Julkaistua 807 & Näyttelykuvia 1053: Koskettavaa

[Toistan edellisten postausten anteeksipyynnön: Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa.]

Tässä viime marraskuun kolumnini Kansan Uutisista:

Koskettavaa

Olen kuvanveistäjän poika, ja monet parhaimmista ystävistäni ovat kuvanveistäjiä. Kuvanveisto on siis minulle varsin arkinen asia. Olen nähnyt lapsesta alkaen sen, millä huolettomuudella veistäjät veistoksiaan käsittelevät. Eivät he pidä käsissään valkoisia puuvillahansikkaita niin kuin museoväki.

Olenkin oppinut kuin luonnostaan koskettelemaan veistoksia – vaikka osaan kyllä varoa kiillotetun pronssin pintaa, johon sormenjäljet tarttuvat nopeasti, tai marmoria, joka imee lian sisäänsä. Koskettelen veistoksia yleensä gallerioissa ja toisinaan museoissakin, jos täti nurkassa katsoo sopivasti muualle. Eräs kuvanveistäjäystävistäni, erityisesti pronssisista lintuveistoksistaan tunnettu Pirkko Nukari, suorastaan suosittelee koskettamista – käden hiki on kuulemma yksi hänen hyväksi havaitsemistaan patinointiaineista.

Museoissa ja gallerioissa veistosten koskettaminen on kuitenkin kiellettyä – toisinaan erillisellä kyltillä. Turha tätä vastaan on edes kapinoida, koska vahingossakin tapahtuneet tuhot ovat pahimmillaan hirvittäviä. Esimerkiksi selfieiden otto on aiheuttanut useita onnettomuuksia, kuten tänä vuonna Portugalissa, missä Lissabonin Rossion juna-asemalla vanhan hallitsijan Dom Sebastiãon patsaan päälle kiivennyt valokuvaaja onnistui hajottamaan koko 126 vuotta vanhan veistoksen. 

Saana Murtti (s. 1974), Beyond Presence, 2013, keramiikka.

Museotkin ovat toki tietoisia kosketuksen voimasta ja venyttävät aina silloin tällöin sääntöjään moniaistisuuden suuntaan – etenkin lapsille tai näkövammaisille. Esimerkiksi alkuvuoden Auguste Rodin -näyttelyssä oli näyttelyyn ripoteltu muutama nimenomaan koskettelua varten tehty valos. Rodin onkin plastisuuden mestarina oiva taiteilija tällaiselle kokeilulle, koska sanallisessa kuvailussa on epäilemättä vaikea välittää hänen rajua veistoksellista otettaan, kun taas rutinoitunut kosketusaistin käyttäjä tajuaa varmaan nopeasti sen, mikä on fotorealistisen kuvamaisen veistoksen ja Rodinin ekspressiivisen vimman välinen ero. Minäkin yritin kosketella niitä, mutta ei kokemus normaalisti näköaistinsa varassa taidenäyttelyitä vastaanottavan kokijan mielessä ollut kovinkaan voimakas. On varmaankin niin että asiantuntijuus lisääntyy toistojen kautta. Minä näen paljon taidetta, ja siksi osaan paremmin katsoa sitä. Vaikka istunkin kuvanveistäjien työhuoneilla, en koskettele veistoksia niin usein, että osaisin antaa syvällä rintaäänellä esteettisiä arvoarvostelmia pelkän kosketuksen perusteella. 

Tätä päätin kuitenkin yrittää viime viikolla, kun kävin katsomassa ja koskemassa Art Kaarisillassa Helsingissä veistosnäyttelyä Koskettavin veistos (20.11. saakka). Kyseessä on Suomen Kuurosokeat ry:n yhteistyössä Suomen Kuvanveistäjäliiton kanssa kokoama näyttely, jossa ideana on nimenomaan koskettaminen. Muista taidenäyttelyistä poiketen teoksia täytyy saada koskettaa: ”Tarkoitus on muistuttaa, että sokealle ja kuurosokealle taidenautinto voi näköaistin puuttuessa aueta tuntoaistin avulla. Näkevän katsojan on puolestaan mahdollisuus kokea visuaalista taidenautintoa kokonaisvaltaisempi taide-elämys.” 

Pia Männikkö (s. ?), Some People Knit, 2016, maalarinteippi.

Olin päättänyt kokea näyttelyn vähän eri tavalla. Olin päättänyt etukäteen, että yritän olla katsomatta mahdollisimman vähän antaakseni kosketukselle etusijan kokemuksessa ja sen arvioinnissa. Vaan eihän se niin toimi. Näkevää pelottaa silmien laittaminen kiinni. Pelottaa hapuilla hölmön näköisenä. Pelottaa se, että tulee hajottaneeksi jotain. Pelottaa jopa sellainen poliittiseen korrektiuteen liittyvä ajatus, että tekee jotain väärää yrittäessään asettua näkövammaisen asemaan. Viime mainittu pelko meni jopa niin pitkälle, että tulin miettineeksi sitä, että olisiko valheellinen yritys asettua sokean asemaan sitä vastenmielistä kulttuurista appropriaatiota eli omimista, josta viime aikoina juuri taiteen yhteydessä on paljon puhuttu. Sitä paitsi näkevänä tiesin jo jokaista veistosta lähestyessäni sen, miltä sen taktiilinen ja haptinen kokeminen tuntuisivat. Tajusin, että näin ollen en edes kykenisi lähellekään samaa kokemusta kuin näkövammaiselle on mahdollista. Hänen kokemukseensa liittyy aivan erilainen ensimmäisen tunnistamisen momentti, joka taatusti ohjaa teokseen tarkemmin tutustumista. Sitä voin vain kuvitella mielikuvituksessani – ja todennäköisesti varsin vajaasti. 

Näyttely on valittu osin ikään kuin taiteen ulkoisista lähtökohdista: ”Kokonaisuuden valinnassa on painotettu moniaistisuutta. Veistokset ovat eri kokoisia, eri muotoisia, erilaisista materiaaleista tehtyjä ja niissä on erilaista pinnan tuntua.” Lähestymistavalla ei kuitenkaan ole pilattu näyttelyä. Se ei sisällä vain ”kivoja” esimerkkejä jostain vaan ennen kaikkea ihan oikeaa hyvää taidetta. Kaikki veistäjät ovat ammattitaiteilijoita: Hannu Ahosola, Timo Hannunen, Tiina-Liisa Kaalamo, Antti Keitilä, Kaisu Koivisto, Harri Kosonen, Maija Kovari, Tarja Malinen, Tiia Matikainen, Saana Murtti, Pia Männikkö ja Jenni Tieaho. Näin sen pitääkin olla. Silloin harvoin kuin näkövammaisille tarjotaan luvallinen taiteen kosketus, ei sen ole syytä olla keskinkertaista tai amatöörimäistä tai vain pelkästään didaktista. Sen on syytä olla hyvää taidetta. 

Ja sain minäkin sen kaipaamani uuden nautinnon. Suurin osa ystävistäni veistää kiveä, pronssia tai puuta. En ollut koskaan aiemmin kosketellut maalarinteipistä tehtyä isoa ja muodoiltaan monipuolista veistosta. Sellaisen oli tehnyt Kuvataideakatemiasta muutama vuosi sitten valmistunut Pia Männikkö. Palasin hänen veistoksensa ääreen muutaman kerran hipelöimään lisää. Kokemus oli varsin antoisa.

Näyttelykuvia 124 & Julkista taidetta 16: Paluu Iihin

Yksi syy siihen, että maailma on niin tylsä ja vaihtoehdoton, on ajan puute, joka tuotaa informaation vähenemistä ja sitä kautta muun muassa diskurssin kapenemista. Kun perustin tämän blogin, päätin kokeilla sitä, että onko mahdollista kertoa rehellisesti kaikesta, mitä taiteeseen liittyen näen. Sitten kun tulee kiire, aletaan kuitenkin yleensä karsia ja keskittyä siihen ns. oleelliseeen tai keskeiseen. Näin oli minullekin käydä, kun raportoin käynnistäni Iissä. Mutta jäi se vaivaamaankin, ja nyt kun tuli tyhjä hetki, niin paikkaan vielä jutun. Näin minä esimerkiksi julkista taidetta enemmänkin kuin vain Sanna Koiviston (s. 1955) Iin uitolle (2003). KulttuuriKauppilan pihalla oli Koivistolta aika kiinnostava naisfiguuri, joka ei kuitenkaan taida olla ihan virallisesti ns. julkinen taideteos: 

Varsin julkinen oli kuitenkin kirkon vierellä ollut Kalervo Kallion (1909–1969) Vesainen (1940):

Kyseessä on iiläinen 1500-luvun talonpoika ja sisipäällikkö Pekka Vesainen. Kallion veistos valmistui vuonna 1940, mutta paikalleen se pystytettiin vasta vuonna 1950, kun kirkko valmistui. En ole Kalliota koskaan oikein veistäjänä noteerannut, koska hänen isästään Kyösti Kalliosta (1873–1940) tekemä, eduskunnan kupeessa jököttävä veistoksensa vuodelta 1962 on aika kökkö. Tämä Vesainen on sekin melko jäykkä, mutta kai ihan kelpo – siis sellainen kuin pitääkin olla, jos ei sitten juuri sen enempää. On siinä kuitenkin jotain uhmaa.

Ja oli siellä kirkon sankarihautausmaalla vielä vuoden 1918 valkoisten muistomerkki (1955), jonka joku on varmaan suunnitellut, vaikka tietoa ei olekaan tarjolla. Unohdin kuitenkin ottaa siitä kuvan.

Edellinen biennaali oli myös jättänyt jälkeensä teoksia, joista tarkastelin kahta. Jenni Tieahon (s. 1969) Liekki (2008) oli varsin sympaattinen hevonen ja vielä ihan hyvässä kunnossa:

Islantilaisen Eyglò Hardardòttirin (s. 1964) Kylä (2008) puolestaan osoitti, että hyvä ja kestävä – monessakin mielessä – ympäristötaide voi olla vaikka betonia. Ei kaiken tarvitse "sulautua":

Ja kävin minä vielä yhdessä näyttelyssäkin, joka ei tuntunut niin tärkeältä mutta todellisuudessa oli juuri sitä. Olen nimittäin varsinkin Virossa kierrellessäni tottunut etsimään kaikki pienet paikalliset näyttelyt, joita on esimerkiksi kulttuurikeskuksissa, kirjastoissa ja kunnantaloissa ja joiden avulla voi löytää yllättäviäkin mutta aina jollain tavalla kiinnostavia näkökulmia vierailemaansa paikkaan. Näin oli Iissäkin. Seminaaripaikassa eli monitoimitalo Nätteporissa oli aulassa pikkuruinen Marita Suomelan kokoama näyttely Sodanjälkeistä elämää Päkkilänkankaalla valokuvin ja muistelmin (1.–28.6.), josta kertoi hauska käsintehty juliste:

Sen olen oppinut, että tällaisia amatöörinäyttelyitä ei koskaan kannata aliarvioida. Jos haluaa löytää jotain tarttumakohtia paikalliseen elämään sen lisäksi, että lukee nopeasti jotain kunnan kotisivuilta ja Wikipediasta, ja käy paikallisessa baarissa syömässä keittoa, ovat kaikki satunnaiset näyttelyt varsin arvokkaita. Kyse ei ole informaatiosta vaan jostain epämääräisestä fiiliksestä, jota kautta pääsee tietyllä tavalla lähemmäksi ihmisten elämää. Vanhoja valokuvia on aina hauska katsella, vaikka ei ketään tuntisikaan ja vaikka esimerkiksi Päkkkilänkangas jäisi googlettamisenkin jälkeen täysin vieraaksi paikaksi:

 
Nyt olen ehkä kertonut kaiken, mitä Iissä näin.