Olen kirjoittanut jo neljä juttua (1, 2 ja 3, 4), ja nyt ilmestyi Kaupunkilaisessa (3/15) tällä viikolla viides – kahta puuttuu vielä. Näissä merkeissä vietin 13.8. päivän Lahdessa etsien julkisia veistoksia:
Veistokselta
veistokselle
Minulla on tapana matkoillani
selvittää etukäteen kohteitteni julkiset veistokset – varsinkin jos joudun
yöpymään, sillä iltakävelyiden suunta on näin ratkaistu. Näin olen tehnyt
Lahdessakin jo vuosia sitten.
Kriitikolle
veistoskävely on toisinaan tuskallista. Suuressa mittakaavassa veisto on vaikea
laji, ja esimerkiksi plastinen kömpelyys korostuu usein liikaa. Se, mikä saviluonnoksena
näytti työpöydällä hyvältä, ei välttämättä enää näytäkään kolmimetrisenä
pronssimöykkynä yhtä hyvältä. Kaupunkimme ovat täynnä jähmeää veistotaidetta,
jonka varsinainen merkitys on usein muualla kuin taiteen sisällöissä.
Julkisen veistoksen konteksti on aina voimakas osa sen sisältöä. Niillä kunnioitetaan merkittäviä tekoja ja ihmisiä. Jotkut veistokset ovat aatteellisesti varsin pyhitettyjä, jotkut kykenevät luomaan paikan henkeä (genius loci) riippumatta estetiikasta. Veistoksista on tapana myös kiistellä. Ketä pitää kunnioittaa? Taiteellisista ratkaisuistakin on totuttu kiistelemään: joillekin näköistaide on ainoaa oikeaa taidetta.
Toisinaan
alueen omat veistäjäsankarit ovat yliedustettuja, ovat siis saaneet enemmän
tilauksia hyvä veli -verkostonsa kautta. Näin paikallisvärin sijaan syntyy
usein puuduttavaa nurkkakuntaisuutta.
Lahtikaan
ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Se ole mikään loistokas
veistoskaupunki. Veistoksia voi kuitenkin katsoa monella tavalla. Niitä voi
tutkailla suhteessa ympäristöönsä, niitä voi tutkailla taidehistoriallisina
ajankuvina ja niistä voi löytyä katselutapaa muuntelemalla hauskoja
ulottuvuuksia: aina ei tarvitse etsiä sitä rituaalista ja ihanteellista
tarkastelu- tai kuvauskulmaa. Tämä vaatii katseen ja ajatuksen tarkentamista,
sillä julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ja outo ominaisuus: ne muuttuvat
näkymättömiksi asetuttuaan osaksi arkista ympäristöä. Joskus kannattaa pysähtyä
varta vasten tai tehdä retki.
Minulle
Lahti on kuin itsestään selvästi Olavi
Lanun (1925–2015) kaupunki, ja juuri Lanu kuuluu niihin veistäjiin, jotka
rikkovat patsaiden normaalia pönötystä ja rituaalisuutta ja jotka toivat
julkista veistotaidetta lähemmäksi arkea ja ns. tavallista ihmistä.
Kulttuuri
kehittyy koko ajan spektaakkelimaisempaan suuntaan, ja vastapainoksi on hyvä
silloin etsiä jotain pientä, jonka äärelle voi pysähtyä. Viktor Janssonin (1886–1958) herooisen Vapaudenpatsaan (1921) sijaan kannattaakin ehkä joskus mennä varta
vasten ja läheltä tutkailemaan hänen Lumisotaansa
(1939), herkkää lapsitutkielmaa, ja vaipua vaikka omien lumisotiensa muistoihin.
Lumisota.
Asiat
kytkeytyvät toisiinsa monin tavoin, ja näitä kytköksiäkin on hedelmällistä
selvitellä. Nyt tiedän, että Lumisodan
lahjoitti Lahden kaupungille vuorineuvos J.
Th. Lindroos (1867–1952). Olen vuosia kävellyt Vesijärvenkatua ja ohittaessani
Tevin talossa pienen pronssireliefin, jonka tekstistä on vaikea saada selvää,
olen ajatellut, että ketä se esittää ja kuka sen on tehnyt. Selvittely on aina
jäänyt sikseen, mutta nyt soitin Lahden taidemuseoon ja kysyin – tätäkin muuten
voimme kaikki vapaasti tehdä.
J. Th.Lindroos.
Puhelimessa
en vastausta saanut, mutta amanuenssi Maija-Riitta
Kallio teki työtä ja lähetti sähköpostin. Hän myös vahvisti edellä
mainitsemani näkymättömäksi muuttumisen: ”Joka
päivä kuljen reliefin ohi työpaikalleni, mutta en ole koskaan tullut
tarkistaneeksi sen tekijää! Näin sitä on tullut sokeaksi omalle arkiselle
ympäristölleen.”
Teosta ei ollut edes luetteloitu Lahden
taidemuseon kokoelmiin. Nyt on. Sen tekijä on maineikas kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879–1949), ja teos
on vuodelta 1937.
Luulen, että katson sitä jatkossa
aivan uusin silmin. Ehdotan kaikille retkeä katsomaan yhtä Lahden pienintä
julkista ulkoteosta. Ja sitten katsomaan vielä Lumisotaa. Sitä kautta syntyy uusi kytkös kaupungin
ajallistilalliseen hahmottamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti