Julkaistua 515: Kaunista on hyvä, jaettu ja tosi

Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Aamulla oli helppo ryhtyä kirjoittamaan, koska olin eilen jo koko illan miettinyt aihetta. Olin eilen Kontulan kirjastossa puhumassa kauneudesta tapahtumassa, jonka olivat järjestäneet Pia Lindy (s. 1968) ja Annuska Dal Maso (s. 1982) eli heidän vetämänsä Kulttuuriyhdistys Lila. He esittivät aluksi pohjustavan kuvallisen tanssiesityksen, ja sitten ääneen pääsivät lisäkseni koreografi Sonya Lindfors, performanssitaiteilija Inari Virmakoski (s. ?) sekä tanssija, näyttelijä ja DJ Sami Haapala. Tilaisuus oli vähästä yleisöstään huolimatta ihan hauska, ja minun oli helppo kirjoittaa seuraava teksti. Muutenkin päivä oli mukava kokemus, koska sain kirjoittaa kolumniin tavallaan kertomuksen koko eilisestä päivästäni ja puhua ihan totta, pakottomasti ja helposti. Narsistisen itsemuhinnan sijaan siihen tuli mielestäni jopa ihan mielekäs struktuuri:  

Kaunista on hyvä, jaettu ja tosi

Vietin eilisen illan Kontulan kirjastossa keskustelemassa kauneudesta. Kun lähdin matkaan käytyäni ensin punavuorelaisessa kantabaarissani viinilasillisella, sain vastaani pilkkaa ja aikamoiset naurut, kun kerroin pikaisen lähtöni syistä.
Kokemus oli tavallaan ymmärrettävä, vaikka se saikin minut surulliseksi. Itähelsinkiläinen Kontula on yksi Suomen suurimmista lähiöistä, eikä sitä varmaankaan mielletä kauneuden tyyssijaksi. Yhdessäkään suomalaisessa ostoskeskuksessa ei ole niin montaa maailmanlopun kaljabaaria kuin Kontulan ostarilla.
Mistä kavereitteni reaktio kertoo? Kauneuden sijaan meidän tulee ensin käydä huumorin puolella, naurun syissä. Kyse on ns. inkongruenssiteoriasta: meitä naurattaa, kun havaitsemme samanaikaisesti yhteen sopimattomia elementtejä. Sanoissa ’Kontula’ ja ’kauneus’ on siis sovittamaton ristiriita. On myös ylemmyydentuntoon keskittyviä huumoriteorioita: Kontula on rumempi kuin Punavuori.

Kontula. 

Keskustelutilaisuudessa oli kuusi esiintyjää ja kahdeksan kuulijaa. Tämäkin oli vähän surullista, mutta olen tottunut tähän. Minulle on vuosien mittaan kehittynyt jeesusmainen periaate: jos yksikin pelastuu, siis saa jonkun mielekkään ajatuksen, se piisaa. Onnistuin ainakin itseni osalta, koska huomasin, että koko loppuilta kului kauneutta miettiessä.
Monella on tapana sanoa, että ”kauneus on katsojan silmässä”. Tämä onkin varmaan totta, sillä eri asiat ovat eri ihmisten mielestä kauniita. Kauneus ei ole jossain objektissa oleva ominaisuus. Jos kännykkäni sanotaan olevan vedenpitävä, minun on helppo testata sen vedenpitävyyttä heittämällä se kylpyammeeseen ja kokeilemalla sitten sen toimivuutta. Mutta jos vieressäni nukkuva nainen on mielestäni kaunis, millä minä hänen kauneuttaan objektiivisesti testaan – muuta kuin sillä, että tunnen jotain selittämätöntä mielihyvää hänen katsomisestaan?
Taide on perinteisesti ollut yksi keskeisistä kauneutta käsittelevistä inhimillisen kulttuurin alueista. Kauneus on kuitenkin hiljalleen karkotettu taiteen alueelta. Kehityskulku alkoi ensin estetiikasta, joka akateemisessa maailmassa on muuttunut kauneuden filosofiasta taiteen filosofiaksi. Modernistista taideteosta on vielä kohtuullisen helppo nimittää kauniiksi, vaikka sekään ei kaikilta onnistu. Minun on esimerkiksi helppo katsoa abstraktia maalausta ja huomata kahden värikentän ja muutaman sommitteluelementin tuottavan tuntemuksen, jota voin nimittää kauneuden tunnistamiseksi – oli taiteilijan tarkoitus ihan mikä hyvänsä. Nykytaiteen osalta tämä on käynyt yhä vaikeammaksi, enkä muista montakaan kertaa viime vuosina lukeneeni edes lehdistötiedotteesta, että taiteilija olisi tietoisesti pyrkinyt kauneuteen. Taiteessa kauneus on selvästikin vanhanaikaista.
Ryhdyin sitten illalla inventoimaan taidekokemuksiani – sitä mitkä muistikuvieni taidekokemukset ovat vieneet minut nimenomaan kauneuden alueelle. Minkälaista voi olla kaunis nykytaide? Päädyin lopulta siihen, että kaunein näkemäni taideteos 2000-luvulla on ollut puolalaisen videotaiteilija Katarzyna Kozyran Naisten kylpylä (1997), joka oli esillä Helsingin Taidehallissa vuonna 2000. Se käsitteli kriittisesti kauneuden käsitettä, mutta sellaisenakin se oli varsin kaunis. Kozyra on mennyt turkkilaiseen kylpylään piilokameran kanssa ja kuvannut naisia sellaisena kuin he oikeasti ovat – vailla naisten elämää niin määrittävää miehistä katsetta ja ilman, että heidän täytyisi seurata kauneuden kaanoneita. Näillä kaanoneillahan on nimenomaan pitkät taidehistorialliset perinteet: moni klassikkomiesmaalari on kuvannut erotisoiden naisia kylpylässä.

Mieleeni tuli myös eilisen aamupäivän kokemukseni uimahallissa. Käyn kolme kertaa viikossa Yrjönkadun uimahallissa, missä miesten vuorolla lähes kaikki uimarit ovat alasti. Suurin osa uimareista on aika vanhoja äijiä – jotkut lihavia, osa laihoja ja ryppyisiä. Olen hiljalleen oppinut näkemään arkisesta visuaalisesta kulttuurista ja sen stereotypioista poikkeavat mieskehotkin kauniina. Osin varmaan siksi, että kuulun tähän rumilusten joukkoon.

Katarzyna Kozyra: Naisten kylpylä (1997).
  

Eilisessä keskustelutilaisuudessa totesin, että minulle kauneus on ollut aina sidoksissa moraaliin: vain hyvä voi olla kaunista. Ja koska kauneus on sopimuksenvarainen asia, ajattelen että vain yhdessä jaettu voi olla kaunista. Kriittinen dokumentaarinen nykytaide voisi lisäksi väittää, että vain tosi voi olla kaunista.
Aloitin pohdintani heti keskustelutilaisuuden jälkeen oluen kanssa eräässä Kontulan ostarin räkälässä, jossa törmäsin vanhaan punavuorelaiseen afrikkalaistaustaiseen kaveriini. Hän on vuosia sitten muuttanut Kontulaan ja hävinnyt näköpiiristäni. Winnie ja minä halasimme, ja hän lähetti terveisiä Punavuoren baariin niille äijille, jotka olivat nauraneet minulle lähtiessäni Kontulaan. Se oli kaunis hetki – hyvä, jaettu ja tosi.

Näyttelykuvia 548 & 549 & 550 & Katutaidetta 49: Kaapelilta Kallion katutaiteeseen

Eilisen aamupäivän aloitin taidemaalari Ipi Kärjen (s. 1951) työhuoneelta Kaapelitehtaalla. Kärjellä on tulossa näyttely (25.1.–12.2.) Galleria G:hen, ja hän pyysi minua laatimaan sitä varten lehdistötiedotetta. Kärjellä on menossa vahva luova kausi, ja oli hauska nähdä isoja huikeita kankaita hänen työhuoneellaan:

***

Ja kun Kaapelilla olin, kävin toki katsastamassa Kaapelin Gallerian. Tarjolla olikin kiinnostava kokonaisuus. Tanssitaiteilija Pia Lindyn (s. 1968), valokuva- ja yhteisötaiteilija Annuska Dal Mason (s. 1982) sekä kulttuurintutkijan ja muusikon Juhana Venäläisen (s. ?) Joku kohta tanssii – VÄLITTÄMISESTÄ (5.–29.1.) on osa jo vuodesta 2001 jatkunutta Lindyn käynnistämää projektia Joku kohta tanssii. Projekti on nyt lähenemässä loppuaan. 

Tiedotteen mukaan "näyttely koostuu Joku kohta välittää -projektin valokuvista, kansalaisten päättäjille lähettämistä viesteistä, kirjoituksista ja äänimaisemista rakentuvasta installaatiosta ja tanssiesityksistä". Tunnelma vaikutti ensin vähän kliiniseltä muutamine mustavalkoisine valokuvineen ja screeneineen, mutta päätin yrittää ja panin tarjolla olevat luurit korviin ja keskityin kunnolla.      

Ja niin taas vaiva kannatti. Kokonaisuus oli varsin kiinnostava ja myös koskettava. Oli avartavaa kuunnella tarjolla ollutta viittä ääniviestiä, jotka oli toimitettu kohteilleen, joita oli sitten myös kuvattu vastaanottotilanteessa – muun muassa erän asunnottoman viestiä kansanedustaja Riitta Myllerille. Hyvän tuntuinen projekti, jonka historiaan täytyy nyt ryhtyä perehtymään sen nettisivujen kautta – minulta on nimittäin mennyt koko homma jotenkin ohi.

    

***

Kaapelilta matkasin Kallioon katsastamaan minulle kahta uutta galleriaa. Pienen mallitoimiston yhteydessä toimiva Jade Gallery on aloittanut toimintansa marraskuussa. Järjestyksessään kolmas näyttely (9.–31.1.) esiteli kahta nuorta tekijää: Sanna Kumpulainen (s. 1986) ja Krista Blomqvist (s. 1986). Blomqvist on opiskellut Hyvinkään taidekoulussa. Hän maalaa ekspressiivissävyistä maisemaa:

Kamara

  
Ote tuntuu jo ihan lupaavalta, ja Blomqvist on välttänyt ainakin ylimakeuden vaarat. 
Kumpulainen on siirtynyt Pekka Halosen Akatemian jälkeen Kuvataideakatemiaan. Hänen pienissä teoksissaan on alakuloisen tuntuisia kuvia – jotka hän on kuulemma ottanut puolimarathonmatkoillaan – ImagOn-printteinä ja reliefipainantana:

Matkakertomus, 4.

Kuvissa oli hyvä tunnelma, mutta karttamainen reliefipainanta teki niistä jotenkin onnittelukorttimaisen koristeellisia. Ainakin minulle pelkät kuvatkin olisivat olleet riittäviä matkakertomuksia.

***

Pengerkadun toisella puolella oli sitten tarjolla aivan toisenlainen maailma. Katutaidetarvikkeita- ja kirjallisuutta myyvän Geezers the Shopin yhteydessä on Geezers Art Corner, jossa esitellään lähinnä katutaidepohjaista tekemistä kuukausittain vaihtuvassa näyttelyissä. Vuorossa oli Southhamptonissa opiskelleen Antti Männynvälin (s. 1979) näyttely Taiteesta mä en mitään tajua, mutta... (2.–30.1.):

Sprayta, akryylia, mustetta ja osin öljyväriäkin. Monipuolista urbaania kuvastoa. Sen kyllä taas huomasi, että katutaiteesta ponnistava ilmaisu muistuttaa vähän hassustikin modernismia: tiettyjen sääntöjärjestelmien tiukkuus ja taipumus maneerin muodostamiseen tuntuu olevan aina vaarana. Parhaimmillaan maalauksissa oli kuitenkin varsin intensiivinen tunnelma:

Karu Pohjola, 2009, spray ja öljy kankaalle.