Näyttelykuvia 693 & Katutaidetta 75: Valmiita taidemaailmaan

Lauantain kävin tutustumassa erityisen tarkkaan Kuvataideakatemian lopputyönnäyttelyn Kuvan kevät (11.5.–3.6.) osioon, joka sijaitsi päätalolla tiloissa. Katselin rauhassa, koska sunnuntaina minua odotti virallinen tehtävä: näyttelyn viimeisen päivän yleisöopastus.

Olen yrittänyt toistakymmentä vuotta seurata näitä akatemiasta valmistuvia nuoria taiteilijoita. Väliin tuntui siltä, että koulu on aika hakusessa, mutta viime vuosina lopputyönäyttelyt ovat näyttäneet tosi kiinnostavilta. Niin nytkin. Ainakin äkkiseltään tuntui siltä, että tämä oli paras näkemäni lopputyönäyttely. Ideat olivat raikkaita ja toteutus kautta linjan mallikasta.

Pia Männikkö (s. 1971), Kaskadi, 2012.

Noora Schroderus (s. 1982), Uudet uhkakuvat, 2012.

Etualalla Elina Autio (s. 1985), Jatkot, 2012 ja taustalla Satu Nenosen (s. 1980) maalauksia.

Mari Metsämäki (s. 1971), Kukaan ei leiki mun kanssa, 2012. Saa avata ja sulkea. Tuli mieleen se muumikirja, jossa oli reikiä.

Ville Andersson (s. 1986) oli itsekin paikalla teostensa kanssa.

Päätin sitten vielä leikkiä vähän lapsellista leikkiä ja valitsin itselleni sen kaikista parhaimman, oman lempityöni. Se oli ihan selkeästi moskovalaissyntyisen Anastasia Lobkovskin (s. 1981) 12-minuuttinen lyhytelokuva the boy who was afraid of Nothing (2012):

Lumoava ja intensiivinen tarina pienestä koulupojasta maailman ihmeiden ja universumin rakenteiden puristuksessa.

***

Ja sitten sain vielä kunnon naurut, kun akatemian ratikkapysäkkikin otti kantaa taide-elämään:

Näyttelykuvia 398: Luokatonta!

Jatkan vielä vähän kuluneen kesän rästien purkua. 

16.6. tein parin ystäväni kanssa retken Nurmijärvelle. Taaborinvuoren Taabor 11 (18.6.–21.8.) on kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen (s. 1970) kuratoima kesänäyttely, jonka avajaisiin matkasimme.

Olihan järkyttävä kokemus – monessakin suhteessa.

Alku oli tosin lupaava, kun näyttelyssä kaksi kertaa esiintyvä Roi Vaara (s. 1953) tuli silmiin metsäisessä vitriinissään:

Jo heti avajaisten alussa alkoi voimakas myötähäpeän tunne. Olen aiemminkin ollut Taaborilla avajaisissa, ja paikka on aina kerännyt porukkaa – sekä paikallisia että helsinkiläisiä. Nyt kuitenkin kuuntelimme loistavaa nirep niruN -yhtyettä, jotka siis nimensä mukaisesti esittivät biisejä nurinperin, yhteensä vain vähän alle 40 hengen yleisön joukossa. Oikein teki pahaa. Joku oli mättänyt tiedotuksessa tai nurmijärveläisessä kulttuurihengessä tai jossakin.

Vaan eipä ollut itse näyttelyssäkään kehumista. Schroderus oli kuratoinut mukaan itsensä lisäksi vaimonsa Noora Schroderuksen (s. 1982) – kummaltakin oli vain yksi työ – sekä kaksi muuta veistäjää: Antti Immosen (s. 1973) ja Päivi Häkkisen (s. 1975). Ihan hyviä duuneja, mutta niitä oli aivan liian vähän ja ainakin Immosen ja Kimmo Schroderuksen osalta myös jo ennen nähtyä. Ei tämä ollut ihan oikea näyttely.

Myötähäpeän ja kiukun tunne vuorottelivat lyhyen näyttelykokemuksen ajan, ja meninkin kivahtamaan Schroderukselle, että "tämän takiako meidän piti vaivautua paikalle Helsingistä asti". Hän vastasi, että "tänä vuonna päätettiin määrän sijasta satsata laatuun ja siihen, että taiteilijatkin saisivat asiallisen korvauksen". Jos tämä on sen hinta, niin ei totisesti maksa vaivaa. Tällaisella näyttelyntyngällä ei tuoteta kuin haittaa koko kuvataiteen kentälle. Ehkä ensi vuonna avajaisissa on 23 ihmistä? Ehkä viiden vuoden kuluttua koko Taaborin näyttelyperinne on hiipunut hiljaa pois? Silloin kukaan ei saa minkäänlaista korvausta eikä yleisö minkäänlaista taidetta.

Myöhemmin kuulemieni kommenttien pohjalta voin myös todeta, etten ole ajatuksineni yksin.

Automiehenä tunnettu Schroderus nojaa teokseensa 90° (2009).