Julkaistua 485: ITE-taiteen vuodet

Viime viikolla ilmestyi 1/2-lehden ITE-teemainen numero (2/13), johon minulta oli pyydetty juttu Maahengen julkaisemista ITE-taiteen vuosikirjoista. Tässäpä se:

ITE-taiteen vuodet

ITE rajoilla, 2001, päätoimittaja Seppo Knuuttila

ITE käsillä, 2003, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE paikalla, 2004, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE hengessä, 2006, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE lakeuksilla, 2006, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE korvessa, 2007, päätoimittaja Pirjo Immonen, Elina Vuorimies
ITE jokivarsilla, 2008, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE vaaroilla, 2010, päätoimittaja Seppo Knuuttila, Minna Tuuva 
ITE keskellä, 2010, päätoimittaja Marjo-Riitta Simpanen 
ITE Art in Finland, 2011, päätoimittaja Seppo Knuuttila
ITE kaakossa, 2013, päätoimittaja Minna Haveri 
ITE Lapissa, tulossa joulukuussa 2013, päätoimittaja Minna Haveri

  

Maahenki Oy aloitti vuonna 2002 Nykytaiteen vuosikirjan julkaisemisen. Niteitä on ilmestynyt kaikkineen jo yhdeksän – kymmenes on tätä kirjoitettaessa painossa. Vuosikirjalle tutussa ulkoasussa on ilmestynyt myös kaksi erillisteosta: uskonnolliseen ITE-taiteeseen keskittynyt ITE hengessä (2006) ja englanniksi ITE-taidetta esittelevä ITE Art in Finland (2011). Vuosikirjoista on muotoutunut pitkälti maakunnallisia kartoituksia, mutta sarjan kaksi ensimmäistä nidettä, ITE rajoilla (2002) ja ITE käsillä (2003), antoivat esimerkkejä erilaisista näkökulmista ja toki myös määrittelyvaltaa käyttäen paaluttivat taide-elämämme keskiöön yhtäkkiä pulpahtaneelle ilmiölle oman alueensa. Taidehistoria on tottunut luokittelemaan taiteilijoita ja tyylisuuntia, mutta rajanveto ei ole helppoa – sama koskee ITE-taidetta, jossa myös riittää harmaata aluetta akateemisen taiteen ja kansanomaisen taiteen välimaastossa tai toisaalta kansanomaisen puhdetyön ja ”puhtaammaksi” taiteeksi nimettävän alueen rajoilla. Onhan esimerkiksi loimaalainen taiteilija Alpo Jaakola (1929–1997) taustoiltaan täysin akateeminen taiteilija, mutta hänen hurja patsaspuistonsa Loimaalla toi hänet luontevasti mukaan ITE rajoilla -kirjaan.
ITE-taiteen rajat ovat de facto piirtyneet sitä mukaa, kun kirjallisuutta on ilmestynyt ja suosittuja näyttelyitä on järjestetty. Pelkkä termi ’ITE-taide’ on projektin myötä tullut jo osaksi arkisuomea. Ns. tavallisetkin ihmiset tietävät osapuilleen mitä he tarkoittavat puhuessaan ITE-taiteesta – vaikka suomenkielinen Microsoft Word ei sanaa vielä osaakaan tarjota.

Julkaistuja kirjoja ja pidettyjä näyttelyitä riittää jopa niin paljon, että silloin tällöin tulee mieleen kyllääntymispisteen löytymisen vaara. Kuinka paljon taide-elämään vielä voi mahtua ITE-taidetta? Kuinka kauan siihen jaksetaan suhtautua pelkästään hyväntuulisen myönteisesti? 

Oma reaktioni on ollut ITE-taiteen kentän kriittisen tarkastelun lisääminen. Sosiologissävyisenä kriitikkona olen aina ollut kiinnostunut vallasta ja sen rakenteista – erityisesti määrittelyvallan kartoittamisesta. Tässä suhteessa ITE-vuosikirjat tarjoavat hedelmällistä materiaalia. Sieltä ne määrittelyvallan käyttäjät nimittäin nousevat: hankkeen keskeinen taustapiru, Maahengen kustantaja ja taiteellinen johtaja Liisa Heikkilä-Palo, ympäri Suomea ITE-taiteilijoita käsiinsä etsinyt ja haastatellut taiteen tehosekoitin Erkki Pirtola, lukuisia ITE-taiteilijoita ja heidän teoksiaan kamerallaan tallentanut kuvataiteilija Veli Granö, aiheesta ensimmäisen suomalaisen väitöskirjan (Nykykansantaide, Maahenki 2010) tehnyt Minna Haveri ja perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila, joka on toiminut vuosikirjasarjan niteistä kuusi ja kirjoittanut useita artikkeleita aiheesta.
Muun muassa näillä voimilla ja osittain juuri vuosikirjoilla ITE-taidetta on kammettu taide-elämämme keskiöön, ja siinä on myös onnistuttu hyvin: merkittävät museot Kiasmaa myöten ovat esittäneet ITE-taidetta, ja saipa ITE-taiteilija Veijo Rönkkönen jopa Suomi-palkinnon vuonna 2007.
Vallankäyttö ja määrittelyvallan käyttö – varsinkin kun on kyse taiteesta, merkityksellistämisen prosessista par excellence – on aina syytä kartoittaa ja tunnistaa. Sitten sitä voi alkaa arvioida. 

Hyvin tätä työtä on tehty, eikä näihin kirjoihin oikeasti edes kyllästy. Taidekäsityksemme on laajentunut ja demokratisoitunut. ITE-taide ei myöskään ole näiden kirjojen kautta mikään pelkkä freak show tai paternaalinen ristiretki kansan pariin – kriittinen asenne kentän rakentumista kohtaan on myös ollut esillä. Näin esimerkiksi esteetikko Yrjö Sepänmaa ITE käsillä -kirjassa (2003): ”Kiinnostavaa olisi kuitenkin myös esteettisyyden värittömämpien ja huomaamattomampien ilmenemismuotojen esille ottaminen – sen, minkä puitteissa kuriositeetti on kuriositeetti”. Muitakin kriittisiä näkökulmia on nostettu esiin – esimerkiksi ITE käsillä kysyy myös naisen paikkaa nykykansantaiteessa Anna-Maria Ihatsun suulla: ”ITE-julkaisuissa esitellyt nykykansantaiteen työt vaikuttavat hyvin ’miehisiltä’.” 

Näissä ongelmissa on epäilemättä vielä työsarkaa, mitä myöhemmät osat ovat jo tehneetkin, mutta esimerkiksi se, että sarjassa on ilmestynyt jo 11 nidettä täynnään uusia ja yllättäviä taiteilijoita, murskaa jo pelkällä volyymillaan taipumuksen nähdä näitä yksilöllistä luovuuttaan ilmaisevia taiteilijoita vain pittoreskeina poikkeusyksilöinä. Silkalla volyymillaan tämä kumuloituva dokumenttimateriaali pakottaa näkemään ITE-taiteen kaikessa anarkistisuudessaan ja hahmottomuudessaankin jonkinlaisena kokonaisuutena, ilmiönä jolla täytyy olla luomisen ja taiteen ymmärtämisen kannalta mittava merkitys. 

Kun kyse kerran on taiteesta, joka aina näyttää joltain, herää luonnollisesti kysymys myös siitä, miltä sen esittäminen näyttää. Maahenki on kustantamo, jolla on omalaatuinen, varsin voimakas ja tunnistettava visuaalinen ilme. Kuinka paljon tällä on merkitystä siihen, minkälaisen kuvan muodostamme ITE-taiteesta? Miltä ITE-taide näyttää juuri näin välitettynä? Voisiko se olla toisennäköistä? Veli Granö, joka on loistelias valokuvaaja, on kuvannut loputtomasti kansantaiteilijoita ja heidän töitään. Toinen valokuvataiteilija, Ritva Kovalainen, on yhtä loistelias taittaja, jonka käsialaa sarjan kaksi ensimmäistä nidettä ovat ja joka on myöhemminkin ollut mukana ja joka loi siis omalta osaltaan suunnan tavalle, miten ITE-taidetta visuaalisesti esitellään. Kuinka paljon me katsomme ITE-taidetta heille ominaisen estetiikan kautta? Kuinka paljon heidän visuaalinen tarkkuutensa ja ääritietoinen visuaalinen lukutaitonsa vaikuttaa usein visuaalisesti paljon vähemmän tarkan taiteen esittelyyn? En osaa antaa vastauksia, mutta haluan edes pitää kysymyksen vireillä. 

”Ei kukaan ollut aikaisemmin ajatellut visuaalista taideilmaisua tältä kannalta”, muisteli Liisa Heikkilä-Palo ITE kaakossa -kirjassa (2013). 

Nyt on toistakymmentä vuotta ajateltu. Ja hyvin onkin. Lienee niin, että monumentaalinen ITE-julkaisujen sarja on kansainvälisestikin ainutlaatuinen saavutus. Vähän samalla tavalla hullu hanke kuin monen ITE-taiteilijan megalomaaniset projektit.

Otso Kantokorpi 

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko, joka silloin tällöin hellittelee ajatusta harrastelijanykytaiteilijaksi ryhtymisestä. ITE-taiteilijaksi hän taitaa olla liian tietoinen taiteen kentästä.

Näyttelykuvia 275 & 276 & 277 & 278 & 279 & 280 & Luettua 66 & 67: Taas liikaa samalle päivälle...

Perjantaina vähän liian ahkera näyttelyiden kiertäminen vain jatkui.

Valokuvagalleria Hippolytessä oli Jaakko Ruuskan (s. 1981) On Strange Grounds (7.–30.1.). Melkein pitää pyytää anteeksi adjektiivia, mutta minusta näyttely oli jotenkin viehättävä:

Antropologissävyisesti Ruuska esittää japanilaiseen kulttuurin liittyen erittäin perustavan kysymyksen: "Mihin katseeni tarttuu, kun en ymmärrä näkemieni asioiden kulttuurisia merkityksiä?" Tähän hän yrittää vastaa pienillä digikuvillaan ja yhdellä – tosin ehkä vähän perusteettoman kömpelöllä – kaitafilmillä, jossa puolestaan tutkitaan ruumiin ja tilan suhdetta vieraassa kulttuurissa. 

Ruuska esittää varsin vaikuttavasti kysymyksen, joka meidän kaikkien pitäisi kysyä iseltämme aina, kun olemme vieraassa kulttuurissa.

Perusasioiden äärellä siis ollaan – ja niitähän meitä on käsketty oppimaan.

***

Hippolyten studiossa oli Hollannissa vaikuttavan tutkijan ja taiteilijan Kaisu Kosken (s. 1975) Pharmakon (7.–30.1.), joka käsitteli lääkejäämien kiertokulkua vesistössä. Vähän sellaiseksi pienenpuoleiseksi eleeksi näyttely jäi, mutta video oli hienosti toteutettu: 

***

Jos joku ihmettelee, että eikö tällaisen blogin miltei päivittäinen kirjoittaminen ole toisinaan aika puuduttavaa, niin oikeassa hän on. Onneksi siihen on lääkkeitä. 

Siis mainoskatko: tätäkin kirjoittaessani kuuntelen koko ajan levyä, jolla esiintyy minulle aiemmin tuntematon soul-laulaja. James Carrin (1942–2001) kaikki vuosien 1964–70 aikana julkaistut singlet kokoava CD The Complete Goldwax Singles (Kent 2001) on aivan fantastinen:

Ihan syyttä suotta en nosta tätä esimerkkkiä esiin, sillä esimerkiksi Vladimir Kopteffin näyttely herätti omalla tavallaan aivan samanlaisia kokemuksia kuin Carrin levy. Jonkun täytyy aina koota yhteen ja esitellä yleisölle näitä vähemmän tunnettuja mestareita. Ja toisinaan ne tuottavat pienen satorin taikka rock-kielellä kolahduksen, siis vaikeasti määriteltävän voimakkaan taide-elämyksen. Näin kävi Carrin kanssa ja näin kävi Kopteffinkin kanssa. Onneksi perikunta on julkaissut muistonäyttelyn yhteydessä myös Kopteffin tuotantoa esittelevän kirjan:

 

Kirja ei ole ihan viimeisen päälle toimitettu ja esipuhekin jää turhan vaatimattomaksi, mutta on siihen kuitenkin kuvattu kattavasti Kopteffin tuotantoa, joten se tulee kirjahylllyssä elämään niin, että aina silloin tällöin on mahdollista palata Kopteffiin, kun haluaa pohtia suomalaisen konstruktivismin vaiheita. Sis kaikessa vaatimattomuudessaan ihan tärkeä kirja.

***

Galleria Katariinassa oli yhdysvaltalaissyntyisen, Vapaasta Taidekoulusta pari vuotta sitten valmistuneen Enoch Bergstenin (s. 1979) piirroksia nimellä New Day Rising (12.–30.1.). Vähän sellaista vaistonvaraista ja entisaikaista puhelinpiirtämistä (silloin kun pöytäpuhelimia vielä oli) muistuttavaa jälkeä, jossa pisteet ja viivat leviävät omaa tahtiaan:

Välillä jyvä löytyy ja välillä vähän niin kuin ei. Kiinnostavan tuntuinen taiteilija kuitenkin.

***

Galleria Duetossa oli Heta Kanasen (s. 1953) näyttely Hiljainen vesi (13.1.–6.2.):

Luonnosta ja vuodenkierrosta ponnistava kuvasto oli ihan kelpoa ja osaavaa, mutta värit menivät toisinaan vähän makean puolelle. Vähän liian sieväksi kokonaisuus jäi ainakin minun makuuni. 

***

Galleria Brondassa ei ole paljoa viime vuosina tarvinnut käydä – niin sieväksi ja pikkuporvarilliseksi tuon aikoinaan niin tärkeän ja jopa vähän avantgardistisenkin gallerian linja on vuosien saatossa latistunut. Mutta kyllä sen tarjontaa kannattaa seurata. Nytkin siellä oli yllättäen Alpo Jaakolan (1929–1997) näyttely, jota vähän koomisen suurellisesti nimitettiin Retrospektiiviksi (12.1.–6.2.). Oikeastihan kyseessä on vain sekalainen kokoelma myyntiin laitettua jäämistöä eikä millään erityisellä näkökulmalla varustettu harkittu kokonaisuus, mitä retrospektiiviltä voisi vaatia. Mukana oli kuitenkin ihan kiinnostavia maalauksia ja pari hyvää veistosta – mutta kyllä on todettava, että aika epätasainen Jaakola oli: väliin itsekriitikin puute on antanut tulla läpi ihan silkkaa roskaa, josta nytkin oli näytillä pari esimerkkiä.

Nimetön ja ajoittamaton hirsiveistos ja ajoittamaton maalaus Aurinko.

***

Ja aivan niin kuin torstainakin perjantain taidepäivä huipentui avajaisiin. Galleria Heinossa avattiin Antti Tantun (s. 1963) näyttely (15.1.–6.2.). Tanttu jatkaa aikaisemmilla linjoillaan, mutta tuntuupa tuo lähestymistapa kestävän. Tantun teosten intensiteetti on tosi voimakas, ja niitä voi surutta lähestyä erilaisista alitajunnan ja eksistentiaalisetn tuntemusten näkökulmista. Varsinaisia symbolisia avaimia ei ehkä kannatakaan etsiä, mutta voi sitä muistella vaikka lapsuuden satuja ja niiden herättämiä tunnetiloja ja visuaalisia mielleyhtymiä.  

Yhden tulokulman Tantun teoksiin tarjoaa taidehistorioitsija Hanna Johansson näyttelyn yhteydessä julkaistussa luettelossa:

 

Aika voimakkaasti hän näkee Tantun työt "traagisen elämäntunnon synnyttäminä". Niissä on epäilemättä runsaastikin sellaisia elementtiejä, mutta Johanssonin tekstissä se taitaa vähän korkeafilosofisesti ylikorostua – samoin kuin se, että Tanttu olisi jotenkin erityisen leimallisesti "modernin jälkeinen taiteilija". Minulla on puolestani sellainen tunne, että juuri Tantun tuotannon kaltaiset työt tekevät tuon lineaarisen erottelun pikkuhiljaa tarpeettomaksi. 

Mutta hieno näyttely Tantulta jälleen kerran.

***

Ja nyt lopetan tältä päivältä kuvataiteen harrastamisen kokonaan. Kuuntelen keskittyneesti James Carrin toisen albumin A Man Needs a Woman (1968) – tai siis sen bonusraidoilla varustetun uusintajulkaisun CD:nä (Kent 2003):

Ja jos haluatte kuulla miltä soul kuulostaa kun se tosi deep, tässä on tarjolla YouTubesta Carrin kuuluisin klassikko The Dark End of the Street (1967). Ja jos oikein innostutte, tässä albumin nimiraita A Man Needs a Woman (1968). Ja jos ei riitä, niin sitten vain levykauppaan.