Julkaistua 730: Kun viemärointi on taidetta

Torstaina ilmestyi tämän vuoden toiseksi viimeisin Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Ilokseni myös kuulin, että pesti jatkuu ainakin vielä ensi kevään, jolloin minulle tulee kuluneeksi jo kymmenen vuotta radiokolumnistina. Tämä on muuten minulle yksi rakkaimmista ja myös luontevimmista kirjoittamisen lajityypeistä. Tässä siis tuorein:

Kun viemäröinti on taidetta

  

Brittiläinen taidepalkinto Turner Prize on yksi maailman seuratuimmista taidepalkinnoista. Voittajasta on palkinnon saatuaan aina tullut maailmantähti – usein myös miljonääri, kuten kollegani Heikki Kastemaa vähän aikaa sitten Facebookissa huomautti. Maailman viidentoista rikkaimman taiteilijan joukossa on nykyään kolme Turner Prizen saanutta. Itse palkintosumma on kuitenkin varsin pieni, 25 000 puntaa.

”Suomen Turner Prizen”, Ars Fennica -palkinnon palkintosumma on suurempi, 40 000 euroa. Tunnen henkilökohtaisesti useammankin sen voittaneen taiteilijan ja tiedän heidän kaikkien olevan persaukisia suurimman osan ajastaan. Selitys on yksinkertainen. Globaali taidemaailma – ja varsinkin sen markkinoihin keskittynyt vallankäyttäjien joukko – seuraa Turner Prizea ja odottaa jännityksellä uutta voittajaa. Seuraa sitä koko muukin taidemaailma: valinta kertoo sen, minkälaista on taiteen terävin kärki, minkälaiset teemat ovat keskeisiä. Tämän jälkeen taiteilijoiden teosten hinnat sekä gallerioissa että suurten huutokauppahuoneiden nykytaiteen huutokaupoissa ponnahtavat pilviin. Museot alkavat kilpailla heidän näyttelyistään. 

Toisin on Suomessa: ei New Yorkissa kukaan ns. merkittävä taidevaikuttaja ole kuullutkaan Ars Fennicasta – ja jos onkin, unohtaa hän saamansa lehdistötiedotteen seuraavalla viikolla. Ei mikään kansainvälinen museo käynyt veristä taistelua saadakseen vuoden 2011 Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin seuraavan yksityisnäyttelyn tai retrospektiivin. 

Minulla ei ole varaa ostaa taidetta, mutta ostin alkuvuodesta Anssi Kasitonnin lentikulaarisen printin hänen näyttelystään 80 eurolla. Jos se olisi ollut vuoden 1995 Turner Prizen voittajan Damien Hirstin tekemä, se ei olisi todennäköisesti ollut esteettisesti yhtään parempi tai sisällöltään kiinnostavampi, mutta se olisi maksanut kymmeniä tuhansia puntia.

Tässäpä tuo omistamanai sikahieno Anssi Kasitonnin (s. 1978) lentikulaarinen printti livenä. Sitä paitsi valehtelin kolumnissani. Sain sen Anssilta lahjaksi, mutta retorisesti se tuntui kirjoitettuna paremmalta tässä valheellisessa versiossa. Myyntihinta oli kuitenkin mainitsemani 80 euroa. Journalisti ei saa valehdella, mutta kolumnisti ehkä joskus vähän.

  

Syy tähän on täysin yksinkertainen: taidemaailmaan liittyvät rahamarkkinat toimivat jossain ihan muualla kuin Suomessa: esimerkiksi Lontoossa ja New Yorkissa sekä nykyään myös Dubaissa, Abu Dhabissa ja Kiinassa. Ne ovat siellä jossain muualla, koska ne seuraavat kapitalismin rautaista lakia ja ison rahan liikkeitä. Suomi ei kuulu tähän maailmaan, eikä tule koskaan kuulumaankaan, vaikka pääministeri Juha Sipilä sitä kuinka haluaisi. Ehkäpä: onneksi! 

Turner Prize siis luo miljonääritaiteilijoita – halusi tai ei. Turner Prize luo muutakin: se luo trendejä ja sitä kautta jäljittelijöitä. Pienen ja kapitalistisen taidemaailman kannalta merkityksettömän Suomen Ars Fennica -palkinto ei tee näin. Ehkäpä jälleen: onneksi! Juuri tällaisten seikkojen takia suomalainen taide pysyy monipuolisena ja kiinnostavana ja säilyttää integriteettinsä. Omaa yhtenäistä kansallista identiteettiä sillä ei kuitenkaan ole, vaikka jotkut tahot ovat sellaista halunneet toisinaan jopa tietoisesti rakentaa. Jälleen kerran: onneksi ei ole! 

Saatuani selville tämänvuotisen Turner Prizen voittajan en kuitenkaan ajatellut sen paremmin rahaa kuin nationalismiakaan. Palkinnon voitti Lontoosta käsin toimiva 18 hengen arkkitehtuuria ja kansalaisaktivismia edustava ryhmittymä Assemble. He muuttivat Liverpoolin Toxtethsissa sijaitsevan kurjistuneen, post-apokalyptisen Grandby Streetin oikeaksi ihmisten paikaksi elää – viemäröinteineen kaikkineen. Palkinnon ehdokaslistalla oli siis oikeastaan liverpoolilainen katu. 

Grandby Street Liverpoolissa uudessa asussaan.

Jotkut brittitaiteilijat ovat vetäneet tästä herneen nenään. Maailman arvostetuin taidepalkinto on ensimmäistä kertaa annettu ei-taiteilijalle – siis joko kadulle tai joukolle sitä rakentaneita aktivisteja. 

Se, mitä uutisen luettuani varsinaisesti ajattelin, liittyi siihen, mihin taide sulautuu tai voi sulautua ollakseen osa potentiaalisesti kaikkien elämää. En valitettavasti muista, kuka oli se muodikas ajattelija, joka takavuosina ennusti taiteen sulautuvan filosofiaan, mutta tuolloin pidin ajatusta kiehtovana. Sittemmin olen ajatellut, että ehkä se ei olisikaan ollut niin hyvä juttu. Monet ihmiset pelkäävät filosofiaa. Vain harvat ottavat sänkyynsä iltalukemiseksi Wittgensteinin. 

Nyt olen iloinen siitä, että Turner Prize luo trendejä. Ehkäpä he nyt valinnallaan näyttävät yhden tavan siitä, miten taide voi tulla osaksi kaikkien elämää. 

Lopuksi pieni ”nationalistinen” osuus. Meidän ei tarvitse seurata trendejä tässä suhteessa. Suomalaiset ovat olleet nyt trendikkäästi muuttuvassa taiteessa edelläkävijöitä. Ympäristö- ja yhteisötaiteilija Ritva Harle teki duunarikavereineen täsmälleen saman jo vuosina 1991–95 muuntaessaan Helsingin Pihlajiston keskelle jääneen ruman montun, kaupunkisuunnittelullisen järkyttävän virheen, ihmisten paikaksi elää ja viihtyä. Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto. Olisimme olleet vieläkin enemmän edelläkävijöitä. 

Tässä viiden vuoden takainen kuvani Ritva Harlesta (s. 1958). Ritvalle – ja niin monelle muullekin taiteilijalle – ominaisesta huolettomuudesta uranhoitonsa suhteen kertokoon se, että en googlettamalla löytänyt yhtäkään kuvaa Pihlajiston montun uudesta asusta.

***

PS. Kysyin ihanalta toimitussihteeriltäni Anna Tulustolta, että tietääkö hän, mikä on 'lentikulaarinen printti'. Ei tiennyt. En tiennyt minäkään ennen tätä vuotta. Niinpä Anna keksi, että laitetaan loppuun vähän vitsiksikin selitys. Tässä se: "Lentikulaarinen kuva on kuva, jonka pinta on päällystetty juovitetulla kalvolla. Kuva muuttuu sitä liikuttaessa. Yhdestä suunnasta katsoessa näkee yhden kuvan, toisesta suunnasta katsoessa puolestaan toisen." Jos haluatte tarkemman selityksen, tästä linkistä löytyy.

PPS. Se, että valehtelin Anssi Kasitonnista, johtuu osittain kirjoittajan reunaehdoista, joita lukija ei aina välttämättä ymmärrä tai ei ainakaan tule miettineeksi. Jouduin lyhentämään juuri sitä kohtaa, jossa kerroin tarkemmin sen, miten sain sen Anssilta lahjaksi. Radiokolumni on määrämittainen teksti: tarjolla olevaan viiteen minuuttiin mahtuu minun lukunopeudellani noin 4 700 merkkiä. Sitä ei yksinkertaisesti saa ylittää, eikä ihminen kuitenkaan ajattele määrämittaisia ajatuksia. Olen usein niin innoissani kirjoittaessani, että toisinaan annan vain palaa – esimerkiksi 5 200 merkkiä – enkä muista edes seurata merkkimäärää. Nytkin kävi näin. Tällöin lyhentäminen saattaa olla jopa hitaampaa kuin itse kirjoittaminen: on niin vaikeaa ottaa pois keksimänsä nokkelalta tuntuva ajatus. Tällöin on syytä muista se Kill your darlings -ajattelu, josta tekstissä mainitsemani kollegani Heikki Kastemaa on tainnut useammankin kerran – muun muassa tämän linkin takana – huomauttaa. Kyse on tekstiä koristelevan turhan ornamentiikan poistosta. Tässä alkuperäinen Arthur Quiller-Couchin ajatus jo vuodelta 1916: "No, tässä ulkoisessa, ammatillisesti hankitussa ornamentissa on jotain, jota tyyli ei ole: ja jos haluat tähän käytännöllisen neuvoni, esitän sinulle tämän: Aina kun tuntuu houkuttelevalta tehdä poikkeuksellisen hieno kirjoitus, noudata sitä - täydellisesti - ja poista se ennen kuin lähetät käsikirjoituksen painoon. Murhaa ihastuksesi."
Nykysuomeksi sanottuna: jos keksit omasta mielestäsi jotain tosi nokkelaa, joka ei kuitenkaan poistettuna vähennä tekstin substanssia, poista tarvittaessa juuri se kohta, niin pahalta kuin se tuntuisikin. Minulle kävi tekstin lopussakin näin. Kirjoitin lauseen: "Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto." Alkuperäisessä lyhentämättömässä tekstissäni luki näin: "Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto – sen sijaan, että vuoden 1995 palkintolautakunta antoi mielikuvituksettomasti palkinnon ensimmäistä kertaa ei-taiteilijalle eli valtion ylläpitämälle näyttelyinsituutiolle tukien ARS 95 -näyttelyä." Se olisi jopa tekstin substanssin kannalta ollut oleellista, mutta jostain oli pakko lyhentää, ja niinpä se sai mennä. 

Julkaistua 412: Karjala takaisin, teos teokselta

Eilisessä Aamulehdessä (ja ainakin myös Kainuun Sanomissa) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelystä (9.3.–14.4.). Hieman kohtalonivaisesti olin jo kirjoittanut siitä aiemmin Kauppalehteen lyhyen jutun, mutta tämä on kuitenkin eri juttu [palaan vielä juttujen kierrätykseen seuraavassa postauksessa]. Alkuperäinen otsikkoni oli 'Karjala mielessäin', mutta toimitus oli keksinyt vitsikkäämmän:

Karjala takaisin, teos teokselta

Nykytaiteilijat ovat käyneet taistoon Karjalan takaisin saamiseksi videon ja installaatioiden avulla.

Nykyisten uutislähetysten pakolaisvirtoja katsellessa tulee todellisuudessa aika harvoin miettineeksi sitä, että meillä Suomessakin on oma lähihistorian pakolaisongelmamme. Asutettiinhan meilläkin yli 400 000 karjalaista, jotka sotien seurauksena joutuivat lähtemään kodeistaan.

Eihän tätä koskaan ole unohdettu tai vaiettu, ja jotkut haluavat Karjalaa vielä aktiivisesti takaisinkin, mutta monin tavoin käsittelemättömästä ja osin myös eri syistä vaietusta asiasta on tavallaan kyse. Yksi syy vaikenemisen tuntuun on tietenkin retoriikka. Olen itse esimerkiksi puolikkaan verran rajantakuista taustaa, mutta en ole koskaan osannut identifioitua niihin ihmisiin, joilla on ollut tapana puhua menetetystä Karjalasta. En ole kehdannut. Puheessa on aina ollut jotain vanhanaikaista, ummehtunutta ja sentimentaalista. Kasvoin amerikkalaislähtöisen elokuvan ja rockmusiikin parissa, ja nuoruuteni ainoa kiinnostava Karjala-juttu taisi olla Sleepy Sleepersin albumi Takaisin Karjalaan (1977).

Marja Kanervo: Äitini maisema, 2012–13, installaatio. Kuva: Jonny Korkman.

Siksi olinkin hämmästynyt siitä, että Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttely oli suorastaan järisyttävä kokemus. Kaiken nähnyt 56-vuotias kriitikko joutui pysähtymään ja aloittamaan omien juuriensa pohtimisen melko myöhäisellä iällä. Ja jälleen kerran: yksi syy on tietenkin retoriikka.

Kymmenen karjalaistaustaisen nykytaiteilijan muodostama Ozane-taiteilijaryhmä – Veikko Björk, Ritva Harle, Seija Jouhki, Marja Kanervo, Petri Kaverma, Raakel Kuukka, Kaisu Paavilainen, Paavo Räbinä, Anne Siirtola ja Timo Vartiainen – on nimittäin lähtenyt purkamaan Karjalaan liittyviä tunteita ja myyttejä sellaisella kielellä ja asenteella, johon urbaanin nykytaiteen ystävänkin on helppo samastua. Ei ole mitään kaanonia, jota taiteilijat noudattaisivat. Ei mitään yhteistä manifestia. 

Timo Vartiainen, Karjala Lost & Found, 2013, seinämaalaus.

Mukana on sekaisin aika räyhäkkääkin huumoria, syvää menetyksen tunnetta, osin poliittistakin kannanottoa ja ennen kaikkea päivitettyä taiteellista näkökulmaa siitä, miten sukujemme menneisyys elää sukupolvien yli: mistä, miksi ja miten puhutaan ja miten tuo puhe aikojen saatossa on muuttunut ja tulee muuttumaan. Mikä on traumaattista? Mikä on muistamisen ja unohtamisen jännite? Mitä merkitsee menettäminen? Mistä yhteisöllisyys syntyy?

Istuin Veikko Björkin karvanopilla varustetussa ja karjalaisittain koristellussa Ladassa, katsoin lyhyen videoteoksen sen avonaiselta konepelliltä viiteen kertaan ja päätin lähteä retkelle Karjalaan. Hyvä taide tuottaa seuraamuksia.

Karjala

– Toisen maailmansodan myötä Suomi menetti 10 % pinta-alastaan, 44 kuntaa hävisi kartalta ja yli 400 000 ihmistä menetti kotinsa.

– Luovutettu Karjala on tuottanut runsaasti erilaista kotiseutuhenkistä muistelukirjallisuutta ja sittemmin muistelumatkojen buumin Venäjän Karjalaan.

– Kuvataiteen keinoin ei luovutettua Karjalaa ole juurikaan käsitelty. Nykytaiteessa se on ollut miltei koskematon aihe.

Julkaistua 411 & Näyttelykuvia 789 & 790: Karjala 2.0

Ja rästeihin jälleen. Viikko sitten sunnuntaina järjestettiin yksi niistä kolmesta keskustelutilaisuudesta, joihin viikon aikana osallistuin. Kyseessä oli Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelyyn (9.3.–14.4.) liittyvä keskustelutilaisuus Karjalainen identiteetti ja pakolaisuus. Näyttelyyn osallistuvan kuvataiteilija Petri Kaverman (s. 1963) vetämässä paneelissa olivat mukija tutkija Outi Fingerroos, kirjailija Sirpa Kähkönen, psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja lääkäri, vuoden 2012 pakolaisnainen Malalai Rahim. 

Tilaisuus oli varsin onnistunut, vaikka siellä olikin toki joukossa sitä tuttua ummehtunutta sentimentaalisuutta. Jouduin kuitenkin jopa menemään aika paljon itseeni, sillä niin puolikaskarjalainen kuin olenkin, en ole koskaan identifioitunut tuohon joukkoon. Luulenpa, että näyttely ja osin keskustelutilaisuuskin saivat minut kysymään edes: miksi? Käytin jopa pari puheenvuoroakin. Tätä täytyy siis ryhtyä miettimään. Näinhän taide toisinaan toimii. 
Näyttelyn katsoin aivan liian nopeasti juosten, mutta kriitikoillakin on toisinaan etuoikeuksia, ja niinpä sain Taidehallin avaamaan maanantaina näyttelyn pelkästään minua varten, kun Kauppalehti ja Aamulehti odottivat juttuja. Keskiviikkona sitten ilmestyi Kauppalehden juttuni – jälleen se normaali alta liuskan pläjäys, josta ei sen paremmin lukija kuin kriitikon lompakkokaan paljoa kostu:

Karjala 2.0

Monien identiteetti perustuu siihen, mitä on. Esimerkiksi työhön. Mutta entäs jos ”identiteetti perustuukin siihen, mitä ei oikeastaan ole olemassa”? Esimerkiksi rajan taakse jääneeseen kotiseutuun, jonka kautta identiteettiä rakentavat suvun muistelmat ja silkat kivijalat. Näin kysyy Petri Kaverman lisäksi yhdeksän muuta nykytaitelijaa, jotka ovat jo vuosia sitten toimineet silloin tällöin ryhmänä nimeltä Ozane (’ihmisen osa’ Karjalan kielellä). 

Anne Siirtola, Uuden alku: Viisi episodia tapahtuneesta, video, 2012.

Karjalaisuuden muisteluhan on mielletty usein vanhemman väen puuhaksi – ja toisinaan aika rasittavaksi sellaiseksi, jos ei omakohtaista kiinnostusta liikene. Karjalanpiirakat toki maistuvat useimmille.

Nuoremman väen nykytaiteilijat ovat tarttuneet siis itse asiassa varsin rohkeaan aiheeseen. Näin voisi tulla leimatuksi vain vanhahtavan heimohengen edustajiksi, mutta taide pitää kuin pitääkin pintansa. Olen itsekin puolikarjalainen, mutta en ole asiaa liiemmin ajatellut. Tämän näyttelyn jälkeen olen jo pohtimisen partaalla. Syy on selvä: muun muassa rohkeilla videoilla ja installaatioilla operoivat taiteilijat saavat Karjala-mietteet päivitetyiksi sellaisella tavalla, joka puhuttelee jo silkan taiteen tasolla. Ei löysää sentimentaalisuutta vaan yleistettävissä olevaa nykyajan tematiikkaa kytkettynä myös pakolaisuuteen sellaisena kuin me sen esimerkiksi tv:ssä kohtaamme. Mukana on myös hurttia huumoria ja vähän runollisuuttakin – mutta ei siis loppusoinnullista.

 Veikko Björk, Tettigonia Cantans, 2012. Ladan konepellille projisoitu ja auton sisältä katsottava video.

***

Ozanessa on mukana kymmenen taiteilija:  Veikko Björk (s. 1960), Ritva Harle (s. 1958), Seija Jouhki (s. 1953), Marja Kanervo (s. 1958), Petri Kaverma, Raakel Kuukka (s. 1955), Kaisu Paavilainen (s. 1965), Paavo Räbinä (s. 1965), Anne Siirtola (s. 1967) ja Timo Vartiainen (s. 1960). Pikkuarviossanihan en teoksista sen kummempaa kyennyt sanomaan, mutta näyttely oli kokonaisuudessaan vaikuttava, ja suurimpaan osaan teoksista sain muodostettua hyvän oman suhteeni. Kaksi suosikkia: Siirtola oli emotionaalisesti voimakas ja Björk ihan oikeasti hauska. Jouhki jäi objektien tasolla vähän viileän ulkokohtaiseksi, ja Räbinä minulle kerrankin täysin mykäksi. En ymmärtänyt sen paremmin teoksen installointia kuin sisältöäkään. Näinkin voi joskus käydä.

***

Ja tuli aiemmin sunnuntaina käytyä toisessakin näyttelyssä. Oli taas aika Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudelle (15.–24.3. – TÄNÄÄN SIIS VIELÄ EHTII KLO 17 SAAKKA!) Helsingin Kaapelitehtaalla. Tarjolla yli 1500 työtä ja small talkissa se jokavuotinen aihe: eihän näitä oikein voi katsoa kunnolla ja rauhassa, kun ne näin pläjäytetään.
Siitä viis. Olen aina pitänyt tästä tilaisuudesta: antaa silmän vaellella ja poimia sieltä täältä mieltymyksen kohteita ja myös aina uusia nimiä. Hauska ja tärkeä tapahtuma:

Mutta kun vuokratkin ovat aina rästissä, ei taidetta voi koskaan ostaa. Ainahan voi kuitenkin leikkiä sitä harmitonta pikkuleikkiä: minkä yhden teoksen näistä kaikista valitsisin kotiin? Tänä vuonna arpa osui Ville Huhtasen (s. 1979) maalaukseen Pyörätelineitä:

Älkää kysykö miksi.

PS. Yksi hauskimmista teoksista ei ollut teos lainkaan. Liiton tyyppien työpöytään oli kaiverrettu aika hieno teos, ja veikkaus oli se, että sen oli edellisen vuoden teosvälitystilaisuudessa kaivertanut joku nuorempi päivystämässä ollut taiteilija:

Julkista taidetta 4: Jättikö merelle karannut mies paksuksi pukkaamansa naisen?

Tänään koin yhden absurdeimmista taide-elämyksistä kai koko elämässäni. Kesko lahjoitti Helsingin kaupungille äitienpäivän kunniaksi Pekka Jylhän (s. 1955) veistoksen Odotus. Kyseessä on totaalista kitschiä oleva kiillotettu pronssiveistos jotenkin scifimäisen painajaismaisesti deformoituneesta raskaana olevasta naishahmosta ja muutaman metrin päässä maassa lojuvasta rantapallosta. Absurdiksi paljastustilanteen teki se, että Ylioppilaskunnan laulajat launloivat ensin Sibeliuksen Finlandiaa ja sitten Keskon mies puhui ja sitten kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ja Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén paljastivat veistoksen ja sitten Pajunen puhui ja sitten laulettiin vielä Suvivirsi. Kaikki puhuivat ikään kuin tosissaan siitä, miten veistos kuvaa äitiyden sankaruutta ja polopolo vähän niin kuin olisi joku aikoinaan niin tavallinen sotien sankaripatsas paljastettu. Jylhäkin puhui ja kertoi pyrkineensä johonkin "moderniin ja rohkeaan". Moderniin? [Tunsin koko ajan olevani kuin jossain hyvin hyvin oudossa elokuvassa.] 

Myöhemmin lukemani Keskon lehdistötiedote vei tilanteen vielä absurdimmaksi: "Veistoshanke on osa Keskon yhteiskuntavastuuta ja kannanotto lasten, lapsiperheiden ja äitien puolesta. Taideteos esittää äitiä, joka säteilee ympärilleen valoa, energiaa ja uskoa tulevaisuuteen. Se korostaa myös vanhempien tärkeää kasvatustehtävää." 

Joku ei nyt ole tajunnut jotain. Tai voihan olla, että se olen minä. Mutta on pakko nyt kysyä, että ketä Jylhä kusettaa? Huijaako hän velmuilevana taitelijana Keskon miehiä ja kaupungin eliittiä? Pelaako hän tosi isoa postmodernia peliä, jonka voimme sitten joskus todentaa hänen muistelmistaan? Se olisi ehkä jopa vähän hienoa. Mutta voisiko sittenkin olla, että hänen todellisuudentajunsa on hämärtynyt? Luuleeko hän itse oikeasti, että hänen veistoksensa edustaa kuvanveiston plastisuutta ja on ikään kuin esittävää taidetta? Jos näin on, on veistoksen esteettinen arvo suurin piirtein samaa luokkaa kuin sosialistista realismia edustavien pahimmanlaatuisten kitschveistosten arvo – niin kuin vaikka Oleg Kirjuhinin Maailmanrauha (1990) Hakaniemessä. Näille Keskon ja kaupungin pukumiehille veistos kuitenkin edustaa – kuulinhan puheenvuorot, muun muassa sen miten Keskon mies ihaili sitä, miten hyvin naisen monojen kengännauhatkin veistoksessa erottuvat – juuri perinteisiä näköisyyden patsasarvoja.

   

Olen kuitenkin sen verran vakava ihminen, että näin huono julkinen veistos todella järkyttää taidemakuani ja pistää ihan hirvittävästi vihaksi, koska koen Helsingin minulle omaksi ja rakkaaksi. Kai on todettava, että ainakin minun mielestäni Odotus on Helsingin rumin julkinen veistos sitten Heikki Häiväojan (s. 1929) kammottavan Sodanajan naisen muistomerkin (1996), josta en muuten ikinä ole kuullut kenenkään taidemaailman toimijan yksityisesti sanoneen yhtäkään myönteistä sanaa mutta josta en koskaan ole myöskään lukenut kenenkään kirjoittaneen yhtäkään poikkipuolista sanaa. Näin se vain menee, kun kyse on muuten hyvistä taiteilijoista, jotka ovat muutenkin ns. hyviä jätkiä. Mutta pitääkö kaiken aina vain antaa kohteliaasti mennä läpi? Minä olisin nyt kypsä tekemään lopun tästä tekopyhästä leikistä. 

Eräs paikalla ollut taidemaailman toimija muuten kuiskasi minulle, että rantapallo muistuttaa pikemminkin käsikranaattia:

Ja jottei kenenkään tarvitsisi luulla minun pelaavan nyt jotain outoa peliä jostain oudosta syystä Jylhää vastaan, todettakoon, että olen aina pitänyt hänen tuotannostaan ja arvostanut sitä, minkä voi myös helposti todentaa Taide-lehden arvostelustani hänen näyttelystään Helsingin kaupungin taidemuseossa vuodelta 2007. Tämäkin "tyyli" – jos niin voi sanoa – kelpaisi minulle silloin, kun aihe olisi sen mukainen. Verratkaa vaikka siihen, miten myönteisesti olisin suhtautunut Jylhän ideoimaan samantyyliseen Tom of Finlandin (1920–1991) pronssiseen sarjakuvahahmoon, jonka jättikyrpää olisi käytetty juomalähteenä. En siis ole erityisen ahdasmielinen tai konservatiivinen. Mutta tällaista äitiveistosta en haluaisi nähdä. Ja näin hyvällä paikalla. Enkä haluaisi ajatella, että mahdolliset jälkeläiseni joutuvat katsomaan sitä esimerkiksi seuraavat 300 vuotta. Onhan se omalla tavallaan hauska, mutta onko meillä varaa tällaisiin kalliisiin ja aivan liian pitkäkestoisiin vitseihin? No, Keskolla taitaa olla. Onneksi ei tarvitse miettiä veronmaksajien rahoja, paitsi sitten kun veistoksen valomekanismi väistämättömästi hajoaa – todennäköisesti jo tänä vuonna. Mutta sittenhän asian voi jättää silleen (vrt. Heideggerin Gelassenheit) – vaikka niin kuin Aarne Jämsän (s. 1954) muuten hienon oulunkyläläisen suihkulähdeveistoksen Kenkä (1994), joka ei koskaan ole suihkunnut yhtään mitään lasten kahluualtaan iloksi – toisin kuin esimerkiksi kaupungin taidemuseon veistossivuilla valheellisesti väitetään:

 

Olisikohan niin, että kun veistos on julkistettu ja saatu osaksi vuosikertomusta, ei sillä enää ole niin väliä. Se on ison osan tehtävästään jo tehnyt. Paskaaks ihmisistä?

***

Onneksi tapasin vanhan ystäväni, hienon kuvataiteilijan Ritva Harlen (s. 1958), joka oli intoa täynnä. Hän oli tulossa Viljandista ja menossa kesäksi sinne näyttelyprojektiin Artegroundin kanssa ja alkoi ryhtyä puuhaamaan jotain pysyväluontoista ja yhteisöllistä projektia viljandilaisten kanssa.

Eläköön pukumiehet omaa elämäänsä. Minä elän omaani ja lähden Ritvan perässä Viljandiin.