Näyttelykuvia 164 & 165 & 166 & 167: Kiasman sillisalaattia

Yritin itse asiassa käydä jo sunnuntaina Kiasmassa, mutta se jäi lopulta museon vessassa käynniksi sekä latten ja Jaloviinan maistamiseksi. Ei huvittanut. Tiistaina sitten menin kuitenkin katsomaan lähinnä Ars Fennica 2010 -näyttelyä, mutta olihan siellä jo muutakin uutta tarjolla.

Kirjoitin Creamista (10.9.–7.11.) taannoin vähän ilkeän ennakkojutun Kauppalehteen. Vasta nyt kävin sen katsomassa. Nyt tuntui vielä voimakkaammin siltä, että kyllä tämä näyttely olisi saanut jäädä tekemättä. Tämä Damien Hirst (s. 1965) ja YBA-porukka on sen verran heterogeenista, että ei heitä oikein mikään yhdistä. Tai toki joku asia: nuoren – siis aikoinaan nuoren – kalliin taiteen ympärille rakennettu vastenmielinen nationalistissävyinen hype – vähän niin kuin meillä Helsinki School –, jota Kiasman ei olisi mielestäni tarvinnut pönkittää. Pönkitetyksi tulee sitä paitsi lähinnä vain eräiden kaivopuistolaisten keräilijöiden itsetunto. Syytönhän esimerkiksi Tracey Emin (s. 1963) tähän tietenkin on. Mutta onko brittiläisyys kauhean kiinnostava konteksti hänen töilleen? Tai se, että ne ovat kalliita? Tai se, että joku suomalainen öky sattuu sellaisen omistamaan? Eiköhän taidemuseo voisi esitellä taidetta vähän mielekkäämmin kontekstualisoiden, jolloin yleisönkin olisi ehkä helpompi pohtia niitä kysymyksiä, joita taiteilijankin intentiot saattavat sivuta. Häh?   

Siis ihan vakavasti. Jos museo esittelee näyttelyään puhumalla esimeriksi "maailmankuulusta brittitaiteesta", on huomio jo käännetty hypen puolelle. Annettu ikään kuin lukuohjeet. Tulkaa katsomaan maailmankuuluja asioita! Kenen henkistä maailmaa se "maailmankuuluus" nitkauttaa mihinkään suuntaan? Tai voihan se tietysti olla niinkin, että ei taiteella mitään sen kummempaa tarkoitusta olekaan. Olen ehkä ymmärtänyt koko asian väärin. Vitutti kuitenkin katsella tätä näyttelyä. Ja jottei jäisi väärää kuvaa: oli siellä mielestäni useampikin kiinnostava työ. Mutta tulipahan taas nähtyä se voima, joka kontekstilla on.

***

Siinä se oli taidepäivä sitten ilmeisesti jo pilalla. Liekö tämä vaikuttanut asenteeseeni, koska Ars Fennicakin (8.10.–12.12.) tuntui tavattoman platkulta. Jaakko Niemelä (s. 1959) tilainstallaationeen on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen, mutta nyt hänen huoneensa tuntui rutiininomaiselta – ulkoseinään projisoitu duuni on tosin vielä näkemättä, joten pidättelen mielipidettäni. Markus Konttinenkin (s. 1957) on mielesätni ollut aina hieno ja usein myös käänteissään vähän yllättäväkin maalari, mutta nyt vaikutelma oli pikemminkin kuivakka ja akateeminen – kaikessa komeudessaan. Charles Sandison (s. 1969) alkaa sanavilinöineen olla jo aika maneerinen. Joskin on todettava, että sikahienon näköistä jälkeähän hän aina tekee:

Tiedotteessa puhutaan "valorunoudesta, joka houkuttelee lukemaan". Puppua. Oikein jäin tarkkailemaan, että olisiko muullakaan yleisöllä mitään lukufiiliksiä. Kyllä he olivat pikemminkin kuin Linnanmäen Vekkulassa. Mutta toisaalta, onko siinäkään mitään hävettävää?

Ja ollaan nyt sitten ilkeitä. Jorma Purasen (s. 1951) huone näytti siltä kuin hän olisi heittänyt sinne ne jämät, jotka eivät ole mahtuneet EMMAn isoon, juuri nyt päällä olevaan näyttelyyn (29.9.2010–9.1.2011). Kiasmassa oli siis hajanainen pikkukooste, joka vähän raapaisi Purasen teemoja ja jolta puutui yhtenäinen voima kokonaan. Sääli. Olen aina pitänyt Purasestakin.

Sitten ei jää kuin voittaja. Sallikaa tämä typerä veikkaus, sillä onhan koko kilpailukin aivan yhtä typerä. Anne Koskiselle (s. 1969) siis sekä veikkaan että toivon voittoa. Onhan hänessä vähän sellaista narsistin vikaa, mutta hänen aitoutta, alkuperäisyyttää, kopiointia jne. pohdiskelevat käsitteelliset teoksensa ovat tietyssä vakavuudessaan aina myös jotenkin velmuilevan humoristisia, mikä ei lainkaan huononna niiden tenhoa ja tehoa. 

En ole ajatuksineni muuten ihan yksin. Kylillä näyttely on herättänyt puhetta juuri tasapaksuudellaan ja tietyllä vaatimattomuudellaan. Luulenpa, että kaikilta näiltä tekijöiltä olisi yleisesti ottaen odotettu aika paljon parempaa. Kaikkihan he selvästikin nauttivat noin niin kuin keskimäärin ottaen taidemaailman arvostusta – siis kollegat mukaanlukien.

***

Ja ei kun pahemmaksi vain menee. Kari Cavén (s. 1954) on aina ollut yksi lempitaiteilijoistani, mutta ei tätä kahden uutuushankinnan ja yhden lahjoituksen koostetta oikein kehtaisi näyttelyksi (29.10.2010–6.2.2011) kutsua – mutta niin vain nyt tehdään. Todellisuudessa siellä on vain kolme satunnaista duunia, jotka eivät mitenkään erityisen hyvin istu toisiina ja jotka eivät muodosta mitään kovin kiinnostavaa kokonaisuutta:

***

Kristina Normanin (s. 1979) After-War on hankittu Venetsian biennaalin jälkeen Kiasmaan ja on nyt esillä osana Järjestetty juttu -näyttelyä (26.3.2010–6.2.2011). Kirjoitin siitä jo huhtikuussa nähtyäni sen Tallinnan Kunstihooneella, joten katsokaa tästä. Se on mielestäni hieno duuni ja myöskin tärkeä sellainen. Harmi vain, että tällainen jonossa olevien huoneiden tuottama tylsä installointi ei toimi niin hienosti kuin Tallinnan Taidehallin iso sali. Mutta hyvä näinkin.

Julkaistua 43: Juoksettunutta kermaa?

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Nykytaiteen museo Kiasman Cream-näyttelystä (10.9.–7.11). On pakko todeta, että juuri nyt olen aika väsynyt tähän jatkuvaan urputtajan rooliini, mutta en muutakaan voinut kirjoittaa. Itse asiassa on ihan perseestä, etä Kiasman "vuoden päänäyttely" on näin epäkiinnostava. Oikeesti siis ihan totaalisen epäkiinnostava. Minusta olisi todellisuudessa aika hauska kirjoittaa myönteisiä juttuja hienoista näyttelyistä. 

No, taidan nyt mennä nukkumaan, ja mietitään huomenna asioita uudestaan. Tänään sitä paitsi tapahtui kaikkea muutakin: olin yhdessä seminaarissa ja yksissä avajaisissa. Palaan niihinkin siis huomenna.

 

Juoksettunutta kermaa?

Onko Nykytaiteen museo Kiasman päänäyttely vuoden huipputapahtuma vai kansainvälisten tähteiden pyttipannu?

Kuvataide Nykytaiteen museo Kiasma ilmoittaa itse, että ”vuoden päänäyttely” on 1990-luvun nuoriin brittiläisiin menestystaiteilijoihin keskittynyt näyttely Cream – Damien Hirst & aikalaiset. Formaldehydiin säilötyistä eläimistään – muun muassa tiikerihai ja lehmä – tunnetuksi tullut Damien Hirst (s. 1965) on näyttelyn 16 taiteilijan keulakuva, joka on kyennyt jatkamaan taidemaailman häkellyttämistä aivan näihin päiviin asti. Yksi tuoreimmista tempauksista oli se, kun hän vuonna 2008 myi kokonaisen näyttelyn Sothebyn huutokauppakamarin kautta – siis gallerian sijaan – ja tienasi huikeat 135 miljoonaa euroa.

Näin 2010-luvulla kerma taitaa kuitenkin olla jo vähän juoksettunutta. Sopii kysyä, että oliko tämä mainosmoguli Charles Saatchin myötävaikutuksella taidemarkkinoita kuumentanut porukka, joka sitten lanseerattiin nimellä YBA (= Young British Artists) lopulta niin kovinkaan kiinnostava nimenomaan ryhmänä, mikä se ei varsinaisesti edes ollut vaikka sitä nyt sellaisena lanseerataankin. Hienoja yksittäisiä taiteilijoita on toki nytkin mukana, kuten Tracey Emin (s. 1963) ja Helen Chadwick (1953–1996), mutta juuri tällainen kattaus on hypetyksellään omiaan viemään voimaa itse taiteelta. Minkä ihmeen takia museon täytyy jo etukäteen ilmoittaa, että joku näyttely on ”vuoden päänäyttely”? Eikö tämä ole juuri sitä kaventavaa taidepolitiikkaa, jonka myötä muun muassa riskinottokyky vähenee? Ihan konkreettisesti: laiska kävijä miettii, että ainakin juuri tämä näyttely on nähtävä, jotta pysyisi mukana – eikä sitten ehkä niitä toisia, vähempiarvoisia. Ja missä hän pysyy mukana? Taidemaailman yli kymmenen vuoden takaisissa puheenaiheissa, joihin itse museoväki suhtautuu jo taidehistoriallisella nostalgialla!

Näyttely kannattaa toki katsoa, mutta ehkä vähän normaalia kriittisemmin silmin muistaen, että ei tarjolla ole mitään ihan erityistä. Se varsinainen erityisyys syntyi ulkotaiteellisista asioista, joiden kiinnostavuus on lähinnä sosiologista laatua.