Julkaistua 587: Dekolonisaation pitkä marssi

Perjantain Kansan Uutisten Viikolehdessä (49/14) ilmestyi toinen juttuni ko. lehteen – ja vuoden viimeinen. Kaksi näyttelyä meni temaattisesti hyvin yhteen, Marja Helanderin (s. 1965) Silence – Jaskes eatnamat (28.11.–21.12) Forum Boxissa ja Suohpanterror-ryhmän osuus Viimeinen Taiteilijat -näyttelyssä (29.11.–4.1.2015) Helsingin Taidehallissa. Saamelaisuuden ja taiteen suhteen pohdinnassa riittää varmaan vielä paljon työtä.

Dekolonisaation pitkä marssi

Lappi, Saamenmaa, Pohjoiskalotti, Barentsin alue, saamelaiset, lappilaiset? Maantiedettä, geopolitiikkaa, villin luonnon romantiikkaa, kolonialistista riistoa ja kansalaisaktivismia.
Vaikeasti jäsentyvä pohjoinen on ollut pitkään sekä talouden että taiteen innoittaja. Kuvataiteen puolella tunnetumpi sielunmaisema ja myös varsinainen maisema ovat syntyneet ei-saamelaisten tai etelästä inspiraatiota etsimään lähteneiden toimesta. Peruskuvastoa ovat Andreas Alariesto (1900–1989) ja Reidar Särestöniemi (1925–1981) – toinen sympaattinen kuin tullimies Rousseau ja toinen hullu kuin van Gogh. Vanhempi polvi saattaa muistaa Juho Kustaa Kyyhkysen (1875–1909), yhden ensimmäisistä Lapin maisemia kuvanneista maalareista.
Käsitykseni Lapista muuttui yhden kirjan myötä. Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) Terveisiä Lapista (Otava 1971) iski kuin Mustat Pantterit. Luin samoihin aikoihin Bobby Sealen Sanoista tekoihin (Tammi 1971), minkä jälkeen miehet olivat kuin samaa heimoa. Teoreettinen tausta tuli algerialaisen Franz Fanonin kirjastaan Sorron yöstä (WSOY 1970).
Monilahjakkuus Valkeapää oli myös ensimmäisen saamelaisen kuvataiteilijapolven keulahahmo. Toisen polven kirkkaimman tähden, isänsä puolelta utsjokista saamelaissukua edustavan helsinkiläisen valokuvataiteilija Marja Helanderin (s. 1965) ura kertoo nykyisestä saamelaistodellisuudesta. Hän on ns. city-saamelainen, ja onkin muistettava, että noin 60 % saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Helander on ollut kahden kulttuurin tuotos, ja hänen töissään onkin usein ollut tätä pohtivaa identiteettipoliittista sävyä. Hän on hyödyntänyt sekä henkilökohtaista että kollektiivista muistia ja arkistojen aarteita – muun muassa Samuli Paulaharjun vanhoja valokuvia omista sukulaisistaan. Samankaltaista tematiikkaa harrasti pohjoiseen liittyen myös hänen kollegansa Jorma Puranen näyttelyllään ja kirjallaan Kuvitteellinen kotiinpaluu (Pohjoinen 2000).
Tuoreessa näyttelyssään Helander on liikkunut Kuolassa ja Pohjoiskalotilla tutkimassa kaivoksia, tehtaita ja patoja. Hän näyttää sen, minkälaisia jälkiä raskas teollisuus on jättänyt saamelaisten alueelle. Helander itse toteaa: "Mistä nämä rumuuden altaarit kertovat? Hyvinvoinnista, kolonialismista, elintasosta, saastumisesta. Yhtenä erottamattomana, vaikeasti hahmotettavana kokonaisuutena."

Marja Helander, Apatity, 2014.

Helander ei saarnaa. Hän on valinnut kielekseen romanttisen maisemamaalauksen perinteen, joka emotionaalisella voimallaan saattaa katsojan hämmennyksen valtaan. Tässäkin Helanderilla on edeltäjänsä, valokuvataiteilijat Esko Männikkö ja Pekka Turunen kuvasivat Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin Kuolan niemimaata ja kaivosteollisuuden ympäristötuhoja sarjassaan Remont. Helander on kuitenkin dokumentaarisuuden lisäksi työstänyt materiaaliaan ikään kuin enemmän taiteeksi, mikä tuottaa poeettisuuden antamaa lisävoimaa. Silkan väitelauseen ja sen ymmärtämisen sijaan kuvat alistavat katsojan värisyttävän epätietoisuuden ja arvoituksellisuuden valtaan – palaan taas vuosikymmenien taakse ja muistan Yrjö Sepänmaan estetiikan luennot sekä karmaisevan esimerkin mahdollisuudesta lähestyä estetiikan käsittein keskitysleirien ruumiskasoja.

Vangitsevuuden lisäksi Helander on myös vapauttava, sillä hän osaa viljellä huumoriakin. Kahdessa videossaan hän lähestyy identiteettipolitiikkaa hirtehishuumorin keinoin. Toisessa saamelaiset menevät kauppakeskuksen saamelaisille tarkoitettuun unisex-vessaan heiluttelemaan saamelaisten lippua ja toisessa hän itse raahaa trampoliinin tunturin huipulle ja hyppii turhia hyppyjään. 
Saamelaisuutta on myös lähestytty populaarikulttuurin keinoin. Markku Laakso toi maalauksissaan Lappiin Elviksen ironisoiden postmodernistisissa maalauksissaan rock-mytologian lisäksi kultakauden taidetta. Populaarikuvastoa voi myös hyödyntää taistelevamman taiteen keinona. Suomen Taiteilijaseuran järjestämässä viimeisessä vuosinäyttelyssä esiintyy anonyyminä toimiva Suohpanterror-ryhmä (= Suopunkiterrori), joka on tuunannut tunnettua mainoskieltä ja katutaidetta kantaaottavissa julisteissaan. Ryhmä toimii aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa. 

Suohpanterror jatkaa taistelua maasta ja sen hallinnasta – samaa taistelua, jota jo käytiin Alattiojoen patoamista vastaan vuonna 1981. ”Kulttuurimme on sidoksissa maahan. Jos se lähtee alta, jäljelle ei jää mitään”, totesi yksi ryhmän jäsenistä Voiman haastattelussa. 
  

Suohpanterror, #skrik, 2014.

Myös Suohpanterror osaa käyttää huumoria, väliin pisteliästä kuten Tanja Poutiaisesta ja feikkisaamelaispuvusta tehty juliste: ”Sinä käytät pukua yhden illan, me kannamme stigmaa koko elämämme.” Väliin hauskan oivaltavaa, kun Banksyn työstä muunneltu katutaistelija heittää kukkapuskan sijaan suopunkia tai kun Edvard Munchin Huudon hahmo kokee eksistentiaalista angstiaan kaivosalueen portilla. 

Taustaksi on hyvä muistaa, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. Esteenä on ollut muun muassa määrittelyvallan käyttö. Kuka on saamelainen ja kuka saa määritellä, kuka on saamelainen? Poliittinen nykytaide pureutuukin usein juuri määrittelyvallan kysymyksiin. Sen pitkä marssi ei ole vielä edes loppusuoralla.

Näyttelykuvia 869 & Julkaistua 455: Kuva ja muistin kerrokset

Viikko sitten tiistaina kävin Galerie Anhavassa katsomassa Jorma Purasen (s. 1951) näyttelyn (3.–27.10) – tai itse asiassa sitä, miten näyttely nousee:

Taiteilijatkin tekevät fyysistä työtä – vaikkakin usein puuvillahanskoilla kuten museoväki.

Tämä oli taas niitä kriitikon arki -tilanteita: juttu piti saada iltapäivällä sisään, eivätkä läheskään kaikki duunit olleet vielä seinällä. Vaan eipä tuo niin vaikea ole katsoa duuneja lattianrajastakin ja kuvitella tuleva näyttely. Näin minä sen sitten kuvittelin tänään ilmestyneessa Kirkko ja kaupunki -lehdessä:

Kuva ja muistin kerrokset

Valokuvaa pidettiin pitkään lahjomattomana todistusaineistona. Nykytaide on moneen kertaan kiistänyt valokuvan totuusarvon, mutta parhaimmillaan valokuva voi kuitenkin todistaa sen, miten sillä on aina valehdeltu.

Valokuvataiteilija Jorma Puranen on purkanut työssään kuvallisen esittämisen perinnettä jo pitkään. Hän on intohimoinen vanhojen kuvien keräilijä ja rakastaja, mutta hän ei kohtele niitä aina niin armollisesti. Hän kysyy usein kysymyksiä, jotka yltävät itsestään selviin totuuksiin. Puranen pohtii kuvien kautta tapahtuvaa menneen ja nykyisen suhdetta tarkalla silmällä – joskus niin tarkalla, ettei katsoja edes oikein ymmärrä, mitä näkee. 

Jokainen osaa jollain tavalla määritellä maiseman. Muistin tuottamat kuvat muuttuvat mielikuviksi, joissa saattaa esiintyä joku klassikkomaalaus tai vaikkapa näkymä Kolilta. Syntyy historiallisia kerrostumia, joihin Puranen kohdistaa katseensa. Kun hän ottaa huumaavan tarkan valokuvan klassikkokuvaaja Daniel Nyblinin (1856–1923) lasinegatiivista, joka kuvaa Werner Holmbergin (1830–1860) maisemamaalausta, näyttää hän meille kuvan menneestä ja nykyisestä ja samalla kaikesta siitä, mitä tuohon väliin mahtuu. Purasen kuva on osin tarkka dokumentti, joka näyttää lasinegatiivin sellaisena, kuin se on ollut studiossa ja vieläkin on levätessään nyt arkistojen kontrolloiduissa olosuhteissa. Hän näyttää meille retusoinnin ja epäpuhtaudet.

Holmbergin kuvaamilla Torisevan rotkojärvillä on oma historiansa, paikkansa myös monen suomalaisen sielunmaisemassa, mutta Puranen näyttää myös sen, miten lasinegatiivillakin on oma historiansa. Kyseessä on materiaalinen esine, jolla on oma elämäkertansa.

Puranen ei kuitenkaan tyydy pelkkään dokumentointiin. Kysyessään sitä mitä me näemme kun esimerkiksi näemme vanhan maisema-albumin ja valokuvatessaan muun muassa albumin kuvien välissä olevan silkkipaperin – sen joka ei ikään kuin kuulu asiaan mutta joka on kuitenkin kiistatta olemassa – Puranen suorittaa oudon poeettisen silmänkääntötempun.
  

Landscapes in Full Colour 2 (Birmann), 2012.

Maisema on mielestämme usein kaunis, mutta kyseenalaistamalla tämän kauneuden, tuomalla esiin kaiken normaalisti huomaamatta jäävän välitteisyyden, Puranen onnistuu luomaan uudenlaista kauneutta. Hänen tavallaan raa’at kuvansa ovatkin yllättäen kuin runoa. Hän näkee kauneutta retusointijäljissä, heijastuksissa, väliin suorastaan pieleen menneissä yrityksissä kuvata silloista nykyhetkeä. Samalla kun hän näyttää meille enemmän ja tarkemmin, hän kuitenkin hämärtää tai peittää meidän pääsyämme tuohon menneisyyteen. Hän näyttää meille, että suora kokemus ei ole koskaan suora, mutta samalla hän nostaa esiin tuon epäsuoruuden runollisen kauneuden. Sillä sellaisena Puraselle ominaista kädenjälkeä on kuitenkin pidettävä. Tuntuu jopa oudolta puhua kauneudesta näiden kuvien äärellä, niin raadollisia ne toisinaan ovat. Minun ei kuitenkaan ole vaikea nähdä Purasen kuvia osana jopa raunioromantiikan perinnettä. Vaikka Puranen onkin tietyssä mielessä objektiivinen, on hän samalla aito romantiikan edustaja. Yksi hänen kuviensa vahva ulottuvuus on melankolia – niin tietoinen kuin hän siitäkin tuntuu olevan.

Julkaistua 390 & Näyttelykuvia 761: Merkityksien kollaasi

Eilen oli taas Galleria Ortonin avajaiset. Vuorossa oli Heli Hiltunen (s. 1960), jonka näyttelyssä (4.2.–1.3.) on tarjolla häkellyttävän voimakas kollaasimainen kuvamaailma. Pidin avajaispuheen, jossa sanoin ainakin joitakin seuraavassa esitettyjä näkökulmia:   

Merkityksien kollaasi

Kuvataiteilija Heli Hiltunen (s. 1960) on tullut tunnetuksi häkellyttävästä kyvystään yhdistää kahta toisistaan kovasti poikkeavaa mediumia: maalausta ja valokuvaa. Juuri tämä yhdistelmä on kuitenkin taannut Hiltuselle mahdollisuuden kietoa toisiinsa monia taiteellisesti keskeisiä pohdintoja: tässä ja nyt -olemista ja menneisyyttä, illuusion luomisen ja silkan esittämisen jännitettä, unen ja muistin logiikkaa…
Galleria Ortonissa esillä olevassa isossa teossarjassa L’Éducation sentimentale Hiltunen menee vielä askelta pidemmälle: valokuvaa ja maalausta rikastuttavat moninaiset tekniikat ja jopa tietty väkertämisen perinne. Hiltunen onkin taiteilijan lisäksi kuin ranskalaisen antropologi Claude Lévi-Straussin kuvaama tietynlainen ITE-taiteilija, bricoleur, joka insinööritieteen vastaisesti ei lähde suunnittelemaan analyyttisen ongelmalähtöisesti vaan luo uutta niistä elementeistä, joita käsillä on. Monet ranskalaiset filosofit ovat sittemmin nostaneet tällaisen lähestymistavan jopa ajattelun ja mytologian lähtökohdaksi.

Heli Hiltunen ja L’Éducation sentimentale. 

Hiltusen tapauksessa kyse ei ole kuitenkaan pelkästään konkreettisista materiaalisista elementeistä vaan myös abstraktista aineksesta: kulttuurihistoriasta, mytologiasta, suurista tunteista, jotka ovat kuvien kautta eläneet kanssamme eri aikoina ja erilaisissa hierarkkisissa konteksteissa: korkeakulttuurin ylevistä sfääreistä populaarikulttuurin banaaliin kuvastoon, joita Hiltunen yhdistelee häpeämättömästi kuvatessaan esimerkiksi yksinäisyyttä, halua, kaipuuta ja muistoja.
Kubistit ratkaisivat aikoinaan kollaasin avulla illuusion ja representaation ongelmaa, ikään kuin poistivat illuusion tuottamisen taiteen tehokeinoista. Kollaasia jatkoivat myös surrealistit ja dada, mutta esimerkiksi digitaalinen kuvamanipulaatio ei kehittänyt sitä mitenkään erityisen hedelmälliseen suuntaan.
Hiltunen on löytänyt oman kollaasimaisen työskentelytapansa, joka tavallaan palauttaa illuusionkin sallituksi kysymykseksi – mutta ei kuvapinnalla vaan kulttuuri- ja henkilöhistorian toisiinsa punoutuvissa liikkeissä. Eikö Gustave Flaubertin romaanissa L’Éducation sentimentale (suom. Sydämen oppivuodet), johon Hiltunen viittaa, ole myöskin kyse illuusioista ja niiden häviämisestä? Hiltunen kuitenkin tietää, että ne eivät koskaan kuole vaan saavat uusia muotoja ja kuvallisia tulkintoja – uusia merkityksillä ladattuja kerrostumia.

***

Ja sitten vähän taiteilijaelämääkin. Jatkoille mentiin Ravintola Salveen, jossa väliin raikui laulukin. Tässä taitaa olla menossa Oppimisen ylistys:

 Heli Hiltunen, valokuvataiteilija Jorma Puranen (s. 1951), Galleria Ortonin Sirpa Viljanen ja esilaulajista parhain, Sinikka Sokka.

Julkaistua 354 & 355 & Luettua 115: Helsingin Kallio taiteistuu & Murheellisten laulujen maa

Torstaina tipahti postiluukusta tuorein Taide (5/12). Olin kirjoittanut siihen kaksi juttua, lyhyen ja ja uutisoivan Kallion uusien gallerioiden esittelyn ja yhden kirja-arvostelun: 

Helsingin Kallio taiteistuu

Vanha työläiskaupunginosa Kallio lähiseutuineen elää vireää aikaa. Erilaisia kaupunkitapahtumia järjestetään koko ajan, monipuolinen musiikki- ja ravintolaelämä kukoistaa ja taidegallerioitakin syntyy ja kuolee.

Pengerkadulle on avattu kaksi uutta galleriaa – kuin ääripäistä samalta janalta. Jade Gallery (Pengerkatu 25) on pienen mallitoimiston yhteyteen perustettu galleria, joka aloitti toimintansa marraskuussa 2011. Galleristi Jatta Hartikainen vuokraa tilaa edullisesti ja tarjoaa mahdollisuuksia varsinkin uraansa aloitteleville. Kovin rosoista ei mallitoimiston yhteydessä tarjottava taide luonnollisestikaan ole.

Jade Gallery.

Rosoa löytyy kadun toiselta puolelta, jossa toimii katutaidetarvikkeisiin erikoistunut kauppa Geezers the Shop. Sen yhteydessä toimii Geezers Art Corner (Pengerkatu 22), jonka kolmen viikon välein vaihtuvissa näyttelyissä on tarjolla graffitista ja muusta katutaiteesta ponnistavaa ilmaisua. Liike on toiminut jo vuosia, mutta viime vuoden alussa tapahtunut muutto uusiin tiloihin mahdollisti myös taiteen paremman esillepanon. Liikkeessä on myös hyvä valikoima katutaidekirjallisuutta.

Geezers Art Corner.

Ja kun Geezers muutti Vaasankadulta Pengerkadulle, avasi Vaasankadulla aivan uusi taidegalleria, Galleria Kingi Kongi (Vaasankatu 15) – Facebook-sivuston mukaan ”valkoinen laatikko, jossa voi tapahtua mitä vaan”. Tästä listasta voi yrittää päätellä tarjonnan kirjoa: ”Pin-Up, Punk, Drag, Kitch, Lowbrow, Weirdo, Noir, Okkultismi, Tiki, Pop, Dada, Sarjakuvat, Valokuvaus, Exotica, Erotica, Ink, Paint, Good, Bad & Ugly”.
Galleristit Aiju Seppälä ja Roope Salminen aikovat taiteen näyttämisen lisäksi järjestää tilassa erilaisia tapahtumia, muun muassa elokuvaesityksiä ja musiikkikeikkoja. 

 

Kingi Kongi Galleria.

Kallion neljäs uusi galleria tähtää suoraan nykytaiteen kärkeen. Viime vuoden lokakuussa toimintansa aloittanut Kallio Kunsthalle liittyy EU:n vapaaehtoistoiminnan teemavuoteen 2011. Taiteellista vapaaehtoistyötä johtaa ja kuraattorina toimii Petri Saarikko. Mukana on kuvataiteilijoiden ja tutkijoiden lisäksi paikallisia järjestöjä – keskeisenä yhteistyökumppaninaan Helsingin Optimistit ry.

Näyttelyt ovat olleet varsin laadukkaista, ja Kunsthalle osallistui jopa jo helmikuussa Tukholman Supermarket-taidemessuille. Kansainväliset yhteydet ovat muutenkin kunnossa: maaliskuussa esiteltiin haitilaista voodoo-taidetta, joka valittiin Haitin viime vuoden Ghettobiennaalista.

Kallio Kunsthalle.

Kaarlenkatu 11:ssa on pari vuotta toiminut taidegalleria nimeltä Kalleria. Galleria haluaa tarjota matalalla kynnyksellä, kevyellä rakenteella ja edullisella hinnalla tilaa nuorille taiteilijoille. Galleristi Tapio Keisteri työskentelee itse tietokoneohjelmoinnin parissa ja hoitaa galleriaa silkasta harrastuksesta taiteeseen. Harrastusta on riittänyt, ja näyttelyitäkin on pidetty jo viitisenkymmentä. 

Kalleria.

***

Murheellisten laulujen maa

Päivi Rajakari (toim.): Pohjan tähdet. Suomalaisen valokuvan ja liikkuvan kuvan kansainvälistyminen. Kulttuurituotanto Päivi Rajakari / Suomen valokuvataiteen museo 2012.

Olen viimeisen kymmenen vuoden ajan istunut aktiivisesti Kuvataiteen keskusarkistossa ja tutkinut eri projektien myötä suomalaisen kuvataiteen lähihistoriaa. Olen jatkuvasti hämmästellyt sitä, kuinka perusteettomasti kanonisoiva ja toisaalta lyhyt muistimme on – niin paljon nimittäin löydän jatkuvasti uusia ja kaanonin vastaisia asioita vanhoista lehtileikkeistä.

Onkin ensiarvoisen tärkeää, että tutkijamme uskaltautuvat väliin niin vaikean lähihistoriamme pariin. Nyt on tehty näin valokuvan ja liikkuvan kuvan ”ihmeenomaisen” kansainvälisen nousumme suhteen. Vuosina 2005–09 toimi Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Pohjan tähdet, joka tutki valokuvataiteemme häkellyttävää nousua 1990-luvulta lähtien. Hanke on tuottanut useita erillistutkimuksia, muun muassa Juha Suonpään Valokuva on IN (2011; ks. Taide 5/11), ja joitain – muun muassa Anna-Kaisa Rastenbergerin väitöskirja – on vielä tulossakin, mutta välitilinpäätöksenä on julkaistu artikkeliantologia Pohjan tähdet, jossa monen kirjoittajan voimin avataan hankkeen tuloksia.

Kirja on epätasainen ja -rytminen, mutta täynnä kiinnostavaa aineistoa. Lisäksi se murtaa ansiokkaasti jo yhden kliseen monipuolistamalla sitä kuvaa, jonka mukaan ilmiössä on ollut kyse vain Taikin Timothy Personsista ja The Helsinki Schoolista. On hienoa, että mukana on Leena Saraste valottamassa artikkelissaan valokuvataiteemme kansainvälisiä kytkentöjä ajalta ennen valokuvan ja nykytaiteen liittoa ja että Sari Karttunen tuo empiirisessä haastattelututkimuksessaan 1990-luvusta entistä tarkemmin kuvan – tuoden mukaan myös muita keskeisiä vaikuttajia – erityisesti Arno Rafael Minkkisen ja Martin Parrin. Varsin unholaan on myös vaipunut Oulun valokuvakeskuksen 1980–90-lukujen taitteen johtaja Jan-Erik Lundström, jota muistelevat Jorma Puranen haastattelussaan sekä Pirkko Siitari, Jukka Järvinen ja Alla Räisänen artikkelissaan. Tämä artikkeli on tosin antologian yksi murheenkryyni, sillä en minä olisi tilannut artikkelia keskuksen vanhoilta johtajilta – menee nimittäin vähän puffin puolelle. Mieluummin olisin lukenut ulkopuolisen tutkijan näkemyksen kaikkien alueellisten valokuvakeskustemme kansainvälisestä toiminnasta – sitä nimittäin on piisannut. Nyt saamme vain tyytyä Räisäsen toteamukseen, jonka mukaan Jyväskylän Lumo ja Tampereen Backlight ”eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota ja merkitystä erilaisissa  kuvataiteen kansainvälistymistä koskevissa julkaisuissa”. Eivät saa sitä tässäkään julkaisussa, joka olisi ollut juuri se oikea paikka. Olisi sitä paitsi ollut hauska lukea siitä, mikä on ”ansaittua” ja mistä tässä tapauksessa muodostuu ”merkityksen saaminen”.

Kirjaa on onnistuneesti ryyditetty kolmella haastattelulla, joissa Jorma Puranen, Eija-Liisa Ahtila ja Miklos Gaál kertovat varsin avoimesti uriensa kansainvälisistä ulottuvuuksista.

Kirjan ärhäköintä antia ovat Rastenbergerin ja Suonpään artikkelit, jotka pureutuvat juuri siihen, mistä diskurssi syntyy ja miten se syntyi tässä erityistapauksessa – mitä erotteluita tehdään ja minkälaisia retorisia ja strategisia keinoja käytetään kentällä käytävässä valtataistelussa – sillä siitähän usein on kyse.

Entä otsikkoni? Melankolialla suomalaista valokuvaa tunnutaan eniten myydyn. Nyt siitä on myös tutkimustietoa. Ja tietenkin vanhalla kunnon dialektiikalla – itsensä kieltämisellä, Suonpään sanoin: ”Muotonsa puolesta  taidevalokuva luo eron muihin valokuvan kenttiin. Se näyttää tahallisen banaalilta ja siten käyttökelvottomalta kääntäen selkää muulle valokuvaukselle."

Julkaistua 188: Liian helppoa taikuutta

Kävin Ateneumin taidemuseon suuressa Lappi-näyttelyssä Lapin taika (18.6.2011–8.1.2012) heti tuoreeltaan ja kirjoitin jo 22.6. siitä arvion Kauppalehteen. Kesän takia jutun julkaisu venyi ja se tuli ulos lopulta eilen 15.8. – mutta jatkuuhan näyttely vielä pitkään, ylipitkään.

Liian helppoa taikuutta

Ateneumin suuri Lappi-näyttely jää lumoavan elämyksen sijaan vaisuksi kokemukseksi.

Ateneumin taidemuseo on kunnostautunut viime vuosina taidemaailman rajalinjojen rikkojana. Se on alkanut esittää valokuvaa taiteena taiteiden joukossa, se on esittänyt nykytaidetta osana ripustuksiaan tai sitten pieninä oheisnäyttelyinä ja se on uskaltanut tehdä poikkeavia kuratoriaalisia ratkaisuja. Ateneumista on selvästikin tullut paikka, jonne mennään katsomaan muutakin kuin ikiklassikoita.

Sama resepti jatkuu Lappi-aiheisessa suurnäyttelyssä. Mukana on ilmeisiä Lapin kuvauksen klassikoita kuten Andreas Alariesto, Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa. Mukana on myös monia nykytaiteesta tuttuja nimiä – vaikkapa Jorma Puranen, Rosa Liksom ja Jussi Niva. Onneksi mukana myös yksi aivan uusikin kiinnostava tuttavuus: Elina Juopperi ja hänen installaationsa inarinsaamen puhujista.

Andreas Alariesto (1900–1989), Kolttalappalaisen asunto, 1948. Rovaniemen taidemuseo, Rovaniemen kaupungin kokoelma.

Lapin taikaa on pyritty lisäämään myös näyttelyarkkitehtuurilla: Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen–Komonen on loihtinut varsinkin nykytaiteen kehykseksi lumovoimaisen valkoisen hohteen, jolla katsojaa yritetään siirtää jonnekin muualle. Jo heti näyttelyn alussa tämä toimii, mutta aloin kuitenkin Jussi Nivan suurikokoisen maalauksen edessä miettiä, että tekeeköhän väistämättä syntyvä revontuliassosiaatio oikeutta Nivan varsin abstraktille ja osin käsitteelliselle tematiikalle. Riittääkö siis se, että taiteilija on syntynyt Pellossa? Sama koskee Rovaniemen suurta poikaa Kari Huhtamoa, jonka teräskonstruktiot ponnistavat pikemminkin kansainvälisten taidepääkaupunkien modernismista kuin jostain luonnonmystiikasta – oli teokset sitten nimetty miten tahansa. 

Yleisnäkymä pääsalista. Vasemmalla Jussi Niva (s. 1966), oikealla oranssi Kari Huhtamo (s. 1943), jota luulin kaukaa Antero Toikaksi (s. 1954). Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Latteaa taidetta

Taikuus on taidehistorian tavoin illuusioiden luomista. Tämäkin näyttely luo erilaisia illuusioita, joiden takaa on väliin vaikea havaita esimerkiksi taiteelliseen laatuun liittyviä kysymyksiä. Totta kai esimerkiksi Juho Kyyhkynen on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava henkilö, mutta se, että Tuija Hautala-Hirvioja on tutkijana nostanut häntä esiin, ei tee hänestä yhtään parempaa taidemaalaria. Kyyhkysen iso ryhmä näyttelyssä häkellyttää lähinnä sillä, miten huonoa, kliseistä ja postikorttimaista maalausta hänen taiteensa on. Gabriel Engbergin värimaailma on vastaavasti tuhnua ja suttuista, eivätkä Reidar Särestöniemen huippujulkkisaikanaan tehtailemat Lapin maisemat ole kovin kiinnostavia muuta kuin lähinnä huutokauppanoteeraustensa tai tekijäänsä liittyvien lukemattomien tarinoiden ja kaskujen kautta. 

 Juho Kyyhkynen (1875–1909), Kota, 1909, Ateneumin taidemuseo. 

Suurin osa näyttelyn teoksista – niin vanhempi kuin nykyinenkin taide – tuntuu tutulta ja moneen kertaan nähdyltä, eikä ainakaan minun Lappi-kuvani tai sen mahdolliset kriittiset kyseenalaistukset kokeneet mitään erityisiä liikahduksia, joita olin virittäytynyt kokemaan.

Veikkaanpa, että näyttelyn yhteydessä julkaistu 200-sivuinen kirja tulee olemaan merkittävämpi ja selvästikin enemmän myyttejä purkava kokemus kuin saleissa koettu haalea elämys. Hyvä edes näin.

Näyttelykuvia 237: Mestareiden jalanjäljillä

Sunnuntaina kävin Galerie Kaj Forsblomissa katsomassa Cris af Enehielmin (s. 1954) näyttelyä. Törmäsin matkalla erääseen taiteilijatuttavaani, jonka mukaan näkymä ikkunasta oli riittävä. No, minä menin kuitenkin rohkeasti sisään:

Minun mielestäni oli oikein kiinnostava kokemus. Enehielm oli ikään kuin mennyt modernin juurille tutkimaan pointillismin ja fauvismin perusasioita ja yhdistänyt siihen omaa pitkää maalarinkokemustaan, josta tulee uudelleenlöytämisen riemun rinnalle tietty varmuus. Lisäksi nämä työt näyttävät siltä kuin prosessi olisi ollut raju ja jotenkin vääjäämätön.

Tiedän, että kysymykseni on tyhmä, mutta ajankohtaisuudessaan tämä nyt tuli vain mieleeni: Miksei Cris af Enehielm ole Carnegie-ehdokas – eikä ole koskaan edes ollut? Aito maalari hän kuitenkin on.  

PS. Hitto soikoon, piti oikein tarkistaa: eivät ole muuten Leena Luostarinen (s. 1949) ja Marika Mäkeläkään (s. 1947) koskaan olleet Carnegie-ehdokkaina. Mutta valokuvataiteilija Jorma Puranen (s. 1951) on sen sijaan jo kaksi kertaa ollut ehdolla tämän maalaustaidekilpailun palkintopalleille. Mihinkähän ammattiin minä olen oikein joutunut? Vai olisiko tämä Borgesin novelli?

Julkaistua 90: Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ilkassa ilmestyi 13.11. Ars Fennica 2010 -näyttelystä (8.10.–12.12) kirjoittamani kritiikki. Vieläkin jotenkin harmittaa, että en päässyt hehkuttamaan näyttelyä, koska kaikki taiteilijat ovat tehneet minuun joskus vaikutuksen, mutta nyt yhdessä he näyttivät vain platkuilta. Niinpä tässä siis oikea mielipiteeni koko palkinnosta yleensä ja tästä näyttelystä erikseen:

Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ars Fennica -palkinto jatkaa turvallisilla linjoillaan. Palkintoehdokkaista kuka tahansa voisi olla voittaja ilman, että kenenkään tarvitsisi kummastella tai hävetä.

Suomen rahallisesti suurin – 34 000 euroa – taidepalkinto, Ars Fennica, täyttää jo 20 vuotta. Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö perustettiin syksyllä 1990, ja ensimmäinen palkinto luovutettiin Maaria Wirkkalalle vuonna 1991.

Kun katselee Ars Fennican tähänastista listaa, on helppo huomata, että huteja ei ole sattunut. Kaikki palkitut ovat epäilemättä olleet palkinnon väärtejä – mutta niin olisivat olleet likipitäen kaikki muutkin ehdokkaat kaikkina kuluneina vuosina. Ars Fennicassa ei siis juurikaan harrasteta riskinottoa. Näin on tänäkin vuonna, ja tämä tekee ehdokkaiden yhteisnäyttelystä vähän yllätyksettömän ja tasapaksun. Lisäksi voi kysyä, että kuinka hedelmällistä on vertailla klassista maalaria (Markus Konttinen) tietokoneitaan sekä videoprojektioitaan viritteleviin tekniikkavelhoihin (sekä Jaakko Niemelä että Charles Sandison) tai valokuvataitelijaa (Jorma Puranen) varsin käsitteelliseen kuvanveistäjään (Anne Koskinen) – vertailla siis näiden huippuammattilaisten työskentelyn paremmuutta toisiinsa. No, ei se ole tietenkään hedelmällistä lainkaan. 

Jaakko Niemelä: Tasapaino, 2010, installaatio. Kuva: Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto / Petri Virtanen.

Yksityisten taidepalkintojen tehtävä on tuottaa perustajalleen mainetta, kunniaa ja sosiaalista arvonantoa. Se voi toki olla joiltain osin aidosti altruististakin, epäitsekästä toimintaa taiteen hyväksi, ja hyvä niin, mutta ei se taidetta koskaan sen paremmaksi muuta.

Tällaisen palkinnon tuloksena voi myös syntyä tylsänpuoleinen näyttely – kuten nytkin. Kaikki näyttävät sitä omaa parasta osaamistaan, mutta mitään erityistä vuoropuhelua ei synny. Ja kuinka voisikaan? Tässä nyt vain on tarjolla pieni valikoima parasta suomalaista taidetta. Ja onhan se oikeasti sitä. Mutta jos hatusta kiskaisisin jonkun luvun, arvioisin että maassamme toimii tällä hetkellä ainakin muutama sata taiteilijaa, jotka voisivat aivan yhtä hyvin olla mukana. Heidän töistään voisi satunnaisgeneraattorin avulla tehdä vaikka kuinka monta sataa tällaista näyttelyä.

Toki iloitsen siitä, että joku näistä hyvistä taiteilijoista saa palkinnoksi resurssit vuoden taloudellisesti ahdistuksettomaan työskentelyyn, mutta näyttelynä tällainen ehdokasnäyttely ei koskaan ole kuin pintaraapaisu, jonka kokonaisilme on sattuman kauppaa. Viime vuonna se oli sattumoisin synkkä. Tänä vuonna valju. Korostan sanaa ’sattuma’. Ei kai tämä vuosi vähemmän synkkä ole.

Voittajan valitsee tunnettu brittikuraattori David Elliott. Ars Fennican suurin merkitys taidemaailmallemme onkin lopulta ehkä siinä, että hyvien ulkomaisten asiantuntijoiden johdonmukainen käyttö on taatusti edistänyt suomalaisen taiteen kansainvälistä asemaa ja antanut tunnettuuden kautta näin omalta osaltaan lisää työskentelyedellytyksiä – muillekin kuin vain voittajille.

Näyttelykuvia 164 & 165 & 166 & 167: Kiasman sillisalaattia

Yritin itse asiassa käydä jo sunnuntaina Kiasmassa, mutta se jäi lopulta museon vessassa käynniksi sekä latten ja Jaloviinan maistamiseksi. Ei huvittanut. Tiistaina sitten menin kuitenkin katsomaan lähinnä Ars Fennica 2010 -näyttelyä, mutta olihan siellä jo muutakin uutta tarjolla.

Kirjoitin Creamista (10.9.–7.11.) taannoin vähän ilkeän ennakkojutun Kauppalehteen. Vasta nyt kävin sen katsomassa. Nyt tuntui vielä voimakkaammin siltä, että kyllä tämä näyttely olisi saanut jäädä tekemättä. Tämä Damien Hirst (s. 1965) ja YBA-porukka on sen verran heterogeenista, että ei heitä oikein mikään yhdistä. Tai toki joku asia: nuoren – siis aikoinaan nuoren – kalliin taiteen ympärille rakennettu vastenmielinen nationalistissävyinen hype – vähän niin kuin meillä Helsinki School –, jota Kiasman ei olisi mielestäni tarvinnut pönkittää. Pönkitetyksi tulee sitä paitsi lähinnä vain eräiden kaivopuistolaisten keräilijöiden itsetunto. Syytönhän esimerkiksi Tracey Emin (s. 1963) tähän tietenkin on. Mutta onko brittiläisyys kauhean kiinnostava konteksti hänen töilleen? Tai se, että ne ovat kalliita? Tai se, että joku suomalainen öky sattuu sellaisen omistamaan? Eiköhän taidemuseo voisi esitellä taidetta vähän mielekkäämmin kontekstualisoiden, jolloin yleisönkin olisi ehkä helpompi pohtia niitä kysymyksiä, joita taiteilijankin intentiot saattavat sivuta. Häh?   

Siis ihan vakavasti. Jos museo esittelee näyttelyään puhumalla esimeriksi "maailmankuulusta brittitaiteesta", on huomio jo käännetty hypen puolelle. Annettu ikään kuin lukuohjeet. Tulkaa katsomaan maailmankuuluja asioita! Kenen henkistä maailmaa se "maailmankuuluus" nitkauttaa mihinkään suuntaan? Tai voihan se tietysti olla niinkin, että ei taiteella mitään sen kummempaa tarkoitusta olekaan. Olen ehkä ymmärtänyt koko asian väärin. Vitutti kuitenkin katsella tätä näyttelyä. Ja jottei jäisi väärää kuvaa: oli siellä mielestäni useampikin kiinnostava työ. Mutta tulipahan taas nähtyä se voima, joka kontekstilla on.

***

Siinä se oli taidepäivä sitten ilmeisesti jo pilalla. Liekö tämä vaikuttanut asenteeseeni, koska Ars Fennicakin (8.10.–12.12.) tuntui tavattoman platkulta. Jaakko Niemelä (s. 1959) tilainstallaationeen on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen, mutta nyt hänen huoneensa tuntui rutiininomaiselta – ulkoseinään projisoitu duuni on tosin vielä näkemättä, joten pidättelen mielipidettäni. Markus Konttinenkin (s. 1957) on mielesätni ollut aina hieno ja usein myös käänteissään vähän yllättäväkin maalari, mutta nyt vaikutelma oli pikemminkin kuivakka ja akateeminen – kaikessa komeudessaan. Charles Sandison (s. 1969) alkaa sanavilinöineen olla jo aika maneerinen. Joskin on todettava, että sikahienon näköistä jälkeähän hän aina tekee:

Tiedotteessa puhutaan "valorunoudesta, joka houkuttelee lukemaan". Puppua. Oikein jäin tarkkailemaan, että olisiko muullakaan yleisöllä mitään lukufiiliksiä. Kyllä he olivat pikemminkin kuin Linnanmäen Vekkulassa. Mutta toisaalta, onko siinäkään mitään hävettävää?

Ja ollaan nyt sitten ilkeitä. Jorma Purasen (s. 1951) huone näytti siltä kuin hän olisi heittänyt sinne ne jämät, jotka eivät ole mahtuneet EMMAn isoon, juuri nyt päällä olevaan näyttelyyn (29.9.2010–9.1.2011). Kiasmassa oli siis hajanainen pikkukooste, joka vähän raapaisi Purasen teemoja ja jolta puutui yhtenäinen voima kokonaan. Sääli. Olen aina pitänyt Purasestakin.

Sitten ei jää kuin voittaja. Sallikaa tämä typerä veikkaus, sillä onhan koko kilpailukin aivan yhtä typerä. Anne Koskiselle (s. 1969) siis sekä veikkaan että toivon voittoa. Onhan hänessä vähän sellaista narsistin vikaa, mutta hänen aitoutta, alkuperäisyyttää, kopiointia jne. pohdiskelevat käsitteelliset teoksensa ovat tietyssä vakavuudessaan aina myös jotenkin velmuilevan humoristisia, mikä ei lainkaan huononna niiden tenhoa ja tehoa. 

En ole ajatuksineni muuten ihan yksin. Kylillä näyttely on herättänyt puhetta juuri tasapaksuudellaan ja tietyllä vaatimattomuudellaan. Luulenpa, että kaikilta näiltä tekijöiltä olisi yleisesti ottaen odotettu aika paljon parempaa. Kaikkihan he selvästikin nauttivat noin niin kuin keskimäärin ottaen taidemaailman arvostusta – siis kollegat mukaanlukien.

***

Ja ei kun pahemmaksi vain menee. Kari Cavén (s. 1954) on aina ollut yksi lempitaiteilijoistani, mutta ei tätä kahden uutuushankinnan ja yhden lahjoituksen koostetta oikein kehtaisi näyttelyksi (29.10.2010–6.2.2011) kutsua – mutta niin vain nyt tehdään. Todellisuudessa siellä on vain kolme satunnaista duunia, jotka eivät mitenkään erityisen hyvin istu toisiina ja jotka eivät muodosta mitään kovin kiinnostavaa kokonaisuutta:

***

Kristina Normanin (s. 1979) After-War on hankittu Venetsian biennaalin jälkeen Kiasmaan ja on nyt esillä osana Järjestetty juttu -näyttelyä (26.3.2010–6.2.2011). Kirjoitin siitä jo huhtikuussa nähtyäni sen Tallinnan Kunstihooneella, joten katsokaa tästä. Se on mielestäni hieno duuni ja myöskin tärkeä sellainen. Harmi vain, että tällainen jonossa olevien huoneiden tuottama tylsä installointi ei toimi niin hienosti kuin Tallinnan Taidehallin iso sali. Mutta hyvä näinkin.

Julkaistua 70: "Yritän saada selkoa"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Jorma Puranen (s. 1951). Istuskelimme ravintola Salvessa syyskuun puolivälissä ja vietimme hyvän juttutuokion. Minun on jotenkin helppo mennä sisään hänen teemoihinsa johtuen vanhasta yliopistollisesta pääaineestani, kulttuuriantropologiasta. Intressimme tuntuvat hyvin samansuuntaisilta.

 Jorma Puranen Salvessa 15.9.2010.

”Yritän saada selkoa”

Valokuvataiteilija Jorma Purasen (s. 1951) kohteena on kameran sulkimen vangitseman lyhyen hetken sijaan pikemminkin ikuisuus tai ainakin historian pitkäkestoiset syklit. Mukana on kuitenkin aina nykyisyys, ja juuri menneen ja nykyhetken välinen suhde taitaakin olla yksi Purasen keskeisimmistä teemoista.

Monet taiteilijat ovat havaitsemiensa luonnonilmiöiden lisäksi käyttäneet aiheenaan itse havaitsemistapahtumaa ja siihen vaikuttavia reunaehtoja. Tunnetuin esimerkki lienee impressionistinen tapa maalata, jossa tavoiteltiin hetken vaikutelmaa. Puranenkin tutkii havaitsemistapahtumaa mutta ei niinkään optisessa mielessä. Hänen kohteenaan ovat olleet muun muassa erilaisille aikakausille tyypilliset tavat ja historialliset perusteet kuvata niin ihmistä kuin maisemaakin. Hänen töissään on tätä kautta ollut myös vankka kriittinen ote, mutta julistamisen sijaan hän kyselee hiljakseen niitä kysymyksiä, joita harvemmin tulee kyseltyä. Hän on kiinnostunut muun muassa siitä, mitä vanhat museoesineet kertovat aikansa taidekäsityksistä.

Puranen on tutkinut kulttuurista muistia käyttäen aineistonaan laajemminkin arkistojen ja museoiden säilömää kuvamateriaalia: miksi asioita on säilötty, miten niitä on esitetty? Miten toisiin, usein vieraaksi koettuihin kulttuureihin on kuvien avulla suhtauduttu, opittu ja opetettu suhtautumaan? Hän pohtii historiallista aineistoa nykyaikaisin käsittein, nykyaikaisen tietämyksen ja toisinaan myös nykyaikaisen ihmettelyn vallassa.

Esimerkiksi sarjassa Kuvitteellinen kotiinpaluu hän käytti arkistojen vanhoja etnografisia kuvia saamelaisista. Hän palautti sata vuotta sitten kuvatut ihmiset kotimaisemilleen.

Galleria Ortonissa nähdyt kuvat sarjasta Varjoja, heijastuksia ja kaikkea sellaista käyttää materiaalinaan vanhoja muotokuvamaalauksia, jotka yleensä elävät hyvin hiljaista elämäänsä museoissa – olivat ne sitten salien seinillä tai varastoissa. Museon valot on sammutettu ja kuin taidemaalari ikään Puranen kuvaa päivänvalossa sen, mitä näkyy. Osin Puranen kysyy maalaukselta kehykseen koputtaen ”Onko siellä ketään?”, osin hän näyttää maalauksen meille sellaisena kuin sitä ei ole tapana näyttää.

Vaikka aiheena on tietyllä tavalla taiteen maailma, ei Puranen ”osaa enkä halua paikantaa itseään taiteessa vaan on kiinnostunut itse asioista”. ”Yritän saada selkoa”, hän toteaa vaikka samalla joutuu myöntämään, että auttamattoman romanttisesti se runollinen osiokin tunkee näkyviin – vaikka sitä yrittäisi vastustaakin.

Katsojina näemme siveltimenvetoja uudella tavalla, näemme kaksiulotteisen pinnan kolmiulotteisuuden. Näemme historian tuottaman patinan ja tavan katsoa. Puranen yrittää myös eri tavoin päästä siihen hetkeen, jolloin mallina ollut ihminen on taiteilijan edessä istunut. Analyyttisen tutkailun lisäksi hän on kiinnostunut näiden toisinaan jopa tuntemattomiksi jääneiden mallien maailmasta: ”Kuva tuntemattomasta ihmisestä saattaa pitää sisällään syvimpiä inhimillisiä arvoja.”

Ei kai sen parempaa aihetta voi juuri olla.