Julkaistua 688 & Julkista taidetta 84: Veistokselta veistokselle

Coca-Colasta vouhottamisen lisäksi teen oikeitakin töitä. Väliin jopa aika paljon. Toisinaan minulta tilataan aika erikoisiakin kirjoitustöitä. Lahden kaupunki tilasi viime vuonna kriitikon käymään kaupungissa ja kirjoittamaan näkemästään. Antoivat vielä luvan olla kriittinenkin. Siis äärimmäisen hauskaa ja kinnostavaa hommaa.

Olen kirjoittanut jo neljä juttua (1, 2 ja 3, 4), ja nyt ilmestyi Kaupunkilaisessa (3/15) tällä viikolla viides – kahta puuttuu vielä. Näissä merkeissä vietin 13.8. päivän Lahdessa etsien julkisia veistoksia:

Veistokselta veistokselle

Minulla on tapana matkoillani selvittää etukäteen kohteitteni julkiset veistokset – varsinkin jos joudun yöpymään, sillä iltakävelyiden suunta on näin ratkaistu. Näin olen tehnyt Lahdessakin jo vuosia sitten.  

Kriitikolle veistoskävely on toisinaan tuskallista. Suuressa mittakaavassa veisto on vaikea laji, ja esimerkiksi plastinen kömpelyys korostuu usein liikaa. Se, mikä saviluonnoksena näytti työpöydällä hyvältä, ei välttämättä enää näytäkään kolmimetrisenä pronssimöykkynä yhtä hyvältä. Kaupunkimme ovat täynnä jähmeää veistotaidetta, jonka varsinainen merkitys on usein muualla kuin taiteen sisällöissä.

Julkisen veistoksen konteksti on aina voimakas osa sen sisältöä. Niillä kunnioitetaan merkittäviä tekoja ja ihmisiä. Jotkut veistokset ovat aatteellisesti varsin pyhitettyjä, jotkut kykenevät luomaan paikan henkeä (genius loci) riippumatta estetiikasta. Veistoksista on tapana myös kiistellä. Ketä pitää kunnioittaa? Taiteellisista ratkaisuistakin on totuttu kiistelemään: joillekin näköistaide on ainoaa oikeaa taidetta. 

Toisinaan alueen omat veistäjäsankarit ovat yliedustettuja, ovat siis saaneet enemmän tilauksia hyvä veli -verkostonsa kautta. Näin paikallisvärin sijaan syntyy usein puuduttavaa nurkkakuntaisuutta. 

Lahtikaan ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Se ole mikään loistokas veistoskaupunki. Veistoksia voi kuitenkin katsoa monella tavalla. Niitä voi tutkailla suhteessa ympäristöönsä, niitä voi tutkailla taidehistoriallisina ajankuvina ja niistä voi löytyä katselutapaa muuntelemalla hauskoja ulottuvuuksia: aina ei tarvitse etsiä sitä rituaalista ja ihanteellista tarkastelu- tai kuvauskulmaa. Tämä vaatii katseen ja ajatuksen tarkentamista, sillä julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ja outo ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi asetuttuaan osaksi arkista ympäristöä. Joskus kannattaa pysähtyä varta vasten tai tehdä retki. 

Minulle Lahti on kuin itsestään selvästi Olavi Lanun (1925–2015) kaupunki, ja juuri Lanu kuuluu niihin veistäjiin, jotka rikkovat patsaiden normaalia pönötystä ja rituaalisuutta ja jotka toivat julkista veistotaidetta lähemmäksi arkea ja ns. tavallista ihmistä. 

Kulttuuri kehittyy koko ajan spektaakkelimaisempaan suuntaan, ja vastapainoksi on hyvä silloin etsiä jotain pientä, jonka äärelle voi pysähtyä. Viktor Janssonin (1886–1958) herooisen Vapaudenpatsaan (1921) sijaan kannattaakin ehkä joskus mennä varta vasten ja läheltä tutkailemaan hänen Lumisotaansa (1939), herkkää lapsitutkielmaa, ja vaipua vaikka omien lumisotiensa muistoihin. 

Lumisota.

Asiat kytkeytyvät toisiinsa monin tavoin, ja näitä kytköksiäkin on hedelmällistä selvitellä. Nyt tiedän, että Lumisodan lahjoitti Lahden kaupungille vuorineuvos J. Th. Lindroos (1867–1952). Olen vuosia kävellyt Vesijärvenkatua ja ohittaessani Tevin talossa pienen pronssireliefin, jonka tekstistä on vaikea saada selvää, olen ajatellut, että ketä se esittää ja kuka sen on tehnyt. Selvittely on aina jäänyt sikseen, mutta nyt soitin Lahden taidemuseoon ja kysyin – tätäkin muuten voimme kaikki vapaasti tehdä. 

J. Th.Lindroos.

Puhelimessa en vastausta saanut, mutta amanuenssi Maija-Riitta Kallio teki työtä ja lähetti sähköpostin. Hän myös vahvisti edellä mainitsemani näkymättömäksi muuttumisen: ”Joka päivä kuljen reliefin ohi työpaikalleni, mutta en ole koskaan tullut tarkistaneeksi sen tekijää! Näin sitä on tullut sokeaksi omalle arkiselle ympäristölleen.” 

Teosta ei ollut edes luetteloitu Lahden taidemuseon kokoelmiin. Nyt on. Sen tekijä on maineikas kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879–1949), ja teos on vuodelta 1937. 

Luulen, että katson sitä jatkossa aivan uusin silmin. Ehdotan kaikille retkeä katsomaan yhtä Lahden pienintä julkista ulkoteosta. Ja sitten katsomaan vielä Lumisotaa. Sitä kautta syntyy uusi kytkös kaupungin ajallistilalliseen hahmottamiseen. 

Julkista taidetta 82: Ei leikata!

Hyvää yötä. Päivä oli aika vallankumoustäyteinen:

 Interaktiivista julkista veistotaidetta: Viktor Janssonin (1886–1951) Convolvulus (1931), jonka mallina on ollut tytär Tove (1914–2001), joka siis näin oli mukana – ja olisi hengessä varmaan ollutkin.

Meitä oli paljon. Meitä tulee lisää. 

Muun muassa näin huusimme: "Sipilä meiltä leikkaa, Stubb rahat keikkaa, Soini syyttää Kreikkaa!"

Julkaistua 613 & 614: 2000-vuotinen tarina soi puisena & Seitsemän ahmaisevaa sohvaa

Tuli viime kuussa taas seikkailtua Lahdessa. Kävin helmikuun 2. päivä tutustumassa Sibeliustaloon ja Salpausselän urheilumaisemiin sekä kiertelin talvista Lahtea. Tuloksena kaksi tällä viikolla julkaistua juttua, tilaajana Lahden kaupunki.
Sibeliustalosta kirjoitin Fanfaariin (kevät 2015):

2000-vuotinen tarina soi puisena

Teollisten tilojen uusiokäyttö saa harvoin arkkitehtonisia muotoja, joiden symbolisena perustana on tyylillisten seikkojen sijaan itse sisältö. Vesijärven rantaan vuonna 2000 valmistunut Sibeliustalo on tästä poikkeus.

Sibeliustalon sali ja ranskalais-romanttiset urut.

Vesijärvi oli aikoinaan tukkilauttojen täyttämä, kun Lahden Höyrysaha jalosti metsiämme. Metsien käyttö kansallisessa symboliikassa mielletään toisinaan kliseeksi, mutta Hannu Tikka ja Kimmo Lintula eivät pelänneet tätä suunnitellessaan Suomen suurinta puurakennusta sataan vuoteen. Juuri tässä paikassa kaikki natsasi täydellisesti. Vanhaa saha-arkkitehtuuria ja innovatiivista puurakentamista yhdistävä kokonaisuus muuttui usein luonnosta voimaa hakevan kulttuurin kautta moniaistiseksi kokemukseksi, mitä arkkitehtuurin pelkkien fasadien sijaan onkin oltava. Arkkitehtuuri on seinien lisäksi tilaa ja käyttäjän sekä fyysisiä että emotionaalisia tuntemuksia. 

Kantavat rakenteet ovat myös puuta.

Jos noudatamme 1900-luvun arkkitehtonista maksiimia ”muoto seuraa funktiota”, on musiikkitalossa akustiikka se funktionaalinen asia, jonka ympärille muoto rakentuu. Näin on Sibeliustalossa toimittu, mikä on huomattu maailmallakin: Gramophone valitsi Sibeliustalon maailman viiden parhaan musiikkitalon joukkoon vuonna 2006, ja The Sidney Morning Herald listasi sen kymmenen joukkoon vuonna 2009. 

Tuohista baarin seinää.

Maallikko voisi ajatella, että salin akustiikka ja rakennuksen muoto eivät välttämättä kytkeydy toisiinsa, mutta tällaista ajatusta on syytä epäillä. Palautetaan mieliin toinen maksiimi: ”Terve sielu terveessä ruumissa.” On selvää, että Sibeliustalon akustiikasta on kiittäminen Artec Consultantsia, mutta luulen, että salia ympäröivällä laajemmalla puurakenteella ja sen tuomalla luonnollisella lämmöllä on tähän oma osuutensa. Emme todellisuudessa tiedä tätä tarkkaan, koska edelliset julkiset puurakennuksemme, joissa musiikki soi ja laulu raikasi, ovat sadan vuoden takaisia nuoriseura- ja työväentaloja hieman erilaisine akustisine vaatimuksineen. Kokemuspohjaista perinteen ketjua ei siis ole. Keskustelin tästä asiasta erään arkkitehtiystäväni kanssa, ja hän totesi, että olen todennäköisesti oikeassa. Tämä ei ole kuitenkaan helposti mitattava asia: ”Arkkitehtuurissa ja äänessä on mukana paljon mystiikkaa”, hän totesi. 

Mutta miksi puhun 2000 vuodesta? Muodon ja funktion yhteydestä alettiin puhua jo antiikin Roomassa. Vitruviuksen kuuluisassa kirjassa De architectura libri decem (n. 25 eaa) esiintyy kolmiyhteys: kestävyys (lat. firmitas), käytännöllisyys (utilitas) ja kauneus (venustas). Sibeliustalo ja siinä käytetty puu toteuttavat hienosti tätä ideaalia – toivottavasti esikuvallisesti.

***

Toisen jutun kirjoitin Kaupunkilaiseen (1/15):

Seitsemän ahmaisevaa sohvaa

Olin nelikymppisenä ensimmäistä kertaa Kolilla, mutta tunnistin maiseman ja osasin hakeutua ”oikeisiin” näköalapaikkoihin. Olihan se kansallismaisema, jota lukuisat taiteilijat ja valokuvaajat ovat rajanneet ja tallentaneet. 

57-vuotiaana kävin ensimmäistä kertaa Salpausselän urheilukeskuksessa ja näin kolme hyppyrimäkeä, jotka laukaisivat muistojen vuon. Tämän paikan minä tunnen. 
 

Tv:stä tuttu.

En tule paikalle hiihtäen vaan autolla. Ensimmäisenä näen Viktor Janssonin Hiihtäjäpatsaan (1938), jonka mallina on ollut 1920-luvun hiihtäjäkuningas Tapani Niku. Pysäköidessäni autoni vieressä on Toivo Pelkosen vuonna 1998 muovaama Siiri Rantanen, 1950-luvun hiihtokuningattaremme.

Viktor Janssonin (1886–1958) tulkinta Tapani Nikusta.

  

Olen kuvanveistäjän poika ja taidekriitikko. On luonnollista pysähtyä julkisen taiteen ääreen. Objektiivisen arvioinnin halu häviää nopeasti, kun muistan ympäristöesteetikko Allen Carlsonin ajatukset subjektin asemasta, siitä miten sulaudumme kohteeseen: ”Ympäristöt ovat lakkaamatta liikkeessä niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä. Vaikka itse pysyisimme aloillamme, tuuli pyyhkäisee kasvojamme ja pilvet kulkevat silmiemme edessä; ajan myötä muutokset jatkuvat näköjään loputtomiin; tulee yö, päivät kuluvat, vuodenajat tulevat ja menevät. Ympäristöt eivät myöskään liiku vain ajassa, vaan myös laajenevat tilassa, ja tätäkin näköjään loputtomasti. Ympäristöllämme ei ole ennalta määrättyjä rajoja; kun me liikumme, se liikkuu mukanamme ja näin muuttuu, kuitenkaan koskaan päättymättä: itse asiassa se jatkuu lakkaamatta jokaiseen suuntaan.” 

Toivo Pelkosen (1933–2006) tulkinta Siiri Rantasesta. 

Kun katson veistoksia nyt, en katso kuin kriitikko yksittäistä taideteosta. En voisikaan, koska ne näyttävät hassuilta ollessaan lumipaakkujen peittämiä. Näin ei veistoksia kuvata, ja siksi ryntäänkin heti kuvaamaan molempia. Tämä on realismia: veistokset ovat olemassa vuoden jokaisena hetkenä: yön pimennossa silhuetteina, auringonvalossa materiaalinsa paljastavina, sateessa kiiltävinä ja talvella valkoisen lisävärin saaneena. 

Carlsonin mukaan ”kokemus ympäristöobjektista, josta käsin meidän on muodostettava esteettinen arvostelmamme, on alusta lähtien hyvin tiivis, kokonaisvaltainen ja tietyllä tavalla ’ahmaiseva’.” Juuri näin minulle käy, kun pääsen montun reunalle ja näen hyppyrit. Koen esteettisen elämyksen, joka liittyy kauneuden sijaan toiseen esteettiseen kategoriaan: ylevään. Sumuun sulautuvat hyppytornit ovat jo sellaisenaan vaikuttavia, mutta ne sulautuvat samalla muihinkin ulottuvuuksiin: 1960-luvun mustavalkoiseen televisiokuvaan, joka joskus suurmäen rakentamisen myötä muuttui värilliseksi – ihme sekin.
Urheilun maailma ei ole kovin meditatiivinen, mutta tyhjän suorituspaikan talvinen henki tuottaa hartaan hetken. Voisin katsella vaikka kuinka pitkään.

Palaan kuitenkin kaupungille, jossa katseeni on urheilukeskuksen myötä terävöitynyt: katson lunta puiden oksilla, niiden graafista ilmettä. Viimeksi, kun kävin Lahdessa, satoi räntää, nyt  voisin muunnella Pauli Hanhiniemen sanoja: ”Tänään Lahti olet silmissäni kaunis kaupunki.” 

En ole urheiluihminen, enkä muista yhtäkään Salpausselän tarkkaa mäkitulosta. Yritin, mutta voimakkain muisto oli lapsuuteni vihreällä vakosametilla päällystetty sohva ja isä siinä vieressä. 

Salpausselkä on omalla tavallaan osa mielenmaisemaani ja sellaisena elävä muistutus siitä, miten moniulotteinen ympäristöesteettinen elämys voi tunnistamisen hetkellä olla. Kokijan liikkeen lisäksi sitä muokkaa muistijälkien joukko, joka voi yltää yli 50 vuoden taakse. 

Laskin sohvat, joista olen kisoja seurannut. Pääsin seitsemään.

Jossain kaupungilla, talvi on kaunis.

Julkista taidetta 22: Mäntän raitilla

On muuten aika häkellyttävää, että kun sain äskettäin Tampereella hotellin ja seminaaripaikan välisellä lyhyellä matkalla tutkailla peräti kuutta taideteosta, sain toistaa tämän vähän ajan kuluttua Mäntässä – siis paljon, paljon pienemmällä paikakunnalla. Hotelli Santa Festä Pekiloon, Mäntän kuvataideviikkojen tapahtumapaikkaan, on varmaan sama vajaa kilometri, ja matkalla on myös kuusi veistosta.

 

Mäntän kirkon edessä istuu Wäinö Aaltosen (1894–1966) kubistinen Aleksis Kivi. Tällä kubistisella Kivellä Aaltonen tuli toiseksi vuoden 1930 kilpailussa. Tämä 115 cm:n valos on vuodelta 1950. Se on itse asiassa vähän pieni tällaiseen julkiseen toritilaan, mutta jo pelkästään kulttuurihistoriallisesti se on ihan kiinnostava, joten kai se paikkaansa puolustaa.

Kirkkopuistossa on peräti kaksi veistosta:

Aimo Tukiaisen (1917–1996) suihkukaivoveistos Solukko (1968) on varsin edustavaa Tukiaista, ja suihkulähteenä se on oikeinkin hieno – kunhan se vain laitettaisiin toimimaan. Ei kuulemma ole vuosiin sitä tehnyt. Tämä se on minusta aika kauheaa piittaamattomuutta taidetta kohtaan. Kunhan saadaan paljastustilaisuus kunnialla hoidettua, niin kaikki on ikään kuin ohi. Mitä järkeä on tehdä suihkukaivoja, jos ne eivät sitten toimi? Se on kuin pilkkaa.

Matti Peltokankaan (s. 1952) Vuosi 2000 istui lievästi ruskaiseen kirkkopuistoon aivan käsittämättömön hienosti. Paha tässä on kuitenkaan kriitikkona esiintyä, koska Peltokangas on ystäväni ja olen tehnyt Timo Setälän (s. 1958) kanssa hänestä ehkä hienoimman monista yhteisistä kirjoistamme, Matti Peltokangas (Parvs Publishing 2008). Vuosi 2000 kuitenkin osoittaa, että modernismin jäkeinen kaipuu eroon jalustasta ja juhlavuudesta ei ole ollut vailla perusteita. Tällainen ruohikosta nouseva punagraniittikappale tuottaa tosi mystisen tunnelman.

Viktor Janssonin (1886–1958) osapuilleen metrinen suihkukaivoveistos Poika ja kala (1938) on vähän sellainen joutavanpäiväisen hilpeä, niin kuin 1930-luvun lukuisat poika ja kala -veistokset tuppaavat olemaan. Mutta kyllä tällaiset julkisten tilojen somistukset ovat kuitenkin ihan viehkoja. Näitä ikään kuin pitää olla, vaikka ne eivät ehkä taiteena viekään meitä mihinkään erityissfääreihin. Ja tämä kuulemma onneksi toimiikin.

Jussi Mäntyseltä (1886–1978) tilattiin veistokset Serlaciuksen pääkonttorin eteen. Äidin ylpeys (1935) on sfinskimäinen veistospari, joka vahtii pääovea ehkä vähän turhankin juhlavasti. Mäntynenhän on ns. rakastettu eläinveistäjä, mutta en minä kyllä koskaan ole ihan hirvittävän innostunut hänen töistään ollut. Eläinmuseon konservaattorina työskennelleestä Mäntysestä on tapana sanoa, että juuri hänen siviiliammattinsa teki sen oleellisen luonnonmukaisuutta tuovan lisän hänen veistoksiinsa. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että niissä on usein sellaista jäykkyyttä ja "epäluonnollisuutta", että ehkä kyseessä onkin siviiliammatin tuottama harha: kohteena kun on ollut lähinnä kuollut ja jäykistynyt luonto. Tiedä häntä, mutta eivät nämäkään ilvekset ole mielestäni kuin korkeintaan sympaattisia ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia koristeita.

Sama jäykkyys koskee kyllä kuollutta ihmistäkin. Emil Wikström (1864–1942) valmisti vuonna 1921 muistomerkin Mäntän suurmiehestä, G.A. Serlachiuksesta (1830–1901). Varsin klassinen mutta myöskin varsin suurellinen veistos on suorastaan vähän koominen pienen teollisuusalueen keskellä. Mutta on siinä jotain aika hupaisaakin. Sitä paitsi nykyisen monopolokapitalismin aikana tällaisia vanhan kansan patruunoita on suorastaan alkanut kaivata. Ja täytyy muistaa, että ilman Serlachiusta en tätä veistoskävelyäni olisi saanut suorittaa. Nostan siis kuitenkin hattua tälle:

Ja täytyy nostaa hattua myös Gösta Serlachiuksen taidesäätiölle, joka kaikki edellä kuvatut veistokset omistaa ja joka on myös kyltittänyt ne hillitysti ja asiantuntevasti niin, että satunnainen matkailijakin saa oleellisen informaation helposti. Mänttähän on siis varsinainen veistoskaupunki.

Julkista taidetta 2: Sunnuntaina

En yleensä tapaa käydä minulle läheisten ihmisten haudoilla. Jostain syystä haluan muistella heitä lähinnä niillä paikoilla, joihin rakkaimmat muistot liittyvät. Ja imaginäärisiä keskusteluita heidän kanssaan voin käydä missä tahansa – vaikka peiton alla juuri ennen kuin uni tulee.

Käveleskelen kuitenkin hautausmailla mielelläni. Syy on yleisen tunnelman lisäksi taidehistoria: hautasmailla on tarjolla uskomaton määrä kuvanveistoa, jonkinlaista puolijulkista taidetta.

Sunnuntaina 2.5. halusin kuitenkin jostain syystä nähdä nimenomaan kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) haudan. Kuuluin hänen viimeiset vuotensa hänen ystäväpiiriinsä, jolla oli tapana istua Ravintola Salven takahuoneen nurkkapöydässä. Tapasinkin hänet viitisen vuotta miltei jokaisena arkipäivänä. 

Tulin Hietaniemen hautausmaalle takakautta, ja miltei heti silmiini sattui ihan vahingossa kuvanveistäjän hauta, jonka päällä oli klassinen rintakuva veistäjästä:

 

Kyseessä on kuvanveistäjä Robert Stigell (1852–1907), muun muassa Haaksirikkoisten (1898) tekijä. Hienon muotokuvan tekijä on kuuluisa veistäjä hänkin: Viktor Jansson (1886–1958), joka tunnetaan myös Tove Janssonin (1914–2001) isänä – tytärhän oli muuten kirjailijanuransa lisäksi myös osaava taidemaalari. Stigellin hauta on itse asiassa aika poikkeuksellinen, sillä mallin hahmo on niin elinvoimainen ja hyväntuulinen, että harvoin näkee. Tällä haudalla taitaakin paradoksaalisesti olla ilo käydä.
Eikä huonoa veistoa ollut "kansallisveistäjämme" Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaama moninkertaisen ministerin Ralf Törngrenin (1899–1961) muotokuva. Olin jopa vähän yllättynyt siitä, sillä ei Aaltosen loppuaikojen isompia veistoksia, muun muassa eduskunnan edessä seisovia tönkköjä ja myös mittasuhteiltaan epäonnistuneita presidenttejä, Ståhlbergia ja Svinhufvudia, voi pitää kovinkaan hienoina. Pienempi koko näköjään sujui vielä vanhoilla päivilläkin:

 

Mutta sitten tulinkin jo Harrin haudalle. Sen on veistänyt Matti Peltokangas (s. 1952), hänkin ystäväni. Paatena on graniittinen matkalaukku. Jalustassa Pentti Saarikosken kauniit säkeet: "Kalana tulet tänne / lintuna olet lentävä pois / maa muistaa sinun / askeltesi painon."  
Minä kaipaan Jannea aika usein. Hän oli viisas mies. Hän oli myös mies, joka pystyi uskomattomalla voimalla ja karismalla säteilemään ympäristöönsä sitä rauhaa, jonka kanssa hän viimeiset vuodet eli.  

Taiteilijakukkulalla on jokunen varsin hieno hauta. Kuvataiteilija Maaria Wirkkala (s. 1954) on tehnyt tasapainoisen kivikomposition vanhempiensa – muotoilija ja kuvanveistäjä Tapio Wirkkala (1915–1985) ja keraamikko  Rut Bryk Wirkkala (1916–1999) – haudalle:

 

Armas Hutria (s. 1922) en ole oikein koskaan osannut arvostaa kovin kiinnostavana veistäjänä, mutta Ella Erosen (1900–1987) hauta on aika vaikuttava – niin kuin suuren diivan haudan tulee kai ollakin. Parasta Hutria mitä olen nähnyt:

Muotoilija Timo Sarpanevan (1926–2006) hautamuistomerkin veistäjän luulin tunnistavani, mutta olinkin väärässä, sillä sen on Helsingin Sanomien mukaan suunnitellut taiteilijan leski Marjatta Sarpaneva:

 

Hautausmaa on kriitikolle kuitenkin vähän vaarallinen paikka. Pitäisi olla hienotunteinen, mutta yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa kuin taidenäyttelyssä ja alkavansa kyseenalaistaa tekijöiden ratkaisuja. Miksi kuvanveistäjä Pekka Jylhä (s. 1955) on kuvannut haitaristilegenda Lasse Pihlajamaan (1916–2007) haudalla olevan haitarin kuin paisuvasta pullataikinasta tehdyksi, mikä tuo mieleen kolumbialaisen taidemaalari Fernando Boteron (s. 1932) tavan maalata?

Ja eikö Eila Hiltusen (1922–2003) oma hautakivi muistuta pikemminkin teollisten hautakivivalmistajien koristeellisia malleja kuin yhden menestyneimmän veistäjämme taidetta?

Huomaan hiljalleen olevani väärässä paikassa ajatuksineni. Taiteilijakukkkula on itse asiassa täynnä aika omituista veistotaidetta. Osa haudoista on mielestäni ihan kitschiä. Nyt iskee paniikki. Äkkiä pois täältä, etten puhu läpiä päähäni.