Julkaistua 325 & Julkista taidetta 61: Silmät auki kaupungilla!

Ennen Tallinnaan lähtöäni kirjoitin joskus kesäkuussa vielä tilauksesta Kauppalehteen vähän sellaisen kevyen kesäjutun Helsingin julkisista veistoksista. Kävin myös digipokkarillani kierroksella kuvaamassa kohteita. Eilen juttu sitten vihdoin ilmestyi. Kuvat ja juttu eivät ole nyt oikein synkassa, mutta lähetin lehteen kaikkineen viisitoista kuvaa, ja kuhunkin erillisen kuvatekstin. Kuvatekstit ovat kuitenkin hävinneet johonkin eetteeriin, enkä jaksa nyt ryhtyä niitä rekonstruoimaan. Tässä julkaistu kokonaisuus: 

Silmät auki kaupungilla!

Retkeily kaupungilla voi olla kuin taidenäyttelyssä käynti. Helsingissä voi bongata yli 400 julkista teosta ympäri kaupunkia. Näköä kannattaa kuitenkin harjoittaa.

Julkisilla veistoksilla on yksi kummallinen ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi. Matkustan miltei päivittäin Felix Nylundin Kolmen sepän (1932) ohitse, mutta harvoin sitä tulee varta vasten katsoneeksi. Siellä se vain on. Oikeastaan sen huomaisi vasta, jos se puuttuisi.

Ukri Merikanto.

Näkymättömyydestä kertoo hyvin se, että kun Gunnar Finnen Espalla sijaitseva Topeliuksen muistomerkki Taru ja totuus (1932) oli evakossa sodasta ja sitten palautettiin paikalleen väärinpäin, ei virhettä huomannut vuosikymmeniin kukaan. Väärinpäin se on vieläkin.

Robert Stigell.

Ainakin pohjoismaisissa demokratioissa veistoksilla on myös toinen vahva ominaispiirre: ikuisuus. Veistoksia ei juurikaan pureta – ja siirtäminenkin on harvinaista. Yksi Helsingin vanhimmista veistoksista, C.E. Sjöstrandin Kullervo puhuu miekalleen (1968) siirrettiin aikoinaan Hesperian puistosta Talvipuutarhaan, koska sen miekka joutui jatkuvan ilkivallan kohteeksi. Tämä ikuisuusaspekti tulee turhan harvoin mukaan suunnitteluprosessiin. Valitettava tosiasia on nimittäin se, että aivan liian moni julkisista veistoksistamme on mitättömän keskinkertainen, mutta niiden kanssa on vain elettävä.

Wäinö Aaltonen.

Kolmas vahva ominaisuus, joka tosin onnistuu vain harvoilta, on veistoksen kyky luoda paikan henkeä. Roomalaisilta periytyvä paikan henki (genius loci) pitää sisällään ajatuksen siitä, että paikalla on oma varjeleva henkensä, jonka näkemisen sijaan voi tiedostaa ja tuntea. Veistos voi olla luomassa tätä tunnetta, ja parhaimmillaan se antaa paikalle nimenkin.

Matti Haupt.

Esimerkiksi Punavuoren Telakanpuistikkoa kutsuvat siellä istuskelevat elämää nähneet miehet ”Moukaripörssiksi”, koska siellä sijaitseva Matti Hauptin Kohottava voima (1962) luo tällaisia mielleyhtymiä, vaikka kyseessä onkin maapalloa nostava mies. Kalliossa sijainneen Agricolan puiston nimi muutettiin 1950-luvulla virallisestikin Karhupuistoksi. Niin voimallinen oli Jussi Mäntysen Mesikämmen muurahaispesällä (1931) – yksi Helsingin rakastetuimmista veistoksista.

Jussi Mäntynen.

Veistoksista tulee paikan henkeä luovia elementtejä myös niiden ominaisuudesta toimia vakiintuneina treffipaikkoina. Kuinka monia kertoja onkaan nuori pari tavannut Kolmella sepällä tai Ville Vallgrenin Havis Amandan (1908) luona? Kuinka moni skeittari on sopinut treffit Kampintorille Ernst Billgrenin veistokselle, jonka nimikin on Kohtauspaikat (1998)?

Anu Tuominen.

Julkinen veistotaidekin seuraa aikaansa – tosin tietyllä viiveellä. Nykytaide on tuonut mukanaan aivan uusia elementtejä, vaikka abstraktistakin vielä toisinaan kiistellään. Veistoksen kokeminenkin on muuttunut. Ennen niitä katsottiin tietyltä optimietäisyydeltä ja yleensä edestäpäin, mutta kuinka löytää optimaalinen kulma OLO:n (Pasi Karjula ja Marko Vuokola) teokseen Olo n:o 22 (2000), joka koostuu noin 50 teräspallosta siroteltuna ympäri Helsingin Hietalahtea.

 Matti Peltokangas.

Veistoksia voi ryhtyä bongaamaankin. Tuleepahan samalla tutustuttua sellaisiin kaupunginosiin, joissa harvemmin vierailee. Lähellä on aina yleensä myös joku baari, jossa kokemustaan voi mietiskellä.

– Helsingin julkiset veistokset Helsingin taidemuseon sivuilla: www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/index.html

Näyttelykuvia 579 & 580 & 581 & 582 & 583 & Luettua 102: Taas ahkerana

Viime perjantaina päätin taas hetkeksi hylätä Guggenheimin ja keskittyä itse substanssiin eli katsoa väliin vähän taidettakin. Aloitin Ateneumin taidemuseosta, missä oli tarjolla Ruotsin ikuisen sunnuntain kuvaaja Carl Larssonin (1853–1919) näyttely Hyvän elämän jäljillä (10.2.–29.4.).

Omakuva uudessa ateljeessa, 1912.

On se tunnustettava, ettei tämä hyväntuulisuuden akvarellisti ole minun lajiani lainkaan, mutta näyttely oli silti kiinnostava ja hienosti tehty. Oli sitä paitsi hauska nähdä enemmän Larssonin vanhoja Ranskan ajan töitä. Oli myös terveellistä pohtia hänen vaimonsa, myös taidemaalarin koulutuksen saaneen Karin Larssonin (1859–1928) osuutta syntyneeseen kokonaistaideteokseen.

Larsson on sekä ärsyttävä että viehättävä, mitä vähän pohdin sitten tämän viikon radiokolumnissanikin, mutta ennen kaikkea olin taas iloinen Ateneumin kyvystä yhdistää taidetta ja kulttuurihistoriaa tasapainoisella tavalla. Palaan asiaan kuitenkin kohta, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Ilkkaan vähän pidemmän jutun.

Luin minä sitten illalla paksun, 250-sivuisen näyttelyluettelonkin kokonaan:

Timo Huusko (toim.): Carl Larsson. Ateneumin taidemuseo / Turun taidemuseo 2011. [Tekstit: Torsten Gunnarsson, Lena Rydin, Tutta Palin, Michelle Falcos, Timo Huusko]

Tässä paketissa on epäilemättä tarjolla kaikki se, mitä normaalin sivistyneen ihmisen täytyy Larssonista tietää. Larsson on myös hyvin kontekstualisoitu ruotsalaisen kansankodin syntyyn ja aikansa ranskalaiseen taidemaailmaan, ja hänen vaimonsa rooli on tuotu näyttävästi esiin. Vähän minua vaivasi se, että Larsson oli kuitenkin aikamoinen sovinistipaskiainen, mutta kirjoittajien pitää ikään kuin vieläkin selitellä asiaa – muun muassa sitä, ettei Karin Larsson voinut toimia koulutuksensa mukaisesti taiteilijana. Kirjaa vaivaa myös aikamoinen glorifioiminen. Ei Larsson nyt niin vallankumouksellinen taiteen kannalta ollut, ja olisi hänen melko kököistä monumentaalimaalauksistaan voinut pientä kritiikkiäkin esittää. Mutta olihan tämä ainakin ns. sivistävä lukukokemus. Sitä paitsi ahkerat suomalaiset taidehistoiroitsijat Palin ja Huusko pärjäävät tässä porukassa oikein hienosti. Enemmän heillä on kriittistä mielenlaatua.

***

Kulttuurihistoriallisen kontekstoinnin lisäksi Ateneumin taidemuseo on kuunnostautunut viime vuosina tuomalla nykytaidetta näyttelyidensä oheistapahtumiksi niin, että katsoja kykenee tarkastelemaan teemojen jatkuvuutta taiteen muutosten pyörteissä. Niin nytkin. Larssonien perhe-elämää voi verrata nykyajan monimuotoiseen perhe-elämään valokuvataiteilija Elina Brotheruksen (s. 1972) ja kahden psykologin näyttelyssä Perhe kuvassa (10.2.–29.4.). Alkuidea oli psykologi Maiju Tokolan, ja mukaan tuli Brotheruksen lisäksi psykologi Riikka Toivanen. Psykologeilla on yhteinen yritys, Psykoterapiapalvelu Tunnetila.

Näyttelyssä on monimuotoisten perheiden haastatteluita ja valokuvia, ja luulenpa, että tämä näyttely on aika paljon enemmän totta kuin Larsson.

Rean ja Lauran perhe.

***

Ja lapsiakaan ei saa taidemuseoissa unohtaa. Onneksi on olemassa moskovalaissyntyinen Alexander Reichstein (s. 1957), leikkimielinen ja taidokas taiteilija, joka on erikoistunut tekemään lapsille installaatioita. Nyt hän on muuntanut Larssonin akvarelleja jättikokoisiksi tiloiksi, joihin voi kurkistella ja mennä sisään:

Vallan mainio idea ja myös toteutus.

***

Ateneumista jatkoin vielä gallerioihin. Galleria Heinossa oli Kim Simonssonin (s. 1974) näyttely Kameleontti (4.–26.2.). Simonsson on harvinainen miespuolinen japanilaisesta mangasta vaikutteita saanut tekijä. Tähän kun vielä yhdistetään tietty viimeistelty dekoratiivisuus, ollaan jo aika kaukana minun maustani. Mutta on hänen duuneissaan jotain hauskaakin, ja yllätin itseni vertaamassa hänen töitään vanhaan Gunnar Finneen (1886–1952), kun ryhdyin miettimään sitä, miltä hänen reliefimäiset teoksensa voisivat näyttää talon kyljessä ikään kuin arkkitehtuuriin upotettuna:

Uhri, 2011.

***

Ja sitten vielä Galleria BE'19, missä oli Beryl Furmanin (s. 1953) näyttely Altrui (25.1.–12.2.). Tulisieluinen taiteilija on viime vuosina tullut tunnetuksi eläinten oikeuksien puolestapuhujana, muun muassa Kiasman yhteydessä. Nyt häneltä oli esillä videoita ja maalauksia. Videot olivat vähän liian alleviivaavan toteavia – ehkä niistä puuttui joku emotionaalinen voima. Paljon tehokkaammalta tuntui hänen jättimäinen A4-tekstinsä, jossa oli pienellä präntillä kaksi liuskaa asiaa. Maalaukset olivat mielestäni luokattoman löysiä:

Ymmärrän, että asia on tärkeä ja että taiteilija on ryhtynyt taistoon tosissaan, mutta ei pitäisi unohtaa sitä, että hän on kuvataiteilija. Ettei olisi vain tullut liian kiire puhua?

PS. Seuraavana aamuna. 'Luokattoman löysiä' on tietenkin vähän rankasti ilmaistu, mutta olen nähnyt Burmanilta joskus takavuosina niin hienoja ja intensiivisiä maalauksia, että niihin verrattuna nämä olivat tosi pliisuja.

Julkista taidetta 17: Hortoilua

Maanantaisin ei näyttelyitä juurikaan ole tarjolla. Enkä muutenkaan tänään kovin paljoa taiteen eteen tehnyt. Galleria Sculptorissa kävin hoitamassa vähän näyttelyasioita – kuratoin Villu Jaanisoon (s. 1963) kanssa Suomen Kuvanveistäjäliiton 100-vuotisjuhien kunniaksi kummallista näyttelyä Julkisen veistotaiteen museo (10.8.–5.9.), josta en vielä viitsi sen enempää kertoa. Yritämme siis vähän yllättää.

Sen verran katselin uudestaan Olli Mantereen (s. 1972) näyttelyä (2.6.–9.7.), että varmistuin siitä, miten kelpo veistäjä on kyseessä. Häneltä voi odottaa vielä vaikka mitä – esimerkiksi hyviä julkisia teoksia:  

Sitten kävin palauttamassa Suomen rakennustaiteen museon kirjastoon virolaista modernia kirkkoarkkitehtuuria käsittelevän näyttelyluettelon Moodsad kirikud (2001), joka jäi vähän huonolle lukemiselle ennen kuin se jo karhuttiin pois. Taidan ostaa sen itselleni Viron arkkitehtuurimuseosta, josta sitä saa alta 10 euron – kunhan sinne taas ehdin. On muuten hauska pieni museo, jota suosittelen ehdottomasti Tallinnan matkan retkikohteeksi.

Sitten katselin kirjastosta palattuani Ville Vallgrenin (1855–1940) Topeliusta ja lapsia (1909): 

Kyseessähän on siinä mielessä hauska veistos, että se kertoo omaa tarinaansa siitä, kuinka varhain julkisista veistoksista jo alettiin riidellä. Gunnar Finnen (1886–1952) mielestäni oikeinkin hieno kilpailun voittanut Topelius-muistomerkki Taru ja totuus (1932), joka sijaitsee Espalla, koettiin liian moderniksi, ja niinpä tämä vanha veistos kaivettiin kilpailevan ryhmän toimesta esin ja valettiin pronssiin ja pystytettiin paikalleen toukokuussa 1932, siis jopa puolisen vuotta ennen kuin Finnen veistos. Kummallista meno oli jo silloin.

Muistelin myös sitä, kuinka paljon Emil Wikströmin (1964–1942) vaasalainen Topelius (1915), jonka vähän aikaa sitten näin, muistutti hengeltään tätä Vallgrenia.

Sitten jostain syystä kyllästyin hattuuni ja hylkäsin sen eräille rappusille. Aion ostaa paremman ja vähän "oikeamman" hatun. Oikein hävettää tunnustaa, että kaksi kuukautta pitämäni hattu oli Henkalta ja Maukalta. Oikeastaan ihan paska juttu:

Kunnon pork pie hat minun pitää hankkia. 

Sitten kävin Kiilan johtokunnan kokouksessa, ja koska huomasin, että siellä harrastetaan omituista keskinäistä riitelyä (olen nyt käynyt kahdessa kokouksessa ja kummassakin joku jäsen valittaa johtokunnalle jostain muusta jäsenestä!) ja varjotoimintaa muun muassa ensi vuoden 75-vuotisjuhlanäyttelyyn liittyen, lähdin pois ovet paukkuen ja ilmoitin, että lähetän perässä kirjeen ja kerron erostani. Kummallista meno on siis nykyäänkin. Itse asiassa käyttäydyin oikein huonosti ja haistatin vittua kapellimestari Pekka Haapasalolle. Mitäpä tuota salailemaan. Vähän harmittaa, mutta sen verran olen väsynyt ja itsekäs, että haluan harrastaa vapaaehtoista yhdistystoimintaa vain silloin, kun se on pääsääntöisesti hauskaa. Näin siis uusi pestini Kiilan johtokunnassa ei kestänyt kuukauttakaan. Kai minussakin jotain vikaa on.

Kävelin kotiin rauhoittuakseni, ja ihmettelin matkalla, että kuinkakohan paljon kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952) on suunnitellut siitä Länsilinkin sillasta, joka tulee Jätkäsaaren eteen ja jonka hän on ainakin jossain määrin suunnitellut. Ei hän nyt tietysti mikään siltainsinööri voi olla. Mutta jään kiinnostuneena odottamaan: 

Sitten ilahduin taas Pekka Nevalaisen (s. 1951) ABC, kissa... -veistoksesta (1996) Ruoholahden ala-asteen pihalla:

Julkinen veistotaidekin voi olla siis ihan hauskaa ja ilkamoivaa – ja hyvä, että se on sitä juuri koulun pihalla, koska sieltähän niitä tulevaisuuden taiteen ymmärtäjiä tulee jos on tullakseen. Sellaista vähän ilkamoivaa taitaa olla lähellä sijatseva Dennis Oppenheimin (s. 1938) Kihlauskin (2000), vaikka en vieläkään – nähtyäni sen siis lukemattomia kertoja – ole ihan varma, että pidänkö siitä vaiko en:

Ovathan nämä timanttisormukset aika hauskoja. Mutta miksi ne ovat sellaisia, mihin ne liittyvät? Vähän kummaksi tunne jää. Mutta ehkä sekin on kiinnostavaa. 

Ja voihan sitäkin miettiä, kun uni ei tule.