Julkaistua 460 & Näyttelykuvia 877: Maalaustaiteen tila

Viime viikolla ilmestyi Taide (5/13), jossa minulla oli kaksi juttua. Arvioni Taidemaalariliiton 85-juhlanäyttelystä hirvitti vähän itseänikin, koska annetussa tilassa en kyennyt sanomaan kaikkea haluamaani ja tein myös taiteilijoille tietyllä tavalla vääryyttä, kun keskityin näyttelyyn kokonaisuutena enkä taiteilijoiden teoksiin. Mutta joskus vain täytyy tehdä näin. Näyttely on kuitenkin medium, mikä toisinaan unohtuu, ja näyttelynkin suhteen tulee mielestäni olla mediakriittinen. Juhlanäyttely on vielä omansalainen näyttelyn alalaji, jonka olemusta kannattaa mielestäni myös pohtia. Ja erityisesti, kun on kyse vielä lajiliiton juhlanäyttelystä. Tässä suhteessa näyttely oli mielestäni epäonnistunut.
 

Pirkko Rantatorikan hienoja maalauksia.

Olisin todennäköisesti pitänyt kaikkien kuuden taiteilijan kontribuutiosta, jos ne olisi esitetty yksityisnäyttelyinä gallerioissa. Varsinkin Pirkko Rantatorikan (s. 1956) setti oli oikein vaikuttava. Peräänkuulutin kuitenkin yhteissointia, joka nyt jäi mielestäni miltei kokonaan puuttumaan – teemasta huolimatta:

Maalaustaiteen tila

Toinen tila – kuusi näkökulmaa nykymaalaukseen  

EMMA – Espoon modernin taiteen museo 25.9.2013–12.1.2014

 

Taidemaalariliitto teki 85-vuotisjuhlanäyttelyään varten rohkean ratkaisun: liitto antoi kuratointitehtävän raadin tai ns. taideasiantuntijan sijaan taiteilijapariskunnalle. Valitut Aarne ja Arja Jämsä tekivät hekin rohkean ratkaisun: he valitsivat mittaviin museotiloihin koottavaan näyttelyyn vain kuusi taiteilijaa 1300 jäsenen mahtiliiton joukosta. Mukana ovat Petra Innanen (s. 1970), Olli-Pekka Merimaa (s. 1967), Miika Nyyssönen (s. 1965), Pirkko Rantatorikka (s. 1956), Satu Rautiainen (s. 1982) ja Anssi Törrönen (s. 1970). Edustuksellinen demokratia toimii siis ainakin sukupuoli- ja osin ikäjakaumassakin, mutta kaikki taiteilijat työskentelevät pääkaupunkiseudulla. No, samahan se, koska vähän edustuksellisimpia yhteisjuhlanäyttelyitä on aina ollut tapana nimittää tasapaksuiksi ja tylsiksi – ja sellaisiahan ne ovat tupanneet usein olemaan. Pakko on silti todeta, että muistelin EMMAn saleissa kävellessäni pienellä haikeudella Amos Andersonin taidemuseossa pidettyä liiton 80-vuotijuhlanäyttelyä Maalaamisen arvoista. 

Taiteilijat ovat valmistaneet teoksensa varta vasten tätä näyttelyä varten, ja nyt jää sellainen tunne, että jotkut ovat joutuneet venyttämään vähän liikaa. Miika Nyyssönen on vienyt Velázguez-dekonstruktionsa sellaisiin mittoihin, että mitään ei enää jää sanomatta. Hän on ikään kuin semanttisesti tyhjentänyt aiheensa ollen samalla jättämättä katsojalle ihmetyksen ja mysteerin aluetta. Olli-Pekka Merimaan ommellut vaatteet ja kankaat on installoitu niin komeasti ja elämyksellisesti, että yksittäisten teosten vähän runollisetkin ja toisinaan hauskat ideat tuntuvat jäävät silkan näyttävyyden jalkoihin, kun taas Satu Rautiainen ei ole saanut aikaan ainakaan minulle avautuvaa mielekästä temaattista kokonaisuutta. Teemastahan on kuitenkin kyse, vaikka tila onkin varsin moniselitteinen käsite. 

Kerrottakoon vähän ylpeänä, että löin itseni kanssa vetoa ennen näyttelyssä käyntiä 4.10. Ajattelin nimittäin hirtehisesti, että koska kyseessä on Taidemaalariliiton juhlanäyttely, on mukana taatusti yksi taiteilija, jolta ei ole maalauksia. Eihän muuten olisi kyse ns. nykytaiteesta. Ja oikeassahan minä olin. Se oli Olli-Pekka Merimaa (s. 1967), joka oli leikannut kangasta ja ommellut ja installoinut duuninsa komeasti.

Minulta jäi tässä näyttelyssä ainakin yksi tilan ulottuvuuksista kokematta. Vaikka Pilvi Kalhama sanookin näyttelyn julkaisussa, että ”maalaus on nähtävä tänä päivänä kokonaisvaltaisesti ja fyysisesti” ja myöhemmin että ”kun on valmis kohtaamaan teokset, ne syöksähtävät pinnasta ulos ja imevät katsojan sisäänsä”, juuri nämä ulottuvuudet jäivät näyttelykokemuksessani varsin vaatimattomiksi. Jäin kaipaamaan sellaista maalauksen fyysisyyttä, joka toisinaan on sananmukaisesti huimannut minua, sitä klisestä maalauksen riemua, sitä pakotonta ja irrationaalista, jonka aina silloin tällöin koen. Sitä pigmentin ja sen käsittelyn voimaa ja uskomatonta intensiteettiä, jonka koen yhdeksi maalarin ammattitaidon keskeisistä ulottuvuuksista. Tällainen välineenomaisten asioiden korostaminen on tietysti vanhanaikaista, mutta kun sen on edes kerran kokenut, ei sitä voi muistoistaan poistaakaan. Yhtenä ongelmana koen figuratiivisuuden, joka tuntuu taas leimaavan maalauksen uudempia trendejä. Huomasin kaipaavani – jälleen kai vanhanaikaisesti – abstraktia maalausta, joka olisi vapauttanut minut tulkintojen ja ymmärtämisen pakosta – siitä älyllisestä pakkopaikasta, jonka hyvä maalaus riisuu sulavasti vietellen. 

Kun kerran tilaa käsiteltiin, kaipasin myös taiteen avulla jonkinlaista siirtymää taiteenulkoisiin tiloihin. Muistin näyttelysaleissa sen, kun kolmisenkymmentä vuotta sitten tuijotin hasis-pöllyssä egyptiläisen majatalon riisutun ja valkoiseksi kalkatun huoneen ylänurkkaa miettien tuntikausia vain nurkan nurkkuutta. Taidekin tuottaa joskus samanlaisia tuntemuksia, mutta tässä näyttelyssä ne jäivät valitettavasti kokematta.

Nyt tunnen ajatukseni jo kohtuuttomiksi, ja haluan myös todeta, että pidin monesta teoksesta yksittäisinä kokemuksina. Ongelma lienee se, että en löytänyt voimakasta yhteissointia, tilaan ja tiloihin kietoutuvaa klangia, joka jäisi jollain vaikeasti määriteltävällä mutta kiehtovalla tavalla alitajuntaani soimaan. En todennäköisesti muista tätä näyttelyä kovinkaan hyvin, kun menen katsomaan Taidemaalariliiton 90-vuotisnäyttelyä.

Julkaistua 122 & Näyttelykuvia 285: Dokulampun paikka

Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa ilmestyi arvioni Hyvinkään taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Dokulamppu ja muita tarinoita – taidemuseon uushankintoja ja lahjoituksia 2000–2010 (14.1.–27.2.), jota katsomaan tein varsin onnistuneen retken 27.1.:

Dokulampun paikka

Toisinaan taiteen konteksti on aika paljon laajempi kuin äkkipäätä osaisi kuvitellakaan. Minulle esimerkiksi matka Hyvinkään taidemuseoon on taidekokemuksen lisäksi tai toisinaan jopa sen sijaan aina ennen kaikkea retki. Junassa voin miettiä sitä, milloin Helsingin epäpaikkaisuutta luova heijastusvaikutus päättyy ja milloin ollaan siellä, jossa on oikeita paikkoja. En ole rajaa vielä löytänyt, mutta siitä olen jo varma, että Hyvinkää on olemassa.

Hyvinkäälle tuleminen on sekin aina miellyttävä kokemus, koska lyhyellä matkalla rautatieasemalta taidemuseoon näkee ainakin kolme hienoa funkistaloa. Viritys taidekokemukselle on siis aina kelpo.

Syy tällaisiin pohdintoihin on yksinkertaisesti se, että toisinaan tulee miettineeksi taidemuseon paikallista tarvetta. Minulla on sellainen tunne, että esimerkiksi Vantaan taidemuseo ei vielä sinä päivänäkään ole löytänyt vantaalaisuutta, kun kaupunki on jo auttamattomasti liitetty Helsinkiin.

Hyvinkäällä taide on sitä vastoin aivan selvästi osa paikallista kulttuuri-identiteettiä. Tässä on kyse sekä vanhemmista ajoista, Helene Schjerfbeckistä, Jalmari Ruokokoskesta, Tyko Sallisesta ja Yrjö Saarisesta – ja vielä vaikkapa Terho Sakista. Tälle kokoelmanäyttelylle nimen antanut Dokulamppukin viittaa paikalliseen taiteilijaelämään: Olli-Pekka Merimaan maalaus liittyy Solbon taiteilijatalon pihapiiriin, jossa vaikuttivat aikoinaan muun muassa Raimo Reinikainen, Taisto Martiskainen, Anneli Sipiläinen ja Olavi Suomela.

Tällainen kokoelmanäyttely on väistämättä vähän sellaista tilkkutäkkiä kuin vaikkapa vuosinäyttelyt, mutta jotain sympaattista tällaisessakin esitystavassa on. Kun tila on osaavasti viritetty, voi katsoja alkaa etsiä erilaisia vuoropuheluita. Siis ihan konkreettisesti ilman mitään taidekliseitä: minäkin tajusin yhtäkkiä, että kokonaisuutta voi katsoa myös paikallisuutta etsien. Siellä olikin yhtäkkiä eri-ikäisiä ja eri tyylisiä näkemyksiä Hyvinkäästä ja sen tunnelmista. Osa ihan suoraan nimettynäkin – kuten Mika Karhun Hyvinkää by Night (1999), Kaisu Paavllaisen Sveta ja Vanja (2003) sekä Ari Rantamäen
vähän käsitteellisempi Maisema Hyvinkäältä (1987). Sitten niitä alkoi oikein etsiä. Sitten huomasin vahvan naisedustuksen läsnäolon, ja aloin tietoisemmin etsiä naisnäkökulmaa. Ja sitten on vielä tietenkin se ulottuvuus, että löytää aiemmin tuntemattomia taiteilijoita, joiden nimet tulee ilolla painettua mieleen. Syitä kiertää näyttelyä uudestaan ja uudestaan löytyy siis useampiakin.

Tade-elämä on joskus täynnä sellaista hypeä, että hirvittää. Silloin tällainen taidekokemus on kuin terapiaa. Ulos astuttuaan sitä miettii, että tällainen taidemuseo täytyy olla olemassa. Ja että tällaisia näyttelyitä täytyy olla olemassa. Ja että Hyvinkäällä on syytä käydä niin usein kuin mahdollista.

Hetken tunsin itseni aivan hyvinkääläiseksi, mutta sitten alkoi ottaa pannuun, kun vastapäisen funkistalon olutkapakka aukeni niin myöhään, että en saanut pohdiskella kokemustani oluttuopin äärellä.

 Ari Rantamäki (1957–1994), Maisema Hyvinkäältä, 1989.