Laurie Anderson (s. 1947) on kuuluisa performanssitaiteilija ja muusikko. Muistan hyvin, kuinka hänen levynsä Big Science (1982) tuntui aikoinaan vaikuttavalta. Ihan vahingossa törmäsin eilen kirjastossa sitä seuranneesseen Mister Heartbreakiin (1984). Anderson on tyypillisesti sellainen taiteilija, että hänestä on ainakin vähän pidettävä tai ainakin häntä on vähintäänkin arvostettava – näin se kuulkaa taiteen sosiaalisessa maailmassa vain on. Big Science olikin aika hieno, mutta tämä seuraaja on sellaista mainstream-potaskaa, että ei siinä paljoa auta, vaikka levyllä on mukana yhdellä raidalla William S. Burroughs. Minua ei auta edes se, että Anderson on nuoruuteni suuren idolin, Lou Reedin (s. 1942) elämänkumppani. Ja vaikka Reedkin on vähän niin kuin kuvataiteilija.
Tämä on vain niin huonoa musiikkia, etten jaksa edes levyn tarinoita kuunnella. Mutta onneksi olen alkanut ymmärtää, miksi MIDI-pohjainen musiikkimaailma on suoltanut meille niin paljon paskaa. Olen nimittäin juuri lukemassa aivan fantastista kirjaa, joka tätä valottaa ja jonka tukemana en myöskään koskaan aio liittyä Facebookiin [ongelmaksi alkaa vain kohta muodostua se, että en taida enää arvostaa linkittämisintoanikaan, ja sitten olenkin ehkä jo kypsä lopettamaan koko bloggaamisen]:
