Julkaistua 767: Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Eilen tuli ulos Radio Yle 1:n Kultakuumeen kolumnini. Aihe tuli helposti, koska Jenni Hiltusen (s. 1981) video The Grind (2012) on herättänyt viime päivinä niin paljon keskustelua. Tästä linkistä teos Vimeossa.  

Videolla twerkataan feikkisaamenpuvussa, mikä sai kaksi kollegaa – Marja Helander (s. 1965) ja Outi Pieski (s. 1973) – kirjoittamaan aiheesta Helsingin Sanomien (9.5.) mielipideosastolle. Tässä linkki heidän juttuunsa.

Hiltusta itseään on haastateltu seuraavana päivänä ainakin Hesariin ja Yleen. Myös Kiasman Leevi Haapala ja Arja Miller kirjoittivat asiasta Kiasma-blogissa. Kriisinhallinta oli puolustavassa joukkueessa heikko. Näin Hiltunen Ylelle:
"Taiteilija Jenni Hiltunen ei halua alkaa selittää vuonna 2011 tehtyä taideteostaan sen tarkemmin" todettuaan ensin, että se on "ymmärretty väärin". Väärin ymmärtämisestä Millerkin puhui Hesarille: "Millerin mielestä kyseessä on väärinkäsitys siitä, mistä teoksessa on kysymys."

Olin jo luullut, että modernin kuoppaamisen myötä kaikki tulkinnat ovat arvokkaita, mutta voi niitä siis näköjään tehdä väärinkin. Onnetonta retoriikkaa keskusteluun osallistumisen sijaan.

Toinen onneton retorinen veto on joidenkin Hiltusen puolustajien esiinkaivama sensuurikortti. On aika pateettista ryhtyä puhumaan sensuurista, jos teos on esitetty Kiasmassa kaksi kertaa 2010-luvulla ja ostettu vielä kokoelmiinkin. Jos esimerkiksi ostamatta jättäminen tulkittaisiin sensuuriksi, syyllistyisi Kiasma sensuuriin suomalaisten taiteilijoiden osalta osapuilleen 100 000 kertaa vuodessa. Tämä on siis aika lähellä totuutta.

Asiaa käsitteli varsin painavasti blogissaan 11.9. myös yksi kollega lisää, Sanna Korteniemi (s. 1986) sekä myöskin Petra Unni.

On aihesta puhuttu aiemminkin: tässä linkki Neeta Jääskön blogiin vuodelta 2012.

Yritin kolumnissani tuoda esiin sen vaikeuden, johon oman mielipiteeni muodostamisessa ajauduin. On minustakin jo yritetty tehdä outoa moralistia. En oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä asiasta, ja siksi olenkin iloinen keskustelun heräämisestä. Ehkä me kaikki opimme tästä vielä jotain.

Tuli luettua myös maailmalta tällainen juttu ja tällainen juttu. Nyt täytyy siis ryhtyä mietiskelemään kulttuurista appropriaatiota (tässä suomeksi – vinkki Heikki Kastemaalle: ryhdy laajentamaan).

Kolumnissani on yksi harmittava virhe, jota pyydän anteeksi. Mainitsen siinä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Suohpanterrorin teoksia. Tämä ei pidä paikkaansa: sinne hankittiin heiltä yhdeksän julistetta hankintalautakunnan kokouksessa 11.2.2016. Yritän kolumneissanikin pitää kiinni journalistisista faktojen tarkastamisesta, mutta nyt se epäonnistui, koska julisteita ei vielä oltu ehditty viedä verkossakin käytössä olevaan Kansallisgallerian kokoelmatietokantaan, jonka kävin tsekkaamassa.
PS. Lauantaina. Tässä vielä linkki Lauri Erikssonin (s. 1965) tuoreisiin ajatuksiin.
PPS. Maanantaina. Kasaan tähän jatkoksi löytämiäni linkkejä. Tästä linkistä Pirita Näkkäläjärven hyvä juttu. 

Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Kuulun niihin ihmisiin, joille mielipiteen muodostaminen on yleensä helppoa. Toisinaan se on vaikeampaa, jos ei tiedä asiasta tarpeeksi. Tietoa voi kuitenkin hankkia.

Mielipide on subjektiivinen käsitys jostain asiasta, mutta se ei yleensä synny ilman kytkeytymistä mielipiteisiin toisista asioista. Mielipiteet muodostavat tietynlaisen rakenteen, joka yleensä käy yksiin vakaumusten kanssa. Kun havaitsee omassa rakenteessaan ristiriidan, ei pelkkä tiedonhankinta aina tunnu auttavan. Hämillään olemisen tunne on hyödyllinen ollessaan jollain tavalla kasvattava, mutta kun ratkaisua ei tunnu syntyvän, saattaa epätietoisuus olla piinaavaa. Näin on varsinkin silloin, jos epätietoisuutta tuottava asia liittyy omaan elämään perustavalla tavalla – esimerkiksi sekä moraaliin että ammatilliseen identiteettiin. 

Olen painiskellut vaikeaksi kokemani ongelman kanssa nyt kolme päivää. Mielessäni on asettunut vastakkain kaksi minulle tärkeää vakaumuksellista asiaa. Uskoni taiteen vapauteen on vakaa. Enkä ole uskossani yksin: todetaanhan perustuslaissakin (16 §), että ”taiteen vapaus on turvattu”. Vapautta on kahdenlaista: negatiivista ja positiivista, vapautta jostakin tai vapautta johonkin, mikä tekee perustuslain tulkitsemisen ongelmalliseksi. Demokraattisessa yhteiskunnassa olisi mielestäni syytä panostaa positiiviseen vapauteen. Olen kirjoittanut Antti Majavan kanssa: ”Markkinaistuvassa yhteiskunnassa ilmaisunvapaus toteutuu vain, jos sille annetaan edellytykset. On syytä kysyä: Kuka saa puhua, kuka saa esiintyä, ketkä pääsevät kerrotuksi? Kulttuurimme on täynnä erilaisia ryhmiä, vähemmistöjä, myös alistetussa asemassa olevia ryhmiä, joita opimme ymmärtämään vasta kuultuamme heidän tarinansa. Ilmaisunvapaus tarvitsee julkista tukea, koska kaikilla tarinoilla ei ole eikä voi olla markkinointikanavia.” 

Uskoni alistetussa asemassa olevien ihmisryhmien yhdenvertaisuustaistelun oikeutukseen on yhtälailla vakaa. En ole tässäkään yksin: perustuslaissa (6 §) todetaan, että ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”. Yksi Suomessa yhdenvertaisuustaistelua käyvä ihmisryhmä on saamelaiset. Olen kirjoittanut pariinkin otteeseen paheksuvasti siitä, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. 

Nyt nämä kaksi asiaa ovat mielessäni törmänneet yhteen. Kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat Helsingin Sanomiin (9.5.) mielipidekirjoituksen, jossa he tuomitsivat kollegansa Jenni Hiltusen videoteoksen The Grind (2012) hankinnan Kiasman kokoelmiin. Videossa twerkataan – eli heilutellaan provokatiivisesti pyllyä – feikkisaamenpuvussa.

Taiteessa appropriaatiota eli omimista on pitkään pidetty yhtenä peruskeinona. Taiteilijat ovat tottuneet ottamaan haltuunsa ja varioimaan edeltäjiensä käyttämiä kuvia. Yhteiskunnallisessa taiteessa appropriaatio on ollut yksi keskeinen taistelun väline: esimerkiksi Jani Leinonen on ominut taiteeseensa globaaleja brändejä ja pilkannut niitä. 

Helander ja Pieski kokevat appropriaation Hiltusen tapauksessa kulttuuriseksi varkaudeksi, jolla loukataan saamelaisia. Kyse ei siis ole siitä, että teos käsittelisi saamelaisia väärin, vaan siitä, että teos ei käsittele lainkaan saamelaisia mutta käyttää motivoimattomasti hyväkseen heille symbolisesti tärkeitä asioita. 

Mielipidekirjoitus on herättänyt somemyrskyn, jossa pääsääntöisesti on asetuttu Helanderin ja Pieskin kannalle. Taidehistorioitsija ja sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi kirjoitti: ”Kiasman taholta osoitetaan nyt käsittämättömän huonoa visuaalista lukutaitoa ja erittäin horjuvaa kulttuurista sensitiivisyyttä.” Harvoja riitasointuja tarjoili kuvataiteilija Riiko Sakkinen, joka hihkui: ”Taiteen vapauden puolesta! Poliittista korrektiutta vastaan! Viva Jenni Hiltunen!” 

Kiistämätön fakta kuitenkin on, että Hiltusen vapautta ei ole kukaan rajoittanut tai yrittänyt rajoittaa. Ongelma tuntuu asettuvan siihen, kenen omaisuutta on moraalisesti hyväksyttävää omia ja ennen kaikkea siihen, tuleeko tuolle omimiselle lisähyväksyntää vallankäyttäjien taholta. 

Kyse ei ole poliittisesta korrektiudesta. Kyse on vallasta ja siten väistämättä alistussuhteista. Kiasman jokainen ostopäätös on poliittinen teko, jolla on seuraamuksensa. Mainittakoon vielä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Helanderin tai Pieskin teoksia – eikä myöskään appropriaatioistaan tunnetun saamelaisaktivismiryhmä Suohpanterrorin teoksia, vaikka niitä on sen seinillä nähtykin. 

Kansallisen instituution suorittama taiteen ostaminen voidaan tulkita myös positiivisen vapauden mahdollistamiseksi. Tätäkin Kiasma voisi miettiä.

Julkaistua 751: Voiko kaiken syleillä kuoliaaksi?

Olen poissa kotoa, Virossa, missä yritän ilmeisen turhaan vähän lomailla. Tänään tuli ulos viime viikolla ennakkoon lukemani Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumni:

Voiko kaiken syleillä kuoliaaksi?

Taiteella harrastetaan rahanpesun lisäksi valkopesua. Taide tuottaa vaikeasti määriteltävää lisäarvoa. Se ikään kuin pyhittää. Taiteesta on tullut globaalin kapitalismin valtaverkostojen pelinappula: miljardöörit kilpailevat taidekokoelmillaan ja nostavat huutokauppaennätyksiä järjettömiin summiin.

Monet taiteilijat ovat yhteiskuntakriittisiä, mutta suurin osa heistä lienee tyytyväisiä saatuaan töitään ns. merkittäviin kokoelmiin. Kokoelmat esittelevät niitä ylpeinä – riippumatta siitä, mitä oikea käsi tekee jossain muualla veroparatiisien kautta. Kuvio on absurdi: ensin taiteilija tekee taidetta maailman hädästä – ”sovitustaidetta” niin kuin eräs kuvanveistäjäystäväni asian viime viikolla ilmaisi – ja sitten hätää aiheuttava taho ostaa sitä kalliilla tehden näin omaa sovitustyötään. 

Taiteenkeräilijät edustavat ihmisryhmää, jolla on nykyään oma nimikin: HNWI eli high-net-worth-individual eli ”korkean nettoarvon omaava yksilö” – ihmisiä joiden likvidi omaisuus ylittää miljoona dollaria. Sitten on vielä ultra-etuliitteellä varustettuja, joiden arvo on yli 30 miljoonaa dollaria. Niillä on vieläkin paremmat taidekokoelmat. Mutta ei kaikilla heilläkään olisi ollut varaa ostaa Willem de Kooningin abstraktia maalausta Interchange (1955), josta yhdysvaltalainen sijoittaja Kenneth C. Griffin maksoi viime vuonna 300 miljoonaa dollaria. Miljardöörit ovat siis vielä ihan oma lukunsa. Heitä on maailmassa lähes 2 000, mutta määrä on lisääntymään päin. Useimmat heistä keräävät taidetta tai antiikkia. Se kuuluu asiaan.

Maksaisitko tästä maalauksesta 300 miljoonaa dollaria? Osasikohan itse Willem de Kooning (1904–1997) aavistaa?

Tämä kaikki koskee museoitakin. Museot havittelevat johtokuntiinsa taidetta kerääviä rikkaita ja esittelevät usein heidän kokoelmiaan, joissa usein on yhteiskuntakriittistä taidetta. Meillä tätä tehdään pienemmässä mittakaavassa, mutta kehityskulku on tunnistettavissa. Paraikaa sitä voi todistaa Helsingin Taidehallissa, jossa UHNWI Poju Zabludowicz esittelee kokoelmiaan. Siellä ei tosin nähdä satojen miljoonien töitä, koska Zabludowicz osaa sijoittaa ennakoivasti: ”Noin 3000 teosta 500 taiteilijalta sisältävä kokoelma on tullut tunnetuksi siitä, että se keskittyy uransa nousuvaiheessa olevien nykytaiteilijoiden teoksiin”, todetaan Taidehallin tiedotteessa. ”Uran nousuvaihe” liittyy tietenkin taiteilijan huutokauppa-arvon kohoamiseen, josta tällaiset näyttelyt puolestaan muodostavat merkittävän osan. Joistain taiteilijoistakin tulee aikanaan HNWI-ihmisiä. Mutta ei kovin monesta.

Punkbändi Sex Pistolsin managerin Malcolm McLarenin pojasta Joe Corrésta tuli UHNWI punkin ja sen muotiutumisen ansiosta. Hänen punkmuistoesinekokoelmansa arvosta on esitetty arvioita 5–8 miljoonan punnan välillä. Nyt hän ilmoittanut polttavansa kokoelman vastalauseena sille, että brittiläiset instituutiot aina kuningatarta myöten ovat tuotteistaneet punkin ja tehneet siitä etabloidun juhlakalun Sex Pistolsin ensimmäisen singlen ilmestymisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi. Corrén mielestä nykyään eletään samassa tilanteessa, johon punk aikoinaan vastalauseena syntyi. 

Corré ei joudu kuitenkaan rahapulaan. Monessa bisneksessä mukana oleva aktivisti myi esimerkiksi alusvaatemerkkinsä 60 miljoonalla punnalla. 

Voisiko Carrén polttouhria tarkastella eräänlaisena ”sovitusaktivismin” muotona? 

Riiko Sakkinen (s. 1976), sarjasta Minstrel Show. Tässä linkki Sakkisen blogikirjoitukseen.

Yhteiskuntakriittisen taiteen tekeminen alkaa olla yhä vaikeampaa. Raha syleilee sen kuoliaaksi, mutta omatkin koirat alkavat purra. Espanjassa asuva suomalaistaiteilija Riiko Sakkinen sai kokea tämän viime viikolla, kun hän ehti toimia vajaan päivän ilmaisjakelulehti Voiman kyljessä toimivan Häiriköt-päämajan bloggaajana. Hän teki rasismiin liittyvän taideprojektin ja kirjoitti siitä jutun otsikoiden sen ”Häiritsevät neekeriukot”. Muutamassa tunnissa räjähti käyntiin some-keskustelu, jossa muun muassa Kalikwela Bai totesi: ”Miten voi olla niin saatanan vaikeeta tehdä anti-rasistista taidetta käyttämättä rasistista symboliikkaa? Vaikka pointti on herättää keskustelua jne, eikö sitä mitenkään voi tehdä tavalla joka ei hyödynnä jo sortaviksi todettuja stereotypioita ja ilmaisuja?” Sakkinen oli tilannut espanjalaiselta lakupekkafirma Conquitosilta kustomoituja maskotteja varustettuna mustien aktivistien nimillä. Hän jakoi niistä kuvia Instagramissa, ja eiköhän firmakin tykännyt niistä! Näin markkinatkin syleilevät kriitikkonsa kuoliaaksi. Voima yritti paikata ja nimesi kirjoituksen uudestaan: ”Makeisten rasismi”. Sakkinen sanoutui päivän päätteeksi irti bloggajan urastaan. 

Jos nyt sanoisin jotain kriittistä Sakkisesta, hän kokisi sen vain maineensa kasvattamiseksi ja hymyilisi minut kuoliaaksi. 

Joskus siis tekisi mieli vain vaieta ja mietiskellä sitä, olisiko puhdas ja anonyymi aktivismi ilman taiteen tai edes tällaisten kolumnien valkopesua se paras vaihtoehto, kun maailmanmeno ei vastaa omaa moraalia.

Sinebrychoffin taidemuseon brändi vs. Coca-Colan brändi

Uudistan vetoomukseni jakaa nettiadressia sähköpostissa ja Facebookissa: Linkki tästä.

Teksti menee siis näin:

Kansallisgalleria ei saa mainostaa Coca-Colaa verorahoillamme

Kansallisgalleriaan kuuluva Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä on Suomen ainoa vanhaa eurooppalaista taidetta esittelevä museo. Museossa on järjestetty monia merkittäviä ulkomailta lainattuja näyttelyitä, joilla on se on rikastuttanut suomalaista taide-elämää ja vahvistanut omaa keskeisosaamistaan. 

Nyt museossa järjestetään yhteistyössä Coca-Cola Finlandin kanssa näyttely Coca-Cola-pullo 100 vuotta (27.8.–4.10.). Näyttelyssä on esillä uudempaa taidetta Coca-Cola-yhtiön kokoelmista. 

Me allekirjoittaneet katsomme, että julkisin varoin ylläpidetyn ja vanhemman taiteen esittelyyn erikoistuneen museon tehtävä ei voi olla globaalin brändin markkinointia tukeva näyttelytoiminta ja resurssien tuhlaaminen ulkopuolisen tahon imagomarkkinointiin. Siksi vaadimme, että näyttely peruutetaan välittömästi. 

Ymmärrämme, että museoiden julkinen tuki on riittämätöntä ja tiedämme, että valtionvarainministeriön tuore esitys on leikkaamassa sitä edelleenkin. Katsomme kuitenkin, että ratkaisu ei voi olla museoiden alistaminen ulkopuolisten yhtiöiden markkinoinnin palvelukseen. Antakaamme mieluummin resurssien puutteen näkyä, jotta vallanpitäjille ei jäisi valheellista mielikuvaa siitä, että saavathan ne näköjään muutenkin seinänsä täyteen, vaikka emme antaisikaan niille niin paljoa rahaa. 

Haluamme myös asiantuntevasti ja sisällöllisin kriteerein koottuja näytellyitä – ei ole lainkaan niin kiinnostavaa, kuka taiteen sattuu omistamaan. Omistussuhteisiin perustuvat näyttelyt lisääntyvät koko ajan, mutta Kansallisgallerian museoiden tehtävä ei voi olla tällaisten kehityskulkujen tukeminen. 

***

En ole minkään fiksaation vallassa enkä millään pateettisella ristiretkellä. En ole vainoharhainen. En saa tästä mitään erityisiä kicksejä. Johonkin on vain vedettävä raja. Mielestäni nyt on sen paikka. 

Ymmärrän vallan mainiosti, että yksityinen raha on tullut peruuttamattomasti taidemuseomaailmaan, mutta sillä tulee olla suitset. Yhteistyötä voi harjoittaa monella tavalla ja varsin erilaisissa tyylilajeissa. Otetaan käytännön esimerkki samasta museosta: ei mielestäni ollut millään tavoin epäeettistä tai outoa, kun museo taannoin järjesti Sinebrychoffin mainontaa esittelevän näyttelyn Sano vaan reilusti Koff (11.9.–31.12.2009). Sinebrychoffin panimon historia liittyy monin tavoin museon historiaan ja toimintaympäristöön, kulttuurihistoriallinen kytkös on selkeä ja näyttely oli suorastaan sympaattinen. Se, että Sinebrychoff nykyään valmistaa, myy ja jakelee kaikki Coca-Cola Companyn juomat Suomessa, ei tuota samanlaista kytköstä. Coca-Cola ei kytkeydy millään tavoin Sinebrychoffin taidemuseon historiaan – muuten kuin retroaktiivisesti, jos niin halutaan saivarrella.

Coca-Colan taidekokoelma ja sen esitteleminen on silkkaa brändimarkkinointia, ja hyvä niin – ei minulla mitään sitä vastaan ole, ja olen hyvin tietoinen siitä, että moni maailman merkittävistä taidekokoelmista on syntynyt samalla tavalla. On kuitenkin muistettava, että Sinebrychoffin taidemuseo on osa Kansallisgalleriaa, ja siksi sen rooli taidemuseomaailmassamme on aivan erityinen. Sen antamilla viesteillä on poikkeuksellinen painoarvo. Yksityisin rahoin ylläpidettävien museoiden näyttelypolitiikka on aivan eri juttu. Voimme kritisoida niitä, mutta ne tekevät, mitä haluavat. Julkisin varoin ylläpidetty lippulaiva on kuitenkin aivan omassa kategoriassaan. 
On myös muistettava Sinebrychoffin taidemuseon varsinainen ala: vanhempi eurooppalainen taide. Tätä taustaa vasten Coca-Cola-kytkös näyttää vielä pahemmalta kuin se on, mutta mielikuvillahan tässä pelataan, niin taide kuin markkinointikin. Ymmärrän, että museon on löydettävä asiakkaita ja keksittävä sitä hengissä pitäviä juttuja ja tuotava vaikka nykytaidetta seiniensä sisään. Sen museo on tehnytkin varsin onnistuneesti – vaikkapa häkellyttävän hienolla näyttelyllä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Juuri sellaisia ulostuloja ainakin minä haluaisin – Coca-Colan sijaan. 

Olen myös tietoinen siitä, että Sinebrychoffin taidemuseo ei ole tässä yksin. Esimerkiksi Helsingin taidemuseo on järjestänyt 2000-luvulla useampiakin kyseenalaisia näyttelyitä, vaikkapa Pixar – 20 vuotta animaatiota (30.1.–27.4.2008), josta kirjoitin tuolloin kolumnissani:
"Todellisuudessa näyttely on messutilaisuutta muistuttava tapahtuma, jossa Pixar saa esitellä tuotteitaan, jotka muutenkin ovat helposti saavutettavissa ja näkyvillä koko ajan."
Aivan sama koskee Kiasman viimevuotista näyttelyä Kimpassa (16.5.–7.9.2014), jossa Marimekko sai silkkaa markkinointivetoapua Kansallisgallerialta. Kuvataiteilija Riiko Sakkinen (s. 1976) kirjoitti viime keväänä eräässä kolumnissaan: "Olenko ainoa kansalainen, jonka mielestä museomme tarkoitus ei ole olla voittoa tavoittelevien yritysten käsikassarana toimiminen? Luulin, että taiteen tehtävä on kyseenalaistaa eikä olla säyseäksi kesytetty kollaboraattori."
Tällaiselle kehityskululle olemme enenevässä määrin alttiina. Johonkin on vedettävä raja. Siffin Cokis-näyttely menee jo pahasti yli. Museot puhuvat lisääntyväti yleisötyöstä. Olkaamme nyt aidosti interaktiivinen yleisö! Vetäkäämme se raja nyt! Vuokrattavat messutila ovat brändimarkkinointia varten. Julkisin varoin ylläpidetyillä taidemuseoilla on täysin toisenlainen tehtävä. Vaatikaamme niitä totetuttamaan sitä.

Julkaistua 617 & Näyttelykuvia 957: Kapitalismi ja prostituutio

Perjantain Kansan Uutisten Viikkolehdessä (10/15) ilmestyi juttuni Riiko Sakkisen (s. 1976) näyttelystä Turbo Realism Galerie Forsblomissa (13.2.–18.3.):

Kapitalismi ja prostituutio

Kun suomalaissyntyinen kuvataiteilija, Espanjan kommunistisen puolueen jäsen, lyö hynttyyt yhteen Suomen kiistatta ökyrikkaimman ja umpikapitalistisen taidegallerian kanssa, jokin mättää. 

Kuvataiteilija Riiko Sakkinen (s. 1976) on perustanut uuden turborealismiksi nimeämänsä taidesuuntauksen, jonka tehtävä on tehdä globaalia kapitalismia näkyväksi. Voisi tietenkin ajatella, että hänen liittymisensä Galerie Forsblomin talliin on juuri tätä kapitalismin näkyväksi tekemistä. Voi se myös olla tahaton, performanssin kaltainen vahvistus maksiimille, jonka mukaan ”vallankumous syö aina lapsensa”.

Bipolar Foreign Policy Disorder, 2015.

Vai olisiko kyse toisesta maksiimista? ”Tunne vihollisesi”, totesi kenraali ja strategi Sunzi jo yli 2000 vuotta sitten. Sakkinen itse totesi tammikuussa blogissaan, että ”kapitalismia tulee kohdella vihollisena kaikissa muodoissaan takfiri-islamismista sosiaalidemokratiaan”. Tämän purkauksen hänessä sai aikaan pettymys Kreikan vaalitulokseen, ja hän myös esitti pelkonsa, että Espanjassa saattaa käydä samoin ”pseudovasemmistolaisen populistibrändi Podemoksen” kanssa. Sakkinen haluaisi oikeiden kommunistien voittavan. Hän nimittää itseään ammatillisesti ”taiteilijaksi ja vallankumoukselliseksi” – toisaalla myös ”dissidentiksi”, toisinajattelijaksi. 

Kapitalismi osoitti joka tapauksessa taas toimivuutensa: Sakkinen itse kirjoitti blogissaan, että tämä taiteilijan ja galleristin kohtaaminen oli ”puuttuva rengas” hänen nousujohteisella urallaan – se oli kuin ”match made in heaven”. Syy oli tietenkin raha: kerrankin Sakkinen sai kunnolla myytyä, missä hänen aiemmat, ”älykkäät ja intohimoiset galleristinsa” eivät olleet onnistuneet. Niinpä minunkin piti näyttelyssä käydessäni laskea myynneistä kertovien punaisten täppien yhteissumma: 88 000 euroa toistaiseksi. No, eihän tällä pelihousuja kannata vielä repiä: galleria vie puolet, verottaja osansa ja kulujakin on. Yhdellä tällaisella vuotuisella menestyksellä yltää osapuilleen suomalaisen palkansaajan mediaaniansioihin. 

Kirjoittaessani tätä teen juuri sitä, mitä Sakkinen on aina toivonut. Hän haluaa julkisuutta. Hän on eri yhteyksissä todennut haluavansa kuuluisaksi ja rikkaaksi – mutta myös vihatuksi. Minä en Sakkista vihaa. Olen itse asiassa aina pitänyt hänestä, ja olen seurannut hänen uraansa Kuvataideakatemiasta lähtien. Olen jopa miettinyt hänen provokatiivisia ja ristiriitaisia tekojaan ja sanojaan – tämä lienee yksi taiteen tehtävistä – aika paljon, ja niin tapahtui jälleen. 

Ajauduin miettimään myös omaa uraani. Miten vasemmistolaisen kulttuurityöläisen tulisi suhtautua elantonsa hankkimiseen kapitalismin rautaisten lakien alaisuudessa? Olen kirjoittanut rahasta koko elämäni, ja aika usein sellaisiin lehtiin, joihin minulla ei ole mitään ideologista sidettä – usein jopa päinvastoin. Ei se koskaan varsinainen ongelma ole ollut, koska tämä on maan tapa. Muistan vielä hyvin ne vuodet, jolloin esimerkiksi Uusi Suomi – ensin Kokoomuksen äänenkannattaja ja sittemmin vuosina 1976–91 ”riippumaton porvarillinen lehti” – oli kulttuurisivujen osalta paljon vasemmistolaisempi kuin Helsingin Sanomat. Moni vasemmistoradikaali on rakentanut uraansa Uuden Suomen kirjoitusten avulla. He tuskin häpeävät menneisyyttään. 

Jossain kuitenkin kulkee aina raja, joka panee miettimään kulttuurityöläisyyden ja huoraamisen eroja. Muistan, kun minulle soitettiin vuonna 2006 Kauppalehdestä ja tarjottiin taidekriitikon pestiä. Pyysin miettimisaikaa, ja syy oli selvä: aloin heti soitella alalla toimiville luottoystävilleni ja kysellä heidän suhtautumistaan. Meneekö minulta maine? Säilyykö uskottavuuteni? Kaikkien kommentit olivat samansuuntaisia: totta kai otat homman vastaan. Itselleni sain asian perusteltua lopulta jopa kahdella argumentilla. Kirjoittamalla liike-elämästä kiinnostuneille ihmisille voisin toimi ikään kuin taiteen puolesta, hankkia ymmärrystä taiteen yhteiskunnalliselle merkitykselle ja uusia yleisöjä tärkeänä pitämilleni asioille. Ja toisaalta, miten minä kulttuurityöläisenä poikkeaisin kantabaarin duunariystävistäni? Tekeväthän hekin työtä kapitalistille – kuka telakalla, kuka raksalla. 

Kim Top Ten, 2014.

Tekeekö Riiko Sakkinen siis vain kulttuurityöläisenä työtä kapitalistille? Onko hänen kapinallisuutensa sitä, että hän pääsee nakertamaan porvariston hillittyä charmia myymällä galleristinsa kautta heidän sohviensa yläpuolelle kuvan Nalle Puhista varustettuna ajatuksella, jonka mukaan ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat rikkaampia” (21 000 €)? Tai Roope Ankan ajatuksella, jonka mukaan ”kapitalismin sankarit luovat työpaikkoja” (12 000 €)? Molemmat muuten menivät kaupaksi. 

Sakkinen käsittelee teoksissaan kriittisesti ja useimmiten ironisesti sekä populaarikuvastoa muunnellen kulutuskapitalismia, pikaruokaa, prostituutiota, kansainvälistä politiikkaakin. Hän tekee täsmälleen sitä samaa, mitä tuhannet muutkin taiteilijat maailmalla tekevät, sitä mitä nykytaiteessa on tapana tehdä, jotta se näyttäisi nykytaiteelta. Toisinajattelijaksi hänestä ei siis ole. 

Entä sitten vallankumouksellisuus? Onko hän osoittanut häkellyttävää strategista kykyään päästyään uskottavasti soluttautumaan suoraan vihollisen päämajaan? Vai onko hän sittenkin kaksoisagentti? 

Julkaistua 601: Kuvataidevuosi 2013–2014

Hups! Jäi syksyllä laittamatta tänne vielä yksi viime vuonna julkaistu teksti. Kyseessä on Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja 2015. Tämä oli jo 14. perättäinen MMM:lle raportoimani taidevuosi:

Kuvataidevuosi 2013–2014

Käymistila taidemuseomaailmassa jatkuu. Ovia suljettiin, mutta myös uusia avattiin. Lönnströmin taidemuseo Raumalla ilmoitti luopuvansa rakennuksestaan kokonaan mutta jatkavansa toimintaa muulla tavoin. Helsingin taidemuseo lopetti perinteisen Kluuvin gallerian. Museovirasto sulki Cygnaeuksen gallerian. Oulussa taidemuseo liitettiin isompaan museokeskukseen ja näytti yleisölle dinosauruksia, mikä herätti runsaasti keskustelua.
 

Joillakin tahoilla museomaailmassa menee hyvin. Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä ilmoitti uusista tilahankkeistaan Lasipalatsissa ja Narinkkatorin alla. Mäntässä Taidemuseo Gösta avasi uuden paviljongin kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun jälkeen. Uudessa 5700 neliömetrin näyttelytilassa nähtiin komea kolmen näyttelyn avaus: kansainvälistä ja suomalaista pop-taidetta esittelevä Superpop! (14.6.–28.9.2014), Riiko Sakkisen taidemaailmaa ironisoiva taiteeton näyttely Museum of No Art – MuNA (14.6.–7.9.2014) sekä kansainvälisesti menestyneimmän nykytaiteilijamme Eija-Liisa Ahtilan Tutkimuksia draaman ekologiasta 1 (14.6.2014–11.1.2015).

Kati Outinen Ahtilan videoteoksessa.

Guggenheim jatkoi toista yritystään laajentaa toimintaansa Helsinkiin: kesäkuussa 2014 avattiin kansainvälinen avoin arkkitehtuurikilpailu Eteläsatamaan kaavailtua museota varten. 

Taidelaitosten johtajaruletti kävi myös kiivaana, mikä tulee epäilemättä näkymään myös sisällöissä uusien johtajien näyttäessä kynsiään. Helsingin taidehallin johdossa aloitti alkusyksystä 2013 Jan Förster, Maija Tanninen-Mattila siirtyi Ateneumin taidemuseosta Helsingin taidemuseon johtajaksi lokakuussa 2013, Päivi Loimaala aloitti tamperelaisen Sara Hildénin taidemuseon johtajana toukokuussa 2014 ja samoihin aikoihin Susanna Pettersson valittiin Ateneumin taidemuseon tulevaksi johtajaksi. 

Säpinää taidemaailmassa aiheutti myös pitkästä aikaa mittava julkinen kilpailu: Helsingin Kasarmitorilla tullaan paljastamaan Talvisodan kansallinen muistomerkki. Kilpailuun lähetettiin 258 luonnosta, joiden joukosta voittajaksi joulukuussa 2013 nousi kuvanveistäjä Pekka Kauhasen kymmenmetrinen Valon tuoja. Kauhasen arvoituksellinen hahmo ei aiheuttanut takavuosilta tuttua patsassotaa. 

 Kauhasen voittoisa ehdotus.

Toven vuosi 

Kauden hahmo oli epäilemättä Tove Jansson (1914–2001), jota juhlittiin Ateneumin taidemuseossa Helsingissä 14.3.–7.9.2014. Tv-ohjelmin ja kirjoin huomioitu Jansson on liittynyt rakastettujen suomalaisten naistaiteilijoiden joukkoon, mistä kertoo varmaan sekin, että sekä medioissa että yleisön keskuudessa hänestä totuttiin puhumaan pelkällä etunimellä. Muumi-hahmojen luojalta esiteltiin ensimmäistä kertaa laajemmin maalauksia, joihin taiteilija suhtautui varsin vakavasti vaikkei varsinaista maalarinuraa luonutkaan. 

Historian hämäristä etsitään edelleenkin taidettamme rikastuttaneita naisia: tuorein ison esittelyn saanut naispuolinen mestari oli Beda Stjernschantz (1867–19010), jonka muun muassa symbolismia edustanutta tuotantoa kartoitettiin ensimmäistä kertaa kattavasti Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä (14.3.–31.8.2014). 

Beda Stjernschantz, Irma, 1895–98.

Kultakauden naiskonkarit pitävät myös pintansa: Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä oltiin Ateneumin kokoelmien avulla Naisten matkassa (27.3.–10.8.2014), ja Hämeenlinnan taidemuseossa pohdittiin Taiteilijatoveruutta (7.6.–7.9.2014) Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarckin ja Maria Wiikin kesken. 

Varsin rakastettu nykytaiteilija on akateemikko Outi Heiskanen, jonka monihaaraista mielikuvitusmaailmaa esitteli Wäinö Aaltosen museo Turussa 13.12.2013–23.2.2014, ja moni katsoja oli epäilemättä ilahtunut, kun Suomessa harvakseltaan esiintyvä Maaria Wirkkala teki yllättäen urheiluaiheisen teoskokonaisuuden Helsingin taidemuseolle 6.5.–13.7.2014.

Miehilläkin on identiteetti 

Identiteettitutkielmat ovat olleet keskeistä nykytaiteen tematiikkaa jo varmaan 1980-luvulta, mutta aihe ei tunnu tyhjenevän. Porin taidemuseossa tehtiin yhteisnäyttelyssä Rajanylityksiä (27.9.2013–19.1.2014), joissa tutkittiin yksilöitä hallitsevia sosiaalisen kontrollin mekanismeja. 

Identiteettitutkielmat ovat olleet paljolti naisten alaa, mutta Tampereen taidemuseo esitti kysymyksen Miehet – onko tunteita? (22.2.–20.4.2014). 

Yksi miestaiteilijoistamme on jo pitkään erikoistunut vähän oudompiin ja marginaalisiin identiteetteihin: Viggo Wallensköld esitteli klassisesta maalauksesta ponnistavaa laajemmin Hämeenlinnan taidemuseossa 21.2.–1.5.2014. Jotkut miehet eivät halua kasvaa lainkaan aikuisiksi. Sekä Tapani Kokon (Oulun taidemuseo 25.1.–16.3.2014) puusta tehdyt että Tommi Toijan (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 15.8.–27.10.2014) keraamiset poikahahmot ovat ilkikurisuudessaan riemastuttaneet taidemaailmaamme jo pitkään. Huumorin lisäksi molempien teoksissa sivutaan myös poikana olemisen kipupisteitä.

Tapani Kokko, Kummitustalo.

Taiteen henkisyydestä 

Monet museonäyttelyt joudutaan nykyään tulospaineiden takia rakentamaan spektaakkelin hengessä. Museot tarvitsevat ns. Bonanza-näyttelyitä, joilla kassa ja vuosikertomus laitetaan kuosiin. Tällainen oli varmaankin Andy Warholin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 8.3.–28.5.2014, muta samainen museo osoitti myös, että vakava taide voi kiinnostaa yleisöä ilman laajaa tunnettuuttakin, kuten kävi Ellen Gallagherin yllätyksellisen suositussa näyttelyssä (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 28.9.2013–26.1.2014), jossa yhtyivät runollisesti syvänmeren tutkimus ja afrikkalaiset myytit. 

Ellen Gallagher, Pomb-Bang, 2003.

Varsin syvähenkinen taiteilija oli ruotsalainen abstraktin edelläkävijä Hilma af Klint, jota nähtiin peräti kahteen otteeseen: ensin yhteisnäyttelyssä Feel the Spirit! (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014) ja sitten mittavassa yksityisnäyttelyssä Helsingin Taidehallissa (16.8.–28.9.2014). Teoksillaan af Klint kirjoituttaa taidehistoriaa uusiksi, sillä hän ei näyttänyt abstrakteja maalauksiaan yleisölle elinaikanaan lainkaan. Hän uskoi niiden avautuvan vasta tuleville sukupolville – ja saattoi olla oikeassa. Rudolf Steiner sen sijaan teki uraansa jo elinaikanaan – ja varsin monipuolisesti: antroposofinen ajattelija oli varsin taidokas monessa taiteenlajissa, kuten selvisi hänen laajassa näyttelyssään (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014). 

Koneiden runoutta 

Myös koneet ja tekniikka voidaan viedä henkisen alueelle. Tietokonemusiikin ja robotiikan uranuurtaja Erkki Kurenniemikin (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 1.11.2013–2.3.2014) puhui aikoinaan ”ohjelmoinnin poetiikasta”. Hänen jalanjäljissään on kulkenut Mika Taanila (Nykytaiteen museo Kiasma 1.11.2013–2.3.2014), joka omassa tuotannossaan on käyttänyt muun muassa tieteellisten kokeiden tuottamaa löytömateriaalia varsin arvoituksellisella tavalla. Kummallisia kokeiluita nähtiin myös Vilkettä ja tajunnanvirtaa -näyttelyssä (Keravan taidemuseo 18.9.–13.10.2013), jossa esiteltiin suomalaista sähköistä taidetta aina 1970-luvulta asti. Sveitsiläinen Jean Tinguely (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 28.2.–26.5.2014) puolestaan laittoi koneet tekemään taidetta, hajottamaan pulloja ja jotkut koneet jopa tuhoamaan itsensä. 

Jean Tinguely, Le Cyclop – La Tête, 1970.

Todellisuuskin voi olla varsin koskettavaa ja runollista. Epäilemättä yksi kauden merkittävimmistä kansainvälisistä näyttelyistä (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 11.4.–7.9.2014) esitteli chileläissyntyisen Alfredo Jaarin näkemyksiä maailmasta ja sen kipupisteistä vaikuttavina installaatioina. Sosiaalisessa mediassa käydyistä keskusteluista kävi ilmi, että useampikin katsoja oli ollut aidosti pala kurkussa. 

Taiteen vaikuttavuus on ehtymätön voimavara. 

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Laila Pullinen – 80-vuotisjuhlanäyttely, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 28.9.2013–5.1.2014 

Manno Kalliomäki, Wäinö Aaltosen museo, Turku 27.9.–24.11.2013 

August Uotila, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.9.2013–13.1.2014 

Timo Heino, Helsingin taidemuseo 13.9.–17.11.2013 

Olli Marttila, Jyväskylän taidemuseo 11.10.2013–12.1.2014 

Reidar Särestöniemi, Oulun taidemuseo 28.9.2013–5.1.2014 

Tapio Lötjönen, Juan Antonio Muro ja Tapani Tamminen, Rovaniemen taidemuseo 13.9.2013–12.1.2014 

Ilkka Lammi, Salon taidemuseo Veturitalli 12.10.2013–5.1.2014 

IC-98, Turun taidemuseo 4.10.2013–5.1.2014 

Harri Larjosto, Vantaan taidemuseo 9.10.2013–4.1.2014 

Onni Kosonen – muistonäyttely, Keski-Suomen museo, Jyväskylä 7.9.–3.11.2013 

Play – mediataiteen tähtiä, Helsingin taidemuseo 4.12.2013–26.1.2014 

Rosa Liksom, Aineen taidemuseo, Tornio 28.11.2013–2.2.2014 

Seppo Juhannus Tanninen, Nelimarkka-museo, Alajärvi 8.2.–4.5.2014 

Nuoret 2013, Helsingin Taidehalli 30.11.2013–5.1.2014 

Esko Männikkö, Helsingin Taidehalli 18.1.–2.3.2014 

Tuija Lindström, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 15.1.–9.3.2014 

Armas Hursti – 80-vuotisjuhlanäyttely, Hyvinkään taidemuseo 25.1.–16.3.2014 

Emil Wikström, Turun taidemuseo 24.1.–27.4.2014 

Kimpassa, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 16.5.–9.9.2014 

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 12.12.2013–2.3.2014 

Yksin, Helsingin taidemuseo 14.2.–13.7.2014 

Helsinki Photography Biennial, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 28.3.–27.7. 

Järven lumo, Ateneumin tademuseo, Helsinki 11.10.2013–9.2.2014 

Pilvenpitelijän tiellä, Keravan taidemuseo 15.2.–4.5.2014 

Heli Ryhänen, Helsingin Taidehalli 12.4.–11.5.2014 

Heikki Marila, Helsingin Taidehalli 17.5.–3.8.2014 

Vuoden nuoret taiteilijat Nabb + Teeri, Tampereen taidemuseo 10.5.–17.8.2014 

Paavo Kauramäki, Aineen taidemuseo, Tornio 11.4.–15.6.2014 

Kuutti Lavonen, Jyväskylän taidemuseo 6.6.–7.9.2014 

Chi Modu, Porin taidemuseo 13.6.–14.9.2014 

William Kentridge, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.6.–14.9.2014 

Olli Lyytikäinen, Salon taidemuseo Veturitalli 7.6.–28.9.2014 

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 14.6.–14.9.2014 

Mäntän kuvataideviikot, Pekilo 15.6.–31.8.2014

Palkintoja 2013–14 

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2013 Lauri Anttila 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2013 Riikka Kuoppala 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2013 Viggo Wallensköld 

Ars Fennica 2014 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 

AVEK-palkinto 2013 Erkka Nissinen 

Vuoden nuori taiteilija 2014 Janne Nabb ja Maria Teeri 

Suomi-palkinto 2013 Jari Haanperä ja Suomesta Galleria 

Taiteen valtionpalkinto 2013 Irma Optimisti 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2013 Pilvi Takala 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2013 Raakel Kuukka 

Vuoden ympäristötaideteos 2013 Saara-Maria Karirannan ja Pekka Niittyvirran Viides seinä 

Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2013 Olli Keränen 

Fotofinlandia 2014 Perttu Saksa 

Suomen Estetiikan Seuran vuoden esteettinen teko 2013 Viva Granlund 

Pro Finlandia -mitali 2013 Ismo Kajander, Marja Kanervo, Markus Konttinen, Matti Peltokangas 

Suomen Leijonan komentajamerkki 2013 Ossi Somma 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2013 Kaarina Kaikkonen

Julkaistua 443: Aidan taakse ja takaisin

Taideyliopiston uusi lehti IssueX ilmestyi eilen. Itse lehteä en vielä ole nähnyt, mutta näkyipä se tulleen netissäkin ulos. Minulta tilattiin joskus keväällä siihen kolumni: 

Aidan taakse ja takaisin

Taidetta leimaa outo jännite. Vähintäänkin Immanuel Kantista lähtien luovuudelle on paalutettu oma autonominen alue, jota on totuttu nimittämään taiteeksi, mutta samalla luovuuden välttämätön vaihtoehto on nimenomaan ollut taiteen rajapintojen etsintä ja ylitys. 

Muistan ajat 1990-luvun lopulla, kun modernismi alkoi olla synonyymi fasismin kanssa. Prosessi oli alkanut jo 1980-luvulla, mutta silloin ongelma oli monisyisempi. Kumuloituva puhe tuottaa vaatimuksen yksinkertaistamisesta ja selkeistä luokista. Yleistyksillään postmoderni tappoi sallivuutensa – vallankumous syö lapsensa alalla kuin alalla.
Puhe fasismista johtui tietenkin modernin sääntöjärjestelmistä sekä autonomisuuden ja puhtauden vaatimuksista. Mutta ei sellaisia ole koskaan edes ollut. Ja kuinka se olisi ollut mahdollistakaan siinä ”ohimenevän, pakenevan ja satunnaisen” leikissä, jota Charles Baudelaire on kuvannut? Antti Hynösen mukaan ”Baudelaire relativisoi kauneuden mutta asetti samalla taiteen uuden mahdottomuuden eteen vaatiessaan taidetta ikuistamaan sen, minkä olemus nimenomaan on olla jatkuvassa liikkeessä, jatkuvasti pakenemassa taiteilijaa, joka koettaa saada siitä otteen”. 

Charles Baudelaire.

Juuri modernistit karkasivat mielellään taiteen rajapintojen tuolle puolen. Mallia haettiin käsiin sulavan nykyisyyden lisäksi kansanomaisuudesta: ranskalaiset löysivät tullimies Henri Rousseaun ja venäläiset kylttimaalari Niko Pirosmanin – aivan vastaavasti me haemme voimaa ITE-taiteesta.
Taide on tapettu jo moneen kertaan – aina yhtä turhaan. Aleksandr Rodtšenko maalasi vuonna 1921 viimeiset maalauksensa ja siirtyi taiteesta ”tuotantotaiteeseen” – monistettaviin välineisiin: graafisen suunnitteluun ja valokuvaan. Hän ei palannut enää stafliamaalauksen pariin, mutta valloitti silti paikkansa taidehistoriassa.
Taiteen ja muun maailman rajapinta on jo pitkään ollut kiinnostava ja myös teorioiden parissa arvostettu ja siten tavoiteltava asia. Sellaista taiteilijaa, joka ”hakee rajojaan”, on tapana pitää hyvänä. Tuntuu jopa siltä, että taide ei voi olla kiinnostavaa, jos se ei kiellä itseään. Tätä Karl Marx kutsuisi dialektiikaksi – ja nimenomaan juuri nyt Marx, sillä hänen mukaansa ihmiskunnan historiallista kehitystä säätelevät henkisten ulottuvuuksien sijaan taloudelliset olosuhteet, tuotanto ja jakelu.
Taide voi kieltää itseään monin tavoin: se voi sulautua globaalin kapitalismin tuotannon ja jakelun kehityskulkuihin – kuten vaikkapa ikään kuin ”esteettisesti arvokkaiden” pelien tekemisellä – tai sitten se voi yrittää kieltää niitäkin, kuten vaikkapa Jani Leinonen ja Riiko Sakkinen Asunnottomuusmessuillaan, tapahtumalla joka on antiteesi yhtäaikaisesti kapitalismin säätelemälle asumiskulttuurille ja taideinstituutioille.
Karkumatka aidan toiselle puolelle palautuu kuitenkin aina instituutioihin – viimeistään silloin, kun siitä on maailman muuttumisen sijaan muistona enää arvokas CV-merkintä.
Ehkä taide ei koskaan muutu todeksi. Syykin on yksinkertainen: kieltämisestä on tehty esteettinen arvo. Siksi sekin voi alkaa muistuttaa maneeria.