Julkaistua 810 & Näyttelykuvia 1056: Kun isä kuolee juovuksissa

Lisää rästejä. Tässä maaliskuun kolumnini Kansan Uutisista. Linkkasin sen silloin jo lehden kautta, ja se herätti järkyttävän vilkkaan fb-keskustelun. Nyt se on sitten hillottu blogiinkiin. Didrichsenin taidemuseon näyttely on muuten vielä päällä, aina 28.5. saakka. Joten sinne joukolla!

Kun isä kuolee juovuksissa

Eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Kaarina Dromberg (kok.) ehdotti vuonna 2006, että Suomeen pitäisi laatia kulttuurikaanon – lista keskeisimmistä suomalaisuutta määrittävistä taideteoksista. Aloitetta ei toteutettu, mutta jossain listoja on tehtykin – muun muassa Hollannissa ja Tanskassa.

Vaikka virallista kaanonia ei olisikaan, tuottaa tutkimus popularisoivine yleisesityksineen epävirallisen kaanonin. Aleksis Kivi, Jean Sibelius ja Akseli Gallen-Kallela ovat lunastaneet peruuttamattomasti paikkansa. 

Taidehistoriassa on totuttu puhumaan ”Suomen taiteen kultakaudesta”, 1880–1910-lukujen taiteesta. Tuolloin luotiin kansallinen ilme, jota myös vietiin ulkomaille, muun muassa Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900. Yksi osallistuneista oli Juho Rissanen (1873–1950), joka pokkasi sieltä pronssimitalin. 

Rissanen on hyvä kaanontaiteilija siksi, että hän tuli rahvaan parista ja oli suomenkielinen. Hän oli elävää todistusaineistoa suomalaisen kulttuurin mahdollisuuksista pärjätä eurooppalaisen kulttuurin taistoissa. 

Rissasta pidettiin turmeltumattomana ja aitona, ja sellaisena hänen haluttiin pysyvänkin. Toivomuksia esitettiin niin Suomessa kuin Ranskassakin. Syynä oli varmaan se, että Rissasen vähän naivistinenkin realistinen tyyli koettiin omintakeiseksi, minkä vuoksi hänen ei toivottu jalostavan maalaamistaan valtavirran mukaiseksi. 

Kaanonin taiteilijat saattavat olla katsojalle ongelma. Epävarma voi jopa ahdistua, jos ei pidä taiteilijasta, joka saa asiantuntijoilta kehuja. Keskustelun tiimellyksessä saattaa olla vaikea puolustaa omia näkökantojaan. Olen kokenut tämän useasti, toisinaan myös henkilökohtaisesti. 

Isän kuolema, 1902.

Esimerkiksi Gallen-Kallela ei ole henkilökohtaisesti merkinnyt minulle juuri mitään, mutta ymmärrän hänen suuruuteensa – ymmärrän ja varmaan allekirjoitankin ne perusteet, joilla häntä voi pitää merkittävänä taidemaalarina. Gallen-Kallela ei kuitenkaan herätä minussa suuria tunteita, enkä ole koskaan kokenut tarpeelliseksi osallistua keskusteluun hänen tuotannostaan. 

Rissanen on ollut paljon ongelmallisempi. Pidän nimittäin häntä suorastaan huonona taidemaalarina. Tämä varmistui viimeistään vuonna 1998, jolloin Ateneumissa oli laaja Rissasen näyttely. Muistan kuinka väkipakolla yritin löytää ne syyt, miksi hän on niin arvostettu. En löytänyt. Rissasen piirustukset ja maalaukset ovat jähmeitä ja elottomia. Hänen tekniikkansa on melko kömpelöä. Parempia ja varsinkin ilmeikkäämpiä piirtäjiä löytyy Suomen taiteesta pilvin pimein. Tapa, jolla hän maalaa, muistuttaa usein keskinkertaista kuvitusta: ensin hän piirtää jonkun asian ja sitten hän ikään kuin vain värittää sen. Tulos on toisinaan värityskirjamainen. Sommittelu on usein jännitteetöntä, värien vuoropuhelu usein latteaa. Jotkut teokset tuovat mieleeni väistämättä Martta Wendelinin kliseiset postikortit. Ja entä sitten Rissasen viimeiset vuodet Yhdysvalloissa, minne hän muutti sotaa pakoon vuonna 1939? Miltei kaikki näkemäni siellä maalatut teokset ovat suorastaan karmaisevan huonoja. Pelkästään niillä ei kaanoniin olisi päästy millään. 

Lapsuuden muisto, 1903.

Tällaisin aatoksin tuli taas mentyä katsomaan Rissasta. Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä on parhaillaan esillä näyttely Juho Rissanen – Lapsuuden muisto (8.2.–28.5.). Näyttelyn vetonaula on Budapestin taidemuseosta maalattu isokokoinen akvarelli ja guassi Lapsuuden muisto (1903). Teos on nähty Suomessa Budapestiin myymisen (1906) jälkeen vain kaksi kertaa: 1935 ja 1998. Se on osa moniosaiseksi suunniteltua kokonaisuutta, joka jäi lopulta toteuttamatta. Syy on varmaankin osin aiheen henkilökohtainen vaikeus: se perustuu omaelämäkerrallisiin tapahtumiin ja kuvaa Rissasen juovuksissa jäälle kuolleen isän tuontia paareilla kotiin. Näyttelyssä on mukana samanaikaisia muita teoksia ja ennen kaikkea esitöitä, harjoitelmia ja luonnoksia Lapsuuden muistoon. Yksi näistä on monelle suomalaiselle tuttu: melko pienikokoinen, nykyään Pohjanmaan museossa sijaitseva akvarelli Isän kuolema (1902). Siinä Rissasen isä makaa kuolevana tai kuolleena jäällä viinapullo kädessään. 

Näiden teosten äärelle oli lopultakin aika mykistävää pysähtyä. Piti istahtaa tuolille niiden eteen ja yrittää hankkiutua tuohon kuuluisan kontemplaation tilaan – tilaan jossa esteettissävyisen meditaation kautta ollaan lopulta kohteen kanssa yhtä, mennään ikään kuin silkan aistikokemuksen tuolle puolen. En ole järin hengellinen ihminen, mutta kykenen tunnistamaan tällaisen hetken. Sen rakenneosat voivat varmaankin vaihdella estetiikasta filosofiaan, psykologiaan ja sosiologiaan liittyvillä alueilla. 

Arvostan Rissasta dokumentaarisena taiteilijana ja uskon, että hänen kansankuvauksensa on tietyllä tavalla todempaa kuin monen muun kultakauden taiteilijan, jotka vain kuvittelivat kansan. Dokumentaarisuus antaa oman virityksensä. Hyviä dokumenttielokuvia katsottuani olen oppinut, että parhaat niistä voivat olla lumoavaa ja koskettavaa taidetta. Vähän näin kävi nytkin. Tiiviisti rakennetussa näyttelyssä onnistuin vihdoin näkemään Rissasessa sellaisia ulottuvuuksia, joiden rinnalla silkka estetiikka ja taidehistoria sekä niiden konventiot asettuivat taka-alalle. Näyttely on myös hyvä muistutus siitä, että pelkät teokset ulkoisine ominaisuuksineen eivät useinkaan riitä. Kokemus saattaa kiinnostavasti katsetta ja ajatusta ohjaavan kontekstin myötä muuttua varsin vaikuttavaksi ja aivan erilaiseksi. Se voi myös ylittää historiallisuutensa.

Näin teosten myötä leipäjonot, isät kaljabaareissa ja lasten tuskat. Tuli jopa Markuksen evankeliumi mieleen: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne.”

Julkaistua 277 & 278: Rembrandt oli graafikkona vallankumouksellinen kokeilija & Kansankodin ikuinen sunnuntai

Eilisessä Ilkassa ilmestyi peräti kaksi juttuani, jotka olen kirjoittanut jo viikkoja sitten. Kyseessä on kaksi Helsingissä esintyvää vanhaa mestaria: Rembrandt (1606–1669) Sinebrychoffin taidemuseossa (2.2.–29.4.) ja Carl Larsson (1853–1919) Ateneumin taidemuseossa (10.2.–29.4.) – molemmat kiinnostavia ja tärkeitä näyttelyitä:

Rembrandt oli graafikkona vallankumouksellinen kokeilija

Sinebrychoffin taidemuseossa on esillä ensimmäistä kertaa Venäjän ulkopuolelle matkannut venäläisen varatuomari Dmitri Rovinskin merkittävä kokoelma Rembrandtin grafiikkaa.

Sinebrychoffin taidemuseo on saanut lainaksi pietarilaisesta Eremitaašin taidemuseosta 55 hollantilaisen suuren mestarin Rembrandtin (1606–1669) graafista vedosta varatuomari Dmitri Rovinskin (1824–1895) kokoelmista. Rovinski oli myös tunnettu taidehistorioitsija. Ensimmäisten joukossa hän kiinnitti huomiota venäläisiin gravyyreihin ja varsinkin kansanomaisiin painokuviin (lubok), jota puolestaan vaikuttavat myöhemmin venäläiseen avantgardeen.

Rovinskin kokoelmasta kootun näyttelyn on koonnut Eremitaašin grafiikan osaston johtaja Roman Grigoriev, yksi maailman johtavista Rembrandt-tutkijoista.

Omakuva pukeutuneena pehmeään hattuun ja kirjavaan viittaan, n. 1633–34. 
  

Näyttely on rakennettu suurelta osin Rembrandtin käyttämien teknisten ratkaisujen pohjalle. Näinhän grafiikan kanssa usein toimitaan, mikä pahimmillaan tuottaa vain sen efektin, että teosten taiteellinen sisältö tuppaa jäämään vähemmälle huomiolle. Tässä näyttelyssä toimitaan kuitenkin toisin. Grigoriev pikemminkin osoittaa sen, miten Rembrandtin käyttämät erilaiset tekniset ratkaisut ja innovaatiot auttoivat häntä saamaan aikaan juuri sen toivotun taiteellisen vaikutuksen, joka hänen työtään varsinaisesti innoitti. Usein nämä ratkaisut olivat myös sangen innovatiivisia – jopa niin vallankumouksellisia aikaansa nähden, että Rembrandtia ehdittiin jo 1680-luvulla kutsumaan ”kerettiläiseksi”. Jotkut puhuivat jopa epäonnistumisista. Grigorievin mukaan Rembrandt muutti ”voimakkaaksi taiteenteon välineeksi sen, jota hänen edeltäjänsä pitivät teknisenä puutteena”.

Ammattisalaisuuksia

Rembrandt oli siinä mielessä poikkeuksellinen tekijä, että hänelle ei riittänyt vain kuparilaatan kaivertaminen ja sen luovuttaminen siten vedostajille, jotka pyrkivät mahdollisimman tarkkaan ja uskolliseen jälkeen. Rembrandt piti laatat itsellään, vedosti itse, kokeili erilaisia papereita ja manipuloi laattoja eri tavoin – saattoipa hän palata johonkin teokseen uudestaan vasta vuosien kuluttua ja jatkaa työtä aivan uuteen suuntaan. 

Enkelin ilmestyminen paimenille, 1634. 
  

Rembrandt oli varsin salaileva, ja kerrotaankin, että vedostaessa hän oli täysin yksin eikä antanut muiden – hänellähän oli eri vaiheissa lukuisia oppilaita ja avustajia – nähdä kikkojaan ja kokeilujaan käytännössä. Tämä on yksi syy, miksi osasta Rembrandtin vedoksista käydään edelleenkin jatkuvia kiistoja: mikä työ on valmis ja mikä keskeneräinen ja millä perusteilla?

Grigorievin vastaus tähän ongelmaan on kiehtova: ”Laatta, jota oli käsitelty kuivaneulalla, yksinkertaisesti ’kutsui’ työstämään kuvaa loputtomiin ja itse ’lopullisuuden’ käsite muuttui tarpeettomaksi.

Bisneksestä taiteeksi

Vaikka Rembrandt olikin osaava liikemies – tosin myöhemmällä urallaan hän teki konkurssin – ja nykykielellä ilmaistuna hyvä brändin rakentaja, olivat hänen tavoitteensa taiteellisestikin varsin haasteellisia ja vallankumouksellisia.

Etsaus ei ollut Rembrandtille pelkkä tapa monistaa ja maksimoida yhdestä teoksesta saatavaa voittoa, vaan Grigorievin sanoin ”Rembrandtin käsitys grafiikan statuksesta taiteena piti sisällään siirtymän kohti ajatusta, jonka mukaan ihanteellisessa tapauksessa jokainen vedos olisi itsenäinen taideteos.”

Tässä näyttelyssä onkin itse kunkin mahdollista tutkailla tätä ajatusta, sillä joistain töistä on esillä jopa viisi erilaista vedosta.

Tutkailua kannattaa suorittaa rauhassa ja ajan kanssa. Itse asiassa voisin suositella ottamaan mukaan jopa vähän varustusta: ei ole yhtään liioiteltua tihrustella joitain hienoja yksityiskohtia suurennuslasin kanssa.

Taidegrafiikka ei tunnetusti ole kovin seksikästä tänä spektaakkeleiden aikakautena, mutta hiljentyminen ja tarkkaileva suhtautuminen saattaa hyvinkin palauttaa mieliin sen, mistä taiteessa pohjimmiltaan on kyse. Tämä näyttely tarjoaa siihen oivan tilaisuuden. 

***

Kansankodin ikuinen sunnuntai

Ruotsin ehkä tunnetuin ja rakastetuin taidemaalari Carl Larsson rakensi mallia kansankodin hyvästä elämästä vaikka kärsikin itse toisinaan masennuksesta ja uskonpuutteesta. Onko hänellä nykykatsojalle jotain opetettavaa?

Jos on vähänkään kiinnostunut taiteesta tai ruotsalaisesta kulttuurihistoriasta tai edes rapistuvan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan henkisistä juurista, on syytä tutustua Carl Larssonin (1853–1919) näyttelyyn. Jos vanhat merkit nimittäin pitävät paikkansa, ei se nyky-yleisön elinaikana ole enää mahdollista.

Carl Larssonin tuotantoa esiteltiin Suomessa edellisen kerran laajasti vuonna 1913, jolloin hänen teoksiaan nähtiin sekä Turussa että Helsingissä. Tosin Tikanojan taidekodissa Vaasassa toteutettiin oma Larsson-näyttely vuonna 2003. Nyt nähtävä Ateneumin näyttely keskittyy nimenomaan Larssonin kotiaiheisiin, mutta mukana on myös paljon hänen vähemmän tunnettuja maalauksiaan Ranskan-vuosilta.

Taidokas akvarellisti

Carl Larssonin oma elämä oli varsinainen tuhkimotarina. Hän syntyi Tukholman slummikorttelissa ja kävi köyhäinkoulua, mutta nuoren lahjakkuuden taidot huomattiin pian, ja niinpä hän aloitti Taideakatemian valmistavalla peruskurssilla jo 13-vuotiaana.

Omakuva uudesa ateljeessa, 1912.
  

Aikansa taiteilijanalkujen tapaan Larsson haki oppia myös Pariisista, ja Ranskassa hän pääsi myös 1880-luvulla ulkoilmamaalauksen pariin. Vuonna 1883 hän sai jo 3. Luokan mitalin Pariisin salongista, ja samana vuonna hän meni myös naimisin Karin Bergöön (1859–1928) kanssa, mikä oli yksi suurimmista hänen elämäänsä vaikuttaneita tapahtumista – ilman vaimoaan hän tuskin olisi tuntemamme Carl Larsson.

Larssonin ranskalaiset maalaukset kertovat hyvin sen, miten taidokas maalari Larssonista kehittyi. Hänen akvarellitekniikkansa oli loistelias, ja vaikkei hänen ulkoilmamaalauksensa vienytkään häntä impressionismin herkkiin suuntiin, oli hänen realistissävyisessä otteessaan kyllin myös vähän mystisempiä kauneusarvoja.

Kodin ääriviivat

Kaikkien tuntema Larsson syntyi kuitenkin vasta 1890-luvulla, jolloin hän ryhtyi tarkkojen ääriviivojen ja heleiden värikenttien kautta hahmottamaan omaa kotielämäänsä. Larssonista ei tullut kansallisromanttisen jykevää jugendtaiteilijaa. Hänen kepeä, valoisa ja iloinen maalausjälkensä loi ihan toisenlaista romantiikkaa, jolla oltiin rakentamassa ruotsalaisen kansankodin hyvän elämän peruspilareita. 

Joulupäivän aamuna, 1894.

Tärkeää osaa näytteli vaimo Karin, joka oli myös saanut taidemaalarin koulutuksen mutta joka ajan sovinistiseen malliin sai antaa tietä miehelleen. Perhe oli monilapsinen, ja Karinilla riitti puuhaa. Onneksi hänellä oli kuitenkin energiaa luoda tavallaan ihan uusi ura, joka on myös löydetty myöhemmin aivan uudella tavalla.

Karin Larsson oli taidokas ja varsin moderni tekstiilitaiteilija ja jopa huonekalusuunnittelija, ja näitä ulottuvuuksia voikin tarkastella myös Larssonin maalausten kautta. Ateneumin näyttelyssä on myös mukana hänen tekstiilejään ja huonekalujakin.

Larssonit levittivät sanomaansa tehokkaasti, muun muassa kirjojen kautta. Ensimmäinen on Larssonin teksteillä varustettu Ett hem (1899). Larssonin kirjoja on suomennettu useita, ja tekipä hän kuvituksen Välskärin kertomuksiinkin.

Ruotsin paras?

Suomessa Larsson vertautuu Martta Wendeliniin ja ehkä Rudolf Koivuunkin, mutta taidehistoriallisesti hänessä on paljon, paljon pidemmälle. Hän kokeili siipiään jopa monumentaalimaalarina, mistä Ateneumin näyttelyssäkin on esimerkkejä, mutta totuuden nimissä on kai todettava, että ei hänen ääriviivapiirustuksillaan oikein hallittu monumentaalista mittakaavaa.

Larsson itse totesi aikoinaan olevansa ”Ruotsin lahjakkain ja paras maalari”, mutta aika tasii. Sen, minkä hän taidehistoriallisessa merkityksessään onkin ehkä hävinnyt, on hän saanut kulttuurihistoriallisella roolillaan paikattua. Ja onneksi mukana oli vaimo, sillä hänen kauttaan Larssonin tuotanto säilyttää kuranttiutensa vieläkin varmemmin.

Mutta mistä saisimme uudet rakennuspuut pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja hyvään elämään? Se ei käy aivan selväksi ainakaan yhdestä näyttelyn oheistapahtumasta, valokuvataiteilija Elina Brotheruksen ja kahden psykologin näyttelystä Perhe kuvassa.

Julkaistua 265: Rakenteet ja todellisuus

Eilisaamuna kirjoitin Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin samantien Pasilassa lukemassa ja joka tuli sitten iltapäivällä ulos. Kävin näyttelyssä ja ryhdyin pohtimaan ihan muuta kuin taidetta:

Rakenteet ja todellisuus

Kävin juuri Ateneumin taidemuseossa tutustumassa siihen, miten ruotsalaista kansankotia alettiin rakentaa. Tarjolla oli laaja Carl Larssonin (1853–1919) näyttely. Rakastettu taidemaalari tuli tunnetuksi idyllisillä perhekuvauksillaan, joissa taiteilijapariskunta ja heidän lukuisat lapsensa viettivät ihanaa arkeaan toissavuosisadan vaihteen Taalainmaalla.

Lähestyin näyttelyä ensisijaisesti ammatillisesti, taidekriitikkona. Katsoja ei kuitenkaan voi piiloutua yhden roolin taakse. Katsoin siis sitä muutenkin, ihan tavallisena nykyihmisenä – myös eronneena isänä niin kuin varmaan moni muukin. En voi myöskään kiistää sitä, etteikö Larsson aiheuta minussa samanlaista ärtymystä kuin Martta Wendelin (1893–1986). Olen minä sen verran historiaa lukenut, että uskoni ikuisen sunnuntain totuusarvoon on aika vaatimaton.

Larsson itse kärsi väliin masennuksista, mutta teoksista se ei välity. Hänen sanotaankin kuvanneen elämää sellaisena kuin sen tulisi olla. Vaikka tietäisin tämänkin tosiseikan, juolahti mieleeni koko ajan kärttyisä ajatus: ”Tämä ei ole totta!” Kummallinen ristiriita. Kyllä minä tiedän, ettei taiteen tarvitse olla totta. On kai jopa niin, että taide on taidetta juuri siksi, että se ei ole totta. 

Carl Larsson: Joulupäivän aamuna, 1984.

Mikä Larssonien aurinkoisessa elämässä sitten ärsyttää? Olenkohan minä kateellinen? Juuri tuollaista elämää voisin itsekin haluta, mutta ympäröivä yhteiskunta tuntuu vain vähentävän sen mahdollisuuksia. Ei ole aikaa, ei ole rahaa. Eikä nyky-yhteiskunta taitaisi muutenkaan sallia moista menoa. Hyvä elämä kun ei ole tarpeeksi tuottavaa. Eikä sitä voi hallita tehokkaasti.

Larssonin luoma maailma liittyy voimakkaasti ruotsalaisen ns. kansankodin syntyyn. Kyse on pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jota meilläkin on ajettu alas jo pidemmän aikaa. Alun perin konservatiivien kehittämä käsite liittyi pikemminkin yhteiskuntarauhan takaamiseen kuin köyhän väen olojen itsetarkoitukselliseen parantamiseen. Sosialidemokraatit ottivat sen käyttöön vasta myöhemmin. Poliittisella symbolien ja metaforien käytöllä ja niiden kääntämisellä päälaelleen on siis paljon pidempi historia kuin ilmiöllä, jossa Kokoomuksestakin tuli taannoin työväenpuolue.

Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ajatellen Larssonien kaltainen perhe ei kuitenkaan ole toivottava. Lapsia oli liikaa, eikä taitelijaperheen elämä ole tarpeeksi ennustettavaa. Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee suunnitelmallisuutta. Sosiaalipolitiikka tarvitsee taustakseen sosiaalitieteiden tuottamia tutkimustuloksia. Muistan ikuisesti sen, miten nuorena sosiologian opiskelijana aloin kuulla 1980-luvulla noussutta kritiikkiä siitä, miten suomalainen sosiaalipolitiikka meni aikoinaan pieleen juuri tämän tieteellisen kytköksen takia. Tilastotieteen menetelmät kehitettiin huippuunsa – jopa niin pitkälle, että minäkään en koskaan päässyt läpi empiirisen sosiaalitieteen menetelmäkurssin jatkokurssista, koska en oppinut monimutkaisia tilastotieteellisiä kaavoja. Ihmiset muuttuivat numeroiksi, joita oli helppo syöttää tietokoneisiin.

Reikäkorttikoneet olivat juuri väistymässä silloin, kun aloitin sosiologian opiskelut.

Jos ei Larssonien maailmassa juuri mikään vastannut todellisuutta, niin samoin tämä uusi kansankodin vaihe tuotti omansalaista epätodellisuutta. Kuinka suunnitella koti perheelle, jossa on 2,7 lasta? Kuinka laskea aterian kalorit 1,3 ihmiselle? Ihmisiä alettiin laittaa lokeroihin, joihin he eivät sopineet tai joita he eivät jäännöksettä täyttäneet. Yksittäistapaukset – joita me kaikki olemme – eivät useinkaan täytä yleisiä normeja. Yksittäistapauksista tuli muutenkin monin tavoin hankala asia. Kuinka usein kuulemmekaan viranomaisen sanovan, että hän ”ei voi ottaa kantaa yksittäistapauksiin”.

Rakenteemme muuntuvat enenevässä määrin sellaisiksi, etteivät ne vastaa todellisuutta. Tätä mietin esimerkiksi silloin, kun toisinaan apurahoitettuna vapaana taidekirjoittajana joudun maksamaan eläkemaksuni Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen kautta. Siellä minä muun muassa maanviljelijöiden, metsänomistajien, kalastajien ja poronhoitajien kanssa yritän ajaa etujani. Kun ei minua ja kollegoitani muuallekaan osattu tunkea, niin päädyttiin tällaiseen outoon ratkaisuun, jossa tieteen ja taiteen apurahansaajat rinnastettiin maanviljelijöihin.

Toisaalta näin pääsimme takaisin alkupisteeseen. Tuleehan sana ’kulttuuri’ alun perin latinan ’viljelemistä’ tarkoittavasta verbistä ’colere’. Ihmiskunnan nykyään niin usein lineaariseksi tulkittu aika saattaa siis sittenkin olla syklistä – yhtenä syklinään yhdistymisen ja eroamisen sykli, jonka tuskia saamme Euroopan Unionissa ja kuntauudistuksessa juuri nyt kokea. Yhteistä on kuitenkin se, että ylhäältä määrätyt rakenteet eivät koskaan tunnu soveltuvan kovin hyvin yksittäistapauksiin – oli sitten kyse yksilön tai Vantaan tai Kreikan tulevaisuudesta.

Näyttelykuvia 425 & 426 & 427 & Julkista taidetta 46: Retki Tuusulaan

Viime sunnuntain taideretki meinasi unohtua.

Helsingin lähiympäristössä on paljon taidemuseoita, joissa tulee vierailtua aivan liian harvoin, vaikka monet niistä ovat kohtuullisen helpon matkan päässä. Tunnustankin avoimesti, että en esimerkiksi ole koskaan käynyt Tuusulan taidemuseossa, Taidekeskus Kasarmissa. Tämä piti nyt paikata.

Tuusulassa säilytetään Martta Wendelinin (1893–1986) kaupungille lahjoittamia kokoelmia, ja museossa järjestetään Wendelinin tuotannosta myös erikoisnäyttelyitä. Nyt siellä oli tarjolla Leikki – Martta Wendelinin kuvituksia leikin ja lapsuuden maailmasta (8.6.–11.9.):

Olen aina pitänyt Wendelinin ikuisen sunnuntain maailmaa jotenkin puistattavan pervona, mikä ei miksikään tästä kokemuksesta muuttunut, mutta kulttuurihistoriallisena ilmiönä Wendelin on tietenkin kiinnostava.

*** 

Kasarmin kesänäytely oli jo sitten paljon kiinnostavampi kokemus. Flamencoa ja fantasiaa (1.6.–2.10.) sisälsi leikkisiä teoksia – sirkus- ja tanssiaiheita, naivismia, surrealismia – Aune Laaksosen taidesäätiön kokoelmista. Keravan ja sittemmin Tuusulan teräsmuorin kokoelmissa onkin, mitä näyttää. Hieman näyttelyn teemoja oli venytetty, sillä eivät esimerkiksi Tapani Mikkosen (s. 1952) Afrikka-aiheiset teokset järin naivistisia tai surrealistisia ole, mikä herättikin minussa sellaisen neokolonialismiin viittaavan epäilyn, että beniniläisen värimaailman vaikutuksia on koettu jotenkin lapsenkaltaiseen tekemiseen viittaavana. No, olkoon nyt ryppyotsaisuus. Jatkuuhan kesä vielä vähän.

Vasemmalla kaksi Mikkosen grafiikanlehteä, oikealla Antti Ojalan (s. 1935) piirustus.   

Oli kiinnostava nähdä myös vähän sivussa olleita taiteilijoita, kuten vaikkapa Veikko Vaanilan (1923–2008) värikylläiset maalaukset:

On aina myös hauska nähdä vakiintuneilta taiteilijoilta vähän epätyypillisempiä – vaikka varhaisempia – teoksia, joiden avulla kuva taiteilijan kehityksestä kirkastuu kummasti. En minä muista esimerkiksi Marjukka Paunilalta (s. 1949) nähneeni koskaan mitään tällaista:

Klovni, 1976.

Kaikkineen varsin hauska kesänäyttely, joskaan ei mikään mullistava kokemus. 64 teosta liian pienissä tiloissa on tietenkin hieman vaikea yhtälö, ja ripustuksessa oli muutenkin muutamia tosi outoja ratkaisuja. Vaan olenpahan oppinut, että vähän tällaista se kesänäyttelyiden kanssa on.

***

Museon erillisessä tilassa AuneLassa oli vielä valokuvataiteilija Hannu Pakarisen (s. 1962) näyttely Muisto (1.6.–25.9.), jossa hän on käyttänyt hyväkseen tuusulalaisen talonsa vinttejä ja nurkkia, tuhkaa, löytötavaraa ja omia taiteellisia ideoitaan ja vapauksiaan:

Oikein kiinnostava näyttely, johon palaan vielä lähiaikoina, koska olen juuri kirjoittamassa Taiteeseen siitä juttua.

***

Museon edessä odotti vielä huikea taideyllätys, ehkä huonoin tänä vuonna näkemäni julkinen veistos:

Tämä Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) näköinen Aleksis Kivi – Metsänpoika (1984) – on Alpo Sailon (1877–1955) ja Nina Sailon (1906–1988) käsialaa. En tiedä tarkemmin veistoksen syntyhistoriaa, mutta oletan, että herra on tehnyt aikoinaan luonnoksen, jonka rouva on sitten suurentanut isoon kokoon ymmärtämättä veistotaiteen mittakaavallisista ratkaisuista mitään. Tämä ei nimittäin ole ainoa laatuaan. Olisin valmis väittämään, että Nina Sailo on suomalaisen julkisen veistotaiteen auttamattomasti kömpelöin edustaja. Tällainen muotokieli on pahimman laatuista sosialistisen realismin hengessä tehtyä puuhastelua.

***

Ja sitten vähän vielä arjen estetiikkaa. Saatan syödä vuodessa noin neljä hampurilaista vähän niin kuin camp-hengessä – silloin tällöin, kun löytyy joku muu kuin Hese tai Mäkkäri, joissa en aatteellisista syistä käy. Tuusulassahan tällainen autogrilli – Hyrylän Roadstar – oli:

Ja että oli taas pahaa: ällöttävässä Thousand Island -kastikkeessa lilluva pehmeänlötkö mälli. Tänne se olisi joutanut: