Julkaistua 653 & 654 & 655 & 656 & 657 & Virossa 150: Hitaasti kehkeytyvästä muodosta & Proosallisen maailman runoilija & Puhtaan näkemisen etsijä & Kauneutta koko kirjossaan & Merkityksellä ladattua hirttä

Tässä viisi ensimmäistä taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999. Jatkoa seuraa.

Hitaasti kehkeytyvästä muodosta

Taidemaalari ja -graafikko Lauri Ahlgrén (s. 1929) on toiminut Suomen taidemaailmassa monessa. Taiteilijan roolin lisäksi hän on toiminut lukuisissa luottamustehtävissä. Onpa hän toiminut Suomen johtavan taidelehden Taiteen päätoimittajanakin 1960­–70-luvuilla. 

Sen lisäksi, että Ahlgrén on luonut täysipainoisen uran sekä taidegraafikkona että -maalarina, hän on tehnyt runsaasti julkisia lasimaalauksia: peräti 12 kirkossa voi hiljentyä hänen teoksensa äärelle. 

Lauri Ahlgrénin (s. 1929) öljymaalaus 1980-luvulta, Dark Sun II, 1988.

Nuorena Ahlgrén hankki taustaa ilmaisulleen markkinoinnin ja mainonnan palveluksessa: hän on tehnyt työkseen näyttely- ja messurakenteita ja elokuvamainoksia. Hänen myöhemmät poptaidevaikutteiset piirteensä kumpuavatkin varmaan enemmän tästä taustasta kuin kansainvälisten taidevirtausten seuraamisesta.

Ahlgrén tuli alkuun tunnetuksi yhtenä merkittävistä informalisteistamme 1950–60-lukujen vaihteessa. Hänen alkuvuosiensa informalismi ei kuitenkaan ollut sitä tavallisinta: sen sijaan, että hän olisi hylännyt muodon ja antautunut spontaaneille siveltimenvedoille, hänen teoksiaan on leimannut myös järjestyksen ja muodon maailma – tosin sekin täynnä outoutta ja odottamattomuutta. Ahlgrén on esimerkiksi aina ollut kiinnostunut matematiikasta. Oman lisänsä on tuonut kineettinen taide, josta epäilemättä kumpuaa raitojen käyttö. Kyse ei kuitenkaan ole silkasta illuusion luomisesta vaan ratkaisusta, joka tuo jännitettä orgaanisten muotojen kanssa – omaa omituista väreilyään. 

Ahlgrénin taiteilijanlaatu ei ole hänen energisyydestään huolimatta kovinkaan vimmainen. Hän on hitaasti kehkeytyvän muodon etsijä, joka saattaa jatkaa vanhaa maalaustaan vielä vuosien jälkeenkin.

Perustematiikka on pysynyt samanlaisena kirkkaine poptaiteesta tuttuine väreineen, mutta nyanssien hakeminen on loputonta; muodot, rytmit ja valöörit hakeutuvat toisiaan kohti tai väliin erkaantuvat toisistaan vapaasti leijuvassa avaruudessa. Teoksen elementit ovat kuin hitaassa liikkeessä, mutta juuri niin tarpeeksi hitaassa, että niiden meditatiivinen ulottuvuus ei koskaan sammu. 

***

Proosallisen maailman runoilija

  

Virolainen taidemaalari ja -graafikko Siim-Tanel Annus (s. 1960) on taiteilijana miltei itseoppinut, mutta Tartossa historiaa opiskellut Annus oli legendaarisen Tõnis Vintin yksityisoppilas ja kiinnittyy sitä kautta virolaisen avantgarden perinteeseen. Sittemmin hän on edustanut uudelleen itsenäistynyttä Viroa sen ensiesiintymisessä Venetsian biennaalissa. 

Annus nousi maineeseensa Viron merkittävimpänä performanssitaiteilijana 1980-luvun alussa. Hän järjesti kotipihallaan rituaalisia tapahtumia, jotka kiinnittivät myös viranomaisten huomiota ja käyntejä KGB:n kuulusteluissa. Emotionaalisesti voimakkaissa esityksissä keskeinen elementti oli tuli.

Siim-Tanel Annus teki 1980-luvulla myös rankkoja performansseja.

Taidegraafikkona Annus on ollut vähäeleinen ja kallellaan abstraktiin – ja myös luonnon abstrakteihin ulottuvuuksiin. Hän on tehnyt pitkiä sarjoja, ja jo hänen ensimmäinen 1970-luvun sarjansa Tornit taivaaseen herätti runsaasti kiinnostusta – puhuttiin muun muassa suljetun neuvostoyhteiskunnan tuottamasta vapauden metaforasta. Arkkitehtonisten töiden jälkeen Annus siirtyi vähäeleisempään, enemmän sisäänpäin kääntyneeseen mielen maisemaan.
Hiljainen ja vetäytyvä Annus on jatkanut eloaan puutarhassaan 1980-luvun performanssien jälkeen. Hän on taitelijan roolinsa lisäksi myös aina ollut osaava puutarhuri, ja neuvostoaikana hän itse asiassa ansaitsi ison osan elannostaan kasvihuoneellaan. Nyt puutarha on paikka tutkia orgaanista kasvua ja muutosta, mikä on näkynyt reliefimäisistä maalauksissa, joissa Annus on käyttänyt väripigmentin lisäksi liimaa, hiekkaa ja kiviä.
Grafiikkaankin Annus löysi aivan uuden ulottuvuuden. Annus ryhtyi suurentamaan vanhentuneiden seteleiden graafista maailmaa. Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut hänelle materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin estetiikkaankin.

Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan keskittämään katsettaan Annus on aina tehnyt näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

***

Puhtaan näkemisen etsijä

Taidemaalari Carolus Enckell (s. 1945) tunnetaan älyllisenä mutta samalla runollisena värin ja symbolien tutkijana, omien sanojensa mukaan ”kokeilijana ja tulkitsijana”. Yksi hänen keskeisistä ongelmistaan on ”puhdas näkeminen” – näkeminen ilman kontekstia, sanoja ja symboleita. Siksi onkin paradoksaalista, että hän on myös yksi merkittävimmistä kirjoittavista taiteilijoistamme. Hän on myös aina ollut intohimoinen lukija ja kirjallisia viittauksia viljelevä taiteilija.
Enckellin teosten katsominen on meditatiivista. Hän ei maalaa kuvaa siitä, minkälainen yksittäinen maalaus voisi olla, vaan pikemminkin kuvaa siitä, mitä maalaustaide ylipäänsä voisi olla: ”Maalaus on ajattomuuden ilmitulema, sen sielu oleva tila ennen sanaa: mykkyyden ja hiljaisuuden kieltä, joka muuttuu runoudeksi katseessa, illuusion ja aineen väliin jäävässä tilassa.”

Carolus Enckell on tehnyt myös serigrafioita, tässä Punaisen, valkoisen ja harmaan sommitelma vuodelta 1991. 

Puhtainkin abstraktikko on kuitenkin tekemisissä havainnon ja kulloisenkin ympäröivän kulttuurin kanssa – näin Enckellkin: ”Marokon matkani vaikutti minuun voimakkaasti maiseman vahvojen paikallisvärien sekä beduiinien teltoissaan käyttämien raidallisten paimentolaismattojen kautta. Mattojen muotokieli koostui useimmiten saman levyisistä spektraalivärisistä pinnoista, jotka muodostivat raitakuvion. Näin raidat eräänlaisena divisionismin muotona, jossa pinta jaetaan, jotta saadaan aikaan vaikutelma valosta värien summana. Tapa hahmottaa valo optisena summana on tuttu uusimpressionistisena metodina.” Enckell on usein korostanut ajatuksia siitä, että maalaus on puhtaimmillaan, kun siitä on riisuttu symboliset ja allegoriset merkitykset. Paradoksaalisesti hänen omat teoksensa ovat täynnä niitä. Hän hakee innoitusta yhtälailla viime vuosisadan avantgardesta kuin filosofioista ja uskonnoista, mikä samalla luo vähäeleisten teosten ympärille tiettyä spiritualismia. Musta neliö kohtaa buddhalaisuuden ja sekä hindulaisuuden. Mukana on myös eri uskonnoille yhteisiä symboleita sekä piirteitä myös kristinuskon symboleista ja väreistä.
Ehkä hän yrittää hienostuneen värien käyttönsä kautta puhdistaa symbolien kieltä? 

***

 

Kauneutta koko kirjossaan

 

Kuvataiteilija Juhani Harri (1939–2003) liitetään usein 1960-luvun uusrealismiin, joka alkoi käyttää teoksissaan arkipäiväsiä esineitä sellaisinaan.

Harri aloitti taidemaalarina, mutta varhain 1960-luvulla hän alkoi tehdä kollaaseja ja esinekoosteita, jotka saivat sittemmin usein lasiseinäisen laatikon muodon. Näistä boxeistaan hän tuli tunnetuksi. 

Harria on usein nimitetty romanttiseksi ja nostalgiseksi, varsinkin koska hänen kuvamaailmansa oli kaunis ja hienostunut, mutta mukana oli enemmän: lempeää sarkasmia, yhteiskuntakritiikkiä ja pyrkimystä pois porvarillisesta maailmanenosta. Hän oli ikuinen henkinen matkamies, rakastamiensa mustalaisten hengenheimolainen.

Juhani Harrin litografia Cagliostro Pariisissa, 1998.

Harrin laatikoissa vanha arkiesineistö – käyttötavarat, nuket, laivojen pienoismallit, kirjat, avaimet, työkalun osat ja täytetyt linnut – sai uuden elämän, joka ei liittynyt niiden varhaisempiin vaiheisiin, sillä Harri synnytti niiden avulla outoja assosiaatioiden polkuja.

Harrin luomassa maailmassa on aistittavissa paljon yöpuolen asioita, alitajunnan ajatuskulkuja. Niissä on usein voimakas surrealistinen sivuvire, jota hän ei kuitenkaan halunnut alleviivata.

Harrin kauneuskäsitys oli laaja. Teokset ovat kauniita kuin mennyt maailma, materiaalien värimaailma on murrettu, hillitty, haalistunut ja ajan krakeloima, mutta kauniin surumielisyyden lisäksi teoksiin kätkeytyy enemmän. Mukana on tuska, pelko ja julmuus. Harri tavoitteli kauneutta, ja sana vilahtikin usein hänen puheessaan, mutta hänelle kauneus ei ollut vain sievää pintaa: ”Se on samaa mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...” 

Harrin työt ovat tarinallisia ja usein kirjallisista lähtökohdista syntyneitä, mutta ei hän tarinoitaan koskaan selitellyt. ”Teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään”, totesi Harri minulle viitisentoista vuotta sitten.

Grafiikkaa Harri ei tehnyt paljon, mutta Imprimo-kokoelmissa on neljä hänen litografiaansa 1990-luvulta, joissa hän soveltaa tematiikkaansa vähän velmuillenkin kaksiulotteiselle kuvapinnalle.

*** 

 

Merkityksellä ladattua hirttä

Kuvanveistäjä Mauno Hartman (s. 1930) tuli tunnetuksi 1960-luvulla suurista hirsirakennelmistaan, jotka on nähty kuin suomalaisen talonpoikaismiljöön muistikuvien arkkitehtuurina. Hän käytti purettujen rakennusten hirsiä, joita hän työsti moottorisahalla ja kirveellä. Prosessin myötä ensin tapahtunut veistäminen muuttui uudelleen rakentamiseksi, kun taiteilija alkoi koota kulttuurisia merkityksiä sisältävää, vuosisatojen elämää ja arkea nähnyttä äärimmäisen merkityksillä ladattua materiaalia oman tulkintansa kautta uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Hän on kertonut voimakkaasti havahtumisen hetkestä vuonna 1960, jolloin hän näki purkurakennuksen jäljelle jääneen luurangon: hirsirakenteet ja kattotuolit, joiden abstrakti olemus jätti lähtemättömän vaikutuksen. 

Mauno Hartmanin vedos vuodelta 1983.

Hartman on usein nähty käyttämänsä materiaalin takia – onhan puu ollut suomalaisille aina tärkeä niin taloudellisessa kuin symbolisessakin mielessä – ehkä liiankin kansallisromanttisena. Itse hän kuitenkin näkee työnsä lähinnä abstraktina taiteena. Hänelle itselleen – sekä Taideteollisessa oppilaitoksessa että Italiassa opiskelleena – kyse on pikemminkin ollut taidehistorian perinteen uudistamisesta. Hän on ollut kiinnostunut pikemminkin rakenteista – rytmistä, jännitteistä ja kokonaisuuksista – mutta myös pintastruktuurista ja patinoinnista, jossa hän onkin virtuoosi. Tämä ei tietenkään poista sitä, etteikö materiaalin kantama historia eläisi lopputuloksessa monenlaisina juonteina.
Suurten hirsikonstruktioidensa lisäksi Hartman on tehnyt myöhemmin myös paljon pienimuotoista. Puu on säilynyt materiaalina, mutta lähtökohta on usein ollut rakennetun ympäristön sijaan luonto ja sen tarjoama materiaali, joka rinnastuu kulttuurihistorialliseen sisältöön. Oksarakenteet saattavat tuoda mieleen kalastajien vanhat pyydykset, merrat ja reet. Onpa hän tehnyt ruokoveistoksiakin, joiden materiaali ja aiheet ovat löytyneet Nauvosta, Turun saaristosta. Saarellaan Nauvossa Hartman tekee myös paljon maalauksia ja piirustuksia. Ja onpa hän tehnyt aimo annoksen grafiikkaakin.

Julkaistua 633: Dadaa ja dokumenttia

Keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (17/15) ilmestyi juttuni kahdesta Ismo Kajanderin (s. 1939) näyttelystä: Anartisti Nykytaiteenmuseo Kiasmassa (17.4.–9.8.) ja Vintage Suomenvalokuvataiteen museossa (17.4.–2.8.). Nyt on pakko tunnustaa, että en ole ihan tyytyväinen vähän liian nopeasti kirjoittamaani juttuun. Lamaannuin jo aloittaessani, koska mielestäni erittäin kiinnostavan ja merkittävän taiteilijan kahden eri lajin retrospektiivit olivat vähän liikaa tarjolla olevaan tilaan nähden. Olisin halunnut ainakin kolminkertaisen tekstimäärän löytääkseni kiinnostaville näkökulmille tilaa. Nyt jäi vähän tuoteselostemaiseksi – mutta menkää itse katsomaan, nämä ovat yksiä vuoden tärkeimmistä näyttelyistä:

Dadaa ja dokumenttia

Maalaustaidettamme leimasi 1960-luvun alussa voimakas taistelu abstraktin ja vapaampaan ilmaisuun pyrkivän informalismin välillä. Taiston katveessa tapahtui kuitenkin muutakin. Ranskalaiseen uusrealismiin ankkuroituvat Juhani Harri (1939–2003) ja Ismo Kajander (s. 1939) aloittivat maalareina, mutta maalausteline hävisi nopeasti: Harri alkoi tehdä laatikoihin melankolisia esinekoosteita ja Kajander puolestaan alkoi irrotella dadan ja surrealismin hengessä tehdessään esinekoosteveistoksiaan ja -installaatioitaan. Molemmat käyttivät arkista löytömateriaalia. 

Kajander on jatkanut omaleimaista kuvataiteellista toimintaansa, vaikka alun vastaanotto ei taidepiireissä ollutkaan kovin rohkaiseva. Ison osan energiaansa hän on kuitenkin suunnannut valokuvataiteemme saattamiseksi nykyiseen kukoistustilaan. Hän toimi pitkään Taideteollisen korkeakoulun opettajana, ja vuonna 1978 hän oli perustamassa valokuvagalleria Hippolyteä, jonka näyttelytoimintaa hän johti kymmenisen vuotta. Sittemmin hän toimi pitkään Turun piirustuskoulun rehtorina. 

Ratsastajapatsas, 2011–2013.

Kiasmaan on koottu huikea kooste Kajanderin esineteoksista 1960-luvulta aina tähän vuoteen saakka. Hän on väliin leikittelevä ja humoristinen, väliin voimakkaasti yhteiskunnallinenkin, mutta ei sellaisenakaan paatoksellinen. Hieman pateettinen hän on ehkä oman suuren rakkautensa – Eva-puolison suhteen – suhteen, mutta on varsin hellyttävää katsoa jättikokoista pressulle tehtyä Evan suudelmaa, joka samalla on viittaus surrealistilegenda Man Rayn (1890–1976) ikuistamiin Lee Millerin huuliin 1930-luvulta. 

Big Kiss, 1993.

Kiasma on tehnyt oivan ratkaisun rekonstruoimalla yhteen saliin Kajanderin läpimurtonäyttelyn helsinkiläisessä Galleria Agorassa vuonna 1964. Tällaista pitäisi tehdä useamminkin. Kun teoksista muotoutuu elinkaarensa aikana yksittäisiä ja yleensä hillityn modernistisesti esitettäviä museotöitä, jotain aina häviää. Konteksti muuttuu toiseksi. Miten esimerkiksi välittää nykykatsojalle Kajanderin anarkismi ja säännöistä piittaamattomuus? Kiasman ratkaisu on toimiva: näyttelystä olisi helppo sanoa, että sen ripustus on kaoottinen, pursuava ja siten epäonnistunut, mutta ehkä on kuitenkin juuri toisin: Eikö Kajanderia ole syytä esitellä villisti? Onhan hän itsekin kartellut ylevää koko uransa ajan. 

Esinekoosteissaan Kajander on omien salapolkujensa kulkija, mutta valokuvan puolella hän on varsinainen suurmies. Opetuksen ja galleriatoiminnan lisäksi hän on uranuurtaja monella tavalla. Jo pelkästään yksi kirja, Portsa (WSOY 1983), jossa Kajander kuvasi lapsuutensa työläismaisemia Turun Port Arthurissa, riittää tekemään hänestä klassikon. 

Mona Lisa, sarjasta 9x12.

Nuorempi Kajander vannoi dokumentaarisuuden nimeen, mutta vanhempana hän on antanut tilaa leikkisälle romanttisuudelle. Koko kaari näkyy hienosti Suomen valokuvataiteen museon näyttelyssä, jossa esitellään Kajanderin keskeiset sarjat – monet myös vintage-vedoksina ja alkuperäisille ripustuksille kunniaa tehden.

Julkaistua 452 & Guggenheim Helsinki 35: Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Herättyäni päätin heti, että Guggenheimista en ainakaan kirjoita – sitähän minulta kliseisesti kuitenkin odotettaisiin. No, onhan tämä Berliinin kokemusten pohdiskeluni todellisuudessa silkkaa mutta verhottua Guggenheim-kritiikkiä, sillä Guggenheim edustaa ehkä pahimmillaan sitä suorituskeskeistä tuotteistettua kulttuuriturismia, jonka osa en halua olla:

Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Olen juuri viettänyt viikon Berliinissä lomaillen. Loma tarkoittaa yleensä sitä, että pyritään eroon työstä ja sen aiheuttamasta stressistä. Olen ammatiltani taidekriitikko, joten siis ainakaan taidetta minun ei pitäisi lomallani harrastaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Ehdin viikon aikana käydä 11 taidenäyttelyssä, joista puolet oli vielä häkellyttävän laajoja, suorastaan uuvuttavia. Jättimäisiä museoita kertyi kaksi – Hamburger Bahnhof ja Martin-Gropius-Bau –, joissa kummassakin tutustuin yhdellä käynnillä kolmeen isoon ja myös varsin merkittävään näyttelyyn. Kumpikaan näistä laitoksista ei muuten kuulu sadan vieraillumman taidemuseon joukkoon The Art Newspaperin keväällä julkaisemien vuoden 2012 kävijätilastojen listauksissa. Ja nyt kun Guggenheim-keskustelu alkaa taas käydä kuumana, niin mainittakoon tässä yhteydessä vielä Guggenheimin sijoitukset: New Yorkin Guggenheim oli sijalla 47 ja Bilbaon Guggenheim sijalla 60.

Mutta määristä viis. Laatuahan sitä jokainen ainakin kuvittelee etsivänsä. Niin minäkin. Ja luulen sitä toissa viikolla löytäneenikin. Näin muun muassa ruotsalaisen taidemaalari Hilma af Klintin (1862–1944) näyttelyn. Kokemus oli suorastaan pakahduttava, ja joudun miettimään abstraktin taiteen syntyä näyttelyn tuottaman materiaalin avulla vielä moneen kertaan. Näyttely kuului selvästi sarjaan ”näyttelyt, jotka muistan koko loppuelämäni”. Sellaisia näyttelyitä ei muuten elämän aikana kerry monta: muistan kuinka istuin kerran oluella jo edesmenneen kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) kanssa listaten tällaisia kokemuksia. Hän pääsi omalta osaltaan noin kymmeneen näyttelyyn. 

Monelle taidemuseossa kävijälle käynti on vain suoritus ja museo on ikään kuin vain kohde. Ja mistä minä sen tiedän? En mistään, koska tutkimustuloksia on niin kovin vähän. Museokäyntien laadullisten mittareiden kehittäminen on vieläkin lastenkengissä, vaikka nykyaikaisen museon juuret voidaan jäljittää vähintäänkin renessanssin Italiaan. Yli 500 vuodessa emme ole oppineet paljoakaan museokokemuksen laadullisista ulottuvuuksista – emmekä katsojinakaan ole ehkä muuttuneet kovin paljon. 

Minä siis vain oletan, että museo on usein pelkkä suoritettava kohde. Osa museoista on tätä niin voimakkaasti, että niitä nimitetään ns. must see -nähtävyyksiksi eli täytyy-nähdä-nähtävyyksiksi. Tällaista kieltä voi opiskella muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön tänä vuonna julkaisemasta raportista Matkailu ja kulttuurin syke, jossa käsiteltiin Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen -toimintaohjelmaa. Raportin mukaan ”Suomelta puuttuvat ns. must see -nähtävyydet”. Tosin raportin SWOT-analyysissä tuodaan esiin ainakin yksi must see: ”Suomalainen luonto revontulineen ja muine ainutlaatuisine elementteineen houkuttaa kulttuurimatkailijoita.” Hoh hoijaa, niin kuin sanotaan. 

Brandenburger Tor, 1871. En käynyt kertaakaan.

Toisin kuin Helsingissä, Berliinissä on runsaasti must see -nähtävyyksiä. Kun päiväni kuluivat museoissa ja gallerioissa sekä hyvissä etnisissä ruokapaikoissa, huomasin että aika alkaa loppua. Oli jo vähän paineitakin. Minulla oli nimittäin paha aukko yleissivistyksessäni: en ole koskaan aikaisemmin edes käynyt Berliinissä. Pitäisihän sitä nyt nähdä edes Brandenburgin portti – yksi Berliinin legendaarisimmista nähtävyyksistä. Sitten minuun iski joku piru: päätin, etten käy katsomassa kyseistä kohdetta lainkaan. Olenhan minä nähnyt siitä satoja valokuvia. Ja mitä tuo tunnistamisen hetki ja väistämätön valokuvan ottaminen sitten lopulta voisi minulle tehdä? Eipä juuri mitään. Tajuttuani tämän päätin viedä asian vieläkin pidemmälle. Ihastuin Berliiniin, sen vapaaseen ja helppoon ilmapiiriin sekä erittäin laadukkaaseen taide-elämään aika voimallisesti, ja aion käydä siellä jatkossa vielä useasti. Siitä tuli ikään kuin minun kaupunkini. Kaikesta tästä huolimatta päätin tehdä testin: en aio mennä koskaan varta vasten katsomaan Brandenburgin porttia. Sen sijaan aion esimerkiksi palata asuinkatuni Bülowstrassen sympaattiseen olutbaariin, jonka henkilökuntaan ehdin jo viikon aikana tutustua. 

Bülow-Kneipe. Kävin n. 10 kertaa.

Olenkohan minä siis kulturelli individualistimatkailija sen sijaan että olisin matkailijana moderni humanisti? Tällaisia termejä opin myös tuosta opetus- ja kulttuuriministeriön raportista. 

Tätä ne miettivät, kun yrittävät laittaa minut johonkin segmenttiin, jotta kulttuuria voitaisiin helpommin tuotteistaa matkailullisesti. Jos laadullisten mittareiden kehittäminen jää tällaisten segmenttien ja SWOT-analyysien varaan, alankin yhtäkkiä epäröidä. Ehkä sittenkin haluaisin kaikessa rauhassa sulautua lukuihin – olla vain anonyymi yksikkö Maailman matkailujärjestön (UNWTO) arviomassa matkailijoiden vuosittaisessa lukumäärässä, joka muuten viime vuonna oli 1,035 miljardia. Etsiä kaiken ihan itse, käsikopelolla, yrityksen ja erehdyksen kautta, olla suorittamatta mitään…

Julkaistua 332: Lääkäri, sanoittaja ja tukkukauppias auttavat köyhiä museoita hädässä

Viime viikon Kauppalehden kolumnini eräästä taiteenkeräilijästä tuotti lehdeltä lisäpyynnön vähän laajemmasta tateenkeräilyjutusta. Tein työtä käskettyä, ja eilen se sitten ilmestyi:

Lääkäri, sanoittaja ja tukkukauppias auttavat köyhiä museoita hädässä

Suomalaiset taidemuseot olisivat ankeita paikkoja, jos ei olisi olemassa taiteenkeräilijöitä. Miltei kaikkien museoidemme taustalla on yhden tai useamman keräilijän kokoelma.

Jos eivät Maire Gullichsen (1907–1990) ja Sara Hildén (1905–1993) olisi olleet intohimoisia taiteenkeräilijöitä, eivät Porin taidemuseo ja Sara Hildénin taidemuseo olisi lainkaan niin suosittuja taiteenharrastajien matkakohteita. Jopa Ateneumin taidemuseo olisi paljon vaatimattomampi, jos ei lääketieteen lisensiaatti Herman Frithiof Antell (1847–1893) olisi ollut intohimoinen keräilijä.

Yhden kokoelman varassa toimiva museo ei kuitenkaan pysy pitkään elävänä, sillä staattinen kokoelma, jonka ripustusta vain vaihdellaan, ei jaksa houkutella kävijöitä. Tarvitaan uutta verta.

Vaasalaisen Kuntsin modernin taiteen museon kokoelman peruskivi on yritysjohtaja Simo Kuntsin (1913–1984) kokoelma, ja Vaasalle onneksi on löytynyt myöhempikin ”oma poika”, joka kartuttaa museon kokoelmia. Helsinkiläistynyt hammaslääkäri Lars Swanljung on nimittäin lahjoittanut merkittävän kokoelmansa Kuntsin säätiölle. Swanljung myös jatkaa aktiivisesti keräilyään. Toinen auttamaton tuhlari on jo pitkään ollut Vexi Salmi, jonka kokoelmat siirtyvät hiljalleen Hämeenlinnan taidemuseoon. 

Taidetta on Suomessa kerätty 1800-luvulta asti, eikä tahti ole laskenut, vaikka nykykeräilijöistä ei välttämättä puhutakaan suureen ääneen, sillä moni haluaa pitää matalaa profiilia. Toimistotarviketukkuyhtiönsä myyneen John Lindellin kokoelmista liikkuu lähinnä huhuja, sillä hän viihtyy kansainvälisissä huutokauppahuoneissa. Guggenheimin säätiön hallitukseen kuuluva sijoittaja Carl Gustaf Ehrnrooth on sen sijaan jo esitellyt julkisestikin kokoelmiaan.

Lähinnä kotimaisella kentällä on pysytellyt Heinon tukun Raimo Heino vaimonsa Railin kanssa. Kiasman ystävät nimittivät heidät tänä vuonna vuoden nykytaiteen ystäviksi. Kun palkitsemistilaisuudessa kysyttiin kokoelman kokoa, vastasi Raimo Heino kuin poromies ikään: ”Riittävästi.” 

Minähän en näissä mahtikeräilijäpiireissä liiku, joten kuvia minulla ei ollut. Kauppalehti oli kuitenkin kaivanut arkistojaan.

Porin taidemuseon kanssa on yhteistyötä harrastanut lääkäri Lars Johnsson, jonka mittava kokoelma Juhani Harrin teoksia täyttää esimerkiksi tällä hetkellä Espoon EMMA:n Harri-näyttelyä. Pori on muutenkin ollut aktiivinen taiteenkeräilijöiden alue: Johnssonin tavoin kokoelmiaan ovat esitelleet varatuomari Juhani Lipsanen  ja Tapiolassa toiminut Arto Jurttila.

Kansainvälistä nykytaidetta keräävä Enston Timo Miettinen toimii sekä Helsingissä että Berliinissä. Vaitelias keräilijäpariskunta Poju ja Anita Zabludowicz on laajentanut toimintaansa Lontoosta Sarvisaloon.
Kyösti Kakkonen puolestaan kerää lähes pelkästään kotimaista taidetta ja usein suoraan museoihin.

Moni säätiökin kerää Suomessa taidetta. On varsinkin kaksi toimijaa, jotka saavat galleristin kämmenet hikoilemaan ilmestyessään paikalle. Savolaisen teollisuussuvun taideharrastuksen pohjalta syntyneen Saastamoisen säätiön kokoelmat ovat löytäneet kotinsa EMMA– Espoon modernin taiteen museosta. Vuosina 1999–2008 säätiö käytti taidehankintoihinsa noin kuusi miljoonaa euroa. Vuotuista vakiosummaa ei ole. Toisen mahtitoimijan, Jenny ja Antti Wihurin rahaston vuosikertomuksessa on kuluvalle vuodelle varattu taideostoihin ja kuvataiteen erityiskohteisiin 480 000 euroa. 

Tätä rakennetaan Mänttään.

Ei sovi myöskään unohtaa mänttäläistä Serlachiuksen säätiötä, joka tuoreimman testamenttilahjoituksensa ja piakkoin valmistuvan uuden museorakennuksensa myötä tulee epäilemättä aktivoituman uudemmankin taiteen kerääjänä.

Henna ja Pertti Niemisen kuvataidesäätiö on tullut tunnetuksi pikemminkin Ars Fennica -palkinnosta, mutta säätiön kokoelmatkin karttuvat säännöllisesti.

Julkaistua 307: Salvelan kesä III

Tuli tänä aamuna rustattua yksi tiedote:

Salvelan kesä III

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 4.6. – 29.6.2012 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo kolmatta kertaa. Kesätauon jälkeen näyttelyyn ehtii tutustua vielä 30.7.–3.8. ennen kuin syyskausi uusine taiteilijoineen alkaa.

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara. Jottei verenvähyys pääsisi iskemään, päätettiin viime vuonna aloittaa uusi perinne: joka vuosi kutsutaan mukaan joku henkisesti läheinen vieras. Tänä vuonna vuorossa on myös Galleria Ortonissa esiintynyt tamperelainen taidemaalari Teemu Saukkonen.

Viime vuonna Salvela II:ssa tarvittiin voimaakin, kun Matti Nurmisen veistoksia ripustettiin. Vasemmalta Seitsalo, Nurminen ja Pajulahti.

Juhani Harrin ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Pöytäseurue on vuosien mittaan laajentunut, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat pystyneet seuraamaan taidemaailmamme virtauksia.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään yli kymmenen vuotta toimineessa Sairaala Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala.

Kesänäyttelyn on kuratoinut taidekriitikko Otso Kantokorpi, joka jo viime vuonna päätti, että ei kaiken tarvitse aina olla niin ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman mitään ulkoisia paineita.

Julkaistua 267 & 268 & Virossa 59: "Kulttuuripääkaupunki ei ole formaatti" & Kuinka vastustaa spektaakkelia

Perjantaina ilmestyi Taiteen tuorein numero (1/12), jossa minulla oli kaksi juttua. Kävin Haastattelemassa juuri päättyneen Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden pomoa Mikkko Fritzeä, joka jätti pestin kesken kaiken, ja kyselin vähän syitä moiseen. Tavallaan tämä tuli hyvään ajankohtaan, koska kunnallispolitiikan ja taiteen vaikeat keskinäiset suhteet näyttäytyvät meille paraikaa G-keskustelun myötä. Hieman samaan saumaan tuli toinenkin juttu, koska tein kritiikin kierreltyäni vähän marginaalisemmissa paikoissa, joista hain spektaakkelin takaa löytyvää toisenlaista tekemistä.

”Kulttuuripääkaupunki ei ole formaatti”

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuosi on paikallisesti todettu onnistuneeksi hankkeeksi. Tallinnan kulttuuripääkaupunkisäätiön johtajaksi valittiin jo loppuvuodesta 2007 saksalais-suomalainen Mikko Fritze, joka sitten yllättäen erosi paikalta vähän ennen ohjelman julkaisua huhtikuussa 2010. Mitä oikein tapahtui?

Mikko Fritze aloitti tallinnalaiselämänsä jo vuonna 1998, kun hänet valittiin Tallinnan Goethe-Institutin johtajaksi. Sitten tuli hakuun paikka Tallinna 2011 -säätiön johtoon, Fritze haki ja sai paikan. Itse hän arvelee, että tietty ulkopuolisuus, riippumattomuusa ja kansainvälinen kokemus toimivat valttina. Näin ainakin valinnasta käydyt keskustelut antoivat ymmärtää. Suomalaisuudesta ja suomenkielen taidostakaan ei varmaankaan ollut haittaa – olihan Turku toinen kulttuuripääkaupunki.

Fritze ehti tehdä kaksi ja puoli vuotta kokopäivätoimista työtä hankkeen eteen, mutta vaikeudet alkoivat kasautua heti viron talouteen iskeneen laman myötä. Lisäksi hanketta voimakkaasti ajanut Tallinnan pormestari Jüri Ratas vaihtui juuri hankkeen käynnistyttyä Edgar Savisaariin. Hallituskoalitiokin oli juuri hajonnut, eivätkä reformipuolueen ja keskustapuolueen välit olleet hankkeelle kovin hedelmällisiä. Tähän poliittiseen puun ja kuoren väliin Fritzen tuli kuitenkin asettua.

”Viroon iski lama, ja hankkeen budjetti alkoi pienetä, mutta ei oma intoni suinkaan tähän kaatunut. Yritimme vain tehdä pienenevällä budjetilla mahdollisimman hyvän tapahtuman, eikä siinä ollut sinänsä erityisiä ongelmia. Ongelmat tulivat lähinnä poliittisesta tilanteesta. Valtion ja kaupungin välille ei saatu aikaan mitään yhteyttä. Minut otettiin valtion toimesta hyvin vastaan ja sain esitellä hanketta jopa hallituksen kokouksessa, jossa suhtauduttiin kaikkeen varsin myönteisesti. Lupauksiakin tuli, mutta mikään ei koskaan konkreettisesti toteutunut.”

Fritze kohtasi kuitenkin ongelmia kaupunkia johtavan keskustapuolueen taholta. Savisaarkin alkoi kiinnostua enemmän hankkeesta.

”Kyse oli varmaankin siitä, että kun lama kilpisti muita isoja hankkeita, kulttuuripääkaupunkivuoden merkitys alkoi kasvaa. Meillähän tehtiin asioita, jotka olivat myös vaikuttamassa kaupunkikuvaan. Aina kun tapahtuu jotain kovaa ja vahvaa, poliitikot alkavat toki kiinnostua. Näin Savisaarkin, jopa siis ihan poliitikon tavoin vaistomaisesti, vaikka hän ei alkuun ollut niin kiinnostunutkaan projektista.”

Fritze törmäsi myös vanhaan neuvostoperintöön, mikä tarkoitti lisääntyvää kontrollihalukkuutta, vallan ja auktoriteetin korostamista ja samalla kuitenkin epäilemättä neuvostoajalta periytyvää nomenklaturan hierarkkisuuden tuottamaa vastuunoton välttelyä.

Jutun kuvituksena oli valokuvataiteilija Timo Setälän (s. 1958) älyttömän hieno valokuva Linnahallista eli Moskovan olympialaisia varten rakennetusta "Leninille nimetystä urheilu- ja kulttuuripalatsista" (1980). Halusin sen mukaan siksi, että vuosi 1980 oli Tallinnalle vähän samanlainen kuin viime vuosi: kaupunkiin satsattiin poikkeuksellisen paljon resursseja. Setälän kuva on osa kuvasarjaa, jonka hän teki alkuvuodesta 2004, kun olimme reportaasimatkalla Tallinnassa tutkailemassa sen outoa arkkitehtuuria. Hyllyssäni on jostain systä aukko, mutta luulen jutun olleen Taiteen numerossa 2/04.
  

Kyse oli kuitenkin monimutkaisesta prosessista, joka olisi ehkä vaatinut toisenlaista lähestymistapaa. ”Ei kulttuuripääkaupunkivuosi ole mikään formaatti kuin olympialaiskisat, jossa suoritetaan etukäteen määritellyt lajit kerta kerran jälkeen samalla tavalla”, toteaa Fritze. ”Se on avoin prosessi.”

Lisäksi Fritze joutui julkisuuden ryöpyttämäksi muun muassa isoksi koetun palkkansa vuoksi. ”Jos joku lapsi murhataan, se on otsikoissa kolme päivää, mutta kun minusta alettiin puhua, olin otsikoissa peräti kymmenen päivää.” Fritze itse ei ota asiaan kantaa, mutta syytä lienee epäillä, että kohu oli masinoitu hyökkäys.

Asioita ei yhtään parantanut se, että toimiston koon kasvaessa hänen rinnalleen palkattiin Jaanus Mutli, tuolloin korruptioepäilyjen keskellä ollut keskustapoliitikko. ”Imagoteknisesti se ei ainakaan ollut kovin viisasta”, sanoo Fritze. Lisäksi kulttuurisisällöistä vastanneen Fritzen ja muun muassa kommunikaatiosta vastanneen Mutlin keskusteluyhteys ei yrityksistä huolimatta koskaan edes käynnistynyt.

Niinpä Fritze saattoi ohjelman loppuun asti hyväksyttäväksi, ja ilmoitti sitten halustaan erota – tarjoutuen tosin olemaan projektien loppuunsaattamisessa avuksi. Tätä apua ei kuitenkaan enää pyydetty.

Fritze ei kuitenkaan ole katkera. ”Pettynyt” hän sanoo olleensa mutta on kuitenkin seurannut kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumia, varsinkin sen loppupuolella. Ohjelmista kuitenkin noin 90% lyötiin lukkoon Fritzen kaudella, joten syytä tiettyyn ylpeyteenkin on. Fritzen on vaikea nostaa esiin erillisiä hankkeita, mutta mainitsee hän pyydettynä ainakin kaksi merkittävää kuvataiteen tapahtumaa: nuorten taiteen triennaali Eksperimenta! ja Kumussa järjestetty mediataiteen laaja ja merkittävä näyttely Gateways, joka jatkaa matkantekoaan tänä vuonna Sveitsissä.

Eniten Fritze tuntuu tuntevan iloa siitä, että merelle avautumisen hanke tuntuu lähteneen käyntiin, sillä sen puolesta hän kävi aikamoista vääntöä. Alkuun slogan oli ”Everlasting Fairytale” ja kaupungilla haluttiin satsata kliseisesti vanhaankaupunkiin ja retroestetiikkaan, mutta Fritze sai taisteltua läpi uuden näkökulman, joka tuntuu tuottavan myös tulosta.

Nyt Fritze sanoo, että hänellä on ”sopu asian kanssa”, ja taitaa hän itse asiassa tuntea jo vähän ylpeyttäkin toteutuneista hankkeista – näin olin ainakin aistivinani.

Fritze toimii tällä Helsingin Goethe-Institutin johtajana, mutta hänen varsin monikansallisen perheensä lapset puhuvat sujuvasti edelleenkin viroa – siitä Fritze on pitänyt huolta jopa toimiessaan Uruguayssa Goethe-Institutissa vuosina 2004–2007. 

PS. 20.2.12. Olinpa muuten aivan väärässä. Setälän ja minun reportaasini Tallinnan arkkitehtuurista ilmestyi vasta Taiteen numerossa 3/05. Sain sen käsiini tänään ja olin myös unohtanut sen, että juttu käsitteli arkkitehti Raine Karpin neljää rakennusta Tallinnassa. Yksi niistä (Sakala-keskus) on muuten melkein kokonaan jo purettu.

***

Kuinka vastustaa spektaakkelia?

Elämäni kuvat

Helsingin läntinen sosiaaliasema, Pohjois-Haaga 14.12.2011–31.1.2012

Markus Rauramo: Relapse

Porvoonkadun baari, Helsinki 1.12.2001–31.1.2011

Katariina Lillqvist: Animaatiotaidetta

Rööperin Taidesalonki, Helsinki 13.1.–29.1.

Tatunkhamon: Happiness Is You

Myymälä2, Helsinki 29.12.2011–29.1.2012

Kriitikko käy useimmiten etabloituneissa gallerioissa katsomassa etabloituneiden taiteilijoiden teoksia. Ja museoissa on tunnetusti tarjolla enenevässä määrin näyttelyitä, jotka yrittävät vedota mediaan ja massoihin. Taidemuseon pyrkimys onkin usein spektaakkeli, josta ranskalainen ajattelija Guy Debord (1931–1994) on lausunut painavia sanojaan kirjassa Spektaakkelin yhteiskunta (1967, suom. 2005).

Spektaakkelissa on kyse muun muassa siitä, että elämä ikään kuin korvaantuu elämän kuvilla. Ihminen vieraantuu passiiviseksi kuluttajaksi ja ajautuu sivulliseksi jopa suhteessa omiin tunteisiinsa ja kokemuksiinsa. Autenttinen sosiaalinen elämä korvautuu representaatioilla.

Taidehan on tietenkin aina jollain tasolla myös representaatiota. Uskon kuitenkin, että sen avulla on parhaimmillaan mahdollisuus päästä käsiksi moniin autenttisen sosiaalisen elämän ulottuvuuksiin. Toisinaan tuntuu kuitenkin turhauttavasti siltä, että taidekin on alistumassa enenevässä määrin spektaakkelille. Kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt ”huippugallerioissa” katsomassa ”huipputaidetta” ja kuullut valheellista puhetta ”ainutlaatuisuudesta”, alkaa kaivata jotain muuta.

Niinpä lähdin taideretkelle tutkimaan marginaaleja, joiden kautta on tunnetusti hyvä myös hahmottaa hegemoniaa, koska sen vastustaminen piirtää sille samalla rajoja. On toisinaan kasvattavaa käydä paikoissa, joissa ei niin usein tule käyneeksi ja nähdä taidetta, joka ei ole välttämättä ihan niin ”puhtaasti” kuvataidetta.

Ensin matkasin sosiaaliasemalle, jossa oli tarjolla valokuvia. Kuvien avulla asiakkaat olivat silkan representoimisen sijaan yrittäneet nimenomaan ottaa haltuunsa autenttista elämää, sitä mikä on merkittävää mutta mitä on toisinaan vaikea sanoin ilmaista. Näin minulle kerrottiin: ”Valokuvien kautta keskusteltiin hyvin nopeasti vaikeista ja henkilökohtaisista asioista tavalla, joka muuten ei olisi ollut mahdollista. Ryhmän jäsenet tulivat kuviensa kautta kokonaisemmin esille ja myös sosiaalityöntekijä on asiakkaan kanssa tasavertaisempi kumppani ryhmissä.”

Sosiaaliasema järjesti kuvataiteilija Nella Keskisarjan (s. 1946) johdolla viime vuonna kolme kuvaryhmää, joiden tuotantoa laitettiin sitten esille sosiaaliaseman käytäville näyttelyksi.

Ei tässä liikaa kannata jeesustella, mutta näyttely kosketti minua vahvasti. Oli kiinnostava nähdä se, minkälaisen kuvallisen muodon elämä oli saanut, mikä oli koettu tärkeäksi ja mikä oli rakasta. Huomasin myös, että ryhdyin myös aika nopeasti kuvallistamaan omaa elämääni ja mieleeni tuli jopa joitain yksittäisiä valokuvia, joita olen lapsena ensimmäisellä kamerallani ottanut. En olisi itse asiassa uskonut muistavani ihan selkeästi muutamia valokuvia, joten tämän kokemuksen myötä tajusin myös kuvan voiman varsin konkreettisesti.

Sitten matkasin Haagasta alppilalaiseen baariin ja joi oluen. Baarissa järjestetään säännöllisesti vaihtuvia taidenäyttelyitä, mutta en ole koskaan aiemmin käynyt niitä katsomassa. Seinillä oli Markus Rauramon (s. ?) sekatekniikkatöitä, jotka ponnistivat urbaanista katutaiteesta. Rauramo nimittää itseään ”poptaiteilijaksi”, ja hän on myös klubituottaja ja mainonnan ammattilainen. Pop onkin varsin osuva ilmaisu tällaiselle kadulta ponnistavasta kuvakielestä, koska tämän päivän poppiahan se toki on. Myös siinä mielessä, mihin 1960-luvun poptaide pyrki ja mikä useimmiten unohtuu: tuolloinen taide halusi kokeilla sitä, voisiko kuvataide olla yhtä lailla suosittua kuin aikansa popmusiikki. Sehän ei tunnetusti kovin hyvin onnistunut, mutta yrittänyttä ei kai edelleenkään laiteta. Tätä mietin myös, kun katselin Rauramon teosten hintoja: 200–300 euroa ei ole kovin paljon uniikkimaalauksesta, mutta pinttynyt galleriakiertäjä huomasi myös hintatason tuottaman epäilyn: voiko näin halpa olla hyvää? Osa töistä oli sen verran kiinnostavia konstruktivismia, popia ja aika rankkaakin katujen aihepiiriä yhdistävää tekemistä, että harkitsin jo lompakkoni tilannetta. Jäin kuitenkin epäilevälle kannalle. On tässä siis omissa mietteissäänkin paljon tekemistä.

Sitten matkustin työväenkaupunginosasta toiseen, Alppilasta Punavuoreen katsomaan animaationtekijä elokuvaohjaaja Katariina Lillqvistin (s. 1963) näyttelyä. Esillä oli hänen tuoreimman animaationsa Zafira (2011) animaationukkeja ja muuta esineistöä sekä valokuvia prosessista ja tšekkiläisistä yhteistyökumppaneista. Lillqvistin tuotantoyhtiönä perustama Camera Cagliostro on muuntunut kansainväliseksi osuuskunnaksi, ja kansainvälistä on toiminta muutenkin: Zafira on juuri lähdössä kiertueelle Intiaan, Kiinaan ja Japaniin. 

Lillqvist on omistanut näyttelynsä kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) muistolle. Harrihan oli tunnettu Cagliostro-fani. Ja Alessandro Cagliostro (1743–1795) oli legendaarinen 1700-luvun seikkailija, okkultisti ja tarinankertoja, joka pystyi karkaamaan Moskovasta useammasta portista samanaikaisesti.

Lillqvist jatkaa oivasti ikivanhoja tarinankertomisperinteitä. Spektaakkelin partaalle hän joutui, kun miltei koko Suomi alkoi keskustella Uralin perhosesta (2008) ja Mannerheimin mahdollisesta homoudesta. Silloin kun taiteesta keskustellaan, ei yleensä keskustella taiteesta. Näinhän on viime aikoina ollut esimerkiksi Guggenheim-hankkeen kanssa. Siksi olinkin jotensakin huojentunut siitä, että sain paneutua Lillqvistin luomaansa tarinamaailmaan pienen rööperiläisen gallerian vitriinien välityksellä ilman mitään kohua, mihin minun olisi pitänyt ottaa jotain kantaa.

Ja sitten vielä lähistölle, Rööperin rajoille. Toisinaan kriitikko näkee sellaista, mitä ei oikeastaan lainkaan tajua mutta mikä voi kuitenkin olla kiinnostavaa ja hauskaa. Tällainen oli pienessä vaihtoehtoisessa kellarigalleriassa ollut Tatunkhamonin verhomallistonäyttely. Näyttelyn kuraattori, myös elektronisen musiikin duosta Imatran Voima tunnettu Perttu Häkkinen totesi tiedotteessa: ”Heijastuuhan verhoon koko inhimillisen ajatustoimintamme episteeminen todellisuus, sen takaiset tapahtumat kun ovat aistiemme havaitsemattomissa, kognitiivisten prosessiemme ulottumattomissa ja kielemme kääntämättömissä. Tuohon salattuun elämään voinemme vain viitata.”

Vähän huumoriksi taisi mennä, mutta aika huikeita verhoja nämä digitaaliset kuvakollaasit olivat. Tatunkhamon, eli valokuvataiteilija Tatu Hiltunen (s. 1977) on melkoinen tarinankertoja, jonka kuvissa liikutaan maisemista ja muinaisista maailmoista nykyajan katutaiteeseen. Ei niitä todennäköisesti juuri kukaan tule verhoina käyttämään enkä oikein ymmärrä sitäkään, miksi ne on pitänyt tehdä juuri verhoiksi. Mutta jotain viehättävää ja varmaan vähän ironistakin siinä on, että kuvataiteilija on päättänyt tehdä oikein malliston. Tällaisessa taiteen turhuus voi näyttää voimansa. Jos se olisi tuotteistettu ja suosittu – kuin Andy Warhol – se muuntuisi spektaakkeliksi, mutta tällaisena interventiona se saa aikaan ajatuksia moneen suuntaan. Minäkin palasin myöhemmin kotona autenttiseen elämään ryhtyessäni miettimään erilaisia omatekoisten kuvaverhojen mahdollisuuksia. Näinkin taide voi toimia.

Voi olla, että en parin vuoden kuluttua muista yhtäkään näistä näyttelyistä, mutta olen varma siitä, että ne pienet spektaakkelinvastaiset ajatukset, joita pitkin matkaa hellittelin, elävät tulevan taiteen katselussa tavalla tai toisella. Omien rutiineiden kyseenalaistaminenkin on aina varsin terveellistä ja tarpeellista.

Näyttelykuvia 540 & Luettua 95 & 96: Nostalginen opastuskeikka

Eilen illalla oli minulle henkisesti aika tärkeä keikka. Kävin EMMA – Espoon modernin taiteen museossa pitämässä yleisöluennon Juhani Harrista (1939–2003) hänen näyttelynsä (11.11.2011–17.3.2013) yhteydessä. Ennen luentoa oli kuitenkin aikaa piipahtaa Galleria Aarnissa, jossa oli Kari Vehosalon (s. 1982) näyttely Baroque of Violence (7.–30.12.):

Saastamoisen säätiön Päivi Karttunen tarkastelee Vehosalon maalauksia.

Näin viime vuonna Vehosalon töitä ensimmästä kertaa, ja olin tavallaan aika vaikuttunut. Hän on taidokas maalari, mutta nyt tuntui siltä, että hän on mennyt teemojensa kanssa jotenkin tukkoon. Hän toteaa tiedotteessa: "Kaunis muuttuu hetkessä iljettäväksi ulosteeksi, jonka kohtaaminen asettaa meidät kasvotusten halujemme salaisen maailman kanssa. Symbolisen todellisuuden kerran murentuessa löydämme itsemme jälleen alusta." Tällaisia hänen arkipäivän psykopatologiaa kartoittavat maalauksensa ovatkin, mutta edellisellä kerralla ne olivat mielestäni paljon kummallisempia ja kauheampia. Joku nitkahdus johonkin suuntaan olisi ehkä syytä tapahtua. 

 Modern Love IV, öljy kankaalle, 2011.

***

Mutta sitten pitämään luentoa. Puhuin tunnin verran Harrin taiteesta pienelle mutta hyvälle yleisölle. Porukkaa oli paikalla alun toistakymmentä, suurin osa keski-ikäisiä naisia – niitä, jotka suomalaista kulttuuria pitävät pystyssä. Kävin vähän läpi Harrin elämänvaiheita ja yritin sijoittaa häntä tadehistorialliselle kartalle – muun muassa uusrealismiin. Yritin availla hänen teemojaan, en niinkään yksittäisiä töitä, koska muistan hänen oman nihkeän suhtautumisensa teosten avaamisyrityksiin. Harrille hänen oma teoksensa ei nimittäin koskaan ollut tarina vaan pikemminkin tarinageneraattori, jonka elämä alkoi vasta sitten, kun hän sen oli käsistään päästänyt. Hänen sanojensa mukaan "vain huonot työt ovat valmiita".Ja toki vähän muistelin niitäkin vuosia, jolloin istuin hänen kanssaan ravintola Salven kantapöydässä ja kerroin tästä joitain kaskujakin. Tunnelma oli hyvä ja keskusteluakin virisi.

Nizzasta Bombayhin, Taj Mahalista Negrescoon, 2001. Tämän teoksen synnyn muistan itsekin oikein hyvin. Ja Negrescohan on legendaarinen nizzalainen hotelli ja ravintola, jossa Harri myös viihtyi.

Tunsin Harrin hyvin hänen viimeisinä viitenä vuotenaan, mutta vanhemman tuotannon suhteen minun oli tietenkin tehtävä vähän esitöitäkin luentoa varten, ja niinpä luin eilen myös kaksi keskeistä häntä käsittelevää julkaisua:

 Soili Sinisalo, Berndt Arell & Christian Hoffmann (toim.): Juhani Harri. Esinesommitelmia ja kollaaseja 1960–90. Turun taidemuseo 1991. [Tekstit: Soili Sinisalo, Kalevi Seilonen, Arto Virtanen]

Tämä on hieno ja kattava näyttelyluettelo, joka on epäilemättä edelleenkin se kaikkein paras johdatus Harrin työskentelyyn. Tänä vuonna kuolleen Kalevi Seilosen henkilökohtaiset muistelukset täydentävät hienosti Ateneumin nykyään eläkkeellä olevan johtajan Soili Sinisalon paneutunutta tutkielmaa, jossa hän käy läpi Harrin teemoja. Mainittakoon muuten se, että etsin omaa kappalettani tästä julkaisusta viitisen vuotta antikvariaateista. Joten jos tähän törmäätte, pankaa se visusti talteen.

Krista Mikkola (toim.): Juhani Harri. Amos Andersonin taidemuseo 1996. [Tekstit: Bengt von Bonsdorff, Bo Carpelan, Seppo Heiskanen]

Tämä on puolestaan Helsingin juhlaviikkojen Vuoden taiteilija -näyttelyn yhteydessä tehty julkaisu. Seilosen tavoin myöskin tänä vuonna kuolleen Bo Carpelanin teksti toimii juuri niin kuin edellä olen todennut: Harrin työt ovat toimineet tarinageneraattoreina, kirvoittaneet Carpelanista omansalaisia tarinoita. Informatiivista teskti ei siis ole, mutta näkemyksellistä sitäkin enemmän. Seppo Heiskasen lyhyt haastattelupätkä on myös varsin valaiseva Harrin tiettyjen perusajatusten kannalta. 

Hienoja julkaisuja molemmat. 

***

Sitten vielä varsin iloinen sattuma. Googlettelin myös Harria ja löysin verkosta oman kymmenen vuotta vanhan tekstini Suomen taiteen triennaalin julkaisuun Interface. Näyttely pidettiin Göreborgissa syksyllä 2001. Joskus keväällä 2001 istuin Harrin kanssa pitkään magnetofonia käyttäen ravintola Salvessa ja tein mielestäni aika hyvän haastattelun – ainakin eilen tuntui siltä. Luettelon olen jo hukannut, ja tuhoutunut tietokoneeni vei tekstinkin mukanaan, joten oli aika hauska löytää tuo teksti bittiavaruudesta. Tässä se kokonaisuudessaan:

Esineet palettina

Juhani Harria nimitetään usein romanttiseksi, toisinaan jopa nostalgiseksi. Näillä sanoilla ei kuitenkaan tavoiteta Harrin ominaislaatua taiteilijana. Myönnettäköön, että hänen esinekoosteensa ovat kauniita sillä tavoin kuin mennyt maailma oli kaunis ja että hänen valitsemiensa materiaalien värimaailma on usein murrettu, hillitty, haalistunut, ajan krakeloima, ohentama tai haurastuttama, mutta kauniin surumielisyyden lisäksi niihin kätkeytyy kuitenkin enemmän. Ne eivät ole kuin hillittyjä eleitä hautajaisissa. Niissä on mukana myös tuska, pelko, viha ja julmuus. Harri tavoittelee kauneutta, ja sana vilahtaakin usein hänen puheessaan, mutta hänelle kauneus ei ole vain sievää pintaa: ”Se on samaa mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...”

Juhani Harri varttui Vaasassa, pienessä Pohjanlahden satamakaupungissa papin poikana. Varhaisimmat vaikutteet tulivatkin kirkkomaalauksesta ja sitä kautta myös Georges Roualt’lta: ”Kopioin intohimoisesti Roualt’ia. Rakastin hänen väkevää voimaansa.” Harri maalasi nuorempana paljon, mitä nykyään harvemmin muistetaan, mutta hänelle se oli lähinnä ”maalaamisen yrittämistä”, ja hän löysikin nopeasti oman lajinsa: esinekoosteet, laatikot joista hänet on tunnettu jo 1960-luvulta asti. Lähtökohdat eivät kuitenkaan olleet taidehistoriallisia. ”En saanut taide-elämästä kimmokkeita tekemiseeni, vaan lähinnä vaasalaisista osto- ja myyntiliikkeistä, joissa oli hyvin kauniita merimiesten tekemiä laivalaatikoita. Ne olivat ensimmäinen lähtökohtani. Ei Suomessa – saati Vaasassa – siihen aikaan tiedetty yhtään mitään Armanista, Spoerrista tai varsinkaan Joseph Cornellista.”

Harrin esinekoosteet liittyvätkin luontaiseen elämänpiiriin, pienen merikaupungin arkeen. Niiden romanttisuus on usein katsojan romanttisuutta. ”En ole ollenkaan romantikko. Ehkä pikemminkin silloin nuorempana etsin totuutta. Kaikki ne symbolit, joita käytin - laivat, linnunmunat jne. – ne olivat totta. En kuitenkaan lähtenyt merikaupungin poikana merille, vaikka lähellä olikin, vaan lähdin Ruotsiin ja tapasin suuren surrealistin Max Walter Svanbergin.” Harri oli jo lehtien välityksellä – Konstrevy ja Paletten – tutustunut ruotsalaiseen konstruktivismiin. Myöhemmin matkallaan Ruotsiin Harri tutustui Svanbergin lisäksi Halmstadin ryhmään. Muodolliset taideopintonsa Harri suoritti suomalaisen modernismin linnakkeessa, Vapaassa Taidekoulussa. Mutta meni sitten menojaan. Suomen pienelle taidemaailmalle on ollut ominaista yhden totuuden hegemonia – oli sitten kyse 1960-luvun informalismista, 1970-luvun realismista tai vaikkapa nykyhetken videon ja värivalokuvan dominanssista –, mutta Juhani Harri on pysytellyt koko uransa ajan poissa ismien taistelusta. Häneen on kumma kyllä myös aina suhtauduttu myönteisesti. Alkuun hän oli ”sympaattinen kylähullu”: ”Käyttäydyin hyvin enkä pitänyt meteliä.” Sukulaissielut tulivat toki tutuiksi, Harri tutustui muun muassa Armanin ja Spoerrin tuotantoon ja sittemmin ystäväkseen tulleeseen Ed Kienholziin. Suoranaisia esikuvia ei kuitenkaan enää tarvittu, ja – sitä paitsi – ”mitä vähemmän vaikutus näkyy, sitä merkittävämpää se on”, siteeraa Harri Kienholzia.

Meteliä Harri ei ole pitänyt koskaan. Hän ei julista eikä oikeastaan kerro tarinoitakaan, vaikka hänen työnsä ovatkin avoimen narratiivisia. Tarinoiden kertomisen sijaan ne generoivat tarinoita. ”Malevitšin Musta neliö on synnyttänyt suuren joukon tarinoita. Jokainen hyvä työ luo oman myyttinsä, tarinansa, kertomuksena, joka on täysin irti tekemisestä. Minä en halua missään nimessä tarjota omaa tulkintaani. Minulla on toki oikeus tulkintaani omista töistäni, niin kuin muillakin, mutta en missään tapauksessa halua kertoa sitä. Rakastan hyviä tarinankertojia, mutta itse kertominen kuuluu kirjallisuuteen.” Vaikka Harri asettuukin tietyllä tavalla luontevasti modernismin herooiseen perinteeseen ja on aina säilyttänyt arvoituksellisuuden itsessään, on hänen antauduttava teostensa edessä: ”Hyvä työ ei koskaan ole valmis. Ainoastaan keskinkertaiset tai huonot työt ovat valmiita. Hyvän työn tarkoitus on olla luova – ei tekijä ole luova. Tekijä katoaa johonkin outoon usvaan ystävällisten kapakoiden myötä, mutta hyvä teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään.”

Harri ei siis kerro tarinoita mutta ei myöskään tee kuvia pelkästään jossain esteettisessä mielessä. ”Sattuma on minulle tärkeämpi kuin estetiikka. Itse tekeminen on arvoitus. En minä tiedä etukäteen oikeastaan mitään. Itselleni määrittelemä lähtökohta menettää merkityksensä ja vuosien mittaan menettää sitä yhä enemmän ja enemmän. Olen onnellinen siitä, että yllätän itseni, silloin kuin teos ei muistutakaan sitä mitä toivoin. Pettymykset ovat tietysti myös raskaita, mutta ne ovat myös hyvin tärkeitä. Huonot työt ovat kuitenkin huonosti kivetty tie, jota sinun on pakko kävellä. Palaan usein vanhoihin teemoihin, mutta sitten ne ovat täysin erilaisia. En tiedä onko minulla huono muisti vai häivytänkö asiat tahallani, sitä en tiedä eikä se kiinnostakaan.”

Harrin suhde esineisiin ei ole nostalginen tai historiallinen. ”Suhteeni esineisiin on lämmin. Samalla tavoin kuin maalari katsoo palettia ja löytää syvän, kauniin ruskean, minä voin katsoa samalla tavalla patinoitunutta ja ruostunutta pintaa. Ei minun tarvitse tuntea – enkä yleensä välttämättä tunnekaan – esinettä, sen historiaa tai käyttöä. Minulle esineet ovat paletti.” Hänen esineidensä historia on yleisinhimillistä historiaa – ei tiettyä nimettävissä olevaa aikakautta, tyyliä tai elämäntapaa. Esineet kantavat historiaansa pikemminkin fenomenologisesti, vailla spesifin ajan ja paikan merkityskerrostumaa. Ne ovat olleet ja muokkaantuneet, ja nyt ne on sattumanvaraisesti löydetty. ”Suhteeni historiaan on se, mitä viiden vuoden ajan olen Vaasan lyseossa lukenut. Ei minulle ole mitään mennyttä aikaa, jota töissäni hahmotan.”

Aika kuitenkin kuluu, lineaarisestikin. Jotenkin osuvasti merikaupungin poika on päätynyt merikaupungin arvostetuksi taiteilijaksi. Hänet tapaa useimmiten perinteisen merimieskapakka Salven perimmäisestä pöydästä. Mutta ravintolassa eivät käy enää merimiehet vaan miehet, jotka työstävät massiivisia koosteita läheisellä suurella telakalla, viereisen satama-altaan takana. 

***

Istuin Harrin kanssa Salvessa, haastattelin häntä yllä olevaan juttuun Salvessa ja eilen oli sitten vielä kiirehdittävä luennon jälkeen Salven pikkujouluihin:

Vaikka ylläolevaan kuvaan sainkin vangittua kaksi taiteilijaa – Tarja Teräsvuori (s. 1949) ja Heikki Mäntymaa (s. 1944) – pikkujoulujen tanssilattialta, ei Salvekaan enää ole ihan sama kuin Harrin aikoina.
Nostalgian vallassa hipsin kotiin melko varhain.