä 55-vuotiaanakin Kailaan runon avaussäkeet (”On olemassa hyvin paljon sanoja…”), kertoo epäilemättä jotain kilpailun ja palkinnon merkityksestä – ellei kyse sitten ole vain pelkästä traumasta, koska runossa puhuttiin sanan ’isä’ pelottavuudesta, ja minä olen aina rakastanut valtion ylimääräisellä taiteilijaeläkkeellä palkittua – sillä osin palkintohan sekin on – kuvanveistäjä-isääni (s. 1935).

Parhaat taiteilijat…

Lienee niin, että erilaiset rankkaukset ovat ihmisyhteisölle ominainen tapa olla. Vaikka olisimme kuinka demokraatteja, tiedämme itse kukin, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia ja että me kaikki jaamme asioita erilaisiin hierarkioihin koko ajan, päivittäin. Kaksi saman alan / samantyyppistä / samaa materiaalia käyttävää / samanikäistä taiteilijaa asettuu väistämättä arkiajattelussa vertailuun. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut sitä, kumpi on parempi veistäjä: Mauno Hartman (s. 1930) vai Kain Tapper (1930–2004)? Ravintolassa sanon mielipiteeni aina ääneen, painetussa tekstissä en koskaan.
Syitä vaikenemiseen on useampia. Taiteilijoiden paremmuusvertailua pidetään sekä mahdottomana että varsinkin epä-älyllisenä ja ikään kuin taiteenulkoisena asiana. Vallan portinvartijoille tämä kuitenkin sallitaan. Jotkut taiteilijat saavat muun muassa Pro Finlandia -mitalin, yhden korkeimmista taiteilijoille myönnettävistä kunniamerkeistä. Onneksi niitäkin piisaa. Tapper sai sellaisen vuonna 1977, Hartman vuotta myöhemmin. Tapper kuitenkin tavallaan voitti kisan, koska hänet nimitettiin akateemikoksi vuonna 1996.
Pro Finlandia -mitalia on jaettu vuodesta 1945 saakka, toisinaan yli 20 vuosittain. Viime vuonna sellaisen sai 13 taiteilijaa. Mutta kuka muistaa taidemaalari August Laitilaa (1893–1972), joka sai omansa vuonna 1949?

Monen taiteilijan himoitsema Pro Finlandia -mitali. Tämän yksilön sai Tapio Junno vuonna 1989.

Rankijärjestelmät ovat toisinaan melko tarkkoja. Todennäköisesti varsin harva nykytaiteilija tietää, että Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki on kunniamerkkien keskinäisessä rankkauksessa korkeammalla kuin Pro Finlandia -mitali – tai ylipäänsä, että sellaisiakin taiteilijoille jaetaan. Taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941) sai sellaisen vuonna 2001 – hänen kollegansa taidemaalari Leena Luostarinen (s. 1949) on ”vain” saman ritarikunnan ritari. Hän on siis virallisella ansiomerkkirankilistalla alempana kuin Hautala.
Uskallan silti väittää, että nykyään 30–40-vuotiaat taiteilijat saavuttavat 55-vuoden korkean iän, he ovat tästä paljon tietoisimpia kuin nykyään. Vallankumouksella kun on taipumus syödä lapsensa, eikä instituutioilla ole taipumusta hävitä mihinkään. Tuskin ikianarkistinen performanssitaiteilija Roi Vaarakaan (s. 1953) olisi kolmikymppisenä uskonut, että vuonna 2010 hänellekin myönnetään Pro Finlandia. Eivätköhän esimerkiksi Adel Abidin (s. 1973) ja Salla Tykkä (s. 1973) ole hyviä ehdokkaita, jos vetoa pitäisi lyödä?
Jotkut taiteilijat kieltäytyvät palkinnoista. Kirjailija Hannu Salama (s. 1936) ei aatteellisista syistä ottanut vastaan hänelle vuonna 1975 myönnettyä Pro Finlandiaa. Vuonna 1998 kirjailija Leena Krohn (s. 1947) ja taidemaalari ja -graafikko Marjatta Hanhijoki (s. 1948) palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseeksi sille, että tasavallan presidentti Martti Ahtisaari oli myöntänyt Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin – siis sen saman mikä Hautalalla on – Indonesian hallituksen metsiä tuhoavalle metsäministeri Djamaludin Suryohadikusumolle. Kosto elää, vaikka vähän voimattomanakin: vuonna 1999 kukaan kuvataiteilija ei poikkeuksellisesti saanut Pro Finlandiaa. 

... mutta voi palkinnon tilata taiteilijaltakin. Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) Tampereen elokuvajuhlille lahjoittama palkintoveistos Kiss (1970), jota valetaan edelleenkin vuosittain. 
 

… ja paljon rahaa

Moniin palkintoihin liittyy myös iso rahasumma. Palkittujen rankkauksen lisäksi palkinnotkin on rankattu. Kapitalismin laki on rautainen: mitä enemmän rahaa palkintoon liittyy, sitä ”merkittävämpi” palkinnosta on tapana tulla. Suomalaisessa kuvataidemaailmassa tämä koskee varsinkin kahta palkintoa: pohjoismaista Carnegie Art Awardia ja umpikotimaista Ars Fennica -palkintoa. Viime vuonna taidemaalari Heikki Marila (s. 1966) sai pohjoismaisen pankkiiriliikkeen varainhoidon, sijoittamisen ja arvopaperinvälityksen voittorahoja 110.000 euroa ja Anssi Kasitonni (s. 1978) alkuaan Hämeen Peruna Oy:stä – aikanaan Suomen suurin perunajauhon valmistaja – kasvaneita sijoitusrahoja 34.000 euroa. Ja kun rahaa on paljon, enemmän kuin muilla, uutisoi media kautta linjan: ”Suomen merkittävin taidepalkinto”. Ja näinhän se on, koska asioilla on tapana reifikoitua, sanan muuttua lihaksi. Raha muuntuu helposti muiksi symbolisiksi arvoiksi, jotka ovat ikään kuin totta. Niinpä pelkkä runner up -kategoriakin riittää: Ars Fennica -ehdokkuus näyttää kuvataiteilijan CV:ssä ainakin yhtä hyvältä kuin Maj Lind -pianokilpailun jaettu III sija nuoren pianistin CV:ssä.
Monesta taiteilijasta on tapana kliseisesti sanoa, että he ovat ”palkittuja ja rakastettuja”. Onneksi siis käytössä on kategorioita erilaisista laadullisista luokista. Ja onneksi rakkautta ei ole tapana rankata. Sitä kun ei tunnetusti rahalla saa – toisin kuin seksiä.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on ainakin neljästi palkittu helsinkiläinen kriitikko, joka yritti aikoinaan Taide-lehdessä lanseerata Vuoden keski-ikäinen taiteilija -palkinnon.

Julkaistua 322: Tulevaisuuden tähtiä Mäntässä

Kirjoitan tätä Itä-Virumaan pääkaupungissa Jõhvissa, jossa makaan majatalon sängyssä. Alakerrassa lojuu isäntä tv:n ääressä. Muita ihmisiä ei näy. Tällaista on lauantai-illan huuma itäisessä Virossa. Nettiyhteys kuitenkin toimii.

Tämän aamun Ilkassa ilmestyi kolmas ja viimeinen kesäjuttuni:

Tulevaisuuden tähtiä Mäntässä

Mäntän kuvataideviikkoja on jo pitkään pidetty taidekesämme vakavana nykytaiteellisena toimijana, eikä tyyli ole muuttunut nytkään.

Mäntän kuvataideviikoilla luotetaan joka vuosi vaihtuviin kuraattoreihin, minkä myötä joka kesä on myös syytä odottaa jotain uutta. Näin on nytkin, kun näyttelyn on koonnut nuori taiteilija Ilona Valkonen (s. 1980), joka ei ole tyytynyt varman päälle pelaamiseen. Pekilon suuri teollisuushalli on täynnä pääsääntöisesti vähän nuorempaa kuvataidetta, ja moni näyttelyn nimistä saattaa olla vakavammallekin taiteenharrastajalle aivan uusi tuttavuus. Teoksia ei kuitenkaan ole ahdettu tiloihin liikaa, mutta noin sadan teoksen kanssa saa kyllä kulumaan aikaa – varsinkin jos malttaa tutustua videoteoksiin kunnolla.

Jos tämän kesän Retretissä järjestetty nykytaidenäyttely kertoo omaa tarinaansa suomalaisen nykytaiteen menestyksestä ja kovista nimistä, voi vastaavasti Mäntässä pohtia tulevaisuuden tähtiä. Valkonen on kutsunut mukaan monta nuorta tekijää, joita ei vielä ole pyöritetty kansainvälisissä biennaaleissa ja triennaaleissa pyörryksiin. Ilmaisu onkin toisinaan aika paljon raakilemaisempaa kuin kansainvälisen nykytaiteen nykyään usein niin sliipattu ja teknisesti loppuun hiottu jälki. 

Mäntän ripustusta, vasemmalla Heikki Marilan runsaat Lutherit.

Monet Mäntän installaatioista näyttävätkin ensialkuun vähän satunnaisesti kasatuilta, eikä ripustus kokonaisuudessakaan ole kovinkaan pikkuporvarillisen sievä ja hillitty. Mutta kunhan jaksaa antaa itselleen aikaa ja pysähtyy miettimään teosten tarjoamia, moneen suuntaan risteileviä assosiaatioita, voi joukosta löytää itselleen hyvinkin läheisiä teoksia tai ajautua parhaimmillaan miettimään syntyjä syviä.

Itse lumouduin lopulta monestakin teoksesta. Oli esimerkiksi huikea kokemus katsoa Hanna Saarikosken (s. 1978) performatiivista videota See Paris and Die (2012). Saarikoski oli elämänsä kertaa Pariisissa ja kuljeskeli neljä päivää kaupungilla pitäen silmiään kiinni – silmäluomiin oli maalattu kuitenkin silmät. En ole Saarikosken tavoitteista selvillä, mutta ainakin minä ajauduin pohtimaan myyttisten paikkojen kokemista ja sitä määrääviä sääntöjärjestelmiä.
 

Jussi Juurisen installaatio.

Aivan toisenlaisiin mietteisiin ajauduin nuoren graafikon Jussi Juurisen (s. 1976) installaation Kaivertamisen himo (2012) myötä. Oli suorastaan riemukasta nähdä kaiverrettuja laattoja röykkiöinä ja pinoina – ja olipa Juurinen kaivertanut jälkensä rakennuksen kaiteeseenkin. Tällaisia taiteilijat nimittäin oikeasti ovat: tavattoman ahkeria työmyyriä eivätkä suinkaan mitään boheemeja taivaanrannan maalareita.

Ja oli mukana joitain konkareitakin, joiden teoksiin oli hyvä peilata nuoremman väen tuotantoa. Heikki Marila (s. 1966) esimerkiksi näytti mallia maalauksen sarjallisista ulottuvuuksista huikealla sarjallaan Martti Lutherin varioituja kuvia. Mitä ja miten taiteilija kuvaa pohtiessaan jotain näennäisen tuttua kohdetta?

Näyttely ei kuitenkaan ole katsojalle kovinkaan helppo, ja on syytä virittäytyä monisyiseen kokemukseen. On myös syytä muistaa, että kyse ei ole suorittamisesta. Ei kaikkea tarvitse omaksua, ei kaikesta pitää. Sen kuitenkin uskallan luvata, että näyttelyn teema toimii, jos sille antautuu: jonkun mieleenpainuvan kultahippusen sieltä jokainen voi löytää.

– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot, Pekilo, Mänttä, 10.6.–31.8.

Julkaistua 306: Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Eilisessä Kauppalehdessä ilmeistyi lyhyt juttuni Carnegie Art Award -näyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa. Oli taas vähän pikainen tilaus. Olin toissa-aamuna klo 11 palaverissa keskustelemassa Tapio Tapiovaaran (1908–1982) kirjankuvitustaiteesta, kun pomoni lehdestä soitti ja ilmoitti, että huomiseen lehteen piti saada juttu, aikaa yhteen saakka. Siitä sitten palaveri loppuun ja töihin – onneksi olin jo käynyt pressissä edellisenä torstaina: 

Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Pohjoismaiden merkittävin taidepalkinto toistaa itseään kuin Euroviisut konsanaan, mutta se ei estä nauttimasta hyvästä taiteesta.

Pohjoismaisista taidepalkinnoista prestiisipitoisin eli Carnegie Art Award on nyt jaettu kymmenennen kerran, ja näyttely on saapunut kierroksellaan Helsinkiin.

Suomessa onkin nyt hyvä juhlia, koska ensimmäisen palkinnon ja 1.000.000 kruunua voitti tänä vuonna Heikki Marila huikeilla ekspressiivisillä kukkamaalauksillaan, joilla hän on viime vuosina nauttinut suurta suosiota myös kotimaassaan.

Carnegiessa on mukana 17 pohjoismaista taiteilijaa, joista suurin osa on taidemaalareita, mutta onpa mukana taas yksi valokuvataiteilijakin, Heli Rekula. Carnegie on ollut nimenomaan maalaustaidekilpailu, mutta on se jopa voitettukin valokuvilla. Tämä herättää kuvataidepiireissä hilpeyttä, ja minunkin mieleeni juolahti, että mukana olevan suomalaisen Stig Baumgartnerin monumentaalisilla ja varsin plastisilla abstrakteilla maalauksilla voi aivan hyvin voittaa veistoskilpailunkin.

Näinkin voi maalata. Norjalainen Per Inge Bjørlo (s. 1952), Colour Follows Form Follows Psyche I & II.

Taiteenlajien rajojen venyttäminen ei kuitenkaan ole suuri ongelma, vaikka se kertookin niistä oudoista tavoista, joilla jatkuvasti kriisissä olevan maalaustaiteen on pyrittävä takaisin taiteen keskiöön. Paljon ongelmallisempaa on Carnegien jatkuva samankaltaisuus. Palkintoraadit tuppaavat pysymään samoina, ja se todella näkyy siitä kuvasta, mikä pohjoismaisesta huipputaiteesta halutaan antaa. Osa taiteilijoista on roikkunut mukana sekä varsinaisessa kilpailussa että bubbling under -osastossa jo pitkään. Prosessi on myös turhan raskas: nytkin raati kävi läpi 127 nimettyä taiteilijaa ennen varsinaista kilpailua.

Toisaalta yleisön ei tarvitse tietää kaikkea taustatyötä. Carnegie esittää kuitenkin aina hyvää pohjoismaista taidetta. Vaikka näyttely ei kokonaisuudessaan olisi erityisen kiinnostava, voi sieltä poimia omia suosikkejaan – nyt jopa ihan esittävääkin maalausta kuten konkari Jarmo Mäkilän lapsuutta peilaavat kuvat.

Näyttelykuvia 684 & 685 & 686: Päivät tiineenä taiteesta

Eilen alkoi taiteellinen matalalento aamulla klo 11 ja päättyi sitten joskus seitsemän kieppeissä. Etteikö kriitikonkin työ olisi työtä?

Ensin oli Carnegie Art Award 2012:n (20.5.–30.7.) pressi Amos Andersonin taidemuseossa. Carnegie on mielestäni aina ollut vähän liian hienostunut ja sisäsiisti. He voisivat vähän ehkä vaihdella juryn koostumusta. Vaan komeaa taidettahan taas on tarjolla, eikä varsinkaan suomalaisten tarvitse hävetä lainkaan tässä pohjoismaisessa seurassa. Lajityyppejäkin oli tarjolla meikäläisten toimesta aika moninaisesti: Stig Baumgartner (s. 1969), voittaja Heikki Marila (s. 1966), Jarmo Mäkilä (s. 1952) ja Heli Rekula (s. 1963). Tässä Mäkilä maalauksensa edessä:

 

Minä olisin valinnut voittajaksi todennäköisesti Baumgartnerin, jonka komeat maalaukset toivat mukanaan myös vähän ilkikurisen ajatuksen. Nyt Carnegiessa – siis maalauskilpailussa – oli totuttujen valokuvien lisäksi myös veistoksia. Haluaisinkin nähdä sen veistoskilpailun, jonka Baumgartner voittaisi suorastaan monumentaalisilla ja varsin plastillisilla maalauksillaan:

Eikä maalaustaide mihinkään ole kuolemassa. Näinkin vähillä ja tutuilla elementeillä voi tehdä varsin intensiivistä maalausta. Kyllä tästä tekijästä on kasvanut mestari:

Valo yössä.

***

Sitten piti jo rynnistää tapaamaan toista mestaria, Veli Granöta (s. 1960), joka esitteli Martti Jämsälle (s. 1959) ja minulle Polaroid-projektejaan tulevaa näyttelyä varten. Hän on tehnyt muun muassa kiinnostavia Kirlian-juttuja Polaroidia hyväksi käyttäen:

Kävimme kahvilassa läpi hänen materiaaliaan, ja niistähän voisi näytää melkein mitä vain, mutta tilat tulevat tietysti vastaan.

***

Ja sitten vähän Galleria Orton -neuvotteluita. Löysimme nopealla aikataululla aivan mainion virolaisgraafikon elokuun näyttelyä varten. Yleisömme saa tutustua Virge Jõekaldan (s. 1963) hienostuneeseen tuotantoon:

 ***

Ja sitten avajaisiin. Galleria Amassa avattiin Aarnen ja Arjan – Aarne Jämsä (s. 1956) ja Arja Jämsä (s. 1957) – näyttely (25.5.–17.6.). Molemmathan toimivat myös omillaan, mutta aina silloin tällöin he esiintyvät duettona, eikä töitäkään ole signeerattu erikseen. Heidän arkiset parisuhdepohdintansa ovat väliin hersyvän humoristisia ja väliin aika raa'an koskettaviakin, mutta juuri tässä linjattomuudessa ne ovat ylen tosia. Heidän työhönsä on myös helppo samastua, vaikka ei tätä ulottuvuutta taiteessa kovin suurena arvona ole pidettykään. Minä kuitenkin pidän.

Pitkäaikainen yhteistyö on sitä paitsi vain syventynyt. Tämä näyttely oli paljon saumattomampi kuin edellinen, jonka näin Forum Boxissa vuonna 2008.

*** 

Ja sitten vielä kotimatkalla yksi näyttely. Galleria Jangvassa oli Anssi Hanhelan (s. 1962) näyttely (16.5.–3.6.). Sielläkin oli tarjolla rosoa ja huumoria. Hänen railakas ekspressionisminsa tuo mieleen pietarilaisen taiteen 1980-luvulta – mikä sekin on minulle arvo. 1980-luvun eri puolilla maailmaa – myös Kuopiossa – vaikuttanut uusekspressionismi oli rajua maalaamisen aikaa, jolloin tietty hulluus temmelsi tavalla, joka saa ainakin minut kaipaamaan tällaistakin alkuvoimaa. Sen absurdit piirteet ovat Aarnen ja Arjan tavoin jollain perinpohjaisella tavalla totta.

Julkaistua 263: Julmankaunis maisema antaa reitin psykoanalyysiin

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuinen juttuni Maiju Salmenkiven (s. 1972) näyttelystä (20.1.–19.2.) Galleria Kalhama & Piippo Contemporaryssa. Taitossa olivat näköjään tarvinneet pidemmän otsikon kuin minun alkuperäinen 'Julmankaunista maisemaa':

Julmankaunis maisema antaa reitin psykoanalyysiin

Maalaustaide on täynnä erilaisia heiluriliikkeitä, joissa jokin asia kuolee ja kokee sitten henkiin heräämisen tai suoranaisen renessanssin. Suuri heiluriliike on luonnollisesti esittävän ja ei-esittävän kuvan hegemoninen vaihtelu. Nykyään valtaosa nuoremmista maalareista tekee esittävää kuvaa, ja monet aiemmin jopa halveksitut lajityypit kokevat uutta kukoistuskauttaan – ajatellaanpa vaikka Heikki Marilan suosittuja kukkamaalauksia.

Maisemakaan ei ole ollut missään erityisessä jättisuosiossa, mutta epäilemättä senkin aika on koittanut. Maiju Salmenkiven (s. 1972) uusia maalauksia voisi yrittää sijoittaa maisemamaalauksen perinteeseen, osaa teoksista voisi tarkastella kaupunkikuvauksina. Salmenkivi käsittelee monia klassisia teemoja, kuten veden tuottamia erilaisia heijastusta, jotka ovat aina tarjonneet maalareille sekä teknisiä haasteita että reittejä mytologisiin ja sitä kautta psykoanalyyttisiinkin tulkintoihin. 

The Waterway, akryyli ja öljy kankaalle, 2011.

Salmenkiven töissä onkin voimakas psykologinen lataus. Niiden komea ja omaperäinen värimaailma on sillä rajalla, että onko se jo peräti vähän ruma. Outo se ainakin on, ja kun tähän lisätään Salmenkiven näennäistä realismia ruoskiva fantasia, joka tuottaa teoksiin jopa kauhun elementtejä alistamalla esimerkiksi kaupunkimaisemaa sellaisille luonnonilmiöille, joita ei ole olemassa tai joita on ainakin vaikea kuvitella, on lopputuloksena huikea yhdistelmä kaunista ja julmaa.

Näyttelykuvia 541: Uusia hankintoja

Eilen olin Helsingin taidemuseon Meilahden toimipisteessä pressissä, jossa esiteltiin viimeisen viiden vuoden hankintoja näyttelyssä Usko tai älä – Uusia teoksia kokoelmista (16.12.2011–12.2.2012). Näyttelyn olivat kuratoineet museolta Jari Björklöv ja Satu Oksanen. Mitään teemaa ei etukäteen ollut, kuraattorit olivat vain valinneet sellaisia teoksia, jotka "sykähdyttivät – ihastuttivat, herkistivät ja hämmensivät". Tässä Björklöv esittelemässä Heikki Marilan (s. 1966) sykähdyttävyyttä:

Varsin laadukashan näyttely oli, mutta ei sydämeni nyt ihan kauheasti sykähdellyt. Eniten sykettä aiheutti ehkä Jenni Eskolan (s. 1982) meditatiivinen väri- ja lyijykynätyö Hidastus (2008–10), jossa taiteilija on tehnyt kolmisensataa (muistaakseni) liki identtistä versioita samasta valokopiokuvasta. Tässä sitä ihastelee kollegani Anu Uimonen Helsingin Sanomista:

Samoin olin varsin ihastunut Antti Keitilän (s. 1966) valokuvasarjaan Varastettujen taideteosten sarja, jossa hän oli salaa kuvannut asunnoista kadulle ulospäin näkyviä taideteoksia – tässä esimerkiksi Bulevardi (2010):

Tämän teoksen laadun hiffasin muuten heti ystävältäni Heimo Suntiolta (s. 1955) oppimallani metodilla: kun tulee vähän kateellinen olo, tietää, että teos on hyvä. Minulle, jolla on on kamera joka päivä taskussani, tuli heti sellainen olo, että miksi hitossa en ole keksinyt moista ideaa.

Samoin Anne Koskisen (s 1969) käsityöläisyyden ja käsiteellisyyden yhdistelmä on myöskin aina vedonnut minuun. Niin nytkin (siellä halkokasan keskellä tiirailee pieni lintu):

Ihan hyvä näyttely siis, vaikka kokonaisuudessaan ehkä vähän liikaa nuoriin päin kallellaan. Minua ottaa myös pannuun se, että tällaisista näyttelyistä ei julkaista luetteloa. Olisi hauska kuulla vähän tarkemmin hankintapolitiikasta – ei niinkään periaatteellisista linjauksista vaan käytännön työstä ja hankintojen perusteista. Nyt näyttely on päällä hetken aikaa, ja sen näkee Meilahdessa todennäköisesti varsin pieni yleisö ja sitten se unohtuu hiljalleen kokonaan.  

Palaan vielä piakkoin asiaan, koska Kauppalehti tilasi näyttelystä pikkujutun, jonka jo aamulla väänsin. Vaan eipähän tuosta vajaan liuskan jutusta jää siitäkään paljoa muisteltavaa.

PS. Tämä luetteloasia vaivaa senkin takia erityisesti, että Helsingin taidemuseo taitaa olla Suomen ainoa merkittävä taidemuseo, joka ei ole julkaissut kokoelmistaan kunnon kokoelmaluetteloa.

Näyttelykuvia 500 & 501: Iltapäivä Töölössä

Eilisen radiostudiossa käynnin jälkeen päätin tehdä retken Töölöön.
Kriitikko olisi epärehellinen, jos väittisi, etteivät tietyt esitiedot vaikuttaisi näyttelyn kokemiseen. Taidemaalari Heikki Marila (s. 1966) on juuri voittanut arvostetun ja rahakkaan – noin 111 000 euroa – Carnegie Art Awardin, ja hänen tuoreesta näyttelystään Korjaamo Galleriassa (7.–30.10.) on muun muassa todettu: "Marila har definitivt skapat en av årets bästa konstutställningar" (Helen Korpak Höblässä) ja "Vimmainen tunnepurkaus muuttaa viattomat kukka-asetelmat pyörteiksi, jotka nielevät katsojan sisuksiinsa lähes väkivaltaisella intensiteetillä" (Harri Mäcklin Hesarissa). 

Niinpä tiirailinkin näyttelyä varsin pitkään epäluuloisena ja epäilemättä myös vähän lapsellisen ylikriittisesti – varsinkin kun kaikki työt oli joko myyty tai varattu. "No, onko tää nyt sit niin hyvä?", kyselin itseltäni useaankin kertaan.

Kai näyttely sitten oli ainakin lähellä olla hypensä väärti. Eivät maalaukset minua totaalisen vimmaisesti nielleet, mutta tavattoman komeitahan ne toki olivat. Ei niissä kuitenkaan ihan sitä vimmaa ollut kuin joissain Marilan vanhemmissa töissä – kuten vaikkapa vuoden 2007 omakuvissa.

Marila on viime vuosina hakenut vauhtia taidehistorian klassikoista ja tehnyt niistä omia uustulkintojaan. Nyt on vuorossa ranskalainen Henri Fantin-Latour (1836–1904), jonka hillittyjä – tai itse asiassa jopa vähän tylsiä – kukkamaalauksia Marila on "ekspressoinut" vimmalla ja voimalla. Marila on itse todennut, että "Fantin-Latour ei ollut impressionisti, vaan formalisti. Hänen kukkansa ovat melkein abstrakteja, ja juuri tämän vuoksi ne ovat niin kiinnostavia." Tätä abstraktius-ajatusta en ymmärrä lainkaan, mutta sama kai se. Taiteilija tekee mitä haluaa, ja jos hän tekee sen hyvin, käy tekosyyksi mikä tahansa asia ja tulkinta. Näin Marilakin on tehnyt.

Toivon kuitenkin, että resepti unohtuu jo aika pian ja että Marila ei ryhdy tuotteistamaan itseään vimmaisena kukkamaalarina. Hän ollut sen verran monipuolinen maalari, että tavaramerkkiytymistä en hänelle toivoisi tai soisi.

***

Kuopiolaisten Helsingin toimipisteessä, Galleria 12:ssa oli esillä tekstiilisuunnittelijan koulutuksen saaneen kuopiolaisen Kaisa Törmäsen (s. 1952) näyttely (11.–30.10.). Törmänen on monipuolinen taiteilija, joka käsittelee töissään naiseuden tematiikkaa, jota hän myös vahvistaa huumorilla. Omia juuriaan hän kartoittaa pohjoisen maisemista – niin tässäkin näyttelyssä:

Pieni elo, 2011.

Tekstaamaan hän voisi kyllä opetella vähän paremmin:

Huomautukseni ei ollut muuten mikään vitsi. Sinänsä sympaattisesta näyttelystä jäi kaikkineen kotitekoisen suttuinen jälkimaku. Ripustuskin oli huono. Teoksia oli pantu sinne, minne mahtuu, eikä yksi lasin takana ollut runo ja yksi pikkuruinen linoleikkaus lainkaan vahvistaneet installaatioiden tunnelmaa. Mutta en minä ole lainkaan varma siitä, että tätä galleria olisi edes mahdollista ripustaa hyvin. Kuopiolaisten kannattaisi vakavasti harkita parempaa tilaa, sillä rupuinen kivijalkakauppa töölöläisellä sivukadulla ei ole erityisen hyvä näyteikkuna kuopiolaiseen taide-elämään – vaikka edullinen olisikin.