Julkaistua 766 & Näyttelykuvia 1034: Kristitty kommunisti

Viikko sitten Galleria Ortonissa juhlittiin kuvanveistäjä Ossi Somman (s. 1926) 90-vuotijuhlanäyttelyä (2.–27.5.). Sunnuntaina ripustettiin ja maanantaina avattiin – ja mestari tikissä mukana molemmissa. Avajaispuheen piti sijastani Pirkko Lahti – ja hyvin puhuikin. Tässä esittelyni Ossista gallerian verkkosivuille:

Kristitty kommunisti

Kuvanveistäjä Ossi Somma (s. 1926) juhlistaa 90-vuotista taivaltaan pienimuotoisella retrospektiivilla Galleria Ortonissa. Mukana on teoksia peräti seitsemältä vuosikymmeneltä.

 

Pronssi painaa, mutta onneksi paikalla oli kaksi väkivahvaa kuvanveistäjää, Pekka Kauhanen (s. 1954) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Olavi Pajulahti (s. 1944), Sirpa Viljanen ja Paula Nurminen (s. 1969) valvovat tarkasti.

Ossi Somma on iso lempeä mies, josta henkii rakkaus rauhaan ja kanssaihmisistä välittämiseen. Hän on koko uransa ajan ollut tinkimättömän yhteiskunnallinen taiteilija – mutta on samalla onnistunut luovimaan menestyksekkäästi taidemaailmaa aikoinaan vaivanneissa puoluepoliittisten taisteluiden karikoissa. Somma on silti puolensa valinnut: hän on ihmisen puolella – kulutuskapitalismia, riistoa, ahneutta, vihaa ja sotaa vastaan. Itse hänellä on ollut usein tapana nimittää itseään ”kristityksi kommunistiksi”.

 

Mestari valvoo ripustamista samppanjalasi kädessään.

Toisin kuin monet avoimesti poliittiset taiteilijat, Somma on taiturimaisesti välttynyt ahtaalta lokeroinnilta. Yksi selitys lienee se, että hän on veistäjänä tavattoman monipuolinen. Hän on kuin hybridi, jossa yhdistyvät klassisen veistotaiteen plastiset ihanteet ja ITE-taiteen rajaton mielikuvitus ja räyhäkkyys. Hänen tuotannossaan näkyy jälkiä yhtälailla Auguste Rodinin ekspressiivisyydestä kuin 1950-luvun klassista perinnettä ja nykyaikaa yhdistäneestä italialaisesta kuvanveistosta. Somma täydensi suomalaisia opintojaan ja epäilemättä taidenäkemystäänkin myös venäläisen realismin keskeisessä opinahjossa, Repin-instituutissa Leningradissa vuosina 1966–67. 

Somma ei koskaan ole ollut mikään yksinäinen taiteilijanero vaan on tottunut myös yhteistyöhön: 30 vuoden yhteistyö veistäjäkollegoiden Reijo Paavilaisen ja Pertti Mäkisen kanssa on tuottanut ties kuinka monta palkintosijaa veistoskilpailussa. Palkintosijoja hän on kahminut yksinäänkin.

 

Sinikka-vaimo, Ossi ja Galleria Ortonin Seppo Seitsalo jatkoilla – Nokian poikia molemmat. 

Somman mittavin – tai ainakin eniten tekijänsä näköinen – saavutus on ehkä kuitenkin hänen kotinsa ympärille muotoutunut veistospuistonsa ja pysyvä näyttelynsä Kulutusyhteiskunta muuttuu Danten helvetiksi. 

Somman taiteilijanlaadusta pääseekin parhaiten perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea huikea pysyvä näyttely, joka on avoinna vieraille aina. Puistossa voi kävellä koska tahansa, ulkorakennuksiin voi mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. Ympäristöön levittäytyvät lukemattomat eri tekniikoilla toteutetut veistokset luovat dantelaisen helvetin maailman, jossa on usein mukana sarkastista huumoria. Useissa veistoksissa on mukana Somman keskeinen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia.

Surullista on tietenkin se, että Somman 1950-luvulta alkanut taistelu on edelleenkin ajankohtaista. Ensimmäinen tuoliveistos, vuonna 1954 valmistunut asunnotonta alkoholistia tyhjässä tuolimeressä kuvaava veistos Unohdettu olisi voitu tehdä tällä viikolla tätä päivää kuvaten. 

Viimeinen kuntourheilija pyöräilee Ossin pihapuussa.

Näyttelykuvia 742 & Julkista taidetta 63 & Katutaidetta 91: Retki Kankaanpäähän

Ja rästien purku jatkuu. Kuun vaihteessa (31.8.–1.9.) tein retken Kankaanpäähän. Minut oli jostain syystä kutsuttu Satakunta-päivään puhumaan, ja aiheeni oli: "Taiteen paikka tänään". Joku muu oli keksinyt otsikon. Tein työtä käskettyä ja matkasin sinne ja puhuin jotain, jota en enää oikein muista. Juhlavaa oli, liput ja kaikki ja yksi ministerikin puhujana:

Asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru puhuu.

Vähän absurdilta koko homma tuntui, koska en oikein ymmärtänyt koko päivän funktiota, paitsi että kaikki puhujat halusivat tuntea ylpeyttä satakuntalaisuudestaan tai kytköksistään Satakuntaan. Selllaista aasinsiltaa minä en keksinyt lainkaan, joten yritin vain puhua taiteen merkityksestä yleisellä tasolla. Alan kuitenkin tuntea itseni jo varsinaiseksi puhuvaksi pääksi, mikä ei aina ole hauskaa.

Sitten mentiin kaupungintalolle lounaalle, ja taisin olla ainoa mies ilman pukua. Haahuilin talossa ja tutkin seinien taidetta. Yhden oikein kiinnostavan uuden tuttavuuden löysin, Ensio Lambergin (1922–1986), jolta oli komea maalaus aulassa:

Valtuustosalissa minua vähän nauratti, kun kylän suuri poika oli jo aktiiviaikanaan saanut pystin – ja vähän isomman sellaisen – salin nurkkaan. Tässä Pertti Mäkisen (s. 1952) näkemys Kauko Juhantalosta:

Kaupunginhallituksen kokoushuoneen seinää koristi Kauko Räikkeen (1923–2005) tiilireliefi (1967):

Kokouspaikkamme eli Koulukeskuksen edustaa koristi puolestaan Lauri Räikkeen (s. 1953) betoniveistos Kaverukset (1976):

Tätä se nepotismi teettää. Kyseessä on siis Kauko Räikkeen poika. Kyllä tuo betoniveisto on vaikea laji. Tekisi joskus mieli järjestää yleisökilpailu aiheesta "Montako hyvännäköistä betoniveistosta Suomesta löytyy?".

Onneksi vieressä oli pyöräteline:

Ja sitten Kankaanpään taidekoululle avajaisiin. Neljännen vuosikurssin grafiikanopiskelijoilla oli yhteisnäyttely Kuuden Kupla (1.–21.9.), jossa nuoret taiteilijat esittelivät monipuolisesti osaamistaan. Melko perinteistä jälki kuitenkin oli, enkä kovin suuria yllätyksiä löytänyt:

Mutta ehkä outo päivä oli vienyt jo vähän mehutkin. Siksi tyydyinkin vetäytymään keskustan ulkopuolelle Kankaanpään kuntoutuskeskukseen, mistä minulle oli varattu huone. Vaan enhän sielläkään päässyt taidetta karkuun. Aulassa oli Juhani Tarnan (s. 1937) jättikkoinen maalaus – varsin hieno itse asiassa, ottaen varsinkin huomioon paikan laadun:

Ja pitkällä käytävällä huoneeseen tuli oikein hyvä olo, kun näin yksinäisen taideteoksen:

Tarkempi tutkimus nimittäin osoitti, että kyseessä oli virolaisen taidegraafikon Virge Jõekaldan (s. 1963) vedos, ja minähän olin juuri ollut avaamassa Virgen näyttelyä Galleria Ortonissa. Maailma oli siis taas pieni. Sitten nukahdin iloisesti.

Seuraavana päivänä olin taas puhuvana päänä, kun kävin taidekoululla puhumassa oppilaiden kanssa. Kun yritin saada ohjeistusta, minulle sanottiin, että "puhu mistä vain". Ja minähän puhuin mistä vain – lähinnä taiteesta ja sen opiskelusta – ja tunnelma oli oikein hyvä. Oppilaat olivat aktiivisia, ja saimme puhuttua ihan oikeaa asiaa paljon. Taidekouluissa on muutenkin aina hauska käydä nuuhkimassa tunnelmia:

 

Sitten katselin vähän ympärilleni kylillä. Siellä törmäsin taas Juhani Tarnaan, joka on vähän Bauhausiin viittaavan taustansa mukaisesti laajentanut työtään myös staflia-maalauksesta:

Ei huono.

Ja oli kylillä katutaidettakin. Vierekkäin oli Mikko Myöhäsen (s. 1975) luvan takaa tehty...

... ja sitten ihan aito anonyymi:

Varsin hauska retki siis.