Julkaistua 407 & 408 & Näyttelykuvia 778 & 779: Art decon hillittyä juhlaa & Taidetta koko perheelle

Lauantain Aamulehdessä (ja ties missä muussa Alma Aluemedian lehdessä) ilmestyi arvioni kahdesta Amos Andersonin taidemuseon uudesta näyttelystä: Art deco ja taiteet (8.3.–21.7.) sekä jälleen kerran ylipitkä STSY:n näyttely Metsäretki (1.3.2013–24.2.2014). Tyypilliseen journalistiseen tapaan jouduin kirjoittamaan jutut sekä liian nopeasti että liian aikaisin. Art decon pressi oli torstaina, mutta koska oli jo silloin lähtenyt Kerimäelle, sain käydä tiistaina katsomassa näyttelyn, jota parhaillaan ripustettiin – täytyy siis käydä vielä tarkastamassa, että osuinko lainkaan oikeaan. Kiinnostavia näyttelyitä kuitenkin molemmat, vaikka ei niistä aivan ikiunohtumatonta taidekokemusta irtoakaan:

Art decon hillittyä juhlaa

Aina silloin tällöin syntyy suuntaus, johon miltei kaikki taiteenlajit ottavat riemuissaan osaa. Yksi tällainen oli maailmansotien välinen art deco. 

Monelle suomalaiselle art deco on yhtä kuin se visuaalinen maailma, jossa tv:stä tuttu, Agatha Christien Hercule Poirot’ta näyttelevä David Suchet liikkuu.

Termillä viitataan yleisesti maailmansotien väliseen koristetaiteeseen. Yleensä mieleen tuleekin huonekalusuunnittelu, keramiikka ja lasi – ja pehmeän sulokas värimaailma. Varhaisemman jugendin luontopohjainen, orgaaninen ornamentiikka on korvautunut muodoilla, jotka ovat ikään kuin nykyaikaisempia, teollisen maailman ja koneiden mukanaan tuomaa.
 

Yrjö Ollila: Äiti ja lapsi rantakalliolla, 1910.

Amos Andersonin taidemuseo on lähtenyt kartoittamaan art deco’ta kuvataiteesta käsin ja tuo hienosti esiin sen, miten erilaisilta muista yhteyksistä tutut mestarimme kuten esimerkiksi Yrjö Ollila, Juho Rissanen ja Eero Järnefelt näyttävät, kun heidän teoksiaan asetetaankin hieman toisenlaiseen tulkintakehikkoon ja laitetaan rinnalle esimerkiksi ranskalainen mestari Maurice Denis. Rissanen muuten opiskelikin aikoinaan Denis’n johdolla.
 

Maurice Denis: Tutkielma Isadora Duncanista, 1912.

Mukana näyttelyssä on myös vähemmän tunnettuja teoksia. On syytä korostaakin sitä tärkeää työtä, jota taidemuseot toisinaan tekevät tuodessaan esiin unohdettuja nimiä varmojen ja vakiintuneiden yleisösuosikkien rinnalle. Näin on tehty nytkin, enkä minä ainakaan ollut koskaan kuullut varsin kiinnostavasta turkulaisesta taidemaalarista Nikolai Kaariosta (1887–1958). Itse asiassa hänen kattomaalauksia varten tehdyt luonnoksensa ovat kuin art decon kiteytymä: kubistis-konstruktivistisia tasopintoja, jäykän tyyliteltyjä klassisia alastonfiguureita sekä kulta- ja hopeavärin käyttöä tehosteena.
 

Nikolai Kaario: Koristemaalauksen luonnos, 1938.

Näyttelyssä on myös mukana runsaasti kalusteita ja koriste-esineitä. Saleista henkii hauska menneen maailman tuntu, jossa on varsin paljon mukana sellaista aikansa luksusta, jolle nyt voi jo vähän hymyilläkin. Kovin paljoa elämää suurempaa taidetta ei art deco tainnut varsinaisesti tuottaa, mutta tällainen hyvä yleiskatsaus tietyn aikakauden visuaalisiin virtauksiin tuottaa aina monenlaista ajateltavaa.
 

***

Ja sitten pakollinen mikä-boxi:

Mikä?

– Art deco oli jugendia seurannut monia aineksia sekoittanut tyylivirtaus, joka ammensi aineistonsa osin klassisesta perinnöstä, osin aikansa koneromantiikasta.

– Art deco leikkasi läpi kaikki mahdolliset taiteenlajit – oli sitten kyse Isadora Duncanin tanssista tai arkkitehtuurista.

 – Itse Amos Andersonin taidemuseon vuonna 1913 rakennettu rakennuskin viittaa jugendin jälkeiseen, klassismista ponnistavaan art deco -henkeen.
 

***

Ja kainaloisena pikkuruinen juttu toisesta näyttelystä:

Taidetta koko perheelle

Amos Andersonin jo pitkään jatkunut yhteistyö Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen (STSY) on ollut puuduttavaa. Ylipitkissä näyttelyissä on esitelty sitä salonkikelpoista ja umpiporvarillista perustaidetta, jota isojen firmojen pääkonttoreiden auloissa ja neukkareissa on ollut tapana esitellä. Vaikka mukana on ollutkin runsaasti hyvää taidetta, on kokonaisuus väliin tuntunut melkoiselta jöötiltä. 
 

Berndt Lindholm: Maisema metsätieltä, 1906. 

Näyttelysarjan tuoreimmassa osassa museo on onneksi ryhtynyt vähän revittelemään. Suomalaisista klassikoista on rakennettu varsinainen koko perheen näyttely – elämysmaailma, joka muistuttaa väliin jopa luonnontieteellistä museota dioraamoineen kaikkineen. Saapa yleisö jopa painella pimeässä huoneessa nappeja niin, että väliin näkyviin tulee täytetty lintu ja väliin pronssinen.

Vakava taiteenharrastaja saattaa pitää tällaista hömppänä, mutta on syytä muistaa, että satunnaisista havainnoista ja elämyksistä moni taideteoskin on saanut alkunsa.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös kuraattori Susanna Luojuksen kirjoittama ja nykytaiteilija Stiina Saariston kuvittama hauska lastenkirja, jossa seikkaillaan sisään klassisiin taideteoksiin.

***

Ja ollaan nyt sitten alastomia. Tältä se pahimmillaan näyttää, kun liian nopea kriitikko käy näyttelyssä: