Julkaistua 587: Dekolonisaation pitkä marssi

Perjantain Kansan Uutisten Viikolehdessä (49/14) ilmestyi toinen juttuni ko. lehteen – ja vuoden viimeinen. Kaksi näyttelyä meni temaattisesti hyvin yhteen, Marja Helanderin (s. 1965) Silence – Jaskes eatnamat (28.11.–21.12) Forum Boxissa ja Suohpanterror-ryhmän osuus Viimeinen Taiteilijat -näyttelyssä (29.11.–4.1.2015) Helsingin Taidehallissa. Saamelaisuuden ja taiteen suhteen pohdinnassa riittää varmaan vielä paljon työtä.

Dekolonisaation pitkä marssi

Lappi, Saamenmaa, Pohjoiskalotti, Barentsin alue, saamelaiset, lappilaiset? Maantiedettä, geopolitiikkaa, villin luonnon romantiikkaa, kolonialistista riistoa ja kansalaisaktivismia.
Vaikeasti jäsentyvä pohjoinen on ollut pitkään sekä talouden että taiteen innoittaja. Kuvataiteen puolella tunnetumpi sielunmaisema ja myös varsinainen maisema ovat syntyneet ei-saamelaisten tai etelästä inspiraatiota etsimään lähteneiden toimesta. Peruskuvastoa ovat Andreas Alariesto (1900–1989) ja Reidar Särestöniemi (1925–1981) – toinen sympaattinen kuin tullimies Rousseau ja toinen hullu kuin van Gogh. Vanhempi polvi saattaa muistaa Juho Kustaa Kyyhkysen (1875–1909), yhden ensimmäisistä Lapin maisemia kuvanneista maalareista.
Käsitykseni Lapista muuttui yhden kirjan myötä. Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) Terveisiä Lapista (Otava 1971) iski kuin Mustat Pantterit. Luin samoihin aikoihin Bobby Sealen Sanoista tekoihin (Tammi 1971), minkä jälkeen miehet olivat kuin samaa heimoa. Teoreettinen tausta tuli algerialaisen Franz Fanonin kirjastaan Sorron yöstä (WSOY 1970).
Monilahjakkuus Valkeapää oli myös ensimmäisen saamelaisen kuvataiteilijapolven keulahahmo. Toisen polven kirkkaimman tähden, isänsä puolelta utsjokista saamelaissukua edustavan helsinkiläisen valokuvataiteilija Marja Helanderin (s. 1965) ura kertoo nykyisestä saamelaistodellisuudesta. Hän on ns. city-saamelainen, ja onkin muistettava, että noin 60 % saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Helander on ollut kahden kulttuurin tuotos, ja hänen töissään onkin usein ollut tätä pohtivaa identiteettipoliittista sävyä. Hän on hyödyntänyt sekä henkilökohtaista että kollektiivista muistia ja arkistojen aarteita – muun muassa Samuli Paulaharjun vanhoja valokuvia omista sukulaisistaan. Samankaltaista tematiikkaa harrasti pohjoiseen liittyen myös hänen kollegansa Jorma Puranen näyttelyllään ja kirjallaan Kuvitteellinen kotiinpaluu (Pohjoinen 2000).
Tuoreessa näyttelyssään Helander on liikkunut Kuolassa ja Pohjoiskalotilla tutkimassa kaivoksia, tehtaita ja patoja. Hän näyttää sen, minkälaisia jälkiä raskas teollisuus on jättänyt saamelaisten alueelle. Helander itse toteaa: "Mistä nämä rumuuden altaarit kertovat? Hyvinvoinnista, kolonialismista, elintasosta, saastumisesta. Yhtenä erottamattomana, vaikeasti hahmotettavana kokonaisuutena."

Marja Helander, Apatity, 2014.

Helander ei saarnaa. Hän on valinnut kielekseen romanttisen maisemamaalauksen perinteen, joka emotionaalisella voimallaan saattaa katsojan hämmennyksen valtaan. Tässäkin Helanderilla on edeltäjänsä, valokuvataiteilijat Esko Männikkö ja Pekka Turunen kuvasivat Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin Kuolan niemimaata ja kaivosteollisuuden ympäristötuhoja sarjassaan Remont. Helander on kuitenkin dokumentaarisuuden lisäksi työstänyt materiaaliaan ikään kuin enemmän taiteeksi, mikä tuottaa poeettisuuden antamaa lisävoimaa. Silkan väitelauseen ja sen ymmärtämisen sijaan kuvat alistavat katsojan värisyttävän epätietoisuuden ja arvoituksellisuuden valtaan – palaan taas vuosikymmenien taakse ja muistan Yrjö Sepänmaan estetiikan luennot sekä karmaisevan esimerkin mahdollisuudesta lähestyä estetiikan käsittein keskitysleirien ruumiskasoja.

Vangitsevuuden lisäksi Helander on myös vapauttava, sillä hän osaa viljellä huumoriakin. Kahdessa videossaan hän lähestyy identiteettipolitiikkaa hirtehishuumorin keinoin. Toisessa saamelaiset menevät kauppakeskuksen saamelaisille tarkoitettuun unisex-vessaan heiluttelemaan saamelaisten lippua ja toisessa hän itse raahaa trampoliinin tunturin huipulle ja hyppii turhia hyppyjään. 
Saamelaisuutta on myös lähestytty populaarikulttuurin keinoin. Markku Laakso toi maalauksissaan Lappiin Elviksen ironisoiden postmodernistisissa maalauksissaan rock-mytologian lisäksi kultakauden taidetta. Populaarikuvastoa voi myös hyödyntää taistelevamman taiteen keinona. Suomen Taiteilijaseuran järjestämässä viimeisessä vuosinäyttelyssä esiintyy anonyyminä toimiva Suohpanterror-ryhmä (= Suopunkiterrori), joka on tuunannut tunnettua mainoskieltä ja katutaidetta kantaaottavissa julisteissaan. Ryhmä toimii aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa. 

Suohpanterror jatkaa taistelua maasta ja sen hallinnasta – samaa taistelua, jota jo käytiin Alattiojoen patoamista vastaan vuonna 1981. ”Kulttuurimme on sidoksissa maahan. Jos se lähtee alta, jäljelle ei jää mitään”, totesi yksi ryhmän jäsenistä Voiman haastattelussa. 
  

Suohpanterror, #skrik, 2014.

Myös Suohpanterror osaa käyttää huumoria, väliin pisteliästä kuten Tanja Poutiaisesta ja feikkisaamelaispuvusta tehty juliste: ”Sinä käytät pukua yhden illan, me kannamme stigmaa koko elämämme.” Väliin hauskan oivaltavaa, kun Banksyn työstä muunneltu katutaistelija heittää kukkapuskan sijaan suopunkia tai kun Edvard Munchin Huudon hahmo kokee eksistentiaalista angstiaan kaivosalueen portilla. 

Taustaksi on hyvä muistaa, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. Esteenä on ollut muun muassa määrittelyvallan käyttö. Kuka on saamelainen ja kuka saa määritellä, kuka on saamelainen? Poliittinen nykytaide pureutuukin usein juuri määrittelyvallan kysymyksiin. Sen pitkä marssi ei ole vielä edes loppusuoralla.

Julkaistua 494: Haihattelija, joka tekee mitä haluaa

Kävipä kummasti. Eilen vielä hehkutin blogissani fanittavani Esko Männikköä (s. 1959), ja sitten aloittaessani kirjoittamaan kritiikkiä Helsingin Taidehallin tuoreesta Männikön retrosta Time Flies, minussa asuva pieni kriitikko heräsi.
No, fanitan minä edelleenkin Männikköä, mutta tajusin, että kahta hänen laajaa kuvasarjaansa minun on vaikea pitää kovin merkittävänä taiteena. Toinen käsittelee maahanmuuttajia, joita Männikkö roudasi pohjoisen autiotaloihin esittämään maahanmuuttajia pohjoisen autiotaloissa. Poliittisen kannanoton sijaan koen teon aika tyhjäksi teatteriksi ja vieraaksi sille välittömälle ja aidolle – jos niin saa enää sanoa – ihmiskuvaukselle, jota Männikkö on niin hienosti tehnyt. Toinen sarja koostuu eläimistä, ja se jää minulle vain kuriositeettien tavoitteluksi. Kun Männikkö korostaa kauneutta, epäonnistuu hän mielestäni siitä, etteivät kuvat ole erityisen kauniita. Mielestäni ne jäävät pikkuhauskoiksi.
Kaikesta muusta sitten pidinkin – lopulta jopa varsin oudosta ja sekamelskaisesta ripustuksesta. 
Vähän jopa harmittaa, että nämä negatiiviset jutut korostuvat niin paljon jutussa, jonka kirjoitin tämän viikon Kirkko ja kaupunkiin (3/14), mutta jos niitä huomioita on perusteltava, vaatii se myös tilaa lyhyestä jutusta. Tässä siis juttu. Paperilehti ilmestyy vasta keskiviikkona, mutta näkyi se jo olevan PDF:nä verkossa, joten laitan sen jo tähänkin:
 

Haihattelija, joka tekee mitä haluaa

Moni suuren yleisön tuntema taiteilija joutuu juuri tunnettuutensa takia outoon vankilaan. Menestynyt taiteilija on tapana luokitella tietyn teeman ja urallaan usein vain lyhyen vaiheen tuottamaan kliseiseen lokeroon. Näin on käynyt myös oululaiselle valokuvataiteilija Esko Männikölle (s. 1959). 

Männikkö valittiin vuonna 1995 Vuoden nuoreksi taiteilijaksi ja hänen uransa – myös kansainvälinen ura – lähti rakettimaiseen nousuun. Maine syntyi pitkälti pohjoisen peräkammarin poikia kuvaavasta laajasta sarjasta Naarashauki. Männiköstä tuli pohjoisten metsästystä ja kalastusta harrastavien sekä kaljaa juovien äijien tulkki – ja maailmalla varmaankin myös laajemminkin oudon suomalaisuuden dokumentoija. 

Männikkö itse kieltää dokumentaarisuutensa ja korostaa hakevansa ensisijaisesti kauneutta. Tätä korostaa myös hänen myöhempi uransa. Hän on ihmisten lisäksi kuvannut esimerkiksi autioita taloja ja niiden hiljaista maatumista etsien ajan patinan ja inhimillisten muistojen toisiinsa sulautumista. Hän on myös kuvannut eläimiä – eikä niitäkään dokumentaarisesti vaan keskittyen yksityiskohtiin: suihin, silmiin, niskan kaareen. Männikkö itse korostaa, että ne eivät ole kuvia lajeista vaan ”kuvia jostakin”. Siis pelkästään visuaalisia kuvia. Itse koin juuri nämä kuvat ongelmallisiksi, koska niistä puuttuu se inhimillisen läsnäolon täyttämä monikerroksinen merkityslataus, joka Männikön muille kuville on ominaista. 

Sarjasta Harmony Sisters, 2007. 

 

Männikkö kuitenkin sanoo olevansa ”haihattelija, joka tekee mitä haluaa”, joten kai tämäkin on vain nieltävä osana Männikön urastaan luomaa kokonaistaideteosta. Sellaisesta pohjimmiltaan on kuitenkin kyse: Männikkö itse toteaa tekevänsä ”loputonta omakuvaa”. Hän kertoo kaikkien ottamiensa valokuvien olevan hänen omaa sielunmaisemaansa.
Männikkö on seikkailija ja romantikko. Raunioromantikkona hän on viihtynyt myös hautausmailla, joissa ihmiset taas kohtaavat toisensa ja joissa heistä muistuttavat merkit patinoituvat ja maatuvat nekin hiljalleen kuin hylätyt asumukset konsanaan. 

Sarjasta Blues Brothers, 2013.

On Männikkö ollut kantaaottavakin. Yhdessä kollegansa Pekka Turusen kanssa hän kuvasi aikoinaan Kuolan niemimaan massiivisia ympäristötuhoja sarjassa Remont. Molemmat olivat tuolloin ympäristöliikkeen aktiiveja.  

Ennen kuin Suomessa edes tunnettiin sanaa ”maahanmuuttokriittinen”, alkoi Männikkö kuvata sarjaa Organized Freedom 2. Hän kuljetti maahanmuuttajia aiemmin kuvaamiinsa autiotaloihin, kuvasi erivärisiä ihmisiä rappeutuneissa ympäristöissä. Vaikka Männikkö toteaakin humoristisesti ”sivistyksen saapuneen Pudasjärvelle” nähtyään siellä ensimmäiset tummaihoiset, en kuitenkaan ymmärrä näiden kuvien poliittista ulottuvuutta. Tuloksena on vain absurdi törmäyttäminen. Mielestäni Männikkö iski harhaan ryhtyessään ohjaamaan ja asettelemaan ihmisiä toisin kuin muussa ihmiskuvauksessaan, jossa leimaa-antavaa on ollut autenttinen paikallisuus sekä kuvaajan rento ja empaattinen asenne. 

Kaikkineen Männikön näyttely on kuitenkin hieno kooste hänen urastaan, jota se avaa moneen suuntaan – ja kuroo taas onnistuneesti yhteen häkellyttävän runsaassa ja sekamelskaisessa ripustuksessaan. 

 Sarjasta Organized Freedom, 2001.