Aidan
taakse ja takaisin
Taidetta leimaa outo jännite. Vähintäänkin Immanuel Kantista lähtien luovuudelle on paalutettu oma autonominen alue, jota on totuttu nimittämään taiteeksi, mutta samalla luovuuden välttämätön vaihtoehto on nimenomaan ollut taiteen rajapintojen etsintä ja ylitys.
Muistan ajat 1990-luvun lopulla, kun modernismi alkoi olla synonyymi fasismin kanssa. Prosessi oli alkanut jo 1980-luvulla, mutta silloin ongelma oli monisyisempi. Kumuloituva puhe tuottaa vaatimuksen yksinkertaistamisesta ja selkeistä luokista. Yleistyksillään postmoderni tappoi sallivuutensa – vallankumous syö lapsensa alalla kuin alalla.
Puhe fasismista johtui tietenkin modernin sääntöjärjestelmistä sekä autonomisuuden ja puhtauden vaatimuksista. Mutta ei sellaisia ole koskaan edes ollut. Ja kuinka se olisi ollut mahdollistakaan siinä ”ohimenevän, pakenevan ja satunnaisen” leikissä, jota Charles Baudelaire on kuvannut? Antti Hynösen mukaan ”Baudelaire relativisoi kauneuden mutta asetti samalla taiteen uuden mahdottomuuden eteen vaatiessaan taidetta ikuistamaan sen, minkä olemus nimenomaan on olla jatkuvassa liikkeessä, jatkuvasti pakenemassa taiteilijaa, joka koettaa saada siitä otteen”.
Charles Baudelaire.
Juuri modernistit karkasivat mielellään taiteen rajapintojen tuolle puolen. Mallia haettiin käsiin sulavan nykyisyyden lisäksi kansanomaisuudesta: ranskalaiset löysivät tullimies Henri Rousseaun ja venäläiset kylttimaalari Niko Pirosmanin – aivan vastaavasti me haemme voimaa ITE-taiteesta.
Taide on tapettu jo moneen kertaan – aina yhtä turhaan. Aleksandr Rodtšenko maalasi vuonna 1921 viimeiset maalauksensa ja siirtyi taiteesta ”tuotantotaiteeseen” – monistettaviin välineisiin: graafisen suunnitteluun ja valokuvaan. Hän ei palannut enää stafliamaalauksen pariin, mutta valloitti silti paikkansa taidehistoriassa.
Taiteen ja muun maailman rajapinta on jo pitkään ollut kiinnostava ja myös teorioiden parissa arvostettu ja siten tavoiteltava asia. Sellaista taiteilijaa, joka ”hakee rajojaan”, on tapana pitää hyvänä. Tuntuu jopa siltä, että taide ei voi olla kiinnostavaa, jos se ei kiellä itseään. Tätä Karl Marx kutsuisi dialektiikaksi – ja nimenomaan juuri nyt Marx, sillä hänen mukaansa ihmiskunnan historiallista kehitystä säätelevät henkisten ulottuvuuksien sijaan taloudelliset olosuhteet, tuotanto ja jakelu.
Taide voi kieltää itseään monin tavoin: se voi sulautua globaalin kapitalismin tuotannon ja jakelun kehityskulkuihin – kuten vaikkapa ikään kuin ”esteettisesti arvokkaiden” pelien tekemisellä – tai sitten se voi yrittää kieltää niitäkin, kuten vaikkapa Jani Leinonen ja Riiko Sakkinen Asunnottomuusmessuillaan, tapahtumalla joka on antiteesi yhtäaikaisesti kapitalismin säätelemälle asumiskulttuurille ja taideinstituutioille.
Karkumatka aidan toiselle puolelle palautuu kuitenkin aina instituutioihin – viimeistään silloin, kun siitä on maailman muuttumisen sijaan muistona enää arvokas CV-merkintä.
Ehkä taide ei koskaan muutu todeksi. Syykin on yksinkertainen: kieltämisestä on tehty esteettinen arvo. Siksi sekin voi alkaa muistuttaa maneeria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti