Julkaistua 797: Kohti ikiaikaisen arvoitusta

Tämmosen lehdistötiedotteen rustasin viime viikolla. Avajaiset Forum Boxissa ensi viikon torstaina. Kaikki mukaan, taitaa tulla aika hyvä näyttely. Ja edellisestä on jo yli kolme vuotta.

Kohti ikiaikaisen arvoitusta

Kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) on kurkotellut veistoksillaan aina aikojen taakse – tai jopa ajattomuuden ytimeen. Hänen vähäeleiset veistoksensa muistuttavat maailmasta, jossa kulteilla ja riiteillä oli vielä todellista merkitystä. Häntä ei kiinnosta ulkoinen ele vaan sisäinen tunne, johon veistos parhaimmillaan johdattaa. Hänelle kultti ei ole minkään erityisen jumalan palvontaa vaan pikemminkin sen tunteen osoittamista, jolloin ollaan yhteydessä tuntemattomaan ja selittämätöntä voimaa täynnä olevaan asiaan. Vaikka hänen toteeminsa, merkkinsä ja kilpensä eivät ole sijoitettavissa tiettyyn aikaan ja paikkaan, on hän nyt tarkentanut kohdettaan ja joissain uusissa teoksissaan uskaltautuu puhumaan ”kalevalaisuudesta”. 

Pitkänen kuitenkin tähdentää sitä, ettei ole lähtenyt kuvittamaan Kalevalaa ja sen tarinoita. Hän on Kalevalansa lukenut mutta liikkuu sen viitoittamalla alueella pikemminkin vaistonvaraisesti, hapuillen ja tunteella. Oikeiden hahmojen sijaan oleellista on löytää oikea tunnetila. Näin hän jatkaa uskollisesti linjallaan, jonka yksi keskeisiä piirteitä on meditatiivisuus. Pitkäsen teosten meditatiivinen luonne ja merkityssisältöjen sinänsä varsin yksinkertainen – mutta juuri yksinkertaisuudessaan jylhän voimakas – tihentymä ovat aina saaneet katsojan pysähtymään, pohdiskelemaan ja hiljentymään. Niin nytkin. 

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Pitkäsestä: ”On kuin Pitkänen olisi repinyt merkkejä auki ja levittänyt ainesosat katsojan nähtäväksi: tällaisia tunteita merkkien ja rituaalisten objektien takana on. Ne ovat aina saaneet jonkin tietyn muodon, mutta nyt taiteilija uskaltautuu esivaiheeseen: tällaisia rakennusaineksia muodossa on ollut, tällainen vaikeasti määriteltävä ja hahmoton aines on saatettava muotoon.” 

Pelkkä muoto ei kuitenkaan riitä. Pitkänen on mestarillinen patinoija ja ruostuttaja. Teemoilleen uskollisena hän ei tee mitään erityisiä kemiallisia kokeita vaan luottaa peruselementteihin: kuin shamaani konsanaan hän loihtii lähinnä vain ilmaa ja vettä ottaen ne tovereikseen matkalla kohti ikiaikaisen arvoitusta.

Julkaistua 552: Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Tänään kuulemma ilmestyi Forum Boxin 15-vuotisjuhlakirja, johon minulta oli tilattu haastattelujuttu – heinäkuussa istuin muutaman taiteilijan kanssa kapakassa. Tässäpä juttu:

Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Usein kuulee sanottavan, että ”taide on yksinäistä työtä”. Kirjailija kirjoittaa kirjojaan kammiossaan aluksi tyhjää sivua kammoten, kuvataiteilija haahuilee edestakaisin ateljeessaan seuranaan vain materiaalit ja pelottava valkoinen kangas – tai savinen kuutio vailla muotoa. 

Taidetta ei kuitenkaan olisi ilman kanssaihmisiä ja muiden kanssa tehtävää yhteistyötä, jolla on oma työnjakonsa. Yhdysvaltalainen taiteen sosiologi Howard S. Becker on todennut (Art Worlds, 1982): ”Kaiken inhimillisen toiminnan tavoin taiteelliseen työhön sisältyy ihmisjoukon, ja usein suuren joukon, yhteistoimintaa. Heidän yhteistyönsä kautta kuulemamme tai näkemämme taideteos syntyy ja jatkaa olemassaoloaan. Teoksessa näkyvät myös aina tuon yhteistyön merkit.” 

Howard S. Becker (s. 1928), eräs nurkkajumalistani.

Becker operoi taidemaailman käsitteellä ja on tutkinut tuon monimutkaisen yhteistyön ja työnjaon verkostoja ja rakenteita. Perusrakenteet ovat melko selkeitä: kaikki tiedämme, että suomalaisessa taidemaailmassa toimii taiteilijoiden lisäksi taidehistorioitsijoita, museoihmisiä, kuraattoreita, galleristeja ja kriitikoita. Tarkemmin asiaa ajatellen mukana olevia ihmisiä on kuitenkin paljon enemmän – Becker esimerkiksi siteeraa englantilaista kirjailijaa Anthony Trollopeta, joka muistelmissaan korostaa palvelijansa roolia kirjojen synnyssä. Palvelija keitti joka aamu Trollopelle kahvit, kun tämä aloitti päivittäisen työskentelynsä 05.30. Trollope totesi olevansa ”tälle miehelle enemmän velkaa onnistumisestaan kuin kenellekään muulle”. 

Napoleon Saronyn (1821–1896) muotokuva Anthony Trollopesta (1815–1882).

Vaikka taidemaailman rakenne onkin kohtuullisen selkeä, voi sen käytänteissä ja toiminnoissa tapahtua muutoksia. Kyse ei ole pelkästään kosmetiikasta, esimerkiksi siitä että komissaarit vaihtuvat titteliltään kuraattoreiksi, vaan toisinaan rajuistakin rakenteellisista muutoksista. Esimerkiksi musiikissa ja elokuvassa varsinaisen taiteellisen sisällön luojan rooli on nykyään usein siirtynyt alisteiseksi tuottajan roolille. Tuottajistakin on tullut tähtiä. Näin on käynyt kuvataidemaailmassakin: toisinaan taiteilijat tuskailevat sitä, että taidemaailman valta on hiljalleen siirtynyt kuraattoreiden käsiin, ja taiteilija saattaa olla pelkkä pelinappula, kun kuraattori yhteisnäyttelyä rakentaessaan luo ”omaa teostaan”. Kentän sisällä tapahtuu kuitenkin liikehdintää ja siirtymiä. Taiteilijakin voi toimia kuraattorina tai kriitikkona. Taiteilijat voivat myös ottaa osan keskeistoimintoja haltuunsa ja ryhtyä pyörittämään vaikkapa omaa näyttelytilaa tai galleriaa. Tällaiseen toimintaan keskittyviä osuuskuntia on syntynyt Suomeen viime vuosina jo useita. Edelläkävijänä tässä prosessissa on ollut Forum Box, joka juhlii jo 15-vuotista taivaltaan. Koko tuon ajan aktiivisena taidekriitikkona toimineena uskallan väittää, että juuri taiteilijavetoinen toiminta on tuottanut yleensä sitä kiinnostavinta sisältöä, osoittanut riskinottokykyä ja näyttänyt taidemaailmallemme uusia asioita ja tapoja tehdä niitä. Tämä koskee myös suomalaisen taidemaailman kansainvälistymistä, jota aikoinaan leimasi komissaarivetoinen virallinen kansallinen edustuksellisuus ja myöhemmin virallisten tahojen yritys muuttaa kuvataide silkaksi vientituotteeksi. Nyttemmin kiinnostavin kansainvälinen kulttuurivaihto tapahtuu taiteilijavetoisten residenssien ja ruohonjuuritason näyttelyprojektien avulla. Ilman tarpeetonta liturgiaa. Tässäkin Forum Box on pitänyt tuntosarvensa koko ajan herkkinä.
Taide voi olla ihanaa, sielua parantavaa tai jopa ylevää, mutta taidemaailma on aina myös täynnä vaikeita jännitteitä. Kuraattorien ja taiteilijoiden suhteissa voi olla kitkaa, galleristit saattavat pitää taiteilijoita liian kovissa pihdeissä, erilaiset päättävässä asemassa olevat henkilöt tai jopa klikit saattavat käyttää liikaa valtaa jakaessaan taiteilijoilla tarjolla olevia vähiä resursseja – esimerkiksi apurahojen tai arvonimien muodossa yhteiskunnan taholta tulevia myönteisiä sanktioita.

Taiteilijat joutuvat kamppailemaan vähistä resursseista, ja heidät onkin ajettu melkoiseen kilpailuasemaan. Toki on olemassa taiteilijoita, jotka listaavat kateellisina toisten taiteilijoiden saamia apurahoja ja kunnianosoituksia, toisinaan jopa julkisessa sanassa, mutta todellisuudessa puheet taiteilijoiden keskinäisestä kateellisuudesta ovat liioiteltuja. Taiteilijat tarvitsevat toisiaan. He tarvitsevat ateljeekritiikkiä, he tarvitsevat kokeneempien kollegoiden neuvoja monissa käytännön asioissa sekä myös taiteellisissa kysymyksissä. Eikä sovi unohtaa sitä, että nykyään myös nuoremmat saattavat opettaa vanhempia. Taiteilijat tarvitsevat eri-ikäisiä kollegoita sijoittuakseen taiteen tekemisen jatkumoon – toiset perinteisiin mukautuen, toiset vallankumouksia suunnitellen. He tarvitsevat myös toisiaan ottaessaan asioita enemmän omiin käsiinsä – kuten Forum Boxissa on tehty. He tarvitsevat myös kollegoitaan oman työnsä mielekkyyden vahvistamiseksi. Kansainvälisissä tutkimuksissa on kiistatta käynyt ilmi, että taiteilijan menestyksen mittarina kollegoiden parissa hankittu arvostus on lopulta se kaikkein tärkein – mitalien kiilto tai taloudellinen menestys on varsin pieni lohtu, kun olet yksin tai väärinymmärretty oman neroutesi kanssa. Hyvä taiteilija on todella hyvä taiteilija vasta kun muut taiteilijat häntä sellaisena pitävät.

***

Tapasin heinäkuussa 2014 eräässä Forum Boxin lähikapakassa neljä forumboxlaista taiteilijaa testatakseni edellä esittämieni väitteiden totuutta. Mukana oli kaksi kokeneempaa konkaria, Matti Peltokangas (s. 1952) ja Pekka Kauhanen (s. 1954), sekä kaksi vähän nuorempaa tekijää, Stiina Saaristo (s. 1976) ja Tommi Toija (s. 1974). 

Pekka Kauhanen, Taidepoliisi, 2006, Espoo.

Pekka Kauhanen (PK): Taustaksi voisi muistuttaa, että silloin kun Forum Boxia alettiin ideoimaan vuonna 1996, oli menossa aika voimakas gallerialiikehdintä: Galerie Artekia oltiin lopettelemassa ja David Hasan sekä Ilona Anhava suunnittelivat yhteisprojektina jotain jättinäyttelytilaa. Tuolloinhan gallerioita ei ollut niin paljoa kuin nykyään. Kain Tapperilta paloi tilanteessa päreet, ja mukana oli myös Pekka Pitkänen. Boxin alku olikin aika veistäjäpainotteista. Artek oli ollut kerroksissa, ja nyt kuvanveistäjät halusivat isot työt sisään – vaikka kuorma-autolla. Sitten ruvettiin neuvottelemaan kaupungin kanssa. Kari Poutasuon kautta taisi löytyä tämä vanha juustola. Siinä se oli! Mahdottoman hieno rähjä, karsea ja kylmä. Byrokratia oli aika hankalaa, varsinkin kun me taisimme olla ensimmäinen tämänmuotoinen taiteilijavetoinen osuuskunta. Tapperilla oli kuitenkin kattavat kontaktit. Opetusministeriö antoi poikkeuksellisen hyvän apurahan, missä Matti Hokkasen apu oli merkittävää. Me haalimme kasaan loput. Osapuilleen miljoona markkaa siihen meni, mutta kun avasimme vuonna 1999, velkaa oli nolla. Sitä ei kukaan usko, kuinka paljon teimme työtä. Talkoita oli koko ajan. Tapper oli moottori ja myös Pitkänen oli mukana koko ajan. Muutkin tulivat nopeasti mukaan: muun muassa Tapio Junno eri apulaisineen oli talkoissa. 

Matti Peltokangas (MP): Me tulimme vähän myöhemmin mukaan, mutta jouduttiin Tommin kanssa lakkaamaan heti lattiat. 

Matti Peltokangas on veistänyt myös kirveenvarsia.

Stiina Saaristo (SS): Minä tulin vuonna 2003. 

PK: Ja jos vielä mennään alun sisältöihin, saimme heti hyvän lähtölaukauksen yhteistyössä Kiasman kanssa, kun esittelimme Richard Serraa ja Anthony Caroa. 

Otso Kantokorpi (OK): Nythän teitä on jo osapuilleen 80 jäsentä. Onko rajat jo saavutettu? 

PK: On varmaankin, mutta meillähän on kaikkea isompaakin yhteistoimintaa: erilaisia tapahtumia, Tallinnan taideretkiä ja pikkujouluja. 

SS: Eikä niitä aktiivisemmin mukana olevia ole liikaa. 

TT: Meitä on varmaan parikymmentä. 

OK: Mutta mennään siihen yhteistoimintaan. Mikä ero tässä on normaaliin galleriaelämään? 

SS: Minulle ero on siinä, että eri-ikäiset kollegat tuovat toimintaan erilaista historian tuntua. Normaali galleriaelämä on jotenkin liikaa mukana taidemaailmaa nykyään leimaavassa kertakäyttökulttuurissa. Tässä saa olla aktiivisesti tekemisissä pitkän uran tehneiden taiteilijoiden kanssa, ja on hyvä nähdä, miten he luottavat tähän ammattiin, miten se kantaa. Tässä on hyvällä tavalla historiaa ja jatkuvuutta.

TT: Perinteet pysyvät yllä. Siinä asettuu historian jatkumoon, kun kuuntelee näiden vanhempien horinoita. On käytännön elämässäkin eroja. Toisinaan on raskasta olla aina päivystysvalmiudessa. Jos oven lukko menee rikki, jonkun meistä on hoidettava se. Mutta todellisuudessa talkoohenki ja yhdessä tekeminen on mukavaa.

OK: Taiteen kentän sosiologisissa tutkimuksissa puhutaan kentällä käytävästä valtataistelusta sukupolvien välillä. Teitä nuorempia kuunnellessa ihmetyttää se, että ettekö te halua vanhojen pierujen väistyvän. 

TT (hymyilee): No väistyyhän ne ihan luonnollisesti jossain vaiheessa. 

Kävin aikoinani Tommi Toijan työhuoneella haastattelemassa häntä.

MP & PK (yhdessä suin, hymyillen): No mehän ollaan jo väistytty. Ollaan siirrytty ystävä-osastoon. [Sekä Kauhanen että Peltokangas kuuluvat Forum Boxin ystävät -yhdistyksen Pro Boxin hallitukseen.] 

SS: Minulle tämä sukupolvien taistelu on vieras ajatus. Nuorilla nykymeno on keskenään paljon raaempaa. Näissä vanhemmissa on parasta se, että ei ole niin sairasta vertailua ja kilpailua. On hienoa nähdä, miten he ovat kasvaneet taiteeseen. On upeaa nähdä taiteilijoita, jotka on sinut itsensä ja tekemisensä kanssa eivätkä koe nuorempia uhkana. 

OK: Moni vanhempi kuvanveistäjähän on ollut mukana keskiajoilta alkaneessa ammattikuntamaisessa mestari–kisälli-perinteessä. Elääkö tällainen vielä? 

SS: Kyllä minäkin koen olevani tavallaan samassa perinteessä. Forum Box on ollut minulle tässä suhteessa merkittävä. Monet Boxin jäsenet ovat olleet opettajiani – esimerkiksi Susanne Gottberg. Siinä syntyy aika kiinteä suhde, vähän kuin mestarilla ja kisällillä. Koen sen samana. Ehkä minullakin on nuorempia kollegoita tuettavana sitten kun tästä vanhenen. 

Stiina Saariston duuneissa on ärtsyä voimaa. Left Over, 2011, värikynä.

MP: Meille kuvanveistäjille on ollut luonnikasta käyttää apulaisia. Omat kädet eivät aina riitä. 

PK: Me tarvitsemme yhteistyötä. 

MP (hymyilee): Vaikka verissä päin kilpaillaan, tehdään hyvillä mielin yhteistyötä. 

OK: Kenellä te itse olette toimineet apulaisina? 

PK: Aimo Tukiaisella, Kain Tapperilla. 

TT: Tapperilla ja Radoslaw Grytalla. 

MP: Heikki Häiväojalla ja vähän aikaa Tapperilla. 

OK: Entä omat apulaisenne? 

PK: Kerran kävi yksi, mutta ei siitä tullut mitään. Minun tekemiseni ei ole samanlaista kuin monen muun. 

MP: Minähän autan nyt Pekkaa. [Peltokangas avustaa Kauhasta Talvisota-muistomerkin toteuttamisessa.] 

PK: Isoa duunia on tehtävä yhdessä. Ei siinä omat kädet riitä. 

TT: Minulla on kavereita ja myös oma poika. Ja faijaakin käytän joskus metallihommissa. 

PK: Tuohan on enemmän kuin sata jänistä! 

OK: Kollegoiden tukea voi tarvita muissakin kuin käytännön asioissa. Entä sellainen asia kuin ateljeekritiikki?

 SS: Minä en jaksaisi olla tällä alalla, jos ei olisi muutamia kollegoita, joiden kanssa voin jakaa asioita. En siis oikeasti olisi enää tässä ammatissa. Sara Orava ja Kasper Muttonen ovat tässä suhteessa korvaamattomia. Ei se varsinaista ateljeekritiikkiä ole, mutta on taiteilijana olemisen stressit ja ongelmat on hyvä jakaa. Joskus puhutaan ihan duuneistakin, mutta lähinnä kyse on henkisestä tuesta. Toisinaan sitä haluaa myös keksittyään ja päätettyään jotain jakaa intoa ja saada aikaan kollektiivista innostusta. 

PK: Minulla on kotona oma kriitikko. [Viittaa Outi Pienimäkeen.] 

MP: Paras pitää ovet kiinni. 

PK: Aika vähän minä muilta kyselen. Mutta kun tekee jotain uutta, niin siinä vähän puntti tutisee. Pitää testata. Viimeksi Matin kanssa yhteisnäyttelyssä sanoin: ”Et sitten naura.” Ja Matti sanoi omasta työstään ihan samaa. 

TT: Minulle kelpaa myös maallikkomielipide. Kaverit saattavat työhuoneella heitellä kommentteja ja kysellä jotain. Silloin joudun miettimään duunejani. 

PK: Puhelinsoitot kollegoille ovat enemmän sellaisia, että mistä saa mitäkin tavaraa. 

MP: Nuoret saattavat joskus jopa soittaa, että miten tehdään kipsimuotti. Mutta vakavasti ottaen, minulle ohikulkijat ovat tärkeitä, asun ja työskentelen sellaisessa kylämäisessä yhteisössä. Kyllä minä kuuntelen sivullisia, seuraan reaktioita. 

SS: Minulle paperi on vaikeimpia juttuja. Siksi olen tuttu konservaattoreiden kanssa. 

PK: Valureita ei myöskään pidä unohtaa. He seuraavat alan teknistä kehitystä. Nyt olen ollut jopa VTT:n kanssa paljon yhteyksissä. On tutkittu haponkestävää ruostumatonta terästä. 

MP: Eikä saa unohtaa metallifirmoja, niillä on ammattitaitoa teollisuudesta. 

OK: Entä ripustaminen? Sehän toisinaan jopa ylikorostuu yksittäisten teosten sijaan, kun pohditaan näyttelyn onnistumista. 

MP: Joskus sitä tulee sokeaksi omille töilleen. Kollega saattaa ehdottaa, että tuota vähän siirretään ja tuon voisi ehkä poistaa kokonaisuudesta. Veistäjien kesken me teemme sitä aika paljon. 

PK: Junno pyrki siihen, että kaikki sisään ja että kaikki veistokset ovat yhtä hyviä. 

SS: Haluan luotettavan alan ystävän aina mukaan rakentamaan yksityisnäyttelyä. 

PK: Joillain on ollut jopa sekä kollega että museoalan ihminen. Minäkin haluan omaani vieraan silmäparin, vaikka se vain kävelisi läpi ja kertoisi tuntemuksistaan. 

TT: Minä teen mieluiten ripustuksen yksin, mutta minulla onkin enemmän sellaisia installaatiomaisia rakennelmia, jotka ovat kulloiseenkin tilaan suunniteltuja. 

MP: Minulla on myös suunnitelmat yleensä valmiina, mutta joissain pikkujutuissa kollegoiden kommentit saattavat puhdistaa ja selkeyttää. 

SS: Nyt kun aloin tarkemmin miettiä, apu on tosi tärkeää. Teokset ovat kuitenkin vähän kuin omia lapsia. Ei niitä näe enää samalla tavalla kuin muut ihmiset. 

PK: Kannattaa kuunnella kaikkia. Kuunnella ja kysellä. 

MP: Sitten on sellainen asia kuin valaistus. Valot ovat erittäin tärkeitä. Meillä Galleria Sculptorissa soitetaan usein Matti Nurminen laittamaan valoja.

Tässä sitä tarvittavaa yhteistyötä. Matti Peltokangas ja Matti Nurminen (s. 1947) ripustamassa.

  

OK: Taiteilijoiden suhdeverkostot ovat siis aika isoja ja puhelimen muistit täynnä tärkeitä numeroita. Mutta miten se tiivistyy tällaisessa Boxin kaltaisessa yhteisössä? Mitä Box on merkinnyt teille, nyt kun aikaakin on jo kulunut? 

SS: Minulle se on merkinnyt todella paljon. Voi jopa olla, että ilman Boxia olisin lopettanut koko taiteilijanurani heti koulun jälkeen. Ei se taidemaailmaan astuminen ollut helppoa. Olen vähän skeptinen luonne ja varsinkin taidemaailmaa kohtaan. Boxin arvot ovat sellaisia, jotka allekirjoitan. Se on yhteisö, johon kuuluminen on iso asia – varsinkin nuorempana, kun etsi omia rajojaan. Ja olihan se nuorena meriittikin. Se on arvostettu instituutio. 

MP: Meille jokaiselle on hyvä kuulua johonkin, varsinkin tällaiseen joukkoon. 

PK: Lähdin yhtään miettimättä heti mukaan kun Kain soitti. Mehän olimme jo Sculptorin alkuaikoina treenattu yhteisöllisyyttä, yhteisten asioiden ajamista. Tämä oli kuin jatkumoa, mutta vähän toisenlaista. Tästä tuli oma juttu. Ja nuorten kanssa on hauska olla, sitä ajattelee ensin että eihän ne osaa mitään, mutta kyllä ne sitten kuitenkin osaa. 

TT (hymyilee): Ei vielä ihan yhtä hyvin. Mutta kyllä se kuuluminen yhteisöön on tärkeintä. Ja ne arvot. Täällä raha ei ole kaikessa se peruslähtökohta. On tärkeää, että on hyvä tila, joka mahdollistaa asioita. Ja että se annetaan monenlaiselle taiteelle, ei haeta vain yhtä tiettyä myyvää linjaa. 

SS: Minusta tuntuu, että täällä suhtaudutaan taiteeseen tosissaan ja rehellisesti. Tässä joukossa koen taiteen tärkeäksi. Se otetaan vakavasti, vaikka ollaankin tietoisia nykyajan hörpötyksistä. Ollaan tietoisia, ollaan tosissaan. Täällä on asennetta. 

MP: On hyvä toimia yhteisön hyväksi. Ja miettikää nyt niitä hajuveden tuoksuisia gallerioita. Tässä on karhea luola, johon voi mennä, jossa työt on parhaimmillaan. Tämä on aito. 

SS: Nimenomaan aito. 

MP: Ja on se hauska katsoa, miten me saamme tämän toimimaan. Miten saamme tehtyä tilinpäätökseen valtavan määrän henkistä voittoa. 

PK: Minä haluaisin vielä painottaa sitä, että tämä lähti aika miesvaltaisena liikkeelle. Nyt mukaan on tullut viisaita naisia. He ovat tuoneet mukaan aivan toisenlaista näkemystä kuin meillä vanhoilla jäärillä on. Varsinkin tämä naisjoukkue on ollut hirveän tärkeä. 

OK (jää kuvanveistäjäennakkoluuloineen täysin sanattomaksi): – – –

Julkaistua 500: Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Tällainen tiedote tuli äsken rustattua. Olen ainakin itse nyt aika innoissani. Pertti Nisosen (s. 1953) uudet taiteilijamuotokuvat ovat selvästi innostaneet myös tekijäänsä. Tulkaa ihmeessä maanantaina Galleria Ortonin avajaisiin, jos tahdotte nähdä ison joukon hyväntuulisia taiteilijoita!

Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Pertti Nisonen (s. 1953) kiinnitti taidemaailman huomiota jo 1980-luvulla nuorena Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opiskelijana, jolloin Taide-lehti julkaisi useita hänen hienoja mustavalkoisia henkilötutkielmiaan taiteilijoista. 

Nisonen on sen jälkeenkin liikkunut taiteilijoiden kintereillä, ja esimerkiksi viitisen vuotta sitten hän teki kuvareportaasin Tattarisuon kiviveistämöltä, joka oli myös esillä kulttuuritalo Stoassa (kuvia osoitteessa www.nisonen.fi/reportage). 

Jorma Hautala.

Nyt Nisonen on palannut taiteilijoiden henkilökuviin. Yhteistyössä Galleria Ortonin kanssa hän on viime vuonna kuvannut 12 nykytaiteilijaa, jotka ovat vuosien mittaan esiintyneet galleriassa: mukana ovat Jorma Hautala, Outi Heiskanen, Pekka Kauhanen, Marika Mäkelä, Pirkko Nukari, Antti Ojala, Matti Peltokangas, Pekka Pitkänen, Päivi Sirén, Ossi Somma, Tarja Teräsvuori ja Anna Tuori. 

Juuri henkilökuvaus on ollut aina lähinnä Nisosen sydäntä. Hänelle prosessi on yhdessäoloa, keskustelua – jopa leikkiä ja hassuttelua, joka syntyy pitkän kuvaussession myötä. Luottamus kasvaa, ja vasta satojen otosten jälkeen saattaa syntyä se yksi, jossa kaikki loksahtaa paikalleen.

 Outi Heiskanen.

Galleria Orton – Orton invalidisäätiön kahvila  

Tenholantie 10, 1. Krs. 

Avoinna 3.2.–28.2., ma–to 7.30–17.00 ja pe 7.30–16.00. Avajaiset maanantaina 3.2. klo 17.00. Kaikki tervetulleita!

Lisätietoja:  

Sirpa Viljanen (lehdistökuvat) 

Invalidisäätiö Ortonin yhteyspäällikkö 

050-5364235 

sirpa.viljanen@orton.fi

Otso Kantokorpi 

Galleria Ortonin kuraattori 

045-1188508 

otso.kantokorpi@hotmail.com

Näyttelykuvia 856 & 857: Nuoria rääkkäämässä

Eilen oli tosi kiinnostava päivä. Aloitin Nuoren Voiman Liiton järjestämän taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssin – kolme kuusituntista lauantaita – vetämisen. Opiskelijoita oli kymmenen – ja heissä taattu sekä tuttu taideasioiden sukupuolijakauma: kaksi miestä ja kahdeksan naista:

Kysyin ensin Laura Laitiselta, että tarkoittaako intensiivikurssi sitä, että saan rääkätä oppilaita mielin määrin ja hän vastasi myönteisesti. Niinpä päätin tehdä työtä käskettyä ja antaa kunnolla tehtäviä.

Ensin pälätin jotain kriitikistä yleistä ja sitten laitoin seinälle Tapio Junnon (1940–2006) eroottisävyisen piirustuksen ja laitoin oppilaat pikakirjoittamaan (20 min. aikaa) oman tulkinnan ja arvotuksen teoksesta – kertomatta tekijää tai mitään taustoista. Ajattelin, että kontekstittomuus tuottaisi vaikeuksia kirjoittaa, mutta hyvinhän tuo näytti sujuvan. Tehtävää olin ajatellut vähän kuin äänenavaukseksi, ja kai se sellaisena toimi.
Sitten taas pälätin lisää, ja keskustelevainen ryhmä sai punaisen lankani hajoamaan koko ajan, mutta enpä usko, että sillä niin hirveästi on väliä, koska keskustelu sai näin sellaisia suuntia, jota oppilaat ilmeisesti halusivatkin. Sain kuitenkin käytyä läpi erilaisia taiteesta kirjoittamisen tekstityyppejä ja ennen kaikkea niitä tapoja, jolla ne solahtavat diskurssin eri uomiin ja miten ne jatkavat elämäänsä. Aloitimme lehdistätiedotteista eli aanelosista, joiden merkitystä esimerkiksi diskursiivisena tutkimusaineistona ei kannata lainkaan vähätellä. Puhuimme myös journalismin etiikasta, ja jaoin kaikille Journalistin ohjeet. 

*** 

Sitten lähdimme retkeilemään. Ensimmäinen kohde oli Galleria Heino, jossa oli Heta Kuchkan (s. 1974) ja hänen äitinsä Tuija Kuchkan (s. ?) piirustuksista ja videoista koostuva yhteinen näyttely Yritetään yhdessä vielä (14.9.–13.10):

Näyttely on aika vereslihainen ja vaikuttava ja sitä siten myös ajatuksia herättävä. Siksi päätinkin kiusata oppilaita ja antaa heille ankarat reunaehdot, jotka muistuttavat kriitikon arkista kurjuutta. Annoin heille tehtäväksi kirjoittaa päivälehteä varten pikkukritiikin: 1500 merkkiä eli vajaa liuska. Ja lisätehtäväksi annoin arvioon lisättävän raportin niistä omasta mielestä tärkeistä asioista, jotka jäivät sanomatta, koska tilaa ei ollut tarpeeksi.

***

Heinon jälkeen matkasimme Forum Boxiin katsomaan Pekka Pitkäsen (s. 1950) näyttelyä Rautakausi (6.–29.9.), johon olen elokuussa kirjoittanut lehdistötiedotteen ja josta Harri Mäcklin on kirjoittanut Hesariin arvostelun. Tehtävänanto oli ensin repiä minun ja Mäcklinin tekstit analyyttisesti auki ja vielä vertailla niitä keskenään. Sitten kunkin piti kirjoittaa omasta näyttelykokemuksestaan subjektiivinen raportti ja vertailla vielä omaa kokemusta Mäcklinin ja minun teksteihin.

Ai niin, näyttely oli juuri niin jylhän hieno kuin piti ollakin. Mutta luulenpa, että Mäcklin ja minä joudumme oppilaiden syynissä auttamattomasti liian kliseisen kielen käyttäjiksi. Uskon, että nämä älypäät kiinnittävät huomiota siihen, että olemme Mäcklinin kanssa kirjoittaneet vähän niin kuin Pitkäsestä pitääkin kirjoittaa ja samalla siis vailla mitään uusia tulokulmia.

***

Eikä tässä vielä kaikki. Kävelimme Hietalahdenrantaa takaisin kohti keskustaa ja katselimme OLOn – Pasi Karjula (s. 1964) ja Marko Vuokola (s. 1967) – teräspallukoita eli teosta Olo n:o 22 (2000), joka on siroteltu ympäri Hietalahden allasta. 

Tehtävänantona oli kirjoittaa normaali kritiikki, mutta siten, että erityishuomio kiinnitetään nimenomaan siihen, että kyseessä on kaupunkitilassa oleva julkinen teos, jonka kanssa meidän on elettävä ikuisuuksiin, eikä pelkästään esteettinen taideobjekti, joka voi herättää kirjoittajissa mitä tahansa runoja.
Nyt jään siis odottelemaan kolmea tekstiä, joita puramme kuukauden kuluttua.
Palaan asiaan.

Julkaistua 449 & Näyttelykuvia 855: Onko abjekti jo kuin nature morte?

Tuorein Taidekin (4/13) ilmestyi joskus viikolla – ja oli jo hautautumassa Berliinin matkan postiläjään. Kirjoitin siihen kolmesta Helsingin galleriaelämässä vähän tuntemattomammasta kuvanveistäjästä, joiden tuotanto herätti ajatuksia osaamisen, maneerin ja kehittymisen suhteista. Mari Ojala (s. ?), Ole Härmälä (s. ?) ja Johanna Havimäki (s. 1978) tulevat varmaan näkymään veistotaiteen kentällä, ja heidän tulevia murroskohtiaan tulee olemaan kiinnostava nähdä. Havimäen näyttelynkin olin näköjään unohtanut raportoida blogissa, mutta alla siitä siis joitain ajatuksia.

Johanna Havimäen näyttely Galleria Sculptorissa.

Onko abjekti jo kuin nature morte? 

Mari Ojala 

Galleria TILA, Helsinki 5.–25.8.

Ole Härmälä

Galleria Nunes, Helsinki 31.7.–18.8.

Johanna Havimäki

Galleria Sculptor, Helsinki 31.7.–18.8.

Kuvanveistossa eletään vireää aikaa, ja uusia tekijöitä on tulossa kentälle. Helsingissäkin nähtiin loppukesästä kolme ainakin miltei debytanttia. 

Mari Ojala on entinen kiviseppä, joka on ilmeisesti siirtymässä enemmän taiteen alueelle. On hän esitellyt kiviveistoksiaan aiemminkin, mutta nyt hän on siirtynyt kuvanveistäjä Pekka Pitkäseltä saamien oppiensa turvin pronssivaluun. Ole Härmälä on valmistunut Imatran taidekoulusta muutama vuosi sitten. Hän sekä veistää puuta että valaa pronssia – sekoittaen niitä myös toisiinsa. Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2009 valmistunut Johanna Havimäki on lisäämisen tai poistamisen sijaan kasaaja, joka liittyy readymade-maailmaan. Materiaalina tuoreimmassa – ensimmäisessä helsinkiläisessä – näyttelyssä toimivat vanhat takit.  

Ole Härmälän näyttely Galleria Nunesissa.

Nuoret taiteilijat, jotka joutuvat ehkä liikaakin todistamaan yksilöllistä luovuuttaan ja innovatiivisuuttaan, eivät yleensä pidä siitä, että heitä verrataan vanhoihin mestareihin. Katsojalle näin kuitenkin yleensä käy – tahtomatta ja usein väistämättä. Näin minullekin kävi näiden nuorten kohdalla. Ojala toi mieleeni heti Alberto Giacomettin ja Tapio Junnon, Härmälä koko suomalaisen vanhemman puuveistoperinteen, puhdetyöt ja jopa ITE-taiteen. ”Tykkään vuolla puukolla”, on Härmälä itsekin todennut. Yllättävintä on ehkä se, että näin käy jo ns. nykytaiteessakin. Havimäen nahkatakki-installaatiot toivat mieleeni heti voimakkaasti Kaarina Kaikkosen ja Kaisu Koiviston. Kun katsoin Havimäen nahkatakeista väännettyjä eläinhahmoja, tajusin yllättäen varsin konkreettisesti sen, että abjektista – alhainen ja torjuttu asia – on tullut kuin taiteellinen konventio, tyyliintynyt keino, joka on alkanut toimia ikään kuin itseään vastaan: jos ei abjekti ennen ”jäsentynyt osaksi kulttuurista järjestystä” (Anita Seppä), nyt se nimenomaan taiteen kautta jo tekee sen. 

Mari Ojalan näyttely Galleria TILAssa.

Postmoderni sallivuus on miltei poistanut kertaustyylit. Voisi ehkä todeta, että nykyään on erilaisten päällekkäisten kertaustyylien aika. Enkä minä ainakaan valita sitä. Katsojan on helppoa samastua monenlaisiin tyyleihin ja perinteisiin, ja minä ainakin nautin näistä nuorista veistäjistä. On hienoa, että Junnon koskettavat eksistentiaaliset teemat elävät ja että pronssia opetellaan valamaan muutenkin kuin mahtipontisten julkisten veistosten materiaalina. Ojalan herkät pienoisveistokset olivat koskettavia. On hienoa, että joku on vielä kiinnostunut puusta sen materiaalisten ominaisuuksien takia ja haluaa puukollaan löytää sielun niin materiaalista kuin ihmisen kuvasta. On hienoa, että ihmiset laitetaan katsomaan vastenmielisiä objekteja ja miettimään torjuntojensa syitä. 

On hienoa, että on perinteitä ja että niitä kunnioitetaan mutta myös haastetaan. Viimemainittu näillä nuorilla veistäjillä tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa vastaan. Sitä kutsutaan kehittymiseksi.

Julkaistua 438: Muodon synty

Kävin vähän aikaa sitten kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) luona Sipoossa. Syy oli se, että olin kirjoittamassa tiedotetta Pitkäsen tulevaan näyttelyyn (6.–29.9) Forum Boxissa. Teksti näkyi jo ilmestyneen Boxin verkkosivuilla, joten laitetaan se jo tähänkin:

Muodon synty

Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) on tullut tunnetuksi jyhkeistä, vähäeleisistä ja virtuoosimaisesti patinoiduista veistoksistaan, jotka viittaavat ihmiskunnan määrittelemättömään menneisyyteen: toteemien, merkkien, kilpien, haarniskojen syntyyn. Hänen veistoksiaan onkin verrattu kulttiesineisiin. Niiden meditatiivinen luonne ja merkityssisältöjen sinänsä varsin yksinkertainen – mutta juuri yksinkertaisuudessaan jylhän voimakas – tihentymä ovat aina saaneet katsojan pysähtymään, pohdiskelemaan ja hiljentymään.

Pitkänen jatkaa tuotantoaan osin samoilla linjoilla, mutta uusissa miltei kaksiulotteisissa teoksissaan – reliefeiksi niitä voisi varmaan nimittää – hän tuntuu jatkavan tutkimusmatkaansa merkkien ja arkkityyppien taakse: on kuin hän olisi päässyt alueelle, jossa arkkityyppi on syntymäisillään. Olisiko niin, että Pitkänen on etsimässä niitä hetkiä, jolloin yhteisesti jaetut sielunsisällöt ovat juuri hakemassa muotoaan? Tuntuu siltä, että pitkän kokemuksen omaava veistäjä ei ole koskaan ollut näin intiimi: teoksissa puhuvat tummansävyiset tunteet, joilla kaikilla ei tunnu olevan vielä nimiäkään. Samalla mukana on kuitenkin kauneus: Pitkäsen suvereeni herkkyyden ja käsityöläisyyden tarkkuuden jo sinänsä jännitteinen yhdistelmä tuo teoksiin mukaan oman tasonsa.

Taidehistorioitsija Liisa Lindgren totesi aikoinaan Pitkäsen arkkityyppisistä teoksista, että ne ”sulkeutuvat itseensä eivätkä avaudu tilaan”. Uusimmissa töissään Pitkänen on rikkonut tämän mykän eleettömyyden. Miltei kaksiulotteiset teokset ikään kuin avaavat tuota meditatiivisuuteen johtavaa suljettua ja tiheää esineiden maailmaa. On kuin Pitkänen olisi repinyt merkkejä auki ja levittänyt ainesosat katsojan nähtäväksi: tällaisia tunteita merkkien ja rituaalisten objektien takana on. Ne ovat aina saaneet jonkin tietyn muodon, mutta nyt taiteilija uskaltautuu esivaiheeseen: tällaisia rakennusaineksia muodossa on ollut, tällainen vaikeasti määriteltävä ja hahmoton aines on saatettava muotoon.

Luulen, ettei Pitkänen ole koskaan ollut näin tunnustuksellinen ja omaelämäkerrallinen.

Näyttelykuvia 835: Pronssi elää

Torstaina kävin vähän hiljaiseloksi jääneessä TILA galleriassa (hiljaiselosta kertoo sekin, että gallerian kotivisuilla on tätä kirjoitettaessa vieläkin vain edellisen näyttelyn tiedot – siis ensimmäinen viikko uutta näyttelyä on jo mennyt). Näin ei galleriaa saisi hoitaa. Siellä on kuitenkin usein aika kiinnostavia näyttelyitä.
Nyt esillä on Mari Ojalan (s. ?) pieniä pronssiveistoksia, Kulkijan hiljaisuus (5.–28.8.):

Ojala on taustaltaan kiviseppä, mutta taitaa veistotaide viedä vähän mukanaan. Eikä syyttä. Sympaattinen näyttely kertoo siitä, että lahjoja on. Joissain kohdin esikuvat tulevat aika voimakkaasti esiin – Tapio Junnon (1940–2006) eksistentiaalisen angstit tulevat nimittäin monen teoksen kohdalla varsin voimakkaasti mieleen, mutta toisaalta pieni koko ja herkänrobusti jälki ovat myös ihan omansalaista. Ojala on onnistunut herkkyyden ja tunteiden tihentymän yhdistämisessä.

Toinen tie, 2013. 

Olen myös sen verran vanhanaikainen, että ilahdun aina, kun näen nuorempia pronssiveistäjiä – pronssi kun on nykytaiteen riennoissa käynyt vähän epäseksikkääksi, ja silti sillä on taidehistoriallisen latauksensa lisäksi paljon mahdollisuuksia: harva veistomateriaali on jo materiaalisilta ominaisuuksiltaan niin taipuvainen laajalle ja voimakkaalle tunnerekisterille.
Sitä paitsi on hienoa, että käsityöläisperinne pysyy yllä. Tämä nuori veistäjä, joka alla olevassa kuvassa valvoo näyttelyään viimeisinä kesäpäivinä ulkona lukien, on myös opetellut – soppaan on vanhan mestari-kisälli-perinteen mukaisesti sotkeutunut kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) – valamaan itse:

Suosittelen siis retkeä Kalevankadulle.