Julkaistua 815 & 816 & Näyttelykuvia 1061 & 1062: Maulla ja rakkaudella & Ei pelkkä Tuutikki

Ja näin saan täyteen rästit Kirkon ja kaupungin osalta. Tässä ainoat tänä vuonna sinne toistaiseksi kirjoittamani kritiikit. Tuulikki Pietilä loppuu tänään, Sepon kokoelma vähän myöhemmin. Eli sinne vain heti äänestyksen jälkeen! 

Julkaistuissa jutuissa taisi otsikko vaihtua, mutta en nyt jaksa kaivaa esiin lehden käyttämiä.

Maulla ja rakkaudella

Miltei jokaisen taidemuseomme selkäranka muodostuu yhdestä tai useammasta yksityiskokoelmasta. Vaikka taiteenkeräily motiiveineen muuttuu, tuntuu perusrakenne onneksi säilyvän: keräilijät haluavat lahjoittaa kokoelmansa yhteisen hyvän käyttövoimaksi.

Tuorein suurtapahtuma tällä saralla on se, kun kajaanilainen ranskan ja englannin lehtori Tuomo Seppo (s. 1937) lahjoitti liki 2000 teoksen kokoelmansa Ateneumin taidemuseolle. Nyt siitä on esillä ensimmäinen kattaus. 

Pentti Kaskipuro (1930–2010): Omenapuu, 1963. 

Seppo on poikkeuksellinen keräilijä: hän ei tule mahtisuvusta tai ole varakas liikemies. Hän on kerännyt kokoelmansa palkallaan ja joutunut miettimään, että menisikö kahvilan sijasta kotiin keittämään sumpit. 

Kokoelma on häkellyttävän intiimi ja kaunis. Selitys on osin varmaan se, että Seppo on muodostanut keskeisten taiteilijoidensa – Ina Colliander, Reino Hietanen, Pentti Kaskipuro, Tapani Raittila ja Nina Terno – kanssa pitkät henkilökohtaiset suhteet ja hankkinut kokoelmaansa sitä kautta outoja helmiä, muun muassa graafikkona tunnetun Kaskipuron harvinaisia maalauksia. 

Hienostuneen maun ja syvän rakkauden yhdistelmä henkii tässä kokoelmassa aivan ainutlaatuisella tavalla. 

Ei pelkkä Tuutikki

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009) teki komean uran, ja hänen tuotantonsa käsittää yli 1400 teosta. Hän testamenttasi kokoelmansa Ateneumille, ja kiitos grafiikan monistettavuuden lahjoitus käsittää miltei koko Pietilän tuotannon. 

Kokoelman nyt tultua esille on sen uutisointi ollut hieman ärsyttävää. Pietilästä on puhuttu siten, että hän olisi tunnettu lähinnä Tove Janssonin (1914–2001) elämänkumppanina ja Tuutikin esikuvana. Näin ei ole. 

Tour de France, 1951.

Pietilä on yksi keskeisimmistä taidegraafikoistamme, ja hänen arvostuksensa on aina ollut korkealla. Selitys on osin se, että Pietilä ei ole ollut suuren yleisön rakastama taiteilija vaan pikemminkin ns. taiteilijoiden taiteilija. Tämä taas selittyy varmaankin sillä, että Pietilä ei luonut mitään tunnistettavaa tavaramerkkimäistä tyyliä, jota olisi vuodesta toiseen odotettu. 

Pietilä oli utelias kokeilija, joka kävi läpi useita tyylisuuntia ja grafiikan erilaisia mahdollisuuksia. Hän uudistui ja muuttui koko ajan – joidenkin maulle ehkä liikaakin. 

Olen nähnyt paljon Pietilän töitä, mutta en koskaan tällä tavalla yhdessä. Kokemus on tavattoman voimakas. Hänen mestaruutensa näyttäytyy näin arvoisellaan tavalla.

Julkaistua 484 & Näyttelykuvia 886: Kriitikko attribuuttina

Viime tiistaina kävin Amos Andersonin taidemuseossa – museohan oli kiinni, mutta kiireinen kriitikko saattaa toisinaan kyetä puhumaan itsensä suljettuunkin museoon. Mitä luontaisetuja meillä onkaan!
Oli taas vuoroni kirjoittaa On Display -verkkojulkaisuun. Ja eilen juttuni sitten ilmestyi.
Museo on koonnut kokoelmistaan varsin hauskan taiteilijoiden muotokuvanäyttelyn Taiteilija kuvassa (10.10.2013–3.2.2014). Nimi on muuten vähän epäonnistunut, koska ei siitä ole kuin yhdeksän vuotta, kun Kiasmassa oli samanniminen näyttely, jonka tekemisessä minäkin olin mukana. Ja aihekin oli samankaltainen: taiteilijat valokuvien kohteena.
Näyttely oli monipuolinen sekä ajallisesti ja tyylillisesti, ja kiinnostavia duuneja oli paljon, mutta Rabbe Enckellin Arvostelu (1922) tärppäsi heti – sainhan siihen heti luotua oman suhteen, ja omakohtaisuus on yksi On Displayn toiveista:   

Kriitikko attribuuttina

Rabbe Enckell: Arvostelu (1922)

öljy kankaalle
  
Teos esillä:

10.10.2013–3.2.2014

Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki)

Amos Andersonin taidemuseo on koonnut kokoelmistaan viehättävän – tämä ei ole ivaa – ja varsin kiinnostavan näyttelyn taiteilijakuvista, lähinnä taiteilijoiden omakuvista.

Olen viime aikoina ollut parinkin projektin myötä tekemisissä muotokuvien kanssa ja olen jälleen kerran joutunut kauhistelemaan sitä, kuinka huonoja tai keskinkertaisia suurin osa muotokuvista todellisuudessa on. Esimerkiksi Helsingin kaupungin johtajia paraikaa esittelevä näyttely Vallan kasvot (Virka Galleria 20.11.2013–12.2.2014) havainnollistaa omalta osaltaan varsin esimerkillisesti kansanomaista tapaa nimittää muotokuva-auloja tai -käytäviä ”kauhugallerioiksi”. Niin luokattoman huonoja ovat miltei kaikki helsinkiläistä valtaa kuvanneet teokset.

Muistin myös jälleen sen, miten yksi hienoimmista suomalaisista muotokuvamaalareista, Tapani Raittila, totesi minulle aikoinaan haastattelussa, että ”ei muotokuva ole todellisuudessa lainkaan taidetta”.

Raittila tietenkin provosoi tahallisesti, mutta kaupungintalon näyttelyssä häntä voisi uskoakin. 

Vallattomat kasvot 

Tunnelma Amos Andersonin taidemuseon muotokuvanäyttelyssä on kuitenkin aivan toisenlainen. Muotokuva selvästikin on taidetta ja parhaimmillaan hyvää sellaista. Selitys on tietenkin yksinkertainen: kun taiteilija maalaa kuvaa itsestään tai taiteilijaystävästään tai kun malliksi on hankittu sosiaalisen statuksen sijaan ihminen, jonka tehtävä on olla ihmisen malli, on taiteilijan lähestymistapa aivan toinen. Se voi olla rakkautta, mutta voi se olla myös jotain negatiivistakin, kuten Rabbe Enckellin (1903–1974) omakuvamaisessa öljymaalauksessa Arvostelu (1922). Siinä nuori taiteilija – siis Enckell itse – on ensimmäistä näyttelyään pitäessään joutunut aikansa teräväkielisten kriitikoiden tarkastelun kohteeksi. Maalauksessa hänen maalaustaan tarkastelee häntä parikymmentä vuotta vanhempaa aikansa merkittävää kriitikkoa, Signe Tandefelt (1879–1943) ja Sigrid Schauman (1877–1979). Eikä hyvältä näytä. Taiteilija-raukka on kädet ristissä alistettuna kuvan oikeaan alakulmaan, eikä kriitikoilta paljon hymyä heru.  

Taiteilijan piinavälineenä 

Tulee varsin metatasoinen olo: kirjoitan kritiikkiä maalauksesta, jossa kaksi kriitikko parhaillaan miettii, että mitä he kirjoittaisivat eräästä toisesta maalauksesta. Vähän naurattaakin: Enckell on hauskan oivaltava sijoittaessaan taiteilijan attribuutiksi maalauksen lisäksi myös kriitikon. Attribuuttihan on se yksinkertainen väline, jolla muotokuvan kohteen sosiaalinen status ilmaistaan jollain tunnuskuvalla: puheenjohtajalla nuija, juristilla lakikirja, lääkärillä vaikka stetoskooppi ja pyhimyksellä piinaväline.
Taiteilijalla attribuutti on yleensä vaikeasti hahmotettavan, toisinaan suorastaan pyhimysmäisen luomisen tuskan näkyminen omakuvissa, mutta Enckell näyttää mukana myös kulttuurisen piinavälineen ja samalla ainakin osan siitä, mistä tuo tuska syntyy. Tässä tapauksessa piinavälinekin on kidutuspyörän sijaan ihminen ja osaa reflektoida. Muistin taas senkin yhden tietyn, pikaistuksissa syntyneen julman arvostelun, jota olen katunut jo vuosia… 

Linkit:

Rabbe Enckell Wikipediassa 
Sigrid Schauman Wikipediassa 
'Arvostelu' eli 'kritiikki' Wikipediassa
Tapani Raittila Wikipediassa 
Vallan kasvot -näyttely Virka Galleriassa

 Olisi näyttelyssä ollut runsaasti muitakin mahdollisia valintoja – esimerkiksi tämä Enckellin maalauksessa kriitikkona esiintyvän Sigrid Schaumanin hieno ja intiimi muotokuva Sigurd Frosteruksesta vuodelta 1955.

***

PS. On Display on ollut hauska kokemus, ja yllä oleva oli jo viides juttuni sinne. Olen miettinyt vähän suruissani, että mitä sitten käy, kun Helsingin Sanomien säätiön Uutisraivaaja-innovaatiokilpailun tuki lakkaa vuoden vaihteessa, ja ihmetellyt sitä, minkälaisen ansaintalogiikan sivusto yrittää rakentaa. Nyt on sitten yksi vastaus olemassa: sponsoroidut jutut. Jokin tässä kuitenkin mättää, kun formaatti tekstiyyppeineen ja rakenteineen on kritiikkien kanssa sama. Tekisi mieli nähdä jotenkin isompi hajurako.

Julkaistua 483 & Näyttelykuvia 885: Kuva ja ajatuksen tila

Viime maanantaina vietettiin taas Galleria Ortonin avajaisia. Vuorossa joulukuun taiteilijana oli Daniel Enckell (s. 1965), jonka maalaustyyli herättää ainakin minussa oudon lumovoiman. Pidin avajaispuheen, josta toivottavasti kaikuja tässä gallerian verkkosivuille vasta tänä aamuna – on ollut vähän kiireitä – kirjoittamassani esittelyssä:

Daniel Enckell avajaisissaan. Kuva: Sirpa Viljanen.

Kuva ja ajatuksen tila

Maalauksen kriisit tuntuvat muodostavat oudon syklin, jossa liikutaan dramaattisesta kriisistä toiseen. Toisinaan on jopa tapana puhua ”maalauksen kuolemasta”. Taidemaalari Daniel Enckell (s. 1965) on harvinainen poikkeus suomalaisten taidemaalareiden joukossa. Hän on pystynyt pitämään klassisen maalaustaiteen perinnön hengissä ilman tuntua siitä, että hän eläisi väärässä ajassa, olisi anakronismi. Hän löytää innoituksensa vaikkapa Rembrandtista tai muista Alankomaiden 1600-luvun mestarien joukosta tai vaikkapa El Grecosta, mutta kykenee piiloviesteillään ja vihjauksillaan – toisinaan jopa ovelalla huumorilla – muuntamaan klassisia maalauksen arvoja välittävän teeman tähän päivään.

Enckellille riittää taiteen aiheista ne kaksi, jotka ovat aina herättäneet suurinta ihmetystä: maisema ja ihminen. Alankomaalaisen 1600-luvun porvarillisen taiteen omistamisen tuottamien asetelmien – siis väliaikaisen omaisuuden ja objektien – sijaan Enckell on keskittynyt pysyvään ja ikuiseen ja sen muutoksiin. Luonto muuttuu rajauksella ja valinnoilla maisemaksi ja siten myös kulttuuriksi. Samat voimat käyvät mittelöään myös ihmisen kuvassa – ihmisessä, jonka osa sekä luonnon ja kulttuurin tuottamien kahleiden että vapaudenkaipuun ristiaallokossa tuntuu olevan Enckellin keskeisintä aluetta. ”Muotokuva on maalauksen kuningaslaji”, totesi Enckell minulle, kun muistelin hänelle sitä, kuinka muotokuvataiteemme grand old man, Tapani Raittila oli todennut minulle provokatorisesti, että ”muotokuva ei ole taidetta lainkaan”. 

Enckell on ottanut haasteen vastaan vakavissaan. Vaikka hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta jo vuonna 1987, on hän koko 2000-luvun ajan miltei vuosittain suorittanut lisäopintoja anatomiassa ja muotokuvamaalauksessa. Hän tietää harjoituksen merkityksen tässä vaativassa lajissa, josta jo renessanssimaalari Leon Battista Alberti totesi: ”Maalarin on siis erittäin hyvin tunnettava ruumiinliikkeet, ja hänen on keskitettävä koko taitonsa niiden löytämiseen luonnosta. Ruumiinliikkeiden kuvaaminen loputtoman monien mielenliikkeiden mukaisesti vaihdellen on näet todella vaikeaa.” 

Mutta kyse ei ole pelkästä näköisyydestä, pelkästä kuvasta – senkin jo Alberti tiesi: ”Onkin tarkoin tutkittava kaikkea itse luonnosta, jäljiteltävä aina sitä, mikä on ilmeisintä, ja maalattava mieluummin sellaista, mikä jättää enemmän tilaa ajatuksille, kuin sitä, mikä voidaan nähdä silmillä.” 

Tätäkin mietin, kun katsoin Enckellin maalausta Sikopaimen, jossa paimen yrittää kaitsea villisioista koostuvaa laumaa.

Daniel Enckell, Sikopaimen, öljy kankaalle, 2013.

PS. Kiirettä on pitänyt Enckelilläkin. Hänellähän on näyttely samaan aikaan Jangvassakin, ja tiistaina paljastettiin hänen maalaamaansa muotokuva musiikin tutkijasta ja semiootikosta Eero Tarastista. 

Julkaistua 291: Ihmiset eläiminä

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Lucian Freudin (1922–2011) näyttelystä, jonka kävin taannoin Lontoossa katsomassa.

Ihmiset eläiminä

1900-luvun ”merkittävimmäksi realistiseksi maalariksi” tituleerattu Lucian Freud tunkeutui syvälle ihmissieluun kuin isoisänsä Sigmund Freud konsanaan – ehkäpä vieläkin syvemmälle.

Saksalaissyntyinen mutta jo 1930-luvulla brittiläistynyt Lucian Freud (1922–2011) maalasi miltei koko uransa ajan mallista toista ihmistä – ja toisinaan itseäänkin.

Tulen aina muistamaan, miten Suomen ehkä hienoin muotokuvamaalari, Freudin ikätoveri Tapani Raittila (s. 1921) totesi minulle kerran haastattelussa, että ”ei muotokuva oikeastaan ole lainkaan varsinaista taidetta”. Tarkoituksellisen provosoivahan tällainen lausunto on, mutta jos on vähänkin epäilyjä asiasta, kannattaa matkustaa Lontooseen katsomaan Freudin ensimmäistä kunnon muotokuvaretrospektiiviä ja unohtaa moinen puhe.

Lucian Freud itse oli mukana tekemässä tätä suurnäyttelyä, jossa on esillä 130 teosta seitsemältä vuosikymmeneltä, mutta hän kuoli valitettavasti viime kesänä kesken prosessin. Pieteetillä ja asiantuntemuksella koottu näyttely antaa kuitenkin hienon kuvan erään keskeisimmän brittimaalarin tuotannosta ja tyylin kehittymisestä.

Cézannen mukaan, 1999–2000.
  

Vaikka Freud maalaakin ihmistä ja tekee sen ikään kuin realistisesti, ei hän kuitenkaan ole ihan jokamiehen maalari. Freudin ihmiskuva vaikuttaa varsin raadolliselta, eikä mallien olemuksesta juuri onnenhetkiä hehku. Freud itse on todennut, että hän halusi maalata ”ihmistä kuin eläintä”, ja siksi hänen mallinsa ovatkin usein alasti. Toisinaan hän myös maalasi eläintä, ja niistä maalauksista, joissa esiintyy sekä koira että ihminen, voikin hyvällä syyllä puhua kaksoismuotokuvina, sillä koira ei jää rekvisiitan asemaan. Molemmat saattavat retkottaa sängyllä aivan yhtä elävinä persoonallisuuksina.

Freud oli intensiivinen ja ahkera maalari, joka vaati myös malliltaan paljon. Sessiot kestivät pitkään, ja malleiksi hän kelpuutti vain läheisiään, ”minun ihmisiäni”, kuten hän itse sanoi. Hän oli jopa niin vaativa, että taustanäkymiä maalatessaankin hän vaati mallien läsnäoloa, koska heidän auransa toi huoneeseen oman tunnelmansa. 

Freud oli itsekin koiraihmisiä.

Ja kun varsin voimakkaasti yksityisyyttään varjellut Freud maalasi lähinnä vain läheisiään, maalasi hän tietyllä tavalla itseäänkin, omaa elämäänsä. ”Työni on puhtaasti omaelämäkerrallista. Se kertoo minusta ja ympäristöstäni”, hän on todennut.

Big Sue poseeraa vuonna 1993.
  

Jos Freud vaati malleiltaan paljon, vaatii hän sitä katsojaltakin. Freudin henkilöt eivät ole juhlavia eivätkä aina näytä parasta puolta itsestään. Freudin lihallisuus on joskus aika hurjaa, ja esimerkiksi hänen erään vakiomallinsa biletysystävän, muhkeankokoisen ”Big Sue” Tillyn alastonkuvat 1990-luvulta ovat niin täynnä lihaa, etten muista moista ennen nähneeni. Ja kuitenkaan kyseessä ei ole mikään freak show, sillä maalarin ja mallin luottamuksellinen suhde henkii kuvista varsin voimakkaasti. Itse asiassa tämä jättinainen on omalla tavallaan aivan yhtä hehkeä kuin Éduard Manet’n Olympia – ehkä jonain päivänä yhtä klassinenkin.

Freud on ainakin klassikon asemansa ansainnut.

Näyttelykuvia 401: Taidetta kantakapakassa

Lyhyen Krakovassa oleskelun aikana minulle kehittyi jo kantakapakka. Kyseessä on vanhassa juutalaiskaupunginosassa Kazimierzissä sijaitseva monipuolinen kulttuurikapakka Alchemia (ul. Estery 5), jonka hämyinen ja keskusteluntäyteinen tunnelma oli varsin viehättävä – vaikka vilkkaana sorisevien keskusteluiden aiheita saattoi vain arvailla:

Suuren kapakan tupakkahuoneessa järjestetään myös taidenäyttelyitä – ja ilmeisen laadukkaita. Nyt oli tarjolla vuonna 1989 Krakovan taideakatemiasta valmistuneen Ewa Mankowskan (s. ?) muotokuvia (25.6.–25.7.). Ihmisiä tuntematta oli hauska pohtia heidän luonteitaan ja ammattejaan – ja myös esimerkiksi tämän kaksoismuotokuvan taustalla olevaa tarinaa:

Mankowska on selvästi hyvä muotokuvamaalari, joka saa satunnaisen turistinkin miettimään ihmisluontoa pelkkien ulkoisten statusten tunnistamisen sijaan. Tässä lienee muotokuvan ja taideteoksen välinen rajapinta. Taaskin muistin sen, kuinka Tapani Raittila (s. 1921) – suomalaisen muotokuvan mestari – sanoi minulle kerran vuosia sitten haastattelussa, että "ei muotokuva ole taidetta".